Vähän nolottaakin tämä päiväkirjan julkaisu. Mutta katsotaan nyt vielä ainakin parin postauksen ajan.
XXX sanoi eilen illalla, että hän sotkee kaikki systeemini: kun en pysty kirjoittamaan päiväkirjaanikaan, kun hän on paikalla. (Tämä ei ole aivan totta: kaksi edellistä merkintäähän kirjoitin XXX:n ollessa täällä. Onnistuin vain tekemään sen salaa.) Sanoin, että hän tuo muassaan jotain muita systeemejä. En pidä välttämättä pahana sitä, että XXX tuo elämääni jotain erilaista. Vaikka en pystyisikään pitämään kiinni rutiineista (joita joskus huoman haluavani), se ei haittaa eikä ainakaan tee suhteestamme huonompaa.
Päiväkirjan kirjoittamisen keinot ovat meillä veressä. Kaikki päiväkirjat ovat samanlaisia.
Näkymätön mies parani loppua kohden. Kirja oli keskivaiheillaan silkkaa farssia (hieman niin kuin Varastettu basilli, joka on verrattomasti pakottomampi suoritus), mutta syveni lopulta. Näkymätön mies on tietysti absoluuttinen vetäytyjä, joka ei keksi yksinäisyydelleen muuta purkautumiskeinoa kuin tyrannia. Tai sitten kirja on vieraantumisen kuvaus. Kuinka tylsää tällainen kahden pennin analyysi on? Onko liian helppoa sanoa jotain tuollaista? Turun Sanomissa joku Pirkka (kotimaan toimituksen esimies tai vastaava) kirjoitti, että ajankohtaisten tapahtumien redusoiminen sukupuolisuhteisiin on liian helppoa ja liian yleistä. [Varmaan Pirkka Kivenheimo.]
Törmäsin Mikkoon [Lehtonen] tänään kadulla. Hän sanoi lukeneensa Kerouac-juttuni viimeisen, jo painoon menevän version ja olevansa tyytyväinen. Kirja [miestutkimusantologia Aatamin puvussa] julkistetaan 12.12. Pikkujoulujen paikka? Kirjan kanteen tulee Michelangelon Daavid, jolla on kännykkä kädessä. Totesin heti: "Kuivaa huumoria." Mikko: "Akateeminen julkaisu." Minusta tuollainen huumori on melkein barbariaa: aivan kuin Michelangelo olisi syyllinen johonkin. Hyvä on - Mikon kirjan [Kyklooppi ja kojootti] kansi oli hauska, mutta se ei sitten ollutkaan mauton ja se sopi teemaan paremmin kuin tämä. Toisaalta hyvä, että kirjasta tulee vetävän ja kiinnostavan (?) näköinen - sitä saattaa katsella sellainenkin, joka ei muuten välittäisi. Myydäänköhän kirjaa Akateemisessa? Olisi hauska katsella kirjakaupassa omaa nimeään.
[Marko] Nenoselta tuli kirje, jossa hän toteaa, ettei tunne kirjaa Taikausko Suomessa 1600-luvulla. Haluaa nähdä kirjan. Mitähän Simo sanoo? [Ystäväni oli jostain löytänyt tuon nimisen, ilmeisesti hyvin harvinaisen kirjan.] Pitää kirjoittaa hänelle. ZZZ:ltäkin tuli kirje, jossa hän kirjoittaa pitkään ja innoittuneesti anaaliyhdynnän iloista. Olen kuulemma ainoa, jolle hän voi kirjoittaa (tai puhua) näistä asioista. Olen otettu. Olen aina ihmeissäni, kun ZZZ kertoo siitä, kuinka himokkaita hänen naisensa ovat. ZZZ:ssä on taikaa, se on ainoa selitys: mitä libidinaalisempaa elämää hän elää, sitä libidinaalisempia hänen naisensa ovat.
Pullotimme Chianti-tyyppisen punaviinimme eilen. En olisi uskonut itsestäni: aikoinani inhosin ajatusta kotiviinistä, nyt olen innoissani ja tyytyväinen, kun sitä on 28 pulloa (joista kaksi on niin pientä, ettei niistä tule yhtä 75 cl pulloa). Nyt minulla on mahdollisuus kohtuukäyttämiseen. Hyvä on: ei vielä nyt, kuukauden kahden kuluttua, viimeistään joulun jälkeen. Yhden pullon sain luvan avata, koska haluan: korkki vuotaa.
Arkistossa Cul-de-Sac. Olen nähnyt sen, mutta munakaskohtaus on niin vetävä, että taidan mennä. Pyöräily on tosin jo epämiellyttävää, että sitä miettii kahdesti, haluaako lähteä enää ulos.
Kuuntelen Violent Femmesia (New Times). Omaperäinen yhtye, omaperäinen levy. Onnistuisinko sanomaan siitä jotain omaperäistä? Pienempänä kirjoitin kuvitteellisia musiikkiarvosteluja. Kerran arvostelin monta kokoelmaa afrikkalaista autotallirokkia. Absurdi idea, mutta kerrataan: kitaravetoista garagea avitetaan afrikkalaisella rytmiikalla ja soittimilla. Mahtaisiko toimia? Lainasin kirjastosta myös klassista (Glass, Schönberg, Webern, Bach, Berg). Lakkaanko joskus kuuntelemasta rokkia kokonaan?
Huomenna Monroen kokous. Tuleeko minulle soittanut ujo tyttö paikalle? Tulisipa vain. Olisi kiva, jos joku voittaisi ujoutensa.
Illalla, klo 23:03
Cul-de-Sac suorastaan tarjosi tulkintaa seksuaalisesta frustraatiosta. Myös: melkein kuin sisarteos Loseyn Palvelijalle (elokuva, josta puhun, vaikka en ole nähnyt kuin osittain) - palvelijan ja palvellun, isännän ja orjan roolit vaihtelevat rajusti. Mutta mistä elokuvassa lopulta on kyse? En tiedä. Kuvailu riittänee: Eugene Ionesco meets Jean-Pierre Melville (tai toisinpäin).
Kerroin äidille, että aion ostaa uudet silmälasit. "Taas! Mieti vielä kerran. Säästä rahat pahan päivän varalle. Minäkin haluaisin kaikkea, mutta en saa." Mistä tässä on kyse? Yrittääkö äiti säästää minut samanlaisilta ajoilta kuin olivat hänen työttömyysaikansa? Millaista oli Mäntässä, kun hän oli nuori? Puutetta? Olisiko äiti minulle kateellinen, jos saisin jotain uutta ja hienoa? Miten äiti voi olla lapselleen kateellinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti