Scifin historia

Tämä taitaa olla kirjoitettu johonkin elokuvakerhon lehteen aivan 1990-luvun lopussa. Varma en ole.

Pureeko sense of wonder?
Science fictionin yleisten piirteiden kehityksestä

Science fiction eli scifi on jo vanhentunut nimitys viihteen lajille, jossa kuvataan sellaista maailmaa, jota ei ole. Science fictionin maailmat ovat erilaisia kuin omamme, koska niissä on esimerkiksi sellaisia tieteellisiä keksintöjä, joita ei teoksen luomishetkellä ollut, tai koska niissä kuvataan sellaista maapalloa, jonka historia on eri kuin se jonka tunnemme.
Termi "science fiction" on keksitty jo 1920-luvulla eikä se selvästikään riitä kuvaamaan sellaisia teoksia, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeen ja joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Ne eivät ole siis tiedefiktiota eikä niiden fiktiivisyys, poikkeavuus omasta maailmastamme, useinkaan liity tieteeseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Philip K. Dickin romaani Hämärän vartija, joka sijoittuu jonkinlaiseen lähitulevaisuuteen ja jonka ainoa scifi-ominaisuus liittyy siihen, että kirjassa käytetyt huumeet ovat erilaisia kuin ne, joita nykyään käytetään, ja niiden aiheuttamat hallusinaatiot ja riippuvuudet ovat erilaisia.
Science fictionin edeltäjiä on etsitty kaukaa, alkaen antiikin tragedioista ja komedioista, Thomas Moren Utopiasta (1516) ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupungista (1623), ja Cyrano de Bergeracin matkakirjoista Kuuhun ja Aurinkoon (1650, 1662). Lajityyppi syntyi kuitenkin tosiasiassa vasta 1800-luvun lopulla, kun tiede kehittyi eksaktiksi. Siihen tuli aivan erilainen viehätys: näytti siltä, että tiede todella onnistuu muuttamaan maailmaa. Ranskalainen Jules Verne kuvasi tieteen voittokulkua, englantilainen H.G. Wells lisäsi siihen muutaman poikkipuolisen sanan sellaisissa kirjoissa kuin Aikakone (1895) ja Tohtori Moreaun saari (1896).
Science fiction jatkoi elämäänsä näiden melko vakavasti otettavien kirjailijoiden jälkeen amerikkalaisissa pulp-lehdissä ja siitä tuli nopeasti kulutettavaa käyttöviihdettä. Rasistiset ja stereotyyppiset seikkailukertomukset antoivat scifille tylsistyttävän viihteen imagon, josta se kärsii vielä tänäkin päivänä.
Imago alkoi muuttua vasta 50- ja 60-luvuilla, kun uusi sukupolvi otti science fictionin tarjoamat mahdollisuudet paremmin vastaan. Syntyi ns. new wave ja sellaiset kirjailijat kuin Philip K. Dick ja Michael Moorcock tekivät scifistä aikuisten kirjallisuutta. Science fictioniin otettiin myös vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta. Samalla ehkä menetettiin ns. sense of wonder, joka on vanhemman scifin tärkein ominaisuus: ihmetys uusien keksintöjen ja löytöjen äärellä.
Elokuvassa scifi on melkein yhtä vanha lajityyppi kuin kirjallisuudessa. Georges Méliès kuvasi Jules Vernen Matka Kuun ympäri -teoksen heti tuoreeltaan 1902 - Mélièsin versiossa matkalaiset vain laskeutuvat Kuuhun eivätkä vain kierrä sitä.
Ja kehityskulku on aivan sama kuin kirjallisuudessakin: 20-luvulta alkaen scifi on varattu taka-ajatuksettomuuteen pyrkivälle viihteelle ja vakavat äänenpainot ja haastavat kerrontamuodot on sysätty syrjään. Todella moderniksi elokuvaksi scifi tuli 60-luvulla, mm. Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) ja Andrei Tarkovskin Solariksen (1969) myötä.
Scifi elää tällä hetkellä omituista vaihetta. Sekä kirjallisuuden että elokuvan puolella on pyritty lisäämään pontta scifin viehätykselle. On löydetty virtuaalitodellisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat ja haasteet. Puhutaan cyberpunkista, lajityypistä, joka on yhtälailla velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle. William Gibsonin romaanit ja sellaiset elokuvat kuin Matrix ovat cyberpunkia puhtaimmillaan: hämmennys, ristiriitaisuus ja rikkonaisuus ovat näitä parhaiten kuvaavia termejä.
Sense of wonder kuitenkin puree edelleen: George Lucasin "prequel" Tähtien sota -trilogiaansa eli Pimeä uhka on ollut suhteellisesta vaatimattomuudestaan huolimatta erittäin suosittu elokuva. Kyse on paluusta 20- ja 30-lukujen ongelmattomaan viihteeseen, joka uusintaa vanhoja myyttejä ja stereotypioita.