Elokuvia

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä nämä jutut ovat ilmestyneet. Oiskohan mahdollista, että olen osallistunut johonkin Filmihullun kiertokyselyyn, jossa on pyydetty luettelemaan olennaisia elokuvia... tai jotain?

Kuhle Wampe (1931)
Bertolt Brechtin elokuvallisten näkemysten ainoa laimentamaton huipentuma on samalla yksi suurimpia urheiluelokuvia.
Saksalainen vasemmistolaisuus oli ns. edistyksellisen urheilukulttuurin ensimmäisiä kehtoja - työläisolympialaiset jne. ovat saksalaista alkuperää. Sittemmin DDR:ssä työläisurheilun ihanteet vääristyivät pahaksi, mutta tässä Slatan Dudowin ohjaamassa elokuvassa urheilu on vielä työläisten omaa keskinäistä solidaarisuutta parhaimmillaan.
Myös arkipäivän liikunta on työläisurheilua - oikeastaan se on sitä enemmän kuin kaikki kilpalajit yhteensä. Kauneimmin tätä ajatusta elokuvassa kuvittaa pyöräily.
Elokuvan työläiset kulkevat työn perässä nimenomaan pyörillä. Sanomattoman kauniita ja kohottavia ovat kohtaukset, joissa työläisporukka yhdessä polkee etsien työtä. Hanns Eislerin musiikki tukee hyvin kohtausten ydinajatusta: pyöräily on proletariaatin kulkuväline, koska silloin ajatukset ovat vapaita ja ihmiset tasa-arvoisia.
Samalla Kuhle Wampessa osoitetaan kuin ohimennen, että proletariaatti on myös modernia: pyöräily on ensimmäinen olennaisesti kaupunkilainen kulkuväline ja proletariaatti on ensimmäinen, joka on ottanut pyöräilyn haltuunsa ryhmäidentiteetin välineena.

Ollako vai eikö olla (1942)
Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla on harvoja täydellisiä komedioita alalla, jolla moni epäonnistuu: mauttomuuden ja nokkeluuden rajoilla hortoilu.
Eikä Lubitsch edes hortoile: hän tekee hyvin täsmällistä työtä. Kohtaus, jossa typerä natsikomendantti laukaisee klassisen vitsinsä, on itsessään loistava ja enemmän kuin oikeuttaa elokuvan: "Me hoidamme keskinnän ja puolalaiset hoitavat leirinnän!" Nauramme samaan aikaan natsin mauttomuudelle ja käsikirjoittajan purevalle ivalle, mutta kavahdamme myös sitä mahdollisuutta, että todellisuudessa nauraisimme vastaaville asioille.
Lubitsch osoittaa vastaavanlaisen nerokkuutensa myös muissa kohtauksissa. Yksi loistavimmista saadaan jo elokuvan alussa. Ensiksi ajattelemme, että puolalaisten ja englantilaisten yhteislaulu on tarkoitettu kansallishengen ja sotainnostuksen kohottamiseksi, mutta kun keskeinen laulattaja ja pianonsoittaja paljastuukin petturiksi, tunteilta on pohja pois.
Sota, Lubitsch sanoo, on niin kova juttu, että sen pohjalle ei voi perustaa minkäänlaisia pysyviä tunteita.

Kiss Me Deadly (1955)
Mickey Spillane on lähes fasistinen kirjailija, jonka teoksissa voiman ja väkivallan ihailu on saavuttanut jonkinlaiset lakipisteensä: sankari Mike Hammer on selvästikin hullu psykopaatti, joka nauttii tappamisesta. Tilanne on tietysti tuttu 1900-luvun lopun populaariviihteestä, mutta Hammer on toista maata: hän on sankari ilman minkäänlaista ironiaa tai ambivalenssia.
Ohjaaja Robert Aldrich ja käsikirjoittaja A.I. Bezzerides ymmärsivät asian ja pistivät Hammerin koville Kiss Me Deadlyssa: Hammer hakee atomipommia tietämättä, mistä on kyse. Hammer on kova kundi, mutta lopultakin hän on täysin avuton maailman edessä, koska maailma on pahempi paikka kuin hän on ikinä uskaltanut edes aavistaa. Hammer ei nyrkkeineen ja aseineen enää pärjää, vaikka heikommat kyllä lakoavat hänen altaan pois. Ja keitä heikommat ovat: kulttuurin kuluttajia kaikki. Hammer pistää oopperanystävän levyharvinaisuudet palasiksi, ... [Mitähän tässä piti olla?]
Hienossa kohtauksessa sankari Hammer saa ennustuksen siitä, mitä hänelle tapahtuu: "What's in it for me?" hän kysyy poliisietsivältä. Samassa hissin ovit aukeavat ja hissistä tuleva valo häikäisee Hammerin. Hammer, elokuvan sankari, saa siis sen minkä ansaitseekin.