1.11.1995

Tänään kaksi elokuvaa eikä edes häävejä - The Net (liekö Verkko kiristyy) ja Demon Knight.

Päivän aurinkosaalis vähäinen: ajattelin kirjoittaa runon siitä, kuinka yrittää lämmitellä laskevan auringon viimeisissä säteissä. Ajatus kuulostaa lyyrisemmältä kuin mitä olisi siitä saanut aikaan.
Suunnittelin uutta Blinkitya. [Runolehti jota tein vuosina 1988-1997.] Raskasta puuhaa. En ole ennen tajunnut, että lehden kannalta on hankala täyttää koko ajan vain tiedostosta runoja.doc - miten ne saa sieltä kätevästi käsille ja kirjoitettavaksi uuteen muotoon? Tulostaminen tuntuu tuhlaukselta, käsinkään ei viitsisi kirjoittaa.

En ole aina mitenkään kovin hyvä runoilija. Mutta joskus sitä ylpistyy: Noinko sitä todellakin on tullut kirjoitettua! Ajatus, jonka löysin vanhasta tulostetusta liuskasta (joka on varmaan kirjoitettu yliopistolla): "Tietokoneella kirjoittamisen huonot puolet: ei voi jättää lauseenpätkiä roikkumaan paperille - tai voisi, mutta ei tule jätettyä: näin mahdolliset myöhemmin hyödynnettävät ajatukset ja kuvat unohtuvat. Mitähän merkittävää olen jo ehtinyt tuhota tämän 12 min aikana? (Olenko tosiaan kirjoittanut niin kauan?)" Suluissa oleva lause on hassu. Luulisi, että sitä haluaisi kirjoittaa inspiraation vallassa vaikka koko yön. Minusta ei koskaan tule kirjailijaa.

Simo ja Päivi kutsuivat käymään. En olekaan käynyt heillä pitkään aikaan. On asiaa: olen selvittänyt noitavainokirjan arvoituksen. Sen on kirjoittanut Juuso Hedberg. Nenonen ei sitä tuntenut, mutta haluaisi nähdä koko teoksen. Mitenköhän se onnistuu?

Porissa on viikonloppuna Night Gallery, suureellisesti International Festival of Horror & Fantastic Films". Jäntin esittelykirjoituksessa on hirvittäviä kielioppivirheitä ("shokki efektit") ja huonoa tyyliä. Vai mitä sanotte: "Erikoisefektit ovat hyvin tärkeä elementti niin kauhu kuin fantastisessa elokuvassa unohtamatta lempilastamme Science-Fiction elokuvaa, jolle pyhitämme koko ensi vuoden." Varmasti asiastaan innostuneita, vilpittömiä tyyppejä. Paljonkohan niillä on omaa rahaa kiinni? Pitänee mennä katsomaan pari kolme leffaa. Minä en lakkaa näkemästä elokuvia. Jos olen himolukija, niin olen yhtä lailla myös himokatsoja.

Vanhan seikkailukirjallisuuden tutkimusmatkani jatkuu: Sherlock Holmes on seuraavana vuorossa. Koska lopetan ja suuntaudun taas korkeakirjallisuuteen? (Kysymyksessä on ironiaa.)

Tänään oli huonoa omaatuntoa: ostan mitä banaaneja sattuu. Luin Opiskelijan ympäristöoppaasta, että Chiquitoja ainakaan ei pitäisi ostaa eikä Del Montea. Kaiken muun teen oikein, paitsi banaanien oston.

Loppuilta on pyhitetty Norfolkille. Toivoisin häneltäkin tiivistämistä. Monet farssimaiset kohtaukset eivät toimi. Mutta hyvät yöunet siitä saa. Haha.

31.10.1995

Ensimmäinen pakkaspäivä. Pyöräily melkein epämiellyttävää. Kestänkö tätä enää? Vai laitanko pyörän jo pois talveksi? XXX löysi avaimen "parempaan" pyörääni - kiitos hänelle. Naisen intuitio on käytännöllisempää kuin miehen järki: minä en suostunut uskomaan, että siinä takissa ei ole taskussa reikää - oli kuitenkin ja sieltä avainkin löytyi. Soimasin itseäni: XXX näytti jo siltä, että soimaan itseäni liikaa. Miten voi olla soimaamatta, jos murehtii yli kaksi viikkoa asiaa, joka ei millään lailla ole epäkunnossa? Naurettavaahan se on.

Tänään olin (pitkästä aikaa) kahdentoista tunnin työpäivällä: luento, saksan tunti, elokuva (Ammattitappajat), PEK:n kokous, Monroen kokous ja lopulta kymmenen jälkeen illalla kotiin. Joskus kestin tällaisia päiviä viikoittain. En enää.

Monroe näyttää neuvostoelokuvia. Mahtaako toimia? Uskaltaisinko sanoa, jos olisin peloissani? En kuitenkaan ole. Pitää olla rohkeutta. Naurattaa vain, että alamme tehdä tätä heti sen jälkeen, kun Peter von Bagh kirjoitti Filmihullussa, että neuvostoelokuvia pitäisi näyttää. Nyt meitä tietysti luullaan Baghin käskyläisiksi.

Elokuvien valinta oli pitkällistä ja vaikeaakin: miten puhua neuvostoelokuvista sellaisten kanssa, jotka eivät niitä selvästikään tunne? Eisensteinilta ja Dovzhenkolta otettiin pakkopullia (Potemkin, Maa), Shepitko ja Kozintsev & Traubergin Uusi Babylon jotenkin rikkovat harmaata yleisilmettä. Miten yleisö sitten suhtautuu johonkin Donskoin Gorki-elokuvaan? Ja ennen kaikkea: miten voimme mainostaa tilaisuutta turvautumatta postmoderniin ironiaan?

Mitä on romanttinen ironia? En ole koskaan päässyt perille termin merkityksestä.

Suunnittelimme Monroessa myös lehden tekemistä teemana Mitä neuvostoelokuva minulle merkitsee? Mikko lupasi kirjoittaa: "Ei mitään." Idea oli minun ja Mikko piti siitä. Suunnittelimme kirjoittajia: Silius, Noukka, Frangén & Heikura, Asko Alanen, isäni (mahtaako suostua?).. minä kirjoitan pääkirjoituksen. Mitä neuvostoelokuva minulle todella merkitsee? Saisinko nyt tehtyä sen ammoin suunnittelemani Poststalinistin uskontunnustuksen? Näkyykö neuvostoelokuvissa 70-luvun hurmos, jota huomaan joskus kaipaavani? (Tai pikemminkin surevani, koska en ollut siinä osallinen, paitsi kenties viattomana sivullisena, liian pienenä tekemään mitään kansojen välisen ystävyyden puolesta. Naamiaisissa olin kerran.)

Kuvittelen eläväni rahapulassa, vaikka minulla on pikkukolikkoina yli 50 mk ja toisella tilillä (leijonakantisella) 450. Köyhyyden romantiikka on aina väliaikaisen köyhyyden romantiikkaa.

Söimme tänään Ramin kanssa Hesburgerilla välipalan. Yllätyin, kuinka paljon pidin hampurilais-ranskalais-kokis-ateriastani. Mitähän XXX sanoo? [Viittaus siihen, että meille tuli joskus riita, kun kävimme syömässä Hesburgerilla. Nykyään käyn siellä lasten kanssa säännöllisesti. Periaatteiden menettämistä kutsutaan myös vanhenemiseksi.]

Taidan vielä tänään kirjoittaa kerjuukirjeen niille, jotka voisivat kirjoittaa Monroen lehteen. Jaksankohan: kello on jo 23:03.

Myöhäinen (koska luin kyseisen novellin jo viikonloppuna) kommentti Jack Londonin novellista "Midaksen käskyläiset": sehän on esikuva kaikille kertomuksille, joissa terroristi ottaa viranomaisiin yhteyttä juuri ennen tekoaan (Die Hard with a Vengeance, Tulilinjalla, Speed &c.).

Luen Lawrence Norfolkin Kabaalin kultaa. Ei ihme, että alkukielinen versio jäi kesken, kun suomennettunakin N:n kieli on vaikeaselkoista. Miksi kirjaa on lyhennetty? En ymmärrä.

Kirjailijoita, joita haluaisin lukea: Grant Allen, James Branch Cabell, A. Merritt, John Meade Falkner. Sitten on joku merirosvokirjailija, joka oli jonkun toisen kirjailijan hyvä ystävä ja kirjoitti kauhunsekaisia kirjoja. Miksi kirjoittaa tällaista? Jos joka päivä kuudenkymmenen vuoden ajan kirjoitan yhtä paljon samanlaista soopaa kuin nyt, päiväkirjani (julkaistuna) tulee olemaan seitsenosainen nidesarja, jossa jokainen osa on 500-sivuinen. Sitten siihen tarvitaankin nahkaselät.

Huvittelin ajatuksella suomentaa Lovecraftin essee. Julkaisisikohan sen joku? Vastapaino? Menee vähän ohi.

William Morrisilla on romaani, jonka sanotaan aloittaneen sword and sorcery -genren. Sekin pitäisi lukea.

Mimsy were the borogoves.

30.10.1995

Vähän nolottaakin tämä päiväkirjan julkaisu. Mutta katsotaan nyt vielä ainakin parin postauksen ajan.

XXX sanoi eilen illalla, että hän sotkee kaikki systeemini: kun en pysty kirjoittamaan päiväkirjaanikaan, kun hän on paikalla. (Tämä ei ole aivan totta: kaksi edellistä merkintäähän kirjoitin XXX:n ollessa täällä. Onnistuin vain tekemään sen salaa.) Sanoin, että hän tuo muassaan jotain muita systeemejä. En pidä välttämättä pahana sitä, että XXX tuo elämääni jotain erilaista. Vaikka en pystyisikään pitämään kiinni rutiineista (joita joskus huoman haluavani), se ei haittaa eikä ainakaan tee suhteestamme huonompaa.

Päiväkirjan kirjoittamisen keinot ovat meillä veressä. Kaikki päiväkirjat ovat samanlaisia.

Näkymätön mies parani loppua kohden. Kirja oli keskivaiheillaan silkkaa farssia (hieman niin kuin Varastettu basilli, joka on verrattomasti pakottomampi suoritus), mutta syveni lopulta. Näkymätön mies on tietysti absoluuttinen vetäytyjä, joka ei keksi yksinäisyydelleen muuta purkautumiskeinoa kuin tyrannia. Tai sitten kirja on vieraantumisen kuvaus. Kuinka tylsää tällainen kahden pennin analyysi on? Onko liian helppoa sanoa jotain tuollaista? Turun Sanomissa joku Pirkka (kotimaan toimituksen esimies tai vastaava) kirjoitti, että ajankohtaisten tapahtumien redusoiminen sukupuolisuhteisiin on liian helppoa ja liian yleistä. [Varmaan Pirkka Kivenheimo.]

Törmäsin Mikkoon [Lehtonen] tänään kadulla. Hän sanoi lukeneensa Kerouac-juttuni viimeisen, jo painoon menevän version ja olevansa tyytyväinen. Kirja [miestutkimusantologia Aatamin puvussa] julkistetaan 12.12. Pikkujoulujen paikka? Kirjan kanteen tulee Michelangelon Daavid, jolla on kännykkä kädessä. Totesin heti: "Kuivaa huumoria." Mikko: "Akateeminen julkaisu." Minusta tuollainen huumori on melkein barbariaa: aivan kuin Michelangelo olisi syyllinen johonkin. Hyvä on - Mikon kirjan [Kyklooppi ja kojootti] kansi oli hauska, mutta se ei sitten ollutkaan mauton ja se sopi teemaan paremmin kuin tämä. Toisaalta hyvä, että kirjasta tulee vetävän ja kiinnostavan (?) näköinen - sitä saattaa katsella sellainenkin, joka ei muuten välittäisi. Myydäänköhän kirjaa Akateemisessa? Olisi hauska katsella kirjakaupassa omaa nimeään.

[Marko] Nenoselta tuli kirje, jossa hän toteaa, ettei tunne kirjaa Taikausko Suomessa 1600-luvulla. Haluaa nähdä kirjan. Mitähän Simo sanoo? [Ystäväni oli jostain löytänyt tuon nimisen, ilmeisesti hyvin harvinaisen kirjan.] Pitää kirjoittaa hänelle. ZZZ:ltäkin tuli kirje, jossa hän kirjoittaa pitkään ja innoittuneesti anaaliyhdynnän iloista. Olen kuulemma ainoa, jolle hän voi kirjoittaa (tai puhua) näistä asioista. Olen otettu. Olen aina ihmeissäni, kun ZZZ kertoo siitä, kuinka himokkaita hänen naisensa ovat. ZZZ:ssä on taikaa, se on ainoa selitys: mitä libidinaalisempaa elämää hän elää, sitä libidinaalisempia hänen naisensa ovat.

Pullotimme Chianti-tyyppisen punaviinimme eilen. En olisi uskonut itsestäni: aikoinani inhosin ajatusta kotiviinistä, nyt olen innoissani ja tyytyväinen, kun sitä on 28 pulloa (joista kaksi on niin pientä, ettei niistä tule yhtä 75 cl pulloa). Nyt minulla on mahdollisuus kohtuukäyttämiseen. Hyvä on: ei vielä nyt, kuukauden kahden kuluttua, viimeistään joulun jälkeen. Yhden pullon sain luvan avata, koska haluan: korkki vuotaa.

Arkistossa Cul-de-Sac. Olen nähnyt sen, mutta munakaskohtaus on niin vetävä, että taidan mennä. Pyöräily on tosin jo epämiellyttävää, että sitä miettii kahdesti, haluaako lähteä enää ulos.
Kuuntelen Violent Femmesia (New Times). Omaperäinen yhtye, omaperäinen levy. Onnistuisinko sanomaan siitä jotain omaperäistä? Pienempänä kirjoitin kuvitteellisia musiikkiarvosteluja. Kerran arvostelin monta kokoelmaa afrikkalaista autotallirokkia. Absurdi idea, mutta kerrataan: kitaravetoista garagea avitetaan afrikkalaisella rytmiikalla ja soittimilla. Mahtaisiko toimia? Lainasin kirjastosta myös klassista (Glass, Schönberg, Webern, Bach, Berg). Lakkaanko joskus kuuntelemasta rokkia kokonaan?

Huomenna Monroen kokous. Tuleeko minulle soittanut ujo tyttö paikalle? Tulisipa vain. Olisi kiva, jos joku voittaisi ujoutensa.

Illalla, klo 23:03

Cul-de-Sac suorastaan tarjosi tulkintaa seksuaalisesta frustraatiosta. Myös: melkein kuin sisarteos Loseyn Palvelijalle (elokuva, josta puhun, vaikka en ole nähnyt kuin osittain) - palvelijan ja palvellun, isännän ja orjan roolit vaihtelevat rajusti. Mutta mistä elokuvassa lopulta on kyse? En tiedä. Kuvailu riittänee: Eugene Ionesco meets Jean-Pierre Melville (tai toisinpäin).

Kerroin äidille, että aion ostaa uudet silmälasit. "Taas! Mieti vielä kerran. Säästä rahat pahan päivän varalle. Minäkin haluaisin kaikkea, mutta en saa." Mistä tässä on kyse? Yrittääkö äiti säästää minut samanlaisilta ajoilta kuin olivat hänen työttömyysaikansa? Millaista oli Mäntässä, kun hän oli nuori? Puutetta? Olisiko äiti minulle kateellinen, jos saisin jotain uutta ja hienoa? Miten äiti voi olla lapselleen kateellinen?