Olen menossa kohta alustamaan Turun elokuvakerhon ja Turun Kirjakahvilan ulkoilmaesityksen, jossa nähdään neuvostoliittolainen scifi-elokuva Kuolleen miehen kirjeet. Alustus alla; pahoittelen, etten jaksa laittaa tekstiin linkkejä. (Jos joku tämän ehtii lukea, niin näytös alkaa tänään keskiviikkona yhdeksältä ja on ilmainen!)Olen nähnyt isäni itkevän: Kuolleen miehen kirjeet
En muista Kuolleen miehen kirjeistä paljonkaan. Olen nähnyt sen kerran, Porin kaupungin kulttuuritoimen järjestämässä esityksessä vuonna 1987 tai 1988. Olen ollut 15 tai 16 ja olin katsomassa elokuvaa isäni kanssa. Muistan pikkaisen kyllästyneeni venäläiseen synkistelyyn ja siihen, että elokuvassa ei tapahdu juuri mitään, mutta elokuva on kyllä monella muulla tavalla jäänyt mieleeni.
Kuolleen miehen kirjeet kertoo maailmasta ydinkatastrofin jälkeen. Neuvostoliittolaisen elokuvan vakiokasvon Rolan Bykovin esittämä tiedemies määrätään toimimaan jonkinlaisena johtajana väestönsuojaksi muutetussa museossa. Väestönsuojaan tuodaan vain terveitä, saastumattomia ihmisiä ja muut jätetään ulkopuolelle. Bykovin tiedemies kirjoittaa mielessään kirjeitä pojalleen, jota hän ei ole nähnyt ydinkatastrofin jälkeen. Elokuvan tapahtumapaikkaa ei koskaan sanota suoraan. Se voi tapahtua käytännössä vaikka Yhdysvalloissa - mihin viittaa kohtaus, jossa puhutaan presidentistä - tai missä tahansa itäisessä Euroopassa. Kuolleen miehen kirjeet poikkeaa suuresti postapokalyptisen lajityypin peruselokuvista, jotka tuntuvat enemmän tai vähemmän seuraavan pelkästään Asfalttisoturin esikuvaa. Lähimmäksi Lopushanskia tulee ehkä vain Cormac McCarthyn romaanista filmattu The Road. Kummassakin elokuvassa käytetään ahdistavaa, monotonista värimaailmaa, jossa ei värejä tunnu olevan.
Kuolleen miehen kirjeiden ensi metreiltä on selvää, että sen ohjaaja on saanut vaikutteita Tarkovskilta. Tämä ei ole ihme, sillä ohjaaja Konstantin Lopushanski oli Tarkovskin assistentti Stalkeria tehtäessä. Lisäksi Lopushanski on toimittanut postuumin kirjan Tarkovskin elokuvan leikkausta koskevista käsityksistä. Tarkovskiin ja Stalkeriin viittaa myös yhteistyö tieteiskirjailija Boris Strugatskin kanssa, tämä nimittäin kirjoitti Kuolleen miehen kirjeiden käsikirjoituksen yhdessä toisen tieteiskirjailijan Vjatshestlav Rybakovin kanssa jälkimmäisen romaanista. Strugatskihan taas oli kirjoittanut Stalkerin pohjalla olevan romaanin yhdessä veljensä Arkadin kanssa.
Lopushanski on kiinnostava ohjaaja, joka selvästi sietäisi tuntea paremmin Suomessa ja muualla länsimaissa. Hän on jatkanut Kuolleen miehen kirjeiden tematiikkaa lähes jokaisessa elokuvassaan. Vuonna 1989 valmistunut Posetitel muzeya/Museovieras ja vuoden 1994 Russkaya simfoniya/Venäläinen sinfonia ovat nekin apokalyptisia elokuvia, joissa maailman loppu on hyvin lähellä. Lopushanskin henkilöt pakenevat maan alle - se on lähes tulkoon ainoa vaihtoehto - ja samaistuvat enemmänkin ydinlaskeuman vammauttamiin mutantteihin kuin terveisiin ihmisiin, joilla ei ole enää toivoa eikä rakkautta. Vuonna 2001 valmistunut 1990-luvun ratkaiseviin tilanteisiin pureutuva Konets veka on julkaistu Suomessa vhs-kasettina nimellä Vuosisadan loppu. Lopushanskin viimeisin elokuva tähän mennessä on filmatisointi Strugatskin veljesten eli Boris ja Arkadi Strugatskin tunnetuimmasta, mutta edelleen suomentamatta olevasta romaanista Rumat joutsenet. Miksi tätä vuonna 2006 valmistunutta elokuvaa ei ole nähty Suomessa?
Lopushanskin elokuvien keskeinen teema näyttäisi olevan toivo tai pikemminkin sen puute. Lopushanski kuuluu Tarkovskin perillisiin myös siinä, että hänelle kristinusko - tai usko ylipäätään - on ainoa mahdollisuus toivoon. Mutta koska ihmiset ovat uskonnottomia ja jumalattomia ja uskovat vain teknologiaan, toivoa ei oikeasti ole. Kuolleen miehen kirjeissä ei missään vaihessa kerrota, mikä ydinkatastrofin aiheutti - taas yksi yhtymäkohta The Roadiin! -, mutta ilmeisesti kyse on ollut silkasta inhimillisestä vahingosta, ei suinkaan ydinsodasta.
Mutta mitä todella muistan elokuvasta? Yleisen masentavan maiseman jälkeen kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Rolan Bykov istuu kellarissa tai teollisuuslaitoksessa ja hänen päälleen valuu vettä yläpuolellaan olevasta hanasta. Hän on luovuttanut ja on kaiken toivon hylkäämä eikä hän enää pysty itkemään. Yksinkertaisen keinon avulla Lopushanski kuitenkin saa Bykovin itkemään.
Toinen on aivan elokuvan lopusta ja tähän liittyy pienen luentoni nimi. Minua itse asiassa itketti itseänikin kun kirjoitin tätä ja muistelin kohtausta. Bykov päättää, että toivoa ei ole suljetuissa väestönsuojissa eikä museoissa, vaan ainoastaan siinä, että ihminen elää ja liikkuu. En halua paljastaa, mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on erittäin voimakas. Se on niin voimakas, että isäni, jonka kanssa olin katsomassa elokuvaa, puhkesi itkemään. Hämmästelin asiaa, koska itseäni kohtaus ei liikuttanut - ei 15-vuotiaalta sellaista voi olettaa. Isä onnistui kuitenkin tekemään huomion, että lopussa Lopushanski lainaa Pieter Brueghelin kuuluisaa maalausta, jossa sokeat taluttavat toisia sokeita. Brueghel-laina korostaa sekin yhteyttä Tarkovskiin, koska monissa tämän elokuvissa on Brueghelilta napattuja kuvia, tunnetuimpana ehkä Peilin kohtaus, jossa nähdään talvisia leikkejä korkealta kukkulalta katsottuna. Mutta siinä missä Brueghel pilailee sokeiden kustannuksella tai korkeintaan tekee häijyä parodiaa maailmanmenosta, Lopushanski kunnioittaa hahmojaan ja sitä, mitä he tekevät. Sokea taluttaa sokeaa, mutta se on ainoa mahdollisuutemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti