Tässä varsinaista herkkua: parodinen essee, joka ilmestyi Tampereen yliopiston taideaineiden laitosjulkaisussa Uutelossa keväällä -97. Se herätti hämmennystä - näin varsinkin tekstin alku, jonka johdosta minua nimiteltiin "Porno-Nummeliniksi". Laitoksen kanslistikin luki tekstin ja sanoi, ettei se oikein ollut minun arvolleni sopiva. Mikko Lehtonen - joka lempinimenkin taisi keksiä - uhkasi käyttää kohtuullisen villisti pomppivaa tekstiä tieteellisen argumentoinnin kurssillaan, ilmeisesti esimerkkinä siitä, miten ei argumentoida. Mutta kyse on joka tapauksessa parodiasta - ennen kaikkea itseni. Iva kohdistui niihin teksteihin, joita voi lukea omakustanteisesta pikkuniteestä, Banalologioista, ja joista suurin osa ilmestyi alun perin Aviisissa.
Tämä lukeminen, tämä ruumis, tämä aika
Kun olin vielä neitsyt ja odottelin, että pääsisin niin sanotusti pukille, ajattelin, että samalla kun olen täydessä toimessa lausun ekstaattisia runoja. Ennustukseni ei toteutunut - ehkä kaikeksi onneksi -, mutta pystyn tekemään tästä tärkeän johtopäätöksen itsestäni: Jos oletin, että lausuisin runoja rakastellessani, oletin samalla, että elämäni on omistettu sanoille, oikeastaan siis kirjallisuudelle. En tiedä, mitä runoja olisin lausunut, olisinko improvisoinut, olisinko lausunut muistista omia runojani vai kenties siteerannut eroottisen kirjallisuuden klassikkoja. Ajatus kuitenkin on tärkeä: olisin ottanut ruumiillisen haltuun kirjallisen kautta ja lisännyt itseni ja kumppanini ekstaasia sanojen ekstaasilla.
Tärkeintä on kuitenkin huomata, että en olisi halunnut antaa edes rakastelun ajaksi periksi intohimolleni lukea. Se on minua kalvava sairaus: pakko lukea. Aamun sanomalehdestä asti minulla on tuskallinen olo päästä lukemaan ja jatkaa lukemista, jos se jostain syystä keskeytyy. Minulla on kirja WC:ssä koko ajan odottamassa lukemista (kirjoittamishetkellä Thomas J. Wertenbaker: The Golden Age of Colonial Culture, 1959), tyttöystäväni teki minua varten mökin ulkohuoneeseen pienen kirjahyllyn ja lueskelinkin usein Alkoholi- ja raittiusasiain sanakirjaa sekä Kalevalan lyhennettyä laitosta. Minulla on usein kirja myös kaupunkilinja-autossa (pitkään päällystakkini taskussa oli valmiina Karl Marxin Gründrissen johdanto, jonka Kansankulttuuri julkaisi 1970-luvulla, sittemmin olen paikoin joutunut paniikin valtaan valitessani seuraavaa kirjaa kullekin bussimatkalle).
Syödessäni luen aina. Surullinen näky on ihminen, joka syö yksin eikä lue edes sanomalehteä. On ollut hetkiä, jolloin minun on täytynyt lykätä syömistä niin kauan, kunnes sarjakuvista on monen minuutin penkomisen jälkeen löytynyt sellainen, jota ei ole lukenut pitkään aikaan ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä oikealta. Junassa, jota olosuhteiden pakosta käytän paljon, luen aina ja jatkuvasti. Otan kirjan mukaan ravintolavaunuun, joskus myös WC:hen (juttu on tosi: kirja oli Faulknerin Absalom, Absalom).
Lukeminen rikkoo toisin sanoen yksityisen ja julkisen välisen rajan. Luen syödessäni ja ulostaessani, luen - tai ainakin kuvittelin lukevani - rakastellessani. Luen junassa ja linja-autossa ja monasti olen lukenut myös elokuvissa ennen kuin valot ovat pimentyneet. Rimbaudin Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä -käännösvalikoiman luin kävellessäni nuorukaisena Porin keskustassa. Yliopistolla, jos en löydä seuraa, luen ruokapöydässä (tenttikirjat vain valitettavasti rikkovat lukemisen ruumiillisen nautinnon). Luen heti herättyäni sanomalehden, ja kun menen nukkumaan, luen jotain romaania ja runon tai kaksi. Lukeminen on siis läsnä kaikissa arkipäivän toimissani.
Iso Paha Susi kehitteli Aku Ankka -lehdessä systeemin, jolla hän saattoi luntata opettajan näkemättä: hänellä oli lippalakin lipassa pieni peili, josta hän näki ulkona pihalla olevan kirjan, jonka sivuja hän käänteli vetelemällä kädessään olevasta narusta. Haluaisin juuri tällaisen vempeleen voidakseni lukea tiskatessani ja silittäessäni vaatteita (paitsi että peilikirjoitusta on hankala lukea). Olen joskus suunnitellut lukevani kasetille joitain kirjoja, joita voisin sitten kuunnella arkiaskareiden parissa - mutta eihän tässä olisi mitään järkeä, koska silloin lukisin periaatteessa tekstin kahteen kertaan!
Siinä ei olisi järkeä, koska epätoivoinen tavoitteeni on lukea niin paljon kuin mahdollista: lukeminen on taistelua aikaa vastaan eikä siinä voi lukea jotain tekstiä kahteen kertaan. Siksi olisin lausunut runoja sängyssäkin: ei ole aikaa keskeyttää lukemista. Tämän on pakko olla syy siihen, miksi koen kustannus- ja antikvaarien huutokauppaluettelot niin vastustamattomiksi: lukemalla teosten nimiä ja painoksia luen samalla nuo teokset, jotka muuttuvat nimien aavistelemiksi kuvitteellisiksi teksteiksi. Tähän pystyvät varsinkin esittelevät kustannusluettelot. Sama koskee selailua, joskus varsin päämäärätöntä: minkä tahansa kirjan avaaminen merkitsee sen haltuunottoa. Puhumattakaan tietysti kirjan ostamisesta ja sen omistamisesta.
Mitä sitten on aika? Ruumiin kulkua kohti vääjäämätöntä tuhoa ja maatumista. W. Somerset Maughamin hienossa vakoiluromaanissa Ashenden eli Salainen asiamies on lause, jota usein toistelen itselleni (sitaatti on muistinvarainen ja siksi tähän sopiva): "Ashenden menee Wienissä kirjakauppaan ja katselee kirjoja, jotka olisi syytä lukea, jos elämä olisi miljoona vuotta pitkä." Lukeminen on lopulta turhaa, koska emme kuitenkaan ehdi lukea kaikkea, mitä pitäisi, minkä koemme velvollisuudeksemme, minkä koemme tärkeäksi, sivistäväksi, viihdyttäväksi, huvittavaksi, ylösnostavaksi. Miljoonakaan vuotta ei riittäisi, koska kiinnostavan tiedon ja taidon määrä näyttää lisääntyvän melkein eksponentiaalisesti. Tunsin kerran erään Jehovan todistajan, jonka ikuisen elämän perusteluista koskettavin oli tämä: hän oli erityisen kiinnostunut muinaisista intiaanikulttuureista eikä lähetystyön vuoksi ehtinyt niihin tutustua, ja siksi hän tulisi kuolemansa jälkeen elämään ikuisesti, jotta hän ehtisi lukea kaiken, mitä niistä on kirjoitettu.
Aika on myös syy siihen, miksi niin rakastan klassista kerrontaa. Jean-Luc Godardin kerrotaan lukeneen kirjoista ainoastaan alun ja lopun. Tämä on selvää: alussa esitellään ongelma, jonka ratkaisun lykkäämistä on koko kirja, kunnes tullaan loppuun, jossa ongelma ratkaistaan (ja tämä pätee sekä "proosaan" että "tieteeseen"). Jos kirjassa ei ole tätä kuviota, se ei ole lukemisen arvoinen. Lukemiseen käytetyn ajan täytyy kulua toisten ihmisten ajan kulumiseen.
Klassinen kerronta on myös ainoa, joka sopii matkalla lukemiseen: päätyessään johonkin fyysisesti päätyy johonkin myös henkisesti (en lukisi Claude Simonia junassa kirveellä uhatenkaan). Tämä on vielä metodisesti hataralla pohjalla, mutta voin vedota André Bretoniin: taideteos ei ole minkään arvoinen, jos se ei viittaa tulevaisuuteen. Minulle riittää taideteoksen sisäinen tulevaisuus, lupaus siitä, että lykätty ongelma tullaan ratkaisemaan.
Tästä pääsemme vielä yhteen tärkeään asiaan: junalla ja linja-autolla matkustamisen eroihin. Juna päätyy selkeästi johonkin - rautatieasemalle, joka on keinotekoinen tapa päättää matka - ja on siis suoraan verrannollinen klassiseen kerrontaan. Linja-auto (ja nyt puhun kaupunkien välisestä linja-autoliikenteestä) taas saattaa pysähtyä ihan missä tahansa: riittää, että johonkin on pystytetty parin metrin korkuinen metallipylväs. Linja-auto on keskellä ihmisten elämää ja linja-autosta voi astua keskelle ihmisten elämää (rautatieaseman ja ihmisten elämän välillä on liikaa tyhjiä hetkiä) ja siksi linja-autossa voi lukea melkein mitä tahansa (tai ei mitään, jos niikseen käy), jopa Claude Simonia.
Tähän liittyy läheisesti se, että matkustaja näkee linja-autokuskin ja saattaa jopa tuntea tämän. Junan kuljettajaa ei taas koskaan näe: 'toiset ihmiset' on junassa matkustamiselle vieras käsite ja matkustaja voi omistautua kokonaan lukemiselle. Ei ihme, että lättähatut lakkasivat vetoamasta ihmisiin: ne olivat harmillisesti jotain junan ja linja-auton väliltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti