22.11.1995

Avasin tämän, mutta nyt menen paskalle. Pieni hetki.

Paska on typerä juttu: ensiksi se on tullakseen, sitten se ei tulekaan. Vaikka mitä tekisi. Luin istuessani yhden Pälsin Arvo-jutun, mutta ei sekään auttanut. Inhottava juttu muuten: Fällesmannin Arvolle menee ongenkoukku ylähuuleen ja kun kertoja-minä (kuka hän on? en ole koskaan ennen lukenut Pälsiä) taluttaa häntä perässään, hän heilauttaa kerran onkea niin, että Arvon huuli venyy. Ja kerran Arvo kompastuu. Inhottavaa: onko tämä huumoria?

Minussakin on siis moralistin vikaa. [Hassu juttu. Suomalaisen elokuvan festivaalilla tapasin äskettäin Jari Sedergrenin eli Sediksen ja hän intoutui analysoimaan minua ja luonnettani sanottuani jotain hölmöä ja varmaan väkinäistäkin, ja hän ilmoitti, että minä olen nimenomaan moralisti. Tuon kymmenen vuoden takaisen merkinnän oli tarkoitus olla sarkasmia.]

Erkki oli lähettänyt jollekulle, ilmeisesti englantilaiselle DJ:lle postia suunnittelemastani avantgarde-elokuvien näytöksestä. Tämä kirjoitti, että olisi kiinnostunut auttamaan. Hän luuli, että kyse oli vanhoista venäläisistä propagandaelokuvista. Korjasin erehdyksen ja ilmoitin, että kaikki apu on tarpeen. Olisihan hienoa, jos voisi julisteessa mainostaa huippu-DJ:tä maailmalta! "Music chosen by the coolest motherfucker on earth, DJwhatever!" (En muista hänen nimeään.)

Tein tänään kuntosalilla jalka- ja pakaralihasliikkeitä. Tuntui ihan hyvältä, vaikka olinkin salilla vain 45 min. Nyt ovat lihakset treenatun tuntuiset. Se on hassu tunne: lihakset ovat väsyneet, mutta olo ei ole väsynyt. (Tai on, mutta se on eri juttu.)

Illalla, pian juon iltateetä

Monroe päätti neuvostoelokuvan sarjastaan. Harmillisia takaiskuja: Pudovkinin Myrsky yli Aasian jäi pois. Ja juuri sen olisin halunnut näyttää tässä yhteydessä. Miksi? Ehkä siinä olisi ollut voimaa ja vauhtia ja taattua camp-tunnelmaa. Ehkä se olisi innostanut enemmän kuin nyt Panfilovin Teema, joka ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta ei mikään klassikko. Päätettiin myös, että osallistutaan Filmihullun keskusteluun elokuvakerhoista ja klassikoiden näyttämisestä. [Näytettiin siis Teema ja on pakko sanoa, että kestäähän se paremmin katsomista kuin moni muu neuvostoelokuva. Täältä löytyy enemmän tietoa neuvostoelokuvaesityksestä.]

Kaikkein epätodennäköisimmät paikat joutuu käymään läpi, jos haluaa näyttää klassikoita: Kirkon sisälähetysseuran AV-palvelu, Ranskan kulttuuri-instituutti ja niin edelleen. Tilanne on epätoivoinen, mutta ehkä jossain mielessä haastava: miten todella näyttää klassikoita?

Sami soitti juuri: oli ostanut vanhan Husqvarnan, kuulemma hyväkuntoisen. Oli innostunut elämästä, ainakin kuulosti siltä: hyvä hänelle. Tuhlaa rahaa. Voisinpa minäkin. Olen kateellinen itselleni viikko sitten, sille Jurille, joka koetti optikkoliikkeessä kauniita silmälaseja ja näytti ihanalta.

Hedelmäjuomat - Kuuma lumous ja mitä niitä on - eivät ole kovin hyviä, mutta ne ovat ilmeisesti vatsan hyvinvoinnin kannalta olennaisia. Ja näin iltateenkin jälkeen nukuttaa. (Kuinka minä voin juoda kirjoittaessani?)

De La Soul: paremmin sovitettua musiikkia ei juuri ole.

Katselin juuri tuossa vanhoja merkintöjäni. Olen pitänyt päiväkirjaa nyt ilmeisesti kuukauden verran - teenkö tätä vielä kolmentoista vuoden kuluttua? Yksi merkintä pitää tehdä: - hassua, nyt olen unohtanut, mitä minun piti sanoa.

Tänä aamuna nostalginen olo: radiosta tuli Ultra Bran Tappakaa komissaarit, nuo hullut koirat. Voisinko elää uuden lapsuuden? Nyt pitää lopettaa tai kirjoitan höpöhöpöä koko yön. [Bändihän oli juuri voittanut Vasemmistonuorten vai silloinko vielä SDNL:n järjestämän poliittisen musiikin kilpailun ja luultiin, että heistä tulisi nimenomaan poliittinen yhtye. Jälkeenpäinhän tuo komissaarilaulu paljastui enemmän tai vähemmän vitsiksi tai pastissiksi. Tämä on jännä ilmiö: en ole koskaan ollut mitenkään kauhean innoissani Ultra Bran musiikista, mutta se on silti minulle merkittävä sukupolvi-ilmiö, ja huomaan biisejä kuullessani herkistyväni. Kokonaista levyä en silti jaksa kuunnella. Ajatus "uudesta lapsuudesta" liittyy siihen, että koin jääneeni jostain paitsi, kun en ollut osallistunut sen kummemmin poliittiseen toimintaan. Jättäydyin siitä pois 80-luvun lopulla, mutta en ollut sitä ennenkään paljon puuhaillut - koin ilmeisesti tuolloisen vasemmiston jotenkin epä-älylliseksi. Samalla kaipasin taistolaisuuden jännittävältä tuntunutta yhteishenkeä ja varmaan ajattelin Ultra Brata kuultuani, että voisi syntyä uusi henki. Sellaistahan ei enää koskaan voi nousta, vaikka nyt esimerkiksi Liberoa lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että nykyinen vasemmistonuoriso on myös älyllisesti virkeätä. Tämä nyt näin sekavasti selitettynä.]