Pulpografia 2:n pitkä taival 2001-2026

Kansi: Ville Manninen. 

Olen täällä blogissa usein kirjoittanut kirjoista, joiden tekeminen on kestänyt vuosikymmeniä. Kesän alussa ilmestyi kirja, jonka valmistumiseen meni neljännesvuosisata, vuodesta 2001 vuoteen 2026. En tietenkään tehnyt kirjaa täysipäiväisesti, vaan pikemminkin aina välillä, joko inspiraation iskiessä tai kun ei ollut muita töitä (tällaisia hetkiä on ollut hyvin vähän). Joka tapauksessa kirja valmistui pikkuhiljaa muiden töiden ohessa, joskin välillä oli kausia, jolloin työstin vain sitä, varsinkin loppuvaiheissa. 

Pulpografia 2 on, kuten nimi kertoo, jatkoa esikoisteokselleni Pulpografia, jonka julkaisi Suomen dekkariseura. Kirja tuli painosta jouluaatonaattona 2000, mutta ajankohdan vuoksi se julkistettiin vasta tammikuussa. On todella hämmentävää nyt ajatella, että tuolloin olin Ylen aamu-tv:ssä, jossain MTV:n ohjelmassa ja parissakin radio-ohjelmassa. Lisäksi kirjasta julkaistiin isot jutut Turun Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä sekä Pertti Avolan arvio Helsingin Sanomissa. Kun olen samanlaisia kirjoja tehnyt myöhemmin, kukaan ei ole korvaansa lotkauttanut. Tietysti median puolesta aihe tyhjeni jo ekaan kertaan, mutta toisaalta siitä on jo 25 vuotta. Kirja ilmestyi jossain mielessä Tarantinon Pulp Fictionin vanavedessä ja aihe kiinnosti toimittajia, nyt ovat muut kiinnostuksen kohteet - ja itsestänikin välillä tuntuu, ettei pitäisi tällaisista jonninjoutavista aiheista kirjoitella, kun maailma on tuhoutumassa ja maailmanlopun fasistit ovat vallassa. 

Kansi: Jukka Urho, kansikuvan piirtänyt 
alun perin Robert Maguire.

Oli miten oli, Pulpografia 2 kertoo niistä amerikkalaisista rikos- ja jännityskirjailijoista, jotka jäivät pois ensimmäisestä osasta. En ole ihan varma, kaipasiko kukaan tällaista kirjaa; Avola moitiskeli kirjaani siitä, että siinä ei ollut australialaista Carter Brownia mukana, mutta kirja tosiaan käsitteli vain amerikkalaisia kirjailijoita. Ei ole vieläkään Brownia! Ehkä julkaisen noin 70-vuotiaana kirjan australialaisista pokkareista. Uuden kirjan hakusanoissa esittelen hyvin paljon Nick Carterien ja Mack Bolanien kirjoittajia, jotka työskentelivät siis niin sanottujen yhteissalanimien takana tai nimettömänä (Nick Cartereissahan ei ilmoitettu erikseen tekijää, hiukan saksalaiseen tyyliin). Lisäksi kirjassa esitellään paljon muitakin tämän tyyppisten toimintakirjojen (niitä sanotaan Amerikassa men's adventure -kirjoiksi, mikä ei suomennu kauhean hyvin). Ilmiöiden taustoja ei Suomessa juuri tunneta, joten lisäsin kirjaan kaksi aiheita käsittelevää vanhempaa artikkeliani. 

Charlie McDaden kirjoittama Mack Bolan.
McDadesta on kirjassani hakusana.

Valitettavasti juuri nämä kirjat eivät minua kauheasti kiinnosta, mutta joka tapauksessa esittelen kulttuurin muutosta tässä kohdassa, kun aiemman kirjan esittelemistä opuksista suurin osa on aiempien vuosikymmenten kovaksikeitettyjä noir-dekkareita, jotka ovat itselleni läheisempiä. Nykyään monia kiinnostavat enemmän nämä 70-80-luvun pokkarit, ja Facebookissa on useita ryhmiä, joissa hehkutetaan Mack Bolanien kaltaisia kovaotteisia toimintapokkareita, joissa yksinäiset kostajat tai taistelijoiden muodostamat erikoisryhmät käyvät mafian, venäläisten, kiinalaisten, afrikkalaisten vapaustaistelijoiden, huumekauppiaiden ja muiden pahisten kimppuun. Kirjat eivät totisesti ole poliittisesti edistyksellisiä. Times, they are'a changin'... 

Pulpografia 2:n kirjoittaminen alkoi melkein saman tien ekan Pulpografian ilmestyttyä. Muistelen alkaneeni koota tietoa pois jääneistä kirjailijoista melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja tähän liittyy muisto siitä, että minulla ei ollut nettiä kotona ja keräsin tietoa käydessäni töissä Turun Ylioppilaslehdessä. Kirjoitin tiedot ylös sitten illalla kotiin päästyäni. Tässä vaiheessa vaimoni sanoi, että intiaaninimeni voisi olla "Hakee-Tietoa-Äijistä". (Koko kuvioon liittyy myös monimutkainen ja vähän sotkuinen avoero, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Perustin vuonna 2003 Pulp-nimisen fanzinen, jossa oli palsta nimeltä "Pulpo-lisäyksiä". Siinä ilmestyi kaikenlaisia pikkupaloja kirjoittajista, joista olin löytänyt kiinnostavaa lisätietoa tai joista olin ylipäätään kirjoittanut. Näitä olivat muun muassa John Dunning ja Murray Sinclair - heitä käsittelevät tekstit ovat melkein sanasta sanaan samat kuin Pulp-lehdessä. Osa Pulpo-lisäyksistä koski kirjailijoita, joilta on suomennettu vain novelleja, heitä ei ole mukana uudessa kirjassa, jossa on siis vain romaanisuomennoksia. On periaatteessa mahdollista, että novellisuomennoksistakin ilmestyy oma hakuteoksensa myöhemmin, mutta en enää tiedä, montaako ihmistä se kiinnostaa.

Pulpografialle on ilmestynyt muitakin jatko-osia: 2004 tuli länkkäreitä esittelevä Kuudestilaukeavat, 2014 brittipokkareita esittelevä Pulpografia Britannica ja 2021 seksikirjoja esittelevä Pulpografia Erotica. Kauheasti nämä eivät ole lukijoita enää kiinnostaneet, vaikka Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä myin saman tien pienen laatikollisen Britannicaa. Seksistä lukeminen ei yleensä kirjallisuuden harrastajia kiinnosta, paitsi jos on kyse korkeakirjallisesta erotiikasta à la Anaïs Nin. En aina tiedä, miksi olen jaksanut, mutta kirjasarjani on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen ja siinä on paljon tietoa, jota ei Wikipediasta ole löytänyt. (En tiedä, mikä olisi tilanne nyt tekoälyn aikakaudella - en ole testannut enkä periaatteesta testaa.)

Pulpografia 2:n tekeminen ei ollut suoraviivainen prosessi, ja valintakriteerit muuttuivat prosessin aikana, kun siivosin kirjasta novellisuomennokset pois. Täydensin tietoja aina välillä. Luin kirjoja vessassa tai kissaa ulkoiluttaessa, joskus jossain reissussa, johon en jaksanut ottaa mukaan mitään isoa tai vakavaa kirjaa. Tutkimustyötä haittasi se, että piti koko ajan lukea jotain muuta kirjaa, kuten suomalaisia kauhukirjoja, joista kirjoitin vuonna 2020 tietoteoksen Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Keväällä 2026, kun olin saamassa valmiiksi uuden opukseni Pilvilinnan perillisiä, joka käsittelee suomalaista fantasiaa, päätin työntää ulos myös Pulpografia 2:n. En tiedä, oliko tässä järkeä mielenterveyden kannalta, mutta en halunnut enää ajatella keskeneräistä kirjaa. Osa kirjailijoista, joista olin kirjoittanut, oli jo kuollut, ja aina kun avasin tiedoston, piti tarkistaa uudet menehtyneet. 

Kun olin saanut kustannustoimittajalle Pilvilinnan perillisistä reilu puolet, rupesin viimeistelemään Pulpografia 2:ta. Tein viimeisessä vaiheessa noin 15 tunnin työpäivän saadakseni kirjan painoon niin että se ehtisi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville, jossa tiesin sen myyvän. Sain varmistuksen yhdestä lähteestä puoli kahdentoista jälkeen illalla, minkä jälkeen kirja meni lopultakin painoon. (Prosessi oli oikeastaan monimutkaisempi, mutta ei siitä sen enempää.) Olin kärsinyt huonoista yöunista melkein koko kevään, mutta kun Pulpo 2 valmistui, asiat alkoivat rauhoittua ja aloin nukkua paremmin. Sitten piti tietysti saada Pilvilinnan perilliset lopullisesti valmiiksi - siitä ensi kerralla. 

Eipä kirjaa paljon ole myyty Vanhan kirjallisuuden päivien pienen myyntipiikin jälkeen. Minkäänlaista julkisuutta ei ole ollut eikä mikään media ole ollut kirjasta kiinnostunut. Omat markkinointimahdollisuuteni ovat vähäiset. Kirja myös ilmestyi kesällä, jolloin kirjastot eivät juuri tee hankintoja. Toivon kuitenkin, että tällaisen katoavan kulttuuriperinnön taltiointi parantaa mahdollisuuksiani taivaan portilla. Ehkä blogiteksti kirvoittaa yhden tai kaksi hankintaa!