Pidin Turun kirjamessuilla pari viikkoa sitten parinkymmenen minuutin esitelmän turkulaisten kustantamojen historiasta. Aihe oli vain heitto Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa, jossa puhuttiin messuohjelmasta, mutta niin vain se meni messuorganisaatiossa läpi. Aiheesta ei ole nähdäkseni minkäänlaista tietoteosta, mutta käytin hyväkseni esimerkiksi Jouko Grönholmin Turun Sanomiin kirjoittamaa juttusarjaa, josta varsinkin Auran kohdalla napsin suoranaisia sitaatteja. En ole niitä tässä versiossa kirjoittanut uusiksi omaksi tekstikseni, vaan olen merkinnyt kohdat, joissa siteeraan Grönholmia. Muutenkaan mistään syväluotauksesta ei kannata puhua eikä teksti jäsenny ihan kokonaiseksi artikkeliksikaan, mutta blogikontekstissa se ehkä puolustaa paikkaansa. Minun piti alun perin aloittaa jo 1700- ja 1800-luvuilta, mutta aikapulassa päätin, että aloitan suoraan 1900-luvulta, jolloin voi ehkä muutenkin varsinaisesti puhua modernista kustannustoiminnasta tai ainakin pienkustantamoista, joista tässä kaiken aikaa käytännössä on kyse, ehkä Sammakkoa lukuun ottamatta. Tekstistä varmasti puuttuu myös monia kustantamoita (ainakin yliopiston Kirja-Aurora tulee nyt tätä postausta tehdessä mieleen), mutta kuten sanottu, tarkoitus ei ollut pyrkiä kattavuuteen. Esitelmää pitäessäni myös hyppäsin joidenkin esimerkkien yli. Kuuntelemassa ollut Kari J. Kettula sanoi, että tästä pitäisi ehdottomasti tehdä jotain laajempaa. Saapa nähdä, ainakin jonkin apurahan tällaiseen varmasti saisi.
Varsinaiset kirjankustantamot 1900-luvulla
1900-luvun alussa ei Turussa toiminut kustantamoja, vaikka pieniä kustantamoita muuten oli pitkin Suomea, yksi isoimmista eli Karistokin toimi Hämeenlinnassa ja Otto Andersinin kustantamo Porissa. Tampereella, Turun iänikuisella kilpakumppanilla, on myös ollut omia kustantamojaan, ja huokean viihteen alalla toimi esimerkiksi Isak Julin, jota voi verrata Porin Andersiniin. Myöhemmin Tampereen ehkä tärkeimpänä kustantamona on humanistis-yhteiskunnallinen tiedekustantamo Vastapaino, mutta myös muita. Lähimmäs yleiskustantamoa Tampere on päässyt Semicillä, tämä kun julkaisi paljon sarjakuvia 1980-2000-luvuilla. Tampereesta on tullut myös merkittävä spefikustantamo Vaskikirjojen ja osittain kirjailijoiden oman osuuskunnan Osuuskumman myötä.
Aura
Ensimmäisenä varsinaisena kirjankustantamona Turussa voidaan pitää vuonna 1942 perustettua Auraa, joka toimi Yliopistonkatu 25:n hienossa uusrenessanssitalossa.
Aura on "perustettu ja toimii Turussa "Suomen kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon ja kustannustoiminnan vanhalla ja perinteistä rikkaalla syntymäseudulla". Nostalgisena väikkyvän liikemerkin A-kirjain tarkoittaa kustannusosakeyhtiö Auraa, joka toimi Turussa kahdeksisen vuotta 1940-luvulla (Jouko Grönholm).
Asiaa oli ilmeisesti pohdittu jo 1920-luvulla, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin asia eteni niin pitkälle, että vuonna 1942 kustannusliike todella perustettiin.
"Auran taustavoimiin kuului sekä akateemisia vaikuttajia - esimerkiksi professori Einar W. Juva - että kirja-alan ammattilaisia, varsinkin Yrjö Korte. Kirjailija Harri Raitis sanoo eräässä artikkelissaan (Suomen Turun numerossa 3/2000), että alkuvaiheessaan Auralla oli mitä kiintein yhteys Turun yliopistoon, sillä osakeyhtiön perustivat samat henkilöt, jotka muodostivat yliopiston talousvaliokunnan. Kustantamon keskeisin voimatekijä oli kauppaneuvos Aapo Laurén." "Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja Arvo Viljanti oli myös Varsinais-Suomen maakuntaliiton perustaja ja sihteeri." (sitaatit Jouko Grönholm)
Aura julkaisi elinaikanaan peräti 300 kirjaa eikä sitä voi pitää minään pienkustantamona, ja sen kustannusohjelma oli kunnianhimoinen. Lisäksi kustantamolla oli ohjelmassaan hittejä, kuten ruotsalaisen Vilhelm Mobergin romaanin Ratsasta tänä yönä!, jota oli sota-aikana tarjottu Otavalle, mutta siellä romaania ei katsottu syystä tai toisesta hyvällä, joten kustannusoikeudet menivät Auralle. (Otava kyllä otti kirjasta myöhemmin uusintapainoksia,
Aura myös julkaisi ensimmäisen kirjamittaisen Franz Kafka -suomennoksen, nimittäin Oikeusjutun vuonna 1945, suomentaja Aukusti Simojoki. Jos Kafkan raskas proosa heikottaa, kannattaa ehkä kääntyä Simojoen suomennoksen puoleen, sitä on tyylillisesti helpotettu huomattavasti. Auran Oikeusjuttu edelsi novellikokoelmaa Nälkätaiteilija melkein 15 vuodella! (Tästä käännöksestä on otettu useita painoksia, vaikka se ei nähdäkseni ole uskollinen Kafkan tyylille, viimeisin vuonna 2024. Käännöksen oikeudet ovat jossain vaiheessa menneet WSOY:lle, en tiedä millä diilillä.)
Lisäksi Aura julkaisi Eeva-Liisa Mannerin esikoiskokoelman
Mustaa ja punaista vuonna 1944. Se on toki hyvin erilainen kuin Mannerin myöhemmät runokokoelmat, mutta ei voi tietää, vaikka runoilijan ura olisi katkennut ilman ensimmäistä kustantajaansa. Samalla siinä Manner käsittelee samanlaisia teemoja kuin runoudessaan myöhemminkin, kuten lapsuutta Viipurissa. Lisäksi siinä ilmestyi Mannerin suomennoksia esimerkiksi Hermann Hessen runoista.
Aura oli merkittävä myös siinä mielessä, että tuleva Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo työskenteli Aurassa kustannustoimittajana vuoden verran alle kolmikymppisenä.
Auran tarina päättyi 1950-luvun alkuun taloudellisista syistä.
 |
| Armo Hormia. (Lähde: Wikipedia.) |
Tajo
Tajon perusti Armo Hormia, legendaarinen kulttuurihahmo, joka oli pappissuvusta ja jonka veli Osmo Hormia oli kirjallisuudentutkija. Armo Hormia oli psykiatri, ja Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä 1956-61 ja vuodesta 1961 Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä. Hän toimi myös Turun Mielenterveysseuran puheenjohtajana, mistä syntyi uuden kustantamon ensimmäinen kirja.
Tajon perustamisesta on sanottu, että 1960-luvulle tultaessa kaupungin kulttuuripiirejä oli alkanut harmittaa, että kaupungissa ei ole kustantamoita, niin kuin Helsingissä ja Tampereella. Mielestäni tämä liittyy siihen, että turkulaiset eivät ole muutenkaan kovin hanakoita toimimaan yhdessä. Turkulaiset ovat koti-ihmisiä, niin kuin Otro Kontturi sanoi 60-luvun alussa dokumenttielokuvassa Kolmen kaupungin kasvot.
On sanottu, että Tajon toimitilat Uudenmaankadulla olivat 1960-luvun alkupuoliskolla merkittävä kohtaamispaikka. Kustantamon kirjallisena johtajana oli Turun Ylioppilaslehden kriitikkona tunnettu Pekka Kapari. Armo Hormia julkaisi tai julkaisutti Tajolla myös omia kirjojaan, kuten seuraavat:
Ihmisen ongelmia Turun mielenterveysseuran julkaisuja 2. Omakustanne, Turku 1962
Tunnetko itsesi? Turun mielenterveysseuran julkaisuja 3. Tajo, Turku 1963
Älä pelkää. Turun mielenterveysseuran julkaisuja 4. Tajo, Turku 1963
Suomen Turku = Åbo. Valokuvat, suunnittelu ja taitto Matti Uusi-Honko. Kuvatekstit Armo Hormia. Tajo, Turku 1964
Uusi omatunto. Tajo, Turku 1964.
Kustantamon toiminta painottui hyvään kaunokirjallisuuteen, mm. Allen Ginsbergin runoista koottu kokoelma Kuolema van Goghin korvalle, Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito ja eteläamerikkalaisen runouden antologia Näin ihminen vastaa. Tajo oivalsi kustannusohjelmassaan jo silloin, että ranskalainen J. M. G. Le Clézio tultaisiin kruunaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla syksyllä 2008, koska julkaisi vuonna 1965 romaanin Raportti Aatamista Olli-Matti Ronimuksen suomennoksena. Yllättävä veto oli myös kauhukirjailija Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa, joka tuli samassa Nykyromaaneja-sarjassa vuonna 1964. Ilmeisesti nykykirjallisuus ei kuitenkaan lukijoita niin kiinnostanut, koska sarja jäi kolmeen teokseen. Samanlaiset ongelmat ovat kohdanneet kulttuuritietoisia pienkustantamoita sittemminkin.
Ginsbergin runo "Huuto", joka luettiin Yleisradiossa, nostatti eduskuntakeskustelun, ja Tajo julkaisi "Huudosta" myös pienen vihkopainoksen jaettavaksi kansanedustajille ja kriitikoille, mutta sitä ei päästetty kirjakauppamyyntiin. Julkaisuohjelmassa oli niin turkulaisia murrepakinoita kuin poliittista historiaakin. Edellistä edusti esimerkiksi Allan Aarnion Seissi ja karjufläski, jossa on nuoren Ismo Kajanderin tekemä kansi, jälkimmäistä puolestaan Keijo Korhonen mm. kirjalla Linjoja puoleltatoista vuosisadalta. Rahaa Tajo sai julkaisemalla pieninä sievinä lahjakirjoina amerikkalaisen Joan Walsh Anglundin pikkuruisia lastenkirjoja, joissa on toivoa ja rauhallisuutta korostavia pieniä mietelauseita ja söpöjä kuvituksia. Näitä suomensi Armo Hormia itse salanimellä Lahja Kömi.
Tajon ja Hormian glooriaa heikentää huomattavasti se, että vuosikymmeniä myöhemmin Hormian puoliso Aiju von Schöneman kirjoitti muistelmissaan Hormian pahoinpidelleen häntä useita kertoja avioliiton aikana. Murroskausina muutosta ajavat ihmiset ovat usein itse hulluja ja syypäitä moneen. Tuula-Liina Varis kirjoitti muistelmissaan Hormiasta näin:
Armo ei pidä minusta enkä minä hänestä. Tai minä pelkään häntä. Hän tuntuu arvaamattomalta kuin villieläin tai mielipuoli; kuin voisi yhtäkkiä tehdä ihan mitä tahansa. Armo esiintyy meille koppavasti kuin Pentti olisi elänyt suuren osan elämäänsä hänen kustannuksellaan. Juovuksissa hän riehuu kuin hunni. Junassa kotimatkalla ihmettelen ääneen, miten Pentti voi pitää koko ajan vinoilevaa, röyhkeää ja kännissä täysin tolkutonta Hormiaa ystävänään. Olen herännyt yöllä siihen, että Armo istuu sänkyni päässä ja puristelee molemmin käsin rintojani. Rupean kiljumaan ja repimään Penttiä hereille. Pentti käskee Armon painua helvettiin. Pentti sanoo, että Armo on poikkeuksellisen älykäs. Se kompensoi kaikki ne hölmöilyt ja jopa ne osin kyseenalaiset keinot, joilla hän hankki rahansa.
Tajon viimeiset kirjat ilmestyivät vuonna 1970, ne olivat laajat kokoelmat Parantava nauru ja Venäläinen nauru. Jälkimmäistä kirjaa ei varmaan moni tällä hetkellä kuvittelisi lukevansa.
Cultura
Tajon jälkeen kesti pitkään ennen kuin alalle tuli säännöllisemmin toimivia kustantamoita, toisin sanoen turkulaisten koti-ihmismäisyys jälleen kerran lisääntyi. Täällä kyllä nähtiin sellaisia marginaalisia ilmiöitä kuin naantalilais-turkulaisen uusnatsin ja mystikon Pekka Siitoimen melko laajakin kustannustoiminta sekä Cocktail-nimellä ilmestynyt seksilehti ja sen kylkiäisenä julkaistu seksipokkarisarja, jonka melkein kaikki kirjat olivat käännöskirjoja, joko englannista tai tanskasta suomennettuja. Sarjassa ilmestyi myös turkulaisen Harri Kumpulaisen - joka kuoli melko vastikään melkein 80-vuotiaana - kirjoittama Ryhmäseksiä, jonka hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan viikonlopun aikana ja myynyt kustantamolle, joka julkaisi sen väärällä nimellä ja amerikkalaisen kirjailijan salanimellä.
Kesti 1980-luvun loppuun ennen kuin kaupungissa alkoi taas tapahtua. Ensimmäinen kustantamo, joka julkaisi useampia kuin yhden tai muutaman kirjan, oli käytännössä vasta vuonna 1990 Turussa perustettu ja täällä jonkin aikaa toiminut Cultura, jonka perustivat nuortenkirjailija ja kirjastonhoitaja Kari Vaijärvi ja Turun kirjamessujen legendaarinen perustaja ja pitkäikäinen toiminnanjohtaja Kari J. Kettula. Vaijärven omien kirjojen lisäksi Cultura julkaisi mm. Kettulan esseitä nimellä
Katsoja kiipeää näyttämölle. Cultura julkaisi kirjastoalan pamfletteja ja tutkimuksia sekä useita lasten- ja nuortenkirjoja, sekä esimerkiksi Mirva Saukkolan väitöskirjan nuortenkirjallisuudesta. Kiinnostavimpia Culturan kirjoista voivat olla J. K. Ihalaisen varhaiset teokset, kuten
Jättiläisten maa: vendien ja vandaalien muinaishistoria, joka ilmestyi vuonna 1995. Sittemmin Cultura on muuttanut Espooseen ja elänyt hiljaiselämää viimeiset 10-15 vuotta.
1990-luvulla alkoi muutenkin tapahtua. Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen perustivat runousyhdistys Nihil Interitin vuonna 1993, ja se alkoi seuraavana vuonna julkaista edelleen ilmestyvää runolehteä Tuli & Savua. Nihil Interit julkaisi myös varsinkin alkuvuosinaan useita runokirjoja, kuten Seppo Lahtisen Hampaan. Yhdistyksen ja lehden tekijät ovat kuin suomalaisen runouden kuka kukin on:
Markus Jääskeläinen 1993-1996
Ilkka Koponen 1996-1997
Tuomo Karhu 1998-2000
Johanna Venho 2000
Rita Dahl ja Janna Kantola 2001-2002
Leevi Lehto 2002-2003
Miia Toivio 2003-2006
Teemu Manninen 2006-2007
Harry Salmenniemi 2007-2008
Henriikka Tavi ja Mikael Brygger 2008-2010
Kristian Blomberg ja Mikael Brygger 2010-2013
Pauli Tapio, Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2013-2014
Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2014-2015
Anna Tomi ja Vesa Rantama 2016-2017
Juha-Pekka Kilpiö 2018-
Sammakko
Culturaa isompi ja tärkeämpi on Sammakko, joka perustettiin vuonna 1996. Sammakosta on sittemmin tullut yksi Suomen tärkeimpiä kustantamoita, joka julkaisee laatukirjallisuutta monella alalla, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Sen oma kauppa Humalistonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa on tärkeä turkulainen kohtaamispaikka.
Aika näyttää, mitä kaupalle tarkoittaa rautatieaseman lopullinen siirtyminen Logomon kohdalle, koska asema tarkoitti taajaa jalankulkua Humalistonkatua pitkin, mikä taas on pitänyt sen virkeänä kauppakatuna. Sehän on nyt jo osittain tyhjentynyt liikennejärjestelyjen ansiosta.
Joka tapauksessa Sammakon ensimmäiset kirjat ilmestyivät vuonna 1996. Kustantaja, aiemmin yhden runokokoelman Hammas julkaissut Seppo Lahtinen on kertonut, että hän ei ensimmäistä kirjaa tehdessään tiennyt edes, että kirjoissa pitää olla ISBN-tunnus. Kustantamon ensimmäinen kirja oli Lahtisen vanhan suosikin, amerikkalaisen runoilijan Charles Bukowskin käännösvalikoima Rakkaus on koira helvetistä, ja sen ensipainoksesta näkee, että maasta pienikin ponnistaa.
 |
| (Tämä ei mielestäni ole ensipainos, joka on ankeamman näköinen.) |
Sammakko on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä yleiskustantamoista Suomessa, joka julkaisee paljon kauno- ja tietokirjallisuutta. Sammakko on myös päässyt eroon ensimmäisten kirjojen amatöörimäisestä ulkoasusta, ja kirjojen ilmettä on kehitetty tarkasti. Kustantamon katalogista on vaikea ja turhaakin nostaa esille joitain tiettyjä kirjoja, mutta mainitaan esimerkiksi Panu Savolaisen ja Aleks Talven hieno opus Arkkitehtuurimme vuosituhannet, joka sai viime vuonna vuoden historiateos -palkinnon. Kustantamo on tehnyt erityistä työtä amerikkalaisen beat-kirjallisuuden saattamisessa suomeksi, ja esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin ilmeisesti kaikki proosateokset ovat olleet koko ajan saatavilla Sammakon kautta.
Enostone, Faros, Savukeidas
Sammakko veti perässään myös muita kustantamoja, ja aika oli muutenkin otollinen pienkustantamoille. Kirjallisuus näytti kiinnostavan, ja tämä oli myös niin sanotun Turun runoliikkeen aikaa, jolloin nimenomaan täältä näytti nousevan kiinnostavia runoilijoita, kuten Tapani Kinnunen, Juha Kulmala ja Kari Aartoma. Naisrunoilijoita olivat mm. Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio ja Reetta Niemelä. Toisaalta samaan aikaan esim. Nihil Interitin toiminta alkoi siirtyä Helsinkiin.
Myös painaminen tuli halvemmaksi. Kustantamot rupesivat painattamaan kirjoja ulkomailla, eniten ehkä Baltian maissa, joissa kustannukset ovat halpoja ja kirjojen toimitus myös edullista. Halvan painattamisen perässä mentiin välillä jopa niin kauas kuin Intiaan, ja kustantaja sai pelätä, kaappaavatko Adeninlahden somalialaiset merirosvot konttialuksen, joka kirjoja Suomeen kuljetti.
Yksi ensimmäisiä Sammakon perässä tulleita kustantamoja oli Enostone, jonka Vesa Niinikangas ja Matti Juhani Särkkä perustivat vuonna 1999. Enostone julkaisi runoutta ja paljon paikallisia kirjailijoita, kuten Särkän omia teoksia. Myös Juhani Branderin ensimmäiset teokset ilmestyivät Enostonelta. Enostone siirtyi vuonna 2015 Vesan pojalle Kallelle, joka on luotsannut kustantamoa vaikeina aikoina ja julkaissut mm. nobelistirunoilija Louise Glückiä. Enostone tosin joutui julkisuuteen, kun kävi ilmi, ettei se ollut pystynyt maksamaan tekijöille rojalteja teosten myynnistä. Kallen aikana Enostone on tosin siirtynyt pääkaupunkiseudulle eikä sikäli enää kuulu tähän esitykseen.
Turkulaisen kustantamisen suurimpia menestystarinoita monessakin mielessä on ollut Savukeidas, jonka nuori runoilija Ville Hytönen perusti kaverinsa Erno Selänteen kanssa vuonna 2001. Se aloitti tietenkin runoilla, mutta laajensi nopeasti esseistiikkaan, klassikkokäännöksiin ja vastaaviin kulttuuritekoihin. Kustantamo tuli tunnetuksi siitä, että kirjoja myytiin halvalla kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa, ja kahden, viiden ja kymmenen euron kirjat tekivätkin kauppansa. Myyntipaikat olivat vilkkaita, ja monet kirjailijat ja muut alan toimijat hengailivat paikalla, koska Hytösestä ja Selänteeltä saattoi saada viinilasillisen tai maustettua vodkaa. Itse olen kokenut yhden elämäni pahimmista migreeneistä, kun erehdyin juomaan juuri tällaista maustettua vodkaa, jota Ville Hytönen oli tuonut jostain entisestä Neuvostoliiton tasavallasta.
Savukeitaan toiminnassa oli mielestäni paljon kritisoitavaa. Kirjat olivat halvan näköisiä ja niitä oli hankala lukea, kun ne saattoivat ratketa liimauksistaan, jos ne avasi niin että näki kaiken tekstin. Kustantamo ei myöskään maksanut tekijöille kovin paljon, käytännössä kaikki palkkiot olivat alle alalla totuttujen. Esimerkiksi esseisti Antti Nylén, joka on varmasti yksi tärkeimpiä 2000-luvulla debytoineita suomalaisia kirjailijoita, on kirjoittanut saaneensa parhaimmillaan tuhansia kappaleita myyneistä esseekokoelmistaan "ropoja". Savukeitaan aloittamat toimintatavat ovat joka tapauksessa nousseet alalla uudeksi standardiksi.
Joka tapauksessa Savukeidas sai ennakkoluulottomasta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta Nuori Voima -palkinnon vuonna 2006. Ja onhan Savukeitaan lista komea: Nylénin lisäksi he julkaisivat muun muassa Virginia Woolfia, James Joycea, Stephané Mallarmea, Cesar Vallejoa, suomalaisen kokeellisen runouden kummisetää Leevi Lehtoa, englantilaista kauhuromantiikkaa, ja niin edelleen. He olivat myös nyttemmin muusta tunnetun Jenni Haukion ensimmäinen (ja hänen omien runojensa suhteen ainoa) kustantaja. Kirjoja tuli nähdäkseni yhteensä reilu 300. Savukeitaan merkitys 2000-luvun alun Suomen mentaaliseen maisemaan on ollut valtava, myös huonossa mielessä, koska Savukeitaan esseisteihin kuului aluksi esimerkiksi Timo Hännikäinen, joka näin sai näkyvän kanavan kansallis-konservatiivisille näkemyksilleen, jotka sittemmin kovenivat suoranaiseksi fasismiksi.
Savukeidas lopetti toimintansa vuonna 2018. Lopettaminen alkoi varaston tyhjentämisellä, ja kustantamon kerrotaan myyneen viikossa 20 000 kirjaa. Itseltäni jäi saamatta toimittamaani satukirjaa Vuoripeikkoja yksi laatikollinen, koska sitä ei saatu kaivettua joissa muiden kirjojen alta. Hytönen sanoi julkisuudessa, etteivät koskaan maksaneet palkkaa itselleen.
Muita kustantamoita
Muita 2000-luvun alussa perustettuja turkulaisia kustantamoita ovat olleet kulttuurihistorian tutkijan Hannu Salmen perustama Faros-kustannus (2002), historian, arkeologian ja kulttuurialan tietokirjoja julkaiseva Sigillum (2006) ja Turun sarjakuvakauppaan kytkeytyvä Zum Teufel, joka on julkaissut eniten sarjakuvaa, mutta jonkin verran myös muuta, kuten toimittamani kokoelman Susikoira Roi -vitsejä. Zum Teufel on perustettu vuonna 2005, ja se on varmasti yksi tärkeimmistä suomalaisista sarjakuvakustantajista nykyään. Zum Teufelin alamerkki oli Lempo Kustannus, jonka kautta tuli mm. Petri Hiltusen Kalkkaro-lännensarjakuvaa.
Toimittaja-kirjailija Harri Kumpulainen perusti vuonna 2007 Turbatorin, jolle itse tein parikymmentä kirjoja vajaan kymmenen vuoden aikana. Toimitin Harrille antologioita, joissa oli joko uusia tai vanhoja novelleja jossain tietyssä lajityypissä eli dekkareita, kauhua, länkkäreitä, erätarinoita, joulunovelleja ja niin edelleen. Oudoin ja muistettavin kirja lienee ollut On Suurten muinaisten aika, jossa oli Paavo Väyrys -aiheisia kauhunovelleja. Enemmän Turbator tietenkin julkaisi muita kirjoja, esim. Kumpulaisen omia scifinovellikokoelmia ja Boris Hurtan kauhunovelleja ja muuta, myös Turkuun ja Turun historiaan liittyvää kirjallisuutta. (Tätä ei lukenut tässä alun perin, mutta vaikka työskentelin Turbatorille, niin olen ensimmäisenä sanomassa, että kustantamon toiminnassa oli paljon kritisoitavaa niin kirjojen ulkoasun kuin palkkioidenkin suhteen.)
Kaikenlaista toimintaa on ollut sittemmin jatkuvasti. Fabriikki Kustannus vaikuttaa toimineen vain muutaman vuoden 2010-luvun lopulla, vaikka se julkaisi kiinnostavia käännöskirjoja kielialueilta, joita ei muuten täällä juuri huomattaisi. Samalla se julkaisi ensimmäisen ja edelleen ainoan Shirley Jackson -suomennoksen Me olemme aina asuneet linnassa. Fabriikkia veti suomentaja Laura Vesanto, joka samalla käänsi suuren osan kustantamon kirjoista. Runoilija Tommi Parkko perusti vuonna 2019 Kustantamo Parkon, joka julkaisee käännösrunouden klassikoita, kuten Dylan Thomasia ja Apollinairea.
 |
Tarke julkaisi mm. Anton Montin esikoisteoksen,
joka käsitteli kiinnostavasti Italian sodanjälkeistä fasismia.
Monti on sittemmin julkaissut useita teoksia samantyyppisistä aiheista. |
Pienempiä projektiluontoisia kustantamoita ovat viime vuosina olleet mm. Kaarna Kustannus ja Kustantamo Kita. Itse olin kymmenisen vuotta sitten perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä Kustantamo Tarketta, jonka piti julkaista tietokirjoja, mutta se lopetettiin, kun huomattiin, ettei toiminnasta pysty tosiaan maksamaan kenellekään palkkaa eikä kenelläkään ollut myöskään aikaa ja kiinnostusta kiertää maata erilaisissa tapahtumissa Savukeitaan tapaan.
 |
Timo Ronkaisen kansikuva ammatillisiin muistelmiini,
jotka julkaisin Helmivyön kautta. |
Vuonna 2016 perustin Helmivyö-nimisen kustantamon, joka julkaisee pelkästään niin sanottuja tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan vain kun niitä tilataan. Näin toiminnan kulut ovat mahdollisimman pienet, kun ei tarvitse painaa kirjoja esim. kolmeasataa tai tuhatta kappaletta, joista saa myytyä vain pienen osan. Olen Helmivyön kautta julkaissut omia projektejani, kuten edelleen kaikenlaisia novelliantologioita, tai vanhojen loppuunmyytyjen kirjojeni uusintapainoksia, usein korjattuna tai täydennettynä, sekä itseäni kiinnostavia tietokirjoja, kuten Lauri Piispan erinomaisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä käsittelevän teoksen. Elokuvakirjoja on muutenkin lähiaikoina tulossa, kuten Jari Mäkilän teos Turun elokuvateatterien historiasta. Mutta näkyvyys ja myynti ovat vähäisiä, niin kuin suurimmalla osalla kirjoja nykyään muutenkin.
Lopuksi
Onko Turussa ollut laajaa yleiskustantamoa vai ovatko turkulaiset kustantamot olleet aina marginaalisia kulttuurikustantamoita? Aura pyrki laaja-alaiseksi taloksi 1940-luvulla, ja Sammakko on sellaiseksi tullut, tosin vahvalla kulttuuripainotuksella. Savukeitaan kirjoista suurin osa oli loppujen lopuksi aika marginaalisia, ja kirjojen ulkoasu sai ne osittain pysymäänkin marginaalin puolella. Turussa ei ole myöskään ollut sellaisia viihteeseen keskittyviä kustantamoja kuin Hämeenlinnassa 1940- ja 1950-luvuilla toiminut Nide.
En tiedä, mistä tämä johtuu, vaikka tietysti kaiken elämän keskittyminen Helsinkiin on yksi syy. Tampereellakaan ei ole Otavaa tai WSOY:ta vastaavaa kustantamoa ollut. Arvelen, että kyse on ainakin osittain normaalista turkulaisesta pidättyväisyydestä ja siitä, että täällä ei ole kuitenkaan uskallettu haastaa muuta maata paitsi puheiden tasolla. Samahan näkyy edelleen esim. rautatieasemaa ja matkakeskusta koskevassa keskustelussa ja toiminnassa. Onneksi täältä on kuitenkin löytynyt Ville Hytösen, Harri Kumpulaisen, Hannu Salmen ja Seppo Lahtisen kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä.
PS. Loppuun vielä listaus aiempien vuosisatojen kustantamoista, joista en kuitenkaan puhunut, mutta joista keräsin pientä listaa, mukana myös lähdeteoksia ja yksi linkkikin:
- Johan Winter
- Merckell, Henric Christopher (kirjapaino, Turku, 1706-1730)
Johannes Gezelius vanhemman perustama kirjapaino. Gezeliusten kirjapaino. Suomen kuninkaallinen kirjapaino virallisesti vuodesta 1680.
- Frenckellin kirjapaino: https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074335534
- J. W. Lillja (29. elokuuta 1817 Dragsfjärd – 18. helmikuuta 1878 Turku): J. W. Lillja 1817-1878 : kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi
- Gustaf Vilhelm Wilén (26. heinäkuuta 1835 Turku – 3. tammikuuta 1919 Turku)
EDIT: korjattu Kari J. Kettula Culturan toiseksi perustajaksi, ja lisäksi korjattu kohtaa Savukeitaan Hytöselle ja Selänteelle maksamista palkoista.
