Kolumni: Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

En ole varma, onko otsikko toimiva muunnelma tunnetusta aforismin tapaisesta, jonka mukaan mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu, mutta ajattelin kuitenkin aikoinaan, että se olisi hyvä tapa kuvata seuraavan tekstin sisältöä. Joskus ennen vuotta 2010 julkaistu teksti koostuu melkein pelkästään 1930-1940-lukujen Tylkkärien eli Turun Ylioppilaslehden jutuista otetuista sitaateista, ja lukijan tulee itse päätellä, mitä olen tarkoittanut. Juttu ilmestyi muistaakseni jossain Tylkkärin juhlanumerossa, jossa oli muitakin vanhojen päätoimittajien juttuja tai haastatteluja, ja ehkä kontekstin puuttuminen tässä haittaa sen ymmärtämistä. En ole myöskään varma, miten tämä resonoi enää vuonna 2025. 

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

Sain äskettäin käsiini Tylkkäreitä 1930- ja 1940-luvuilta. Nostan niistä esille joitain kohtia. 

Otsikko vuoden 1941 ensimmäisessä numerossa: "Professori V. A. Koskenniemi kertoo Turun Ylioppilaslehdelle vaikutelmiaan presidentti Kalliosta ihmisenä" (1/1941). Numerossa 4/1942 nimimerkki Nitta kertoilee "Vaikutelmia Saksan työpalveluleiriltä". 

Yhdeksän vuotta aiemmin Tylkkäri oli julkaissut artikkelin "A.K.-S:n riveissä on monen ylioppilaan paikka: Jokainen A.K.-S:.läinen kuuluu aktiivisena suojeluskuntaan". Jutussa haastateltava, Akateemisen Karjala-Seuran aktiivinen jäsen sanoi näin: "Liian suuri osa nykyisestä ylioppilasnuorisosta täällä Turussa käsittää ainoaksi tehtäväkseen valmistumisen leipäpaikkaansa. Sillä ei ole mitään aatteellisia harrastuksia ulkopuolella opiskelun, ei mitään mielenkiintoa ajan suuriin kysymyksiin, ja senpä vuoksi he kerran valmistuttuaan ovat suorastaan säälittäviä olentoja, täysin kykenemättömiä itsenäiseen kannanottoon ajan suurissa kysymyksissä."

Helmikuussa 1934 lehden pääkirjoitus käsitteli lähes kahden sivun verran Akateemiseen Karjala-Seuraan kohdistunutta kritiikkiä sekä AKS:n toimintaa ylioppilaskunnassa. "On myönnettävä, että suhde Ylioppilaskunnan ja osastomme välillä on ollut hyvä ja täysin ymmärtämyksellinen. AKS:läinen henki on ollut pääsiassa myöskin Ylioppilaskuntamme toimintaa määräämässä. Toisinaan on näyttänyt melkeinpä siltä, että me olisimme liian helpolla päässeet määräämään Ylioppilaskunnassa (...) Tämä on johtanut mielestäni siihen, että olemme välinpitämättömästi suhtautuneet Ylioppilaskunnan henkiseen 'AKS:läistämiseen'. Osastolla on epäilemättä hyvä tilaisuus entistä syvällisemmin ja laajemmin vaikuttaa Ylippilaskunnassa vallitsevaan henkeen ja myöskin sen ulkonaiseen ilmaisijaan 'Turun Ylioppilaslehteen'. Ja tätä tilaisuutta meidän on vastaisuudessa myöskin voimakkaammin kuin tähän asti käytettävä. Uskon, että AKS:n ja Ylioppilaskunnan harrastukset, niiden tärkeimmät henkiset päämäärät ovat siksi lähellä toisiaan, ettei Ylioppilaskunnan täydellinen AKS:läistäminen ole synnyttävä mitään vakavaa periaatteellista ristiriitaa, ja jos määrätietoista vastustusta tulee esiintymään, niin osaammehan me taistella, onhan AKS taistelujärjestö."

Samassa lehdessä julkaistiin V. A. Koskenniemen AKS:n Turun osastolle omistama runo: "Minä vannon nimeen kalleimman, / mitä omakseni ma sanoa sain, / nimeen polveen pojissa nousevan, / nimeen isien nurmessa nukkuvain, / sama maa, joka sankarten hurmee joi, / ei yllänsä orjia kantaa voi."

Vuoden 1936 numerossa 4 on myös kiinnostava pääkirjoitus: "Onko Turun Ylioppilaslehti kyennyt täyttämään niitä vaatimuksia, joita sille on asetettu ja joita sille on pakko asettaa? Tähän täytyy vastata kielteisesti. Sillä kuka on koskaan ollut tyytyväinen ylioppilaslehteemme? Korkeintaan joskus lehden toimitus tai joku nurkkakunta, joka on toimittanut oman erikoisnumeron. Sillä milloin siinä on sitä tai tätä asiaa liikaa tai siinä ei ole ollenkaan käsitelty niitä asioita, joita eräitten mielestä välttämättä olisi pitänyt käsitellä ja niin ollaan siihen aina syystä tyytymättömiä." 

Puhe Pekka Nummelinin läksiäisiin

Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Pekka Nummelin (ei sukua) jäi noin 40 vuoden työuran jälkeen eläkkeelle vuosi sitten. Saimme viime viikonloppuna pidettyä viimeinkin läksiäiset, mikä oli toisaalta sopivaa, koska Pekka oli kuitenkin paljon järjestelemässä keskuksen arkistoa ja puuhaili muutenkin kaikenlaista ennen kuin uusi elokuvateatteri Kino Kilta avattiin Turun Taiteen talolle viime syksynä. Koska olen puuhaillut elokuvakeskuksella kaikennäköistä yli 20 vuoden ajan, kirjoitin ja pidin puheen, joka siis alla. Olen puhutusta versiosta jättänyt tässä yhden kohdan pois. Kuvassa Pekka jossain konehuoneessa vuonna 1989, en ole varma, mistä turkulaisesta teatterista on kyse. 

Pekka oli ensimmäisiä ihmisiä, joita tapasin, kun muutin Turkuun kesällä 1997. Olin Tampereella asuessani kerännyt talteen elokuvien pressinäytöksissä olleet tiedotteet, niin sanotut press bookit, mutta en sitten enää tiennyt, mitä niillä tekisin, joten soitin elokuvakeskukseen ja selitin asiani ja kysyin, olisiko niillä käyttöä keskuksen arkistossa. Pekka tuli hakemaan pari laatikollista paperia asunnostani Elinantiellä ja ihmetteli, että näinkö vähän niitä on. 

Pekassa onkin tiettyä varsinaissuomalaista tylyyttä. Press bookien mukana oli myös joitain julisteita, joukossa Leviksen hienon Swimmer-mainoksen juliste, jota oli jaettu jossain farkkukaupassa. Mainos oli rockvideoita ja sittemmin pari erikoista kauhuelokuvaa tehneen Tarsemin ohjaama, ja mielestäni se olisi ansainnut jatkoelämän elokuva-aiheisten julisteiden kokoelmassa, mutta Pekka sanoi vain: "Annetaan se jollekin teinille." En usko, että hartaudella säilyttämäni juliste on olemassa enää missään. (huom! Pekka sanoi juhlissa, että juliste saattaa hyvinkin olla tallella, kaikesta huolimatta!) 

Mutta ei Pekkaa voi myöskään vastustaa. Tuosta noin vuosi myöhemmin olin työvoimatoimiston järjestämällä graafisen alan ATK-kurssilla - se oli muuten kurssi, josta oli oikeasti hyötyä, koska käytän edelleen sillä opittuja asioita hyödyksi työssäni! Joka tapauksessa kurssiin kuului käydä jossain mahdollisessa työpaikassa kyselemässä, voisiko tehdä jonkin työn - näin ainakin muistelisin. Aiemmin Anttilassa somistuksia tehneelle Seijalle sanoin, että hän voisi tarjota palveluksiaan elokuvakeskukselle, varmasti heillä olisi käyttöä jollekin mainokselle tai vastaavalle. Kyselin sitten jälkeenpäin, miten meni. "Oi, se Pekka oli ihana!" varsin impulsiiviselta ihmiseltä vaikuttanut Seija huudahteli. En tosin tiedä, syntyikö kohtaamisesta jonkinlaista mainosta tai lennokkia. 

Pekan tuntevat tietävät, että hän on muutenkin hauska. Muistin aivan liian myöhään, että Pekkahan on itsekin ollut tekemässä elokuvia, silloin kun hän oli Oulun elokuvakeskuksessa opettelemassa alan töitä. Kysyin Oulun Sauli Pesoselta viime sunnuntaina, olisiko näitä elokuvia jossain nähtävillä niin että ne voisi digitoida ja niitä voisi esittää nyt täällä juhlissa elokuvateatterissa, mutta valitettavasti Sauli ei tiennyt, missä elokuvat tällä hetkellä ovat – tai tiesi, mutta arveli, että betamaxien omistaja ei itse tiedä. Sauli joka tapauksessa kuvaili elokuvia näin: ”Kotikutoisia, mutta idearikkaita ja usein hyvin, hyvin hauskoja.” Ja kuulemma Pekka näytteli niissä itsekin. Valitettavasti emme saa tätä spektaakkelia nyt todistaa, joten mennään eteenpäin. 

Pekan ja minun suhde on nähnyt monenlaista. Häntä on usein luultu isäkseni. Kerran luonani kävi haastattelija, joka oli selvästi itsekin jo hakenut taustatietoja, koska sanoi: "Niin, sähän vedät KAVI:n aluesarjaa isäsi kanssa?" Sittemmin olen usein lisännyt esimerkiksi sähköposteissa Pekan nimen perään sulkeisiin "ei sukua". 

Meillä on myös samannimiset isät, kummatkin ovat Matti Nummelineja. Pekalla on sillä tavalla erikoinen tausta, että hänen isoisällään oli eri avioliitoista kaksi lasta, jotka ovat kummatkin Matti Nummelineja, mutta Pekka ei tunne toista Mattia lainkaan - tämä Matti olisi siis periaatteessa voinut olla isäni, mutta isoisämme olivat kuitenkin eri miehiä. On isälläni ja Pekalla kyllä samanlaiset viikset ja silmälasit... 

Pekka on joka tapauksessa yksi Turun tuntemattomia sankareita. Kerron hyvän esimerkin. Hoidin 16 vuoden ajan KAVI:n maakuntasarjaa, eli aloitin jo silloin, kun instituution nimi oli vielä Suomen elokuva-arkisto. Kenellekään täällä olevalle ei tarvitse varmaankaan selittää, että 24 elokuvan filmiesitykset vuosittain ovat todella merkittävä instituutio. 

Kauteni alussa sarjan näytökset olivat Dianassa, jota Pekka ja kumppanit tuolloin pyörittivät, sitten Hansa-korttelin Thaliassa, jonne Diana siirtyi. Sitten Åbo Akademin säätiö myi Thalian tilat ja tilalle tuli Lindex. Ensiksi arkiston leffat pyörivät muutaman vuoden Finnkinon Juliassa, jossa tuntui todella oudolta myydä lippuja käteisellä jossain sivupöydällä. Sitten Julia myytiin hotellille, joka halusi laajentaa. Yhden kauden ajan arkiston sarja oli puoliksi Kinopalatsin pienessä ysisalissa, jossa oli vielä filmiprojektori, ja puoliksi Dominossa. Tilanne oli kestämätön, koska, kuten kaikki tietävät, Dominon omistajan kanssa ei voinut toimia. Pekka kävi läpi kaikkia mahdollisia tiloja Turussa, mutta tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta. Jopa Ylen harjoitusauditorio Käsityöläiskadun toimitilojen sisäpihalla alkoi kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, kunnes Pekka keksi kaupungin omistukseen siirtyneen Sammon auditorion Puutarhakadulla. Kaupungin kanssa päätiin sopimukseen, ja Pekka opetteli käyttämään filmiprojektoreita ja rakensi itse auditorion oheen konehuoneen. Tehkää itse perässä!

Mutta Puutarhakadun auditoriossa eli Puutiksellakin sarja sai olla vain neljä kautta eli kaksi vuotta. Kaupunki nimittäin rakensi yhdessä muiden toimijoiden kanssa Logomon, josta piti tulla mieletön luovan talouden keskittymä ja jonne elokuvanäytökset käytännössä ajettiin väkipakolla. Pekka oli joka tapauksessa mukana neuvotteluissa, ja vaikka Logomon elokuvasalin, aluksi Move II:n ja myöhemmin Kino-salin, penkit olivat kaikkien vuosien ajan vaatimattomat konferenssipenkit, siellä oli hyvä tekniikka. Aulatilat olivat kyllä epäviihtyisimmät missään koskaan eikä vessojakaan saanut aina käyttää. 

Ensimmäinen Logomon näytös oli syksyllä 2012, jolloin Tarkovskin Peili veti enemmän kuin saliin mahtui. Mutta kuten kaikki tietävät, Logomonkin aika päättyi lopulta ja toiminta siirtyi viime syksynä pienempään, mutta monin tavoin kodikkaampaan Kino Kiltaan, jossa nytkin olemme. Tässä vaiheessa Pekka ei ollut enää puikoissa mukana, vaan hanketta veti eteenpäin puheenjohtajamme Roni, mutta Pekka siivosi vanhan keskuksen arkiston ja teki muitakin valmistelevia hommia. Hän sanoi, ettei töissä ollut ollut näin pitkään aikaan mukavaa! 

Pekan 40 vuoden pituinen työura samassa työpaikassa onkin aikamoinen saavutus. Hän oli elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana kauemmin kuin Kekkonen presidenttinä! Sille voi jo nostaa maljan! Pekalle!