Kolumni: Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

En ole varma, onko otsikko toimiva muunnelma tunnetusta aforismin tapaisesta, jonka mukaan mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu, mutta ajattelin kuitenkin aikoinaan, että se olisi hyvä tapa kuvata seuraavan tekstin sisältöä. Joskus ennen vuotta 2010 julkaistu teksti koostuu melkein pelkästään 1930-1940-lukujen Tylkkärien eli Turun Ylioppilaslehden jutuista otetuista sitaateista, ja lukijan tulee itse päätellä, mitä olen tarkoittanut. Juttu ilmestyi muistaakseni jossain Tylkkärin juhlanumerossa, jossa oli muitakin vanhojen päätoimittajien juttuja tai haastatteluja, ja ehkä kontekstin puuttuminen tässä haittaa sen ymmärtämistä. En ole myöskään varma, miten tämä resonoi enää vuonna 2025. 

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

Sain äskettäin käsiini Tylkkäreitä 1930- ja 1940-luvuilta. Nostan niistä esille joitain kohtia. 

Otsikko vuoden 1941 ensimmäisessä numerossa: "Professori V. A. Koskenniemi kertoo Turun Ylioppilaslehdelle vaikutelmiaan presidentti Kalliosta ihmisenä" (1/1941). Numerossa 4/1942 nimimerkki Nitta kertoilee "Vaikutelmia Saksan työpalveluleiriltä". 

Yhdeksän vuotta aiemmin Tylkkäri oli julkaissut artikkelin "A.K.-S:n riveissä on monen ylioppilaan paikka: Jokainen A.K.-S:.läinen kuuluu aktiivisena suojeluskuntaan". Jutussa haastateltava, Akateemisen Karjala-Seuran aktiivinen jäsen sanoi näin: "Liian suuri osa nykyisestä ylioppilasnuorisosta täällä Turussa käsittää ainoaksi tehtäväkseen valmistumisen leipäpaikkaansa. Sillä ei ole mitään aatteellisia harrastuksia ulkopuolella opiskelun, ei mitään mielenkiintoa ajan suuriin kysymyksiin, ja senpä vuoksi he kerran valmistuttuaan ovat suorastaan säälittäviä olentoja, täysin kykenemättömiä itsenäiseen kannanottoon ajan suurissa kysymyksissä."

Helmikuussa 1934 lehden pääkirjoitus käsitteli lähes kahden sivun verran Akateemiseen Karjala-Seuraan kohdistunutta kritiikkiä sekä AKS:n toimintaa ylioppilaskunnassa. "On myönnettävä, että suhde Ylioppilaskunnan ja osastomme välillä on ollut hyvä ja täysin ymmärtämyksellinen. AKS:läinen henki on ollut pääsiassa myöskin Ylioppilaskuntamme toimintaa määräämässä. Toisinaan on näyttänyt melkeinpä siltä, että me olisimme liian helpolla päässeet määräämään Ylioppilaskunnassa (...) Tämä on johtanut mielestäni siihen, että olemme välinpitämättömästi suhtautuneet Ylioppilaskunnan henkiseen 'AKS:läistämiseen'. Osastolla on epäilemättä hyvä tilaisuus entistä syvällisemmin ja laajemmin vaikuttaa Ylippilaskunnassa vallitsevaan henkeen ja myöskin sen ulkonaiseen ilmaisijaan 'Turun Ylioppilaslehteen'. Ja tätä tilaisuutta meidän on vastaisuudessa myöskin voimakkaammin kuin tähän asti käytettävä. Uskon, että AKS:n ja Ylioppilaskunnan harrastukset, niiden tärkeimmät henkiset päämäärät ovat siksi lähellä toisiaan, ettei Ylioppilaskunnan täydellinen AKS:läistäminen ole synnyttävä mitään vakavaa periaatteellista ristiriitaa, ja jos määrätietoista vastustusta tulee esiintymään, niin osaammehan me taistella, onhan AKS taistelujärjestö."

Samassa lehdessä julkaistiin V. A. Koskenniemen AKS:n Turun osastolle omistama runo: "Minä vannon nimeen kalleimman, / mitä omakseni ma sanoa sain, / nimeen polveen pojissa nousevan, / nimeen isien nurmessa nukkuvain, / sama maa, joka sankarten hurmee joi, / ei yllänsä orjia kantaa voi."

Vuoden 1936 numerossa 4 on myös kiinnostava pääkirjoitus: "Onko Turun Ylioppilaslehti kyennyt täyttämään niitä vaatimuksia, joita sille on asetettu ja joita sille on pakko asettaa? Tähän täytyy vastata kielteisesti. Sillä kuka on koskaan ollut tyytyväinen ylioppilaslehteemme? Korkeintaan joskus lehden toimitus tai joku nurkkakunta, joka on toimittanut oman erikoisnumeron. Sillä milloin siinä on sitä tai tätä asiaa liikaa tai siinä ei ole ollenkaan käsitelty niitä asioita, joita eräitten mielestä välttämättä olisi pitänyt käsitellä ja niin ollaan siihen aina syystä tyytymättömiä." 

Turun tärkeät paikat

Kirjoitin Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehteen jutun itselleni tärkeistä paikoista Turussa. Koko lehti löytyy Issuusta täältä. 

Turun tärkeät paikat

Kaltaiselleni kulttuurin sekakäyttäjälle Turussa on tärkeitä paikkoja, tässä niistä muutamia.

Logomo
Olen vuosien ajan vetänyt Suomen elokuva-arkiston eli nykyään Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarjaa. Näytöksiä on ollut Dianassa (nykyään Monk), Juliassa (osa hotellia), Dominossa (kaupunginteatterin käytössä) ja Puutarhakadun auditoriossa (kaupungin omana konferenssitilana).
Nykyään näytökset ovat Logomossa radan toisella puolella. Kävelen sinne keväisin ja syksyisin joka maanantai-ilta lippuja myymään. Logomossa on muitakin näytöksiä, joissa käyn: Kinokopla ja Turun elokuvakerho, Suomalaisen elokuvan festivaali, pari viikkoa sitten Elina Hirvosen Kiehumispiste...
Vaikka matka meiltä Logomoon on lyhyt, silti huomaan joka kerta toivovani, että olisipa elokuvasali keskustassa. Tai olisipa siellä edes aulakahvila, josta saisi iltaisinkin juotavaa ja purtavaa, niin kuin Tampereen Niagarassa.
Helsingissä ovat korttelikinot nousseet uuteen arvoon, ja niitä on profiloitu elämyksellisiksi, esimerkiksi Rivierassa voi syödä samaan aikaan kun elokuva pyörii.
Mistä Turussa löytyisi tila ja porukka, joka alkaisi pyörittää samanlaista toimintaa? Uusia ja vanhoja leffoja, opiskelijoiden lopputöitä, animaatioita, kevyttä tarjoilua elokuvien oheen? Ja ennen kaikkea: miten kaupunki voisi tukea tällaista toimintaa?

Dynamo
Ikä alkaa jo painaa, mutta vielä tykkään bailata. On mahtava tunne jorata ystävien kanssa nousuhumalassa täydellä tanssilattialla.
Turussa ei siihen ole parempaa paikkaa kuin Dynamo, alun perin jo vuonna 1830 rakennettu, useaan kertaan muutettu rakennus. Talo ja sen DJ-miehistö pitäisi jo suojella.
Dynamon kanssa samalla tontilla on joukko liikehuoneistoja puutaloissa, jotka on päästetty huonoon kuntoon. Tilat ovat silti koko ajan käytössä. Talot piti purkaa vuosia sitten oudossa toriparkkikytköksessä, mutta onneksi näin ei käynyt.
Nyt pittoreskin puutalon tilalle suunnitellaan hotellia, ihan kuin Turussa ei hotelleja riittäisi. Hotellin sijasta pitäisi tutkia mahdollisuutta säästää ja korjata kohta 200 vuotta vanhat puutalot. Samalla talojen takana olevan parkkitilan käyttöä on harkittava – on kyse yhdestä Turun keskeisistä kohdista, mielikuvitukseton hotelli ei ole oikea ratkaisu.

Kirjastot
Käytän kirjailijantyössäni paljon kaupunginkirjastoa. Rakastan kaupunginkirjaston vanhaa puolta, jossa voi kuvitella eksyvänsä oudon ja väärän tiedon lähteille.
Joskus kelpaisi vähempikin. Kun asuimme Koulukadulla, kävimme paljon pienen poikamme kanssa Mikaelin lähikirjastossa. Nyt sitä ei enää ole.
Lähikirjasto on matalan kynnyksen kirjasto, sinne ei tarvitse erikseen lähteä, voisi vain poiketa nopealla iltakävelyllä hakemaan lapselle luettavaa. Siellä voisi hypistellä kirjoja ja lehtiä, jotka eivät isossa pääkirjastossa osu niin helposti silmiin. Kirjastovirkailijat tunnistaisivat ja tervehtisivät. Lähikirjaston uninen rauha olisi vaihtelua pääkirjaston kuhinaan.
Turussa on edelleen hyvä lähikirjastoverkko. Osa kirjastoista on muutettu omatoimisiksi, ja niiden käyttömäärät ovat nousseet. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta enempää kirjastoverkkoa ei saa supistaa.

Juri Nummelin puolustaa kirjastoja ja vanhoja rakennuksia

Itä-Turun Vasemmisto, joka on oma jäsenjärjestöni Vasemmistoliitossa, on julkaissut nettisivuillaan vaaliehdokkaiden blogikirjoituksia, jotka on hiukan leikkimielisesti tehty lehtijutun muotoon. Tässä omani - olen sen siis itse kirjoittanut, mikä ei läpäisisi journalistisen etiikan vaatimuksia, mutta riittänee, kun sanon sen itse. 

Turun keskustassa jo vuosia asunut Juri Nummelin on lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin, koska haluaa antaa kortensa kekoon taistelussa eriarvoistumista ja kovenevia arvoja vastaan. Vasemmistolaisessa perheessä kasvaneelle Nummelinille solidaarisuus ja tasa-arvo ovat äidinmaidossa omaksuttuja arvoja.
Nummelin tunnetaan yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista - hän on julkaissut yli sata kirjaa erilaisista aiheista. "Ideointi ja ideoiden heittely on minusta mahtavaa", hän sanoo. "Toivottavasti saan samanlaista draivia myös politiikantekoon."

Kirja- ja filmihullulle Nummelinille kulttuuri on luonteva politiikan tekemisen konteksti. Turussa on hänelle muutama muita tärkeämpi asia.
"Turussa on hieno kaupunginkirjasto, mutta sen rakennuttaminen merkitsi samalla Martin ja Mikaelin sivukirjastojen lakkauttamista. Itsekään en aina jaksaisi lähteä raahautumaan keskustan toiselle puolelle, vaan mieluummin kävisin vaikka Mikaelin sivukirjastossa. Olisi mukava nauttia pienen sivukirjaston uneliaasta rauhasta", Nummelin fiilistelee.
Asia on vakava: "Kirjastolaitosta ei saa heikentää, vaalikoneiden heitot kirjastojen maksullisuudesta ovat vastuuttomia. Samalla ei saisi luoda mielikuvaa, että kirjastoista lainataan nykyään vain sähköporia, kuten yksi vaalikoneen väite antoi ymmärtää."
Myös elokuvakulttuuri on Turussa heikossa jamassa. "Länsi-Suomen elokuvakomissio tekee varmasti hienoa työtä, mutta Turussa ei ole vuosiin ollut säännöllistä ohjelmaa esittävää art house -teatteria, jossa näkisi uutta ja vanhaa taide-elokuvaa tai harvinaisia kulttiklassikoita. Logomo ei sijainnistaan johtuen täytä tällaista paikkaa."
Yökerhon Dynamon kanta-asiakkaisiin vuosia kuulunut Nummelin on huolissaan myös vanhan rakennuskannan kohtalosta. Turussa on viime vuosina purettu paljon vanhoja taloja ja yhtä paljon on annettu purkulupia. Keskustan laita-alueilta on kadonnut tai katoamassa paljon viimeisiä puutaloja, vaikka tonteille ei oltaisi vielä rakentamassakaan mitään, kuten on käynyt Itäisellä Rantakadulla. Purkutahti on kohta sama kuin 1960- ja 1970-luvuilla.
Kohta 20 vuotta täyttävä Dynamo taas on herkällä Österbladin tontilla, jonka taloista vanhimmat ovat melkein 150 vuotta vanhoja. Vuosien ajan purku-uhan alla olleiden talojen tilalle on alettu suunnitella hotellirakennusta.
"Hotellejako Turku vielä tarvitsee? Österbladin tontin talojen käyttöaste taitaa olla sata prosenttia tällä hetkellä, ja viereinen, uusrenessanssityylinen Dynamo on viikonloppuisin aina täynnä", Nummelin ihmettelee.
Talojen takana on valtava parkkialue. "Jos tontille haaveilee hotellia, parkkialueen voisi varmasti hyödyntää. Puutalot pitäisi mahdollisuuksien mukaan kunnostaa ja säilyttää basaari- ja ravintolakäytössä. Se pitäisi Turun ydinkeskustaa inhimillisenä ja kiinnostavana paremmin kuin kalsea hotelli, jonka alakerrassa olisi ketjuravintola."

Mikä yhdistää kirjailijaa ja metsuria?

Kuva: Emma Syrjä / Pimiö Lounge

Olin reilu 15 vuotta sitten elämäni ainoan ansiosidonnaisen jälkeen epätietoinen siitä, miten elämäni järjestäisin. Menin työvoimatoimistoon, jossa paljastin virkailijalle, että olen kirjoitellut yhtä kirjaa. Tässä vaiheessa olin julkaissut yhden toimitetun teoksen eikä minulla ollut minkäänlaista statusta kirjailijana.
Virkailija tulkitsi kuitenkin, että olen kirjailija enkä yrittäjänä ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen.
Yritin kysyä, miten kirjan kirjoittaminen ilman mitään tietoa kustantajasta tai edes siitä, valmistuuko kirja koskaan, voi tehdä minusta kirjailijan, puhumattakaan siitä, miten kummassa kirjailijan voi tulkita yrittäjäksi.
Vähänpä tiesin, sillä näinhän tämä asia menee.

Olen myöhemmin tehnyt uraa tuotteliaana kirjailijana pitkään ja jollain tavalla elättänyt itseni ja perhettäni, mutta ei ole tullut mieleenkään, että voisin saada apurahakausien välissä työttömyyskorvausta.
Olen itse ollut niin tuottelias, että kuivia kausia ei ole kymmeneen vuoteen ollut, mutta monilla kollegoilla työtä on huomattavasti vähemmän. Varsinkin kääntäjillä kyse on keikoista: kustantaja ehdottaa käännettäväksi kirjaa, kääntäjä hakee apurahaa ja alkaa töihin sen saadessaan. Joku runoilija taas saattaa pitää viidenkin vuoden tauon teosten välillä.
Runoilijan voi tietysti sanoa tekevän työtä koko ajan: pohtivan lauseita, poimivan sattuvia sanontoja, kiinnostavia ilmaisuja, luonnon ilmiöitä päivästä toiseen, melkein tahtomattaan. Työvoimavirkailijoiden mielestä se varmasti riittää tekemään runoilijasta yrittäjän.

Muitakin ajetaan yrittäjiksi pakolla. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kirjoitti Facebookissa tammikuussa Metsähallituksen tavoitteesta päästä eroon työsuhteisista metsureista. Kaikki työt ulkoistetaan yrityksille.
Sen lisäksi, että tämä merkitsisi metsurien pakkoyrittäjyyttä ja itsensätyöllistämistä, se tarkoittaa ulkomaisten firmojen ryntäystä alalle. "Pakkoyrittäjyyden yleistyminen ja työelämän epävarmistuminen on ilmiö, joka yhdistää Etelä-Suomen media-alan murroksessa sinnitteleviä freelancereita ja pitkän työuran Lapin metsissä tehneitä metsureita", Andersson kirjoitti.

Olen juuri kuvatunlainen Etelä-Suomen media-alan murroksessa sinnittelevä freelancer. Kirjoitan lehtijuttuja, kirjoitan tai toimitan kirjoja, suomennankin jos on suomennettavaa. Perustin viime vuoden puolella pienen kustantamon. Järjestän välillä elokuvaesityksiä. Osan työstäni teen ilmaiseksi tai olematonta korvausta vastaan. Minulla ei ole neuvotteluasemaa tai jos on, se on huono. Vastassa voivat olla isot mediatalot – joskus kylläkin myös pienet persaukiset toimijat. Se on paikallista sopimista irvokkaimmillaan, vaikka sopijaosapuolet ovatkin samalla viivalla.
Siksi Vasemmistoliiton ehdotukset työelämän parantamiseksi ovat tervetulleita, kun niihin sisältyy myös ajatus kollektiivisesta neuvotteluoikeudesta.
Vasemmistoliitto vaatii myös perustuloa. Se sopisi itselleni paremmin kuin hyvin, mutta se ei saa olla mikään laastari siinä tapauksessa, että nykyisen patamustan porvarihallituksen kaavailut työelämän heikentämiseksi menevät läpi.

Ai niin, kirja, josta työvoimavirkailijalle puhuin, oli romaani, josta ei koskaan valmistunut edes ensimmäistä versiota.

Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehdessä tammikuussa 2017 ilmestynyt kolumni. Samalla julkistan täällä kunnnallisvaali - anteeksi, kuntavaaliehdokkuuteni Turussa tänä keväänä. Olen, kuten tuosta voi päätellä, Vasemmistoliiton ehdokkaana. Käytän tätä blogia poliittisten tekstien julkaisuun, ne löytää aihetunnisteilla "politiikka" ja "kuntavaalit". (Vai "kunnallisvaalit"?) Postauksissa ovat myös mukana virallinen vaalikuvani ja puolueen tunnus.

Aku Ankan proosaversioita

Toinen Kidd.O-lehteen kirjoittamani kolumni, jossa edelleen käsittelen huonoa lastenkirjallisuutta. Tässä unohdin kuitenkin mainita, että Ankkalinna-aiheista proosaa on paljon enemmänkin, esimerkiksi Aku Ankka -lehdessä oli vielä 1960-luvun alussa pieniä novellintapaisia. Samanlaisia tekstejä julkaistiin myös muissa lehdissä, muistaakseni ainakin Viikko-Sanomissa (jossa novelleja saattelivat järkyttävän huonot, ties mistä reväistyt piirustukset; ks. alempana).

Jostain syystä tällaiset taidemuodon väännökset toiseen taidemuotoon kiehtovat minua, ja olen alustavasti sopinut kustantajan kanssa, että tekisin jossain vaiheessa kirjan sarjakuvien filmatisoinneista. Tuskin kelpuutan näitä Ankkalinna-juttuja siihen kuitenkaan. (Edit: tässä luki alun perin, että tekisin kirjan sarjakuvien proosaversioista. Kyse siis filmatisoinneista, kirjan 50 kirjaa - 50 elokuvaa -tyyliin.)

Kolumnin alussa kuvattu tapaus on todella tapahtunut, yksi näitä juttuja, joita jostain syystä vain muistaa, vaikka kyse ei ole mistään valtavasta traumasta.

Ankkalinna ja proosan jalo taito 

Pormestarinluodon K-kauppa, 70-luvun loppu. Kinuan äidiltäni pikkuista kirjaa niin pitkään että hän suostuu ostamaan sen.
Neliönmallinen minikirja Aku Ankan telttaretki oli joksikin aikaa rakkain esineeni. Luin sen monta kertaa.
Sitten kävi niin kuin näille aina käy: kirja hävisi tai todennäköisesti hävitettiin.
Ostin sen vuosikymmeniä myöhemmin kirpputorilta. Ei voi edes sanoa, että kaikki taika olisi hävinnyt, oli pikemminkin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Pienessä proosamuotoisessa tarinassa on kömpelösti piirretyt kuvat, jotka muistuttavat Disneyn Ankkalinna-hahmoja jos katsoo kaukaa ilman silmälaseja ja siristää silmiä.
Yksinkertaisessa jutussa Aku Ankka menee veljenpoikien kanssa telttaretkelle. "Mikähän Roope Ankkaa vaivaa?" pohtii kertoja. "Ajatelkaa nyt, hän on antanut lahjan vaikkei olekaan Akun syntymäpäivä." Lahja on kokeiluvaiheessa oleva itsestään avautuva ja sulkeutuva teltta.
Kun poppoo lopulta pääsee metsään, veljenpojat lähtevät kanootilla pitkin jokea ja Aku jää nukkumaan. Arvaahan sen miten siinä käy: teltta sulkeutuu Akun ympärille, kun tämä yrittää paeta paikalle tulevia karhuja. Lopulta karhut valuttavat Akun päälle hunajaa.
Juttu saattaa kuulostaa kerrottuna paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Aku Ankan telttaretki ei ole ainoa kömpelö proosaversio Ankkalinnan seikkailuista. Niitä on itse asiassa ilmestynyt yllättävän paljon.
Ja ne ovat kaikki huonoja.
Typerännimisessä Superkirjasto-sarjassa ilmestynyttä kirjaa Mummo Ankan hyvänyön tarinoita vuodelta 1985 voi sanoa jopa novellikokoelmaksi – jos välttämättä haluaa liata novellin käsitteen.
Jotain perverssiä tyydytystä voi kuitenkin saada esimerkiksi tarinasta "Hessu perustaa lemmikkieläinhoitolan". Se on taitava muotokuva ADHD:sta kärsivästä leptosomista, joka ei pysy hetkeäkään aloillaan eikä oikein hallitse asioitaan. "Voi Mikki", Hessu sanoo, "sun täytyy auttaa mua. Sillä aikaa, kun sä olit matkoilla, mä avasin hoitolan lemmikkieläimille. Mutta homma on paisunut niin mahtavasti, etten enää selviä yksin."
Vielä hölmömpi on "Mikki myy kesämökkinsä", jossa Mortti ja Vertti saavat tietää setänsä aikeista. Mökissä asustelee talvisin karhu ja pojat tietysti toivovat, että karhu pelottaisi ostajan pois. Käy päinvastoin: ostaja onkin innoissaan, kun vielä on villejä eläimiä! Tarina päättyy sovintoon: "Mutta kun asiasta oli sovittu, he kaikki kolme lähtivät ongelle!"
Niin tekisi lukijakin, jos vain pystyisi aivohalvaukseltaan.
Taidemuodon luonteeseen kuulunee, että tarinat tuntuvat nimenomaan proosamuodossa typerämmiltä kuin ne ehkä muuten olisivat – vaikka eivät nämä sarjakuvinakaan olisi mitään mestariteoksia.

Viikko-Sanomien kaunista Disney-aiheista
kuvitusta 50- tai 60-luvulta

Lisäksi asiaan kuuluu, että tällaiset opukset on tehty mahdollisimman rumasti.
En uskalla edes avata epämääräisen Oppenheimer Publishing -nimisen firman julkaisemia kirjaversioita Kivisestä ja Sorasesta, Väiski Vemmelsäärestä ja Jogi-karhusta.
Kirjoissa on kaikki infantiilit tekstit painettu CAPS LOCKILLA.

Suuri rakkauteni, huono lastenkirjallisuus (plus Kidd.O-lehden tarina)

Sanotaan, että printtimedia on vaikeuksissa, ettei painettuja lehtiä kannata enää julkaista. Jotain mieltä siinä kuitenkin tuntuu olevan, sillä maailma on täynnä uusia, näyttäviä ja pieteetillä tehtyjä paksuja lehtiä, joissa on upeita värikuvia ja pitkiä, joskus häröileviäkin juttuja. Lehdet voivat ilmestyä vain kerran tai kaksi vuotta, mutta sen ei ole väliä, sillä lehti on kuitenkin tehty ja saatu maailmaan toisten ihailtavaksi. (Mikä ei tietenkään ole yksinään median tarkoitus, se sanottakoon.)

Suomessa yksi tällainen projekti oli lastenmuotia ja yleensäkin lapsiin liittyviä elämäntapa-asioita käsittelevä Kidd.O-niminen lehti. Sitä tekivät Merja Yeung ja Anu Levy, kaksi media-alan ammattilaista, jotka kyllästyivät mediatalojen käskytykseen ja päättivät kokeilla itse. Merjan olen tuntenut yli 30 vuotta, koska olimme samassa koulussa jo ala-asteella - olemme tosin tunteneet hiukan on-off-tyyppisesti, välissä oli ainakin 20 vuotta ettemme tavanneet, sitten tulikin Facebook. Merja on valokuvaaja, Anu stailaaja ja meikkaaja, joka teki töitä kuvattavien kanssa. Muistan, että Merja laittoi minulle jossain vaiheessa viestiä ja kysyi, mikä on yleensä pistekoko aikakauslehdissä - onneksi osasin auttaa.

Kuva: Merja Yeung

Merja pyysi minua myös kirjoittamaan lehteen. Lupasin kirjoittaa lastenkirjallisuuteen liittyviä kolumneja, ja samalla vaimoni Elina lupasi kirjoittaa jutun retrotyyliä harrastavista vanhemmista, joiden lapsetkin puetaan retrotyyliin. Merja otti minusta hyvät kolumnistikuvat Helsingissä. Kuvaan (ks. ohessa) piirrettiin minulle kasa kirjoja syliin ja muistaakseni allekin, niin kuin nojaisin kirjapinoon.

Ensimmäinen Kidd.O ilmestyi syksyllä 2013. Saimme tekijänkappaleet, kun olimme käymässä Porissa äitini luona, Merja oli samaan aikaan omilla vanhemmillaan - tapasimme Pormestarinluodon kauppakeskuksen parkkipaikalla! Näin pientä voi joskus hienojenkin lehtien tekeminen olla. Sillä hieno ensimmäinenkin numero jo oli. Jutuissa oli kirjallisesti vielä hiottavaa eivätkä kaikki kestäisi tiukkaa journalistista seulaa, mutta ensimmäinen numero on aina ensimmäinen numero. Lehden painos jäi muistaakseni 2000:een, vaikka tähtäin oli ollut paljon isommissa luvuissa. Silti Kidd.O pääsi hyvin esille myyntipisteisiin, muistaakseni jopa R-kioskille.

Kidd.O ilmestyi tämän jälkeen kolme kertaa, aina yhtä paksuna ja näyttävänä - joka numerossa oli yli 200 sivua ja kuvat ja lastenstailaukset toinen toistaan hienompia. Jututkin paranivat, ja varsinkin kolumneissa oli muutamia hyviä. Itse kirjoitin joka numeroon lastenkirjallisuutta käsittelevän kolumnin, joissa pyrin lähestymään aihetta jotenkin vinosta, epätotutusta näkökulmasta. Kolmanteen numeroon otettiin vielä hienompi kolumnistikuva, jossa esiinnyn vanhimman ja keskimmäisen lapseni kanssa - kuvat otti Lili Zoe Ermezei, joka sai porukasta paljon irti. Kuva on tällä hetkellä Facebook-profiilikuvanani.

Kidd.On tarina kuitenkin päättyi neljänteen numeroon. En tunne tarkkaan lopetuspäätöksen taustoja, mutta uskon, että ruljanssi on ollut aika raskas enkä sinänsä päätöstä ihmettele. Mutta neljän upean numeron tekeminen on ollut hieno suoritus. Toivottavasti joku aloittaa vastaavan projektin, kyllä Suomeenkin mahtuu näyttäviä printtijulkaisuja, vaikka sitten lastenmuodin alalla.

Julkaisen Kidd.Oon kirjoittamani kolumnit blogissa ja aloitan luonnollisesti ensimmäisestä. Siinä käsittelin itselleni kovin rakasta aihetta, huonoa (siis umpihuonoa ja tyhmää) lastenkirjallisuutta, jota tulee kirppareilla vastaan säännöllisesti. Olemme vaimon kanssa perustaneet myös rekisteröimättömän yhdistyksen Huonon lastenkirjallisuuden ystävät ja sillä on oma kirjasto (joka on tietysti meillä).

Teemu ja pojat -kirjan kansikuva;
kirja on leikattu koirahahmon muotoon.

Huonon lastenkirjallisuuden viehätyksestä

Lastenkirjan aloituslause: "Teemu pitää kovasti pienistä pojista."
Öh, siis anteeksi, sanoo ehkä monikin lukija. Teemu? Se ruotsalaisten arkisten kuvakirjojen kiva poika, joka leipoo ja järjestää pukuleikin. Eihän Gunilla Wolde ole voinut tällaista Teemu-kirjaa tehdä.
Kyse ei olekaan ruotsalaisesta Teemusta, vaan espanjalaisesta.

Kirjan nimi on Teemu ja pojat ja se on julkaistu suomeksi vuonna 1983. Tarinan alussa Teemu-koira on pultsari, joka jakaa lapsille karkkeja puistossa. Lapset – kissa, nalle ja hiiri – hakkaavat Teemun ja ottavat karkit itselleen.
Teemu masentuu: pojat eivät pidäkään hänestä. Hän kulkee kaduilla ja törmää herrainvaatehtimoon. Josko pojat pitäisivät hänestä enemmän frakki päällä? Teemu laittaa kaikki rahansa hienoon asuun, ostaa uuden karkkipussin ja kokeilee onneaan. Pojat hakkaavat hänet uudestaan.
Mutta onneksi hiiripoikaa alkaa harmittaa Teemun kokema kohtelu ja yhdessä muiden lasten kanssa hän pyytää Teemulta anteeksi. Teemu on niin iloinen, että antaa poikien ratsastaa itsellään.
End of story.

Espanjalainen lastenkirjallisuus tuntuu ainakin ennen olleen järjestään pervojen ja sekaisin menneiden katolisten pappien runtelemien ihmisten tekemää.
Kyse on varmasti jonkinlaisesta voimattomasta kapinasta auktoriteettejä vastaan, sillä melkein jokaisessa näkemässäni espanjalaisperäisessä lastenkirjassa on ahdistavaa suhtautumista valtaapitäviin.
Samassa sarjassa, jossa Teemu ja pojat ilmestyi, julkaistiin myös Sheriffikissa-niminen teos, joka opettaa lapsilukijoita vahvasti epäilemään poliisien voittamattomuutta. Maanviljelijä tulee kertomaan sheriffikissalle, että hiiret ovat vallanneet hänen navettansa. Sheriffi menee paikalle varmana siitä, että voittaa mokomat hiiret, mutta saakin näiltä turpiinsa.
End of story.

Juttujen yleisen kammottavuuden lisäksi espanjalaiset lastenkirjat ovat – no, melko rumia. Piirrosjälki on usein teknisesti moitteetonta – piirtäjillä on varmasti klassinen koulutus –, mutta samalla se on muovista ja imelällä tavalla kosiskelevaa.
Hahmot eivät ole ollenkaan yhtä vetoavia kuin itäeurooppalaisessa, japanilaisessa tai pohjoismaisessa perinteessä, vaan usein sekopäisen näköisiä.
Sehän tietysti sopii yllä hahmotettuun kuvioon espanjalaisten lastenkirjantekijöiden traumoista.

Huono lastenkirjallisuus on yleisemminkin kiehtovaa. On mahdollista kerätä laaja kokoelma pelkästään huonoa lastenkirjallisuutta.
Teemu ja pojat on kokoelmani helmi, mutta muiden espanjalaisten lisäksi siihen kuuluu imelää ranskalaista lässytystä keskenään kirmailevista villisian poikasista ja oravista sekä vanhoja englantilaisia kirjoja, joissa selostetaan loputtomasti pikku Raunon koulunkäyntiä.
Seassa on myös suomalaisia omakustanteita sekä sunnuntaitaiteilijoiden tekemää halpakuraa.

Huono lastenkirjallisuus on pitänyt elossa monia kustantamoita, kuten Teemu ja pojat -kirjan kustantajaa Kirjalitoa. Se aloitti 60-luvulla julkaisemalla eurooppalaisperäisiä lastenkirjoja, joista suurin on jollain tavalla outoja.
Kirjaliton vanhoja lastenkirjoja näkee kirppareilla niin paljon, että niitä on varmasti myyty useita tuhansia kaupoissa ja kioskeissa ympäri maan.

Tietysti asialla ovat olleet myös uskonnolliset kustantajat sekä julkiset toimijat. Harmittaa vieläkin, etten ottanut lapsemme neuvolasta pientä harmaata tiedotusvihkosta, jonka nimi oli jotain tyyliin Matilla ja Liisalla on diabetes.
Ilmeisesti 1980-luvulta peräisin olevan opuksen kankea kuvitus toi mieleen Matti Hagelbergin omaperäiset raapetekniikalla tehdyt sarjakuvat. Kirjan missaaminen harmitti niin paljon, että joskus kun olin liikkeellä vanhan neuvolan lähellä, päätin käydä sisällä ja poimia kirjan mukaani.
Neuvola olikin lakkautettu.

PS. Olen muuten skannannut Teemu ja pojat -kirjan ja laittanut sen julkisena kansiona Facebookiin.

Nelikymppisyydestä, kaljusta, leopardihanskoista

Tunsin itseni tyhmäksi vetäessäni leopardikuvioiset hanskat käteeni. Olin lähdössä vaimon kanssa keskustelemaan sosiaalikeskukseen mahdollisesti tehtävästä lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi minulla oli yllä leopardikuvioinen sininen farkkupaita, turkoosit pillifarkut ja turkiskauluksinen takki. Todellakin tunsin itseni ylipukeutuneeksi mokomaan tilaisuuteen, jonka sävy ja tarkoitus ovat synkät ja vakavat. Olisi pitänyt olla tavalliset farkut ja harmaa tai korkeintaan musta pusakka, joka ei huuda: "Katsokaa, olen erikoinen!"

Samana päivänä kirjailija Jarkko Tontti julkaisi Hesarin nettisivuilla paljon keskusteluttaneen kolumninsa, jota puitiin erityisesti Facebookissa. Tontti kirjoitti siitä, miten nelikymppinen mies alkaa väkisinkin näyttää joko yli-ikäiseltä teiniltä tai sitten tylsimykseltä, joka ei jaksa panostaa ulkoasuunsa ja käyttää vain mahdollisimman vähän huomiota kiinnittäviä vaatteita. Tontti nosti fyysikko Syksy Räsäsen esimerkiksi nelikymppisestä, joka ei ole mukautunut miesten ulkonäköpaineisiin - monen mielestä Tontti teki tämän mauttomasti ja hatarin tiedoin goottialakulttuurista.

Kolumni oli minusta melko vaatimaton arvostetun kirjailijan tekemäksi, mutta en myöskään raivostunut siitä niin paljon kuin esimerkiksi Sylvin kolumnisti. Joissain päin Facebookia Tonttia haukuttiin aika kovin sanoin ja ihmetyksekseni jotkut ihan fiksut ihmiset olivat sitä mieltä, että Tonttia ei tunnettaisi muusta kuin tekijänoikeusjärjestöjen trollina.

Tontin tekstiin liittyvissä kommenteissa panin merkille, että kaljua ja kauluspaitaa pidettiin suurin piirtein tylsimpänä mahdollisena yhdistelmänä - että kaljulle ja kauluspaitoja käyttävälle Tontilla ei pitäisi olla mitään saumaa moittia tai naureskellen ironisoida kenenkään tyyliä. Kriitikko Otto Talvio näytti sanovan - ehkä läpällä? - että Tontti on portsarin näköinen.

kuva Lauri Hannus

Kun ajoin hiukseni pois syksyllä 1996, se näytti erikoiselta. Jotkut pitivät sitä pelottavanakin - kuten äitini, joka joidenkin julkisten tilanteiden edellä saattoi kysyä puhelimessa: "Onko sinulla vielä se kalju?" Yhtä pitkää syksyä lukuun ottamatta olen ollut kalju kohta 15 vuotta enkä voisi kuvitellakaan, että kasvattaisin takaisin minkäänlaista surureunusta. Saatoin jopa vähän suutahtaa, kun jotkut ilmoittivat kovaan ääneen, että kalju ja kauluspaita on tylsintä mitä voi olla. (Joskus välillä näkee kyllä myös kommentteja, ettei aikuisen miehen tulisi käyttää t-paitoja. Jäljelle jäävät kai vain colleget.)

Toisaalta on ne leopardihanskat ja turkoosit pillifarkut. Ne ovat minulle arkivaatteita! Leopardikuvioinen farkkupaitakin oli ensimmäinen, jonka löysin vaatekasasta. Minun tiedetään käyttäneen myös omituisempia vaateparsia. Ajatus sukupuoliroolien rikkomisesta - vielä nelikymppisenäkin! - on minusta kiehtova, varsinkin jos sen onnistuu tekemään niin että ei näytä transvestiitiltä (millä en tarkoita mollata ketään transvestiittiä). Tällä hetkellä haaveilen samantyyppisistä kengistä kuin muotibloggaaja Teemu Bling (eivät näy kauhean hyvin linkatussa kuvassa).

Kaikesta tästä pelleilystä huolimatta minulla on jatkuvasti sellainen olo, että yritän liikaa enkä silti onnistu näyttämään siltä kuin joku Teemu Bling. Että näytän portsarilta. Että olen tylsä kaljupää, joka on viimeisen kolmen vuoden aikana vain lihonut lukioaikaisiin mittoihinsa. Että kaikki yritykseni olla jotain muuta näyttävät vain naurettavilta. Ja että varsinkin kalju on nykyään helppo ratkaisu, johon turvautuvat monet, aivan liian monet. Se jos mikä on alle nelikymppisten miesten univormu. Ja univormuja olen aina vastustanut. (Ne eivät ole minusta edes fetisseinä niin kiihottavia kuin monien mielestä.)

Olen käsittääkseni Jarkko Tontin kanssa samanikäinen. Siksi näin kolumnin tekstin alta myös itseironian tai ehkä jopa surun. Se on sukua sille tunteelle, josta Riku Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hyvästi tytöt. Olen myös huomannut, että baareissa käyminen on vuodenvaihteen jälkeen alkanut kiinnostaa vähemmän. Enemmän kiinnostaa herätä sunnuntaiaamunakin ihan hyvävointisena ja levänneenä. Se ei tietenkään mitenkään vähennä tunnetta uhkaavasta keski-ikäistymisestä ja enenevästä portsarityylistä, joka uhkaa kaikkien muiden ilmaisunvapautta.

Tunnen Tonttia sen verran, että uskallan veikata, että ikääntymisen lisäksi häntä pännii ylipäätään ihmisten halu kuulua alakulttuuriin ja ajatella itseään aina jonkin alakulttuurin - tai parin sellaisen - kautta. Tunnistan saman itsessäni: en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn jengiin, alakulttuurit sinänsä eivät voisi vähempää kiinnostaa, vaikka niiden piirissä tuotettu tai fanitettu taide ja/tai viihde olisikin minusta hyvää. Oli miten oli, ihmisillä, joita ei kiinnosta kuulua viiteryhmiin, on usein myös taipumus töksäytellä rumasti toisista ihmisistä. Olen koettanut kamppailla omasta vastaavasta taipumuksestani eroon, mutta huomaan sen välillä nousevan esiin. (Siksi varmaan jotkut blogikirjoituksistani jäävät toisaalta-toisaalta -jaarittelun tasolle, kun en halua sanoa suoria sanoja.) Monet Jarkko Tontin blogia tai Facebook-kommentteja lukeneet tietävät tämän taipumuksen hyvin. Voisin luetella muitakin vastaavasta taipumuksesta kärsiviä, mutta jääkööt mainitsematta.

Kärsin siis neljänkympin kriisistä, samoin ilmeisesti Tontti. Syksy Räsänen ehkä ei. Joku voisi sanoa, ettei hän kärsi, koska hän on sinut itsensä kanssa. Mistä me tiedämme, mistä hän kärsii? Sen takia joillain on aina sama tyyli: se toimii naamiona, jonka alle pystyy hyvin peittämään epävarmuutensa ja heikkoutensa. Suuresti ihailemani Quentin Crisphän toteaa klassisessa Tyylikirjassaan jotakuinkin niin että omasta persoonallisuudestaan ei tarvitse puhua, koska sen tulee näkyä kaikissa eleissä ja valinnoissa, myös pukeutumisessa. En usko, että Quentin Crisp olisi ollut kovin miellyttävä tuttavuus.

PS. Tätä kirjoittaessani minulla on jalassa harmaat leopardikuvioiset talvileggingsit. Ihan kiva työasu.

Torkku ja vastarinta

Aamutoimeni tänään: Kello soitti 6.50. Käytin kännykän viiden minuutin välein hälyttävää torkkutoimintoa kymmenen yli seitsemään, jolloin vääntäydyin hitaasti ylös. Vuoroin vaimon kanssa herättelimme lasta kouluun. Kun lapsi oli syönyt aamupalan ja olin saattanut hänet taksiin, menin sänkyyn lukemaan (Megan Abbottin erinomaista romaania The End of Everything). Rupesin nukkumaan 8.33. Nukuin kaksi tuntia ja nousin erittäin uni-inerttisenä. En ole juuri mitään jaksanut tänään tehdä.

Tästä kaikesta tuli mieleen tämä Tiedonantajaan kirjoittamani kolumni, jossa käsittelen torkkutoiminnon ja kapitalismin välistä yhteyttä. (Tekstissä epämääräisesti mainitut kirjailijat käsittävät ainakin Leena Lehtolaisen, joka sanoi haastattelussa, ettei käytä torkkua. Voi olla, että koko ajatusketju lähti juuri tästä haastattelusta liikkeelle.)

Torkku ja vastarinta

I 
Tyyny kutsuu vielä. Uni on pehmeää, lämmintä, vaivatonta. On ihana nukahtaa hetkeksi. Kännykän tai kellon torkkutoiminto herättää sinut kuitenkin viiden minuutin kuluttua.

II
Torkkutoiminto on pehmeän vastarinnan muoto. Vielä ei tarvitse nousta. Ei tarvitse olla tuottava, ei osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ei tarvitse ihan vielä lähteä töihin. Voi vielä sulkea silmänsä, palata alitajunnan maailmoihin, joissa ihmisellä on todellinen vapaus.
Moni näkeekin parhaat, villeimmät, harhaisimmat unensa juuri niinä muutamina minuutteina, jotka jäävät torkkumuistutusten väliin.
Kun se nukahtaminen on kerran niin vaivatonta. Ja peitto juuri sopivan lämmin. Ei ole kylmä, mutta ei myöskään hiki.

IV
Toisaalta torkku on nimenomaan vaaraton. Se luo illuusion siitä, että itse hallitset omaa untasi, omaa nukkumistasi, vaikka todellisuudessa torkku on suunniteltu sitä varten, että ehtisit ajoissa töihin.
Torkkujen aikana nähdyt parhaat unetkin selittyvät juuri tällä: ihminen pakenee väistämätöntä stressireaktiota unien vapaaseen maailmaan ja tekee sen nopeasti ja varmasti. Unesi tietää, mitä sinulle kohta tapahtuu.

V
Jotkut vapaat toimijat, kuten kirjailijat, saattavat kehuskella sillä, että he eivät käytä torkkua. Sehän voi toisaalta tarkoittaa myös, että he ovat sisäistäneet aikaisen heräämisen etiikan täydellisesti.
Hekään eivät saa herätä silloin kun haluavat.

VI
Torkku on kuitenkin myös käyttäjälleen vaarallinen.
Sen käyttö saattaa aiheuttaa käsittämätöntä paniikkia hetkellä juuri ennen lähtöä. Kaikki on viivästynyt kymmenellä tai jopa viidellätoista minuutilla, lapsella ei ole kenkiä jalassa, kahvi on juomatta, kokouskravatti on hukassa, juna jättää.
Sellaisia hetkiä on vaikea nähdä vastarintana.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Tässä Tiedonantajan kolumnisarjan viimeinen osa, jossa yritän hahmotella - edelleen humoristisesti ja osin parodisesti - jonkinlaista sadomasokismin luokkatietoista politiikkaa, koko ajan tietäen, että sellaista ei voi olla. 50 Shades of Grey -viittaus menee hiukan mönkään, koska rakkaudestahan siinä on loppujen lopuksi kyse (luin kirjasarjaa lähes puoliväliin, toisen kirjan alkupuoliskon puoliväliin). Viittaus Kollontain Uuteen omatuntoon saattaa sekin mennä hiukan pieleen, koska en ole koskaan oikeasti lukenut kirjaa, tiedän vain suurin piirtein mistä siinä on kyse. Monethan ovat nyttemmin syyttäneet Kollontaita siitä, että hän on luonut ajatuksillaan lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien kommunistinaisten ideaalin, jota on seurannut sydämettömien tarhantätien kaaderi. En nyt ihan ole samaa mieltä. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kokoamassani novelliantologiassa Tuska ja hurmio (2011) on laajat jälkisanani "Sadomasokismi suomalaisessa kirjallisuudessa ennen ja nyttemmin". Se on ehkä vähän hatara teksti, jota tein muiden töiden ohessa (en tosin aina tiedä, mikä on se varsinainen työ, jonka ohessa nämä joskus syntyvät) ja siitä puuttuu oleellisia mainintoja, mutta en tiedä toisia tutkimuksen tapaisia tekstejä, joissa aihetta olisi käsitelty. Kirjassa on myös muutamia novelleja, jotka ovat koska tahansa kiihottavampia kuin laimea 50 Shades of Grey - suosittelen esimerkiksi Essi Tammimaan hienoa novellia "Ehtoja", joka oli myös tulla kirjan nimeksi. (Tässä ja tässä vielä kolumnisarjan edelliset osat.)

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista: vapaaehtoinen alistuminen seksisuhteessa vapauttaa ihmiset irti seksuaalisista stereotypioista.
Sadomasokismi on kuitenkin muuttunut poroporvarilliseksi harrasteluksi. Miten muutenkaan, kun koko muukin yhteiskunta on muuttunut poroporvarilliseksi?
Sadomasokismissa on kyse fetisseistä, joita palvotaan, olivat ne sitten sitomista, korkokenkien tai nahan kiillon ihailua.
Freudin mukaan fetissi seksuaalisen palvonnan kohteena on poissaolevan äidin aiheuttaman trauman käsittelyä. Mistä muustakaan on kyse nykyisessä korkokenkämaniassa kuin siitä, että korkokengissään vaappuvien nuorten naisten äidit ovat olleet luomassa uraa, tekemässä kapitalistista yhteiskuntaa?
Korkokengäthän ovat nykyään selvä fetissi, itseään vapaaehtoisesti kiduttavien naisten palvontakohteita, joiden avulla jäädään oman roolin vangiksi. Kuvitelma niiden tuomasta vallasta miehiin nähden on vain toteutumatonta fantasiaa.
Joillekin myös kotitöiden tekeminen käskystä on sadomasokistinen fetissi - eikö se kerro, että ihmiset ovat vieraantuneet omasta työstään? Alun perin hämyisiin alakulttuureihin kuulunut tapa pukeutua kiiltävään pvc-muoviin on miedontunut kiiltäväpintaisiksi wetlook-leggingseiksi. Niitä käytetään tavallisena katuasuna huikeiden korkeiden korkojen kanssa.
Mutta ainoastaan turvatussa asemassa oleva porvari voi todella nauttia fantasioistaan. Hänkään ei voi vapaasti tuoda kaikkea julkisuuteen. Perinteinen pilapiirros kuvaa firman johtajaa saamassa piskaa bordellissa. Mutta suunta voi olla myös toisinpäin.
Alan klassikossa, Pauline Réagen O:n tarinassa (1954) tavataan varakas aatelinen, joka kieltää naisorjiaan sekoittamasta rakkautta ja tottelevaisuutta. Seksi ja alistuminen ovat jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Muistetaan myös yksi 1980-luvun juppikauden keskeisiä elokuvia, Adrian Lynen 8½ viikkoa, jossa Mickey Rourke ja Kim Basinger muhinoivat vapaasti, ilman sitoumuksia, harrastavat pientä piiskausta ja sitomista. Elokuvan jupit ovat taloudellisesti varakkaita ja keskenään tasa-arvoisia, he kyllä voivat mennä vapaaseen sitoumuksettomaan suhteeseen.
Kohta suomeksikin ilmestyvä kohuromaani 50 Shades of Grey kertoo siitä, miten salaperäinen ja varakas porvari ottaa epävarman nuoren naisen sadomasokistiseen alistussuhteeseen. Kyse ei tässäkään ole rakkaudesta, vaan pelkästään seksistä ja alistamisesta.
Ajatus vapaasta, ilman sitoumuksia harrastettavasta seksistä on kuitenkin ollut osa työväenliikkeen teorioita. Muistetaan esimerkiksi Alexandra Kollontain Uusi omatunto, joka suomennettiin vuonna 1920.
Työväestön tulisi ottaa tässäkin aloite ja vaatia antiporvarillista sadomasokismia. Sitä voi harjoittaa luomuna, ilman kiinalaisten lasten tekemiä käsirautoja tai piiskoja. Ihmisen kekseliäisyys voi nousta uusiin sfääreihin, kun ei tarvitse pitäytyä kauppojen standardoiduissa valikoimissa. Se olisi osa vallankumousta.
Tarvitsemme myös eroottista kirjallisuutta, jossa alistussuhteet kääntyvät ylösalaisin, jatkuvasti.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II: Markiisi de Sade ja Pier Paolo Pasolini

Toinen osa Tiedonantajassa ilmestynyttä kolumnitrilogiaa. 

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II

Markiisi de Sadea on pidetty vaarallisena kirjailijana, jonka teokset tulisi tuhota. Feministitutkija Andrea Dworkin vertasi häntä Viiltäjä-Jackiin.
Monet ovat olleet eri mieltä. Surrealistit pitivät de Sadea vapaimpana koskaan eläneenä sieluna, eksistentialisti Simone de Beauvoir taas piti häntä ensimmäisenä ajattelijana, jonka lähtökohtana oli ihmisen oma identiteetti.
Vuosina 1740-1814 elänyttä markiisia voi lähestyä myös marxilaisittain. On sanottu, että de Sade kuvasi tarkkaan sitä talouden ja vallan kytköstä, joka kapitalismia ruokkii. Suurelta osin de Sade kuvaa teoksissaan aatelisia, mutta he ovat rikastuneet myös kapitalistisella työllä.
Yksi markiisi de Saden tunnetuimmista teoksista on Sodoman 120 päivää. Teoksen irstailijat ovat rikastuneet Ludvig XIV:n aloittamien sotien ansiosta - vaikka heillä on toki perittyäkin omaisuutta -, mikä on hieno irvikuva siitä todellisuudesta, jossa nykyäänkin eletään: sota on kaikkein tuottoisinta toimintaa maailmassa. De Sade nauraa kuvatessaan kamalimmat pahantekijät samalla yhteiskunnan ylhäisimmiksi jäseniksi.
Yksi Sodoman 120 päivän keskeisistä ideoista on paskan syöminen. Sen lisäksi että irstailijat pakottavat uhrinsa syömään sitä he myös nauttivat sitä itse. Aateliset nauttimassa omaa paskaansa on varmasti yksi kirjallisuudenhistorian hurjimpia visioita. Sodoman 120 päivää vuonna 1975 nimellä Saló filmannut italialainen Pier Paolo Pasolini olikin sitä mieltä, että kulutusyhteiskunta tai "kulutusfasismi", kuten hän sitä kutsui, näkyy muun muassa koprofiliana eli paskan kanssa läträämisenä.
Pasolinin mukaan Saden kuvaamien aatelisten harrastama julmuus on vain jonkinlainen peilikuva siitä julmuudesta, jota kapitalismi harrastaa alamaisiinsa nähden. Hän kirjoittaa: "Kaikki Salóon liittyvä seksuaalisuus ei ole vain metafora siitä seksuaalisuudesta, jossa kulutuksen valta on pakottanut meidät näinä vuosina elämään, vaan se on myös metafora vallan suhteesta niihin, jotka ovat vallalle alisteisia. Toisin sanoen se on esitys siitä, jota Marx kutsuu ihmisen kaupallistamiseksi: ihmisruumis alennetaan esineeksi riistämällä sitä."
Pasolinin versio Saden romaanista kuvaa kuitenkin ennen kaikkea nykyaikaa, jossa kaikki on alistettu kuluttamisen vallalle. Siinä maailmassa kuluttaminen on yhtä hyödytön ele kuin de Saden vekkulien harrastama paskansyöminen. Jo kerran ulos tullut syödään uudestaan ja sitten se paskannetaan uudestaan ulos: mikä voisi olla tarkempi kuva kuluttamisen moraalista?

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa 1

Olen kirjoittanut muutaman kolumnin Tiedonantajaan. Minulla on pitkä, joskin hyvin repaleinen suhde lehteen, johon monet suhtautuvat huumorilla, osa myös suvaitsevaisesti ja lempeällä ironialla. Lehti tuli meille kotiin 70- ja 80-luvuilla ja isoveljeni varsinkin piti sitä tärkeänä tiedon- ja argumentoinnin lähteenä. Sittemmin sen merkitys on jäänyt enkä muista, koska olisin viimeksi lukenut kokonaisen Tiedonantajan numeron. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun Marko Korvela - silloin vielä toimitusihteeri, nykyään päätoimittaja - pyysi minua kirjoittamaan lehteen. 

Ensimmäiseksi kirjoitin kolmiosaisen kolumnisarjan, jolla oli niin kunnianhimoinen kuin parodinenkin nimi "Työväenluokka ja sadomasokismi". Tahallisesti typerän nimen alla koetin käsitellä asiaa niin poliittisesti kuin suinkin pystyin (monethan ovat huomauttaneet, että sadomasoväki ei ole koskaan noussut barrikaadeille homojen ja muiden pervojen tapaan, koska asia ei ole poliittisesti latautunut). Tässä sarjan ensimmäinen teksti, jossa käsittelen suotta unohdettua kirjaa. (Kysyin muuten jokin aika sitten Martti Larnin perikunnalta, olisiko mitään mahdollisuutta julkaista kirjaa uudestaan, mutta en saanut minkäänlaista vastausta.) 

Sarjan muissa osissa käsittelin markiisi de Sadea sekä sadomasokismin ja politiikan suhdetta yleisesti; postaan ne tekstit myöhemmin. Viimeisessä tekstissä viittaan 50 Shades of Greyhin, josta siis myöhemmin. 

Työväenluokka ja sadomasokismi, osa 1

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista.
Vaikkapa näin: vapaaehtoisen alistumisen kuvaus on kuvaus yhteiskunnan valtasuhteista.
Tai näin: naisen vapaaehtoinen alistuminen vapauttaa naisen patriarkaalisen yhteiskunnan asettamista seksuaalisista pidäkkeistä.
Tämmöinen voi tuntua teoreettiseltä hölynpölyltä, mutta 1930-luvun työväenkirjallisuudesta löytyy yksi merkittävä romaani, jossa sadomasokismi todella on poliittista: Martti Laineen Kuilu, joka ilmestyi vasemmistolaisen Kirjailijain kustannusliikkeen julkaisemana vuonna 1937.
Martti Laine tuli myöhemmin suosituksi viihdekirjailijaksi nimellä Martti Larni. Kuilu, joka oli Laineen ensimmäinen aikuisten romaani, on jotain ihan muuta. Se kertoo Unto Kamarasta, joka kirjan alussa pääsee pois vankilamielisairaalasta. Kamara on vajonnut masennukseen ja tekee lopulta itsemurhan.
Miestä hoitanut lääkäri löytää käsikirjoituksen, jossa mies kertoo oman tarinansa, aina ikävästä lapsuudesta haparoivaan nuoruuteen ja varhaisiin homoseksuaalisiin kokeiluihin.
Sisällissotaan Kamara osallistuu punakaartin riveissä. Lääketiedettä opiskellut hän joutuu operoimaan monia hätäleikkauksia ilman puudutusta tai nukutusta. Vankileirillä Kamaraa alistavat seksuaalisesti sekä vartijat että muut vangit.
Vapaaksi päästyään mies haparoi elämässä ja erotetaan toimestaan pedofiliaepäilysten takia. Lopulta hän tutustuu nuoreen naiseen Astaan. Tämä hurmaantuu aluksi miehen sadistisista taipumuksista: "Suutele minua rajummin - niin että koskee. Suutele huuleni verelle..."
Vaimo alkaa kuitenkin syyttää Untoa homoudesta. Lopulta mies ei enää kestä vaimon syyttelyä ja naljailua. Mies käy naisen kimppuun, kuristaa naista ja repii vaatteet häneltä pois. Kohtaus jatkuu: "Irroitin vyötäisiltäni kapean nahkavyön ja löin häntä kasvoille. Hän kääntyi tuskasta kontalleen, voihki ja vääntelehti. Löin yhä uudelleen - hartioihin, selkään, päähän. Ja mitä enemmän hän voihki ja rukoili, sitä enemmän minä nautin hänen kärsimyksestään.”
Eroottista vihaa uhkuva kohtaus päättyy sanoihin: ”Minä olin skorpioni - eläin ihmisessä."
Skorpioni oli tiettävästi Laineen alkuperäinen nimi käsikirjoitukselle - se on metafora vihalle, joka päähenkilön täyttää. Sadomasokistinen purkaus on nuoren tasavallan synnytyskipujen ja ahdasmielisen oikeistolaisen politiikan luonnollinen seuraus.
Kuilu kohtasi ilmestyessään ankaraa vastustusta. Se ei pyrkinyt millään tavalla luomaan yhteyttä hävinneiden ja voittajien välillä. Sisällissodan traumat purkautuvat teoksessa tappavana ja traagisena väkivaltana eivätkä kanavoidu yhteiskuntaluokkien väliseen yhteyteen, niin kuin monissa muissa 1930-luvun romaaneissa.
Siksi Kuilu on poikkeuksellinen. Siinä villi, ahdistavakin erotiikka ja politiikka lyövät kättä tavalla, joka ei ole tuttua muusta suomalaisesta kirjallisuudesta.

Kolumni jota ei julkaistu

Pitkästä aikaa kunnollista tekstiä: Hesarin kuluttajasivulle tarjottu kolumni, johon ei vastattu millään tavalla. Oletan että sitä ei julkaista nyt eikä koskaan. Joulusta alkaa olla jo sen verran aikaa, että kaivan tämän esiin uudestaan tammikuussa 2009...

Sukupolvien kohtaaminen

Pitäisi lähteä mummun syntymäpäiville. 90 vuotta tulee täyteen eikä ole takeita siitä, että synttäreitä tulisi enempää.
Soitin isälle ja kyselin yksityiskohtia. Puhelusta tulikin todellinen sukupolvien kohtaaminen.
Ensiksi selitin joitain ongelmia tulemisessamme: tytär pitäisi palauttaa äidilleen kuudelta sunnuntai-iltana, ehkä kolmevuotias poikamme ei jaksa istua kiltisti bussissa ja muutenkin pitää katsoa vielä aikatauluja.
Isä sanoi: "Niin, olisihan se paljon helpompaa jos olisi oma auto."

Olen elänyt kohta 20 vuotta aikuisikää ilman ajokorttia, mutta vasta perheenlisäykset ovat saaneet vakavammin pohtimaan, että sen voisi ehkä ajaa. Ehkä auton voisi sitten aina vuokrata, ei tarvitsisi ostaa omaa ja vatvoa sen huoltoja ja veroja ja muuta.
Nyt sanoin joka tapauksessa isälle, että olen päättänyt, etten hankikaan korttia. En rupea vapaaehtoisesti lisäämään ilmansaasteita.
Isä, jonka ajatukset kulkevat usein vähän matkaa edellä, sanoi, että jos ajattelee aina noin, huomaa kohta, ettei kannata elää ollenkaan.
Sanoin, että meillä onkin puhuttu lihansyönnin lopettamisesta. Olemme pitkään tienneet lihankasvatuksen ilmastosynnit, mutta ennen joulua julkisuuteen tulleet kuvat sikaloista ja kanaloista olivat lisänneet pohdintaa.
"Ei sillä ole mitään merkitystä", isä sanoi. Ei kuulemma silläkään, ajammeko me autoa vai emme, pitäisi saada autoteollisuus kehittämään vähäpäästöisiä autoja. "Olisivat tehneet sen jo ajat sitten, jos uskaltaisivat."
Yritin sanoa, ettei kai se ole mikään syy olla jättämättä ajaa autolla, autoteollisuuteen on aika vaikea vaikuttaa.
"Vaikka kaikki lakkaisivat ajamasta autoa nyt, niin sillä olisi vähemmän vaikutusta kuin sillä että Brasilian sademetsän hakkaaminen lopetetaan", isä jatkoi.
"Ei sekään ole kuin tekosyy", yritin. "Miten minä voin muka vaikuttaa asiaan? Kyllä minulle riittää, etten lennä lentokoneella lomareissuille enkä aja autoa."
Isä, vanha vasemmistolainen, muistutti, että asioihin on paljon vaikutettu mielenosoituksilla.
"Vaikutanko minä siltä, että minä menen osoittamaan mieltäni johonkin Brasiliaan?"
"Voi vaikuttaa vaikka Suomen hallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa asiaan." Siihen en osannut oikein sanoa mitään.
Isän vastapointti oli myös, että hän ei ainakaan rupea hankaloittamaan omaa elämäänsä rupeamalla kävelemään joka paikkaan. Jälkeenpäin mietin, että hän voisi laihtua nopeastikin.

Keskustelu alkoi lopulta kiihtyä. Lihan syöminen on keskelle sodan jälkeistä pula-aikaa syntyneelle isälle selvästi tärkeä juttu.
"Joulunakin syötiin todella keskinkertaista kinkkua", yritin sanoa. Muistan vaahdonneeni vaimolle jouluna, että tämänkö takia joku sika piti tappaa.
"Kyllä minä olen syönyt niin hyviä liharuokia", isä väitti vastaan.
"Minulle maistuisi paremmin oikein hyvin tehty kasvisruoka kuin keskinkertainen liha", jatkoin.
Isä jatkoi muistavansa jonkun urheilijan, joka päätti ruveta kasvissyöjäksi. Tulokset olivat kuulemma katastrofaaliset.
Pitääkö isä minua jonain idioottina, joka yrittää elää porkkanaraasteella?
Rupesin jo miettimään, millaisen kasvismenun tarjoan isälle, kun hän tulee käymään. Tervetuloa vain - tarjolla on ainakin kookosmaidossa uivia curryvihanneksia, kikhernepihvejä ja pinaattilasagnea. Luulisi maistuvan.

Jotain kaunista isän ajatuksissa kuitenkin oli. Hän sanoi jossain vaiheessa, että ei ihminen voi olla mikään kone, joka pohtii koko ajan vain sitä, miten voisi elää mahdollisimman säästäväisesti.
Varmasti joku välimuoto olisi mahdollista löytää. Samalla kun luopuu jostain, voi saada jotain tilalle.