Olin pitänyt taidenäyttelyn vessassani 23-vuotissynttäreilläni (installaatio kommentoi miehenä olemista maailmassa tai jotain sinnepäin) ja tein samanlaisen tempauksen 24-vuotispäivilläni. Pidin myös avajaispuheen, joka on alla. En valitettavasti enää muista, millainen oli uusi teos - jollain tavalla se viittasi Marcel Duchampiin.
WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe
Juri Nummelin
Hyvät WC:n vuoden 1995 taidenäyttelyyn tulijat,
arvoisa yleisö,
kun viime vuonna asetin jonkinlaisen semanttisen laboratorion[1] pienen asuntoni saniteettitiloihin, kyse oli siitä, että halusin näyttää ihmisen kenties arkipäiväisimmässä ja intiimeimmässä tilanteessakin piilevät ideologiset oletukset. Halusin näyttää, että ihminen on ideologioiden vanki silloinkin, kun paskantaa. Baudelaire tavoitti tämän kauniisti sanomalla, että demokraatille paskallakäyminen on rukous.
Viesti oli selvä myös toisaalle: imitoin tarkoituksellisesti Marcel Duchampia, ranskalaista neron asemaan noussutta taiteilijaa, jota ei ole koskaan pystytty lokeroimaan sen kummemmin dadaismiin, surrealismiin kuin futurismiinkaan. Duchampin yksi kuuluisimmista ja arvoituksellisimmista teoksista on Suihkulähde vuodelta 1917. Tämä teos on nurinniskoin asetettu pisuaari miesten yleisestä käymälästä. Duchampin kuuluisa ajatus, jota taidehistorioitsijat ovat sittemmin märehtineet pian 80 vuotta, oli, että mikä tahansa esine saavuttaa taideteoksen statuksen tullessaan valituksi ja siirretyksi taidemuseon, toisin sanoen taideinstituution, tiloihin. Sittemmin Duchamp jopa sanoi, että ei ole esinettä, joka ei samalla olisi myös taidetta.
Mitä sitten oikein tapahtui, kun ilmiselvästi otin käyttööni ajatuksen pisuaarista - tai pytystä - taideteoksena? En ollut millään tavalla Duchampin veroinen taiteilija: unohdin tyystin Suihkulähteen suunnattoman ironian. Kun Duchamp siirsi pisuaarin newyorkilaiseen taidenäyttelyyn ja signeerasi sen (väärällä nimellä R. Mutt), hän kommentoi koko taideinstituutiota tavalla, joka olisi relevantti vielä vuonna 1995. Minä taas en kommentoinut taideinstituutiota, vaan tein taidetta siinä missä kuka tahansa tilataiteilijakin.
Ja koska näin on, ironia kohdistuu nyt minuun. Duchampin radikaalius oli se, että hän ei yrittänyt luoda uusia instituutioita, vaan hän hajoitti, kenties jopa dekonstruoi vanhan. Minä yritin päinvastaista: siirtämällä taide-elämystä haluavat ihmiset omaan WC:heni, tein pilkkaa ainoastaan heistä, kenties jopa ihmisinä enkä pelkästään katsojina.
En voi pyytää anteeksi. Voin vain uudella teoksellani[2] osoittaa, että olin väärinymmärretyn Duchampin vanki. Uusimman näyttelyni äärimmäinen minimalismi yrittää rajoittaa tulkintoja, jotka kuitenkin, kaikesta itsekriittisyydestäni huolimatta, päätyvät samaan ajatukseen: Eikö tässä tapahdu sama juttu kuin viime vuonnakin? Ja koska näin on, lupaan, että ensi vuonna en enää avaa uutta taidenäyttelyä, vaan teen vain sen, minkä kuka tahansa ihminen voi omassa privaatissaan tehdä: sisustan WC:ni.
[1]Kyseessä oli installaatio, jossa WC:n seinille asetettuja kulttuurisia symboleja (Kalle-lehti, poikakuvia, Bart Simpson -plakaatti, elokuvajuliste, punainen pahvista leikattu sydän jne.) kommentoitiin pienissä paperilapuissa olleilla viesteillä.
[2]Ks. viereinen sivu. Kyseinen teksti A3-kokoisella paperilla oli ainoa (irrallinen) objekti, jota WC:ssäni saattoi havainnoida. Pyyhkeen lisäksi tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti