Levykkeeltä ei sitten oikein löytynyt muuta tänne laitettavaa kuin yksi runo. Se on kirjoitettu vuonna 2001, mikäli kone oikein muistaa. En tämmöisiä juuri enää kirjoita. Liian mahtipontinen. Uudempia runoja on täällä.
Vesi kiehuu kerta kerralta eri tavalla,
olen ollut jo pitkään huolissani
erilaisuudesta ja siitä, miten se ilmenee:
tavallisuus on kauppatavaraa, veden tavoin
selän päältä vapaasti liukuvaa,
aurinko on omistus ja omistus on varastamista.
Meidän tehtävämme on epäonnistua,
kuolema on tavoitteemme,
elämä on jätettävä taakse,
meidän on kiihdytettävä riittävästi
että lakkaamme näkemästä, kokemasta, tuntemasta,
vapaus on haave, jota emme edes ajattele,
orjuus on näkyvyyttä,
valta vapauden puutetta, tyhmyys
vain onnea, onnettomuus ikävyyttä, älykkyyttä.
Hurmaamme on tuettava,
väkinäisin sanoin me kuljemme kohti aurinkoa,
kuuta tai kaukaisia kylmiä taivaankappaleita,
valitsemme historian tyhjenneet käytävät,
käännämme katseemme kohti peiliä,
vilkuilemme taaksemme:
mikä autuas tyhjyys!
Autuaat tyhjyydet ovat käytössämme,
käytävät on tuettu pilarein,
sydämet on puristettu loppuun,
missä menemme,
sitä ei moni tiedä,
arkeologia ei enää kerro meille mitään.
Sukulaisuus on kirous,
kaikenlaiset sanat vapahduksemme,
puista ja kärpäsistä uutamme unohduksen,
saasta on aineellinen jumalamme,
mukavuus taivaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti