perjantaina, tammikuuta 12, 2007

Alvar Aaltoa

Olen ennenkin laittanut tänne vaatimattomia yrityksiä arkkitehtuurikirjoituksistani. Tässä vielä yksi - tai oikeastaan kaksi: arvio Alvar Aaltoa ja tämän Helsinkiin liittyviä suunnitelmia käsittelevästä kirjasta ja siihen perään tehty lyhyt nootti, josta en todellakaan tiedä, mihin se oli tarkoitettu. Varsinainen arvio lienee ilmestynyt Agricola-tietokannassa.

Seuraavalla kerralla tuleekin sitten mahtavampi arkkitehtuuripaketti: Porin arkkitehtuuri. Mietin jopa, jaksaisinko skannata kuvia, jotka otin juttua varten.

Alvar Aalto ja Helsinki yksissä kansissa

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.
Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.
Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa.
Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.
Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.
Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.
Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.
Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.
Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

Ja tässä siis lisäys:

Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnittelemat rakennukset.
"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.
Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.
Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.

Ei kommentteja: