Carl Barksin suuruudesta

Tein tällaisen jutun Carl Barksista Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman oheislehteen, kun Kataiston Vesa pyysi. Olen ollut Barksista lumoissani lähes koko ikäni - aiemmin olen kirjoittanut ja julkaissut tämmöisen tekstin, ja lisäksi tein proseminaarini Barksista. Mielessä kävi, että näistä kolmesta saisi yhdessä jonkinlaisen pienen kirjasen - joskaan en muista proseminaarini olevan kovin hyvä. 

Necrocomiconin lehteen juttu taitaa päätyä otsikolla "..mutta pitää Carl Barksista", mikä ei ole kauhean puhutteleva otsikko, mutta eivät nuo esimerkit varsinaisesti rakkaudestakaan kerro. (Jos tämä olisi Facebook, laittaisin perään hymiön.) - Kuva ohessa ei ihan keskeisesti liity artikkeliini, koska en varsinaisesti käsittele "Koralliluolan kummitusta", mutta näyttää siltä, että "Onnen kantamoinen" -faniudessani olen yksin: siitä ei ole yhtä ainoata kuvaa netissä, vaikka suomalaisten väitetään rakastavan Aku Ankkaa ja Barksia yli kaiken! (En siis jaksa ruveta skannailemaan.) Ja tuo kansikuva ei taida olla Barksia? Rakastan tämän tuotantoa, mutta en jaksa opetella kaikkea triviaa ulkoa.

Vaimoni vihaa Aku Ankkaa, mutta rakastaa Carl Barksia

Esimerkki 1: Vaimo lösähtää lapsen nukahtamisen jälkeen sohvalle ja valittaa, ettei jaksa katsoa telkkaria eikä lukea mitään vaativaa. Lattialla tai sohvapöydällä lojuu Aku Ankan erikoisnumero, jossa on Carl Barksin pitkä seikkailu "Kultaa ja kalavelkoja" (1965). "Lue tuo", sanon ja viskaan lehden vaimolle. Tiedän, että vaimoni inhoaa Aku Ankkaa, on inhonnut aina, pienestä pitäen, mutta veikkaan, että Carl Barks voisi purra. Itse olin juuri lukenut tarinan ja liikuttunut melkein kyyneliin loppukohtauksessa, jossa Roope Ankka päättää pelastaa mieluummin vanhan ja uskollisen vetokoiran ja antaa omaisuutensa mennä huijarille. Vaimo lukee tarinan hievahtamatta loppuun - mitä tapahtuu harvoin. Kysyn: "No, millainen oli?", hän sanoo: "Liikuttavahan se oli."
Esimerkki 2: Odottelemme perheneuvolassa pääsyä lapsemme asioita hoitavan ihmisen pakeille. Käytävällä on lehtiä ja sarjakuvalehtiä. Selaan hiukan aikaa naistenlehtiä ja perhelehtiä, mutta otan kuitenkin Aku Ankan joulunumeron muutaman vuoden takaa. Siinä on Carl Barksin 40-luvulla piirtämä, sensuuriin juuttunut ja vasta vuonna 1981 julkaistu julma tarina "Silent Night" Akusta, joka päättää pakottaa Tupun, Hupun ja Lupun laulamaan joululauluja kaduille. Pojat päätyvät laulamaan naapurin Tulpulle, joka ei joululauluja siedä ja alkaa kiusata Akua. Lopulta hän kiduttaa Akua kuumalla poltinraudalla, jotta Aku laulaisi joululauluja kaukana kukkulalle asuvalle Tulpun tutulle. Vaimo nauraa vieressä, kun luen sadistista juttua ja näytän parhaita paloja.

Carl Barksin voima kiteytyy juuri tällaisissa anekdooteissa. Hänen sarjakuvilleen on helppo antautua, vaikka ei välittäisi niitä ympäröivästä Disney-rihkamasta ja sen ideologisista oletuksista. Itse asiassa Barks tekee ne kaikista Disney-taiteilijoista läpinäkyvimmin läsnäoleviksi. Kaikessa Disney-sarjakuvassa päällimmäisiä tunnetiloja ovat ihmisten välinen viha, kateus ja mustasukkaisuus. Barksilla ne eivät tunnu vastenmielisiltä, koska hän todella käsittelee niitä eikä vain avuttomasti läväytä niitä lukijan eteen, niin kuin suurin osa Ankka-taiteilijoista tekee. Joskus on lähes ylivoimaista ymmärtää Aku Ankan suosiota, kun sen keskeiset henkilöt ovat lähinnä vastenmielisiä: Hannu Hanhen omahyväisyys, Aku Ankan hysteerinen sosiopatia, Iines Ankan narttumaisuus...
Barksilla tämä ei haittaa, koska hän kuvaa niitä tragedian keinoin. Barks on kaikista Ankka-taiteilijoista yhtenä harvoista ymmärtänyt, mitä Aristoteles sanoi Runousopissaan: tragedia syntyy silloin, kun henkilö tekee vapaaehtoisesti erehdyksen, joka suistaa hänet kurjuuteen. Perus-Akua lukiessa tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan tajunnut, että luonteenpiirteet eivät ole mekaanisia, vaan alati muuttuvia ja dynaamisia. Barksin vastenmielisimmätkin henkilöhahmot ovat aina olemassa maailmassa, eivätkä vain jossain myyttisessä ja muuttumattomassa kammiossa, jossa joku vetelee heidän narujaan ja saa heidät liikkumaan ja puhumaan.

Siksi Barks on edelleenkin suurin sarjakuvantekijä. Hän kulkee linjalla, jossa aniharva on kulkenut: hän on yhdistänyt infantiilin lehtisarjakuvan ja aikuisten ihmissuhteita (vai ankkasuhteita?) uskottavasti ja realistisesti kuvaavan draaman. Häntä voi lukea ja ymmärtää sellainenkin, jota ei kiinnosta kumpikaan yksinään. Barks puree edelleen draamasarjakuvan ystäviin, mutta häntä voivat lukea myös lapset, jotka saattavat ihmetellä, miksi hänen tarinansa niin nousevat esille muusta Aku Ankan tarjonnasta.
Kenet voitte nostaa Barksin rinnalle? Will Eisnerin? Spirit on upeasta tunnelmastaan ja hienoista kuvakulmistaan huolimatta loppujen lopuksi pelkkä dekkaripastissi. Milton Caniffin? Alex Raymondin? Liikaa seikkailua, liian sankarillista. Gil Turnerin? (Hyvä on - parhaat Pikku hukat on hahmotettu samalla tavalla psykologisesti uskottavasti kuin Barksin Ankka-jutut.) Walt Kellyn? Liian älyllistä. Charles M. Schulz? Liian toisteista, liian psykoanalyyttista.
Ranskalaisessa sarjakuvassa tietysti on kuljettu usein samaa ohutta linjaa, ja esimerkiksi Hugo Pratt tulee parhaimmillaan lähelle Barksia, mutta häntä ei voi lukea lapsena.
No, hyvä on. Hergé ja Tintti kilpailevat Barksin kanssa samalla viivalla, mutta me emme tunnista itseämme Tintistä tai edes kapteeni Haddockista, Dupondteista puhumattakaan. Sama pätee Goscinnyyn. Tämä oli sarjakuvan suuria neroja, mutta hänen tarinoillaan ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. (Tämä ei koske Ahmed Ahnetta, joka on viiltävä kateuden analyysi.)
Barksin Aku Ankkaa lukiessamme tiedämme täsmälleen, keitä me itse olemme ja mihin kohtaan tarinaa me itse sijoitumme, kehen ja mihin tunteisiin samaistumme. Draaman kaari ja oivaltava kuvallinen psykologia (ankkojen ruumiinkieli ja ilmeet) riittävät - emme tarvitse psykoanalyyttista käsiteapparaattia, niin kuin Schulzin Tenavien kohdalla.

Mutta hetkinen, sanotte, miten niin Barks on parhaimmillaan lyhyissä jutuissa ihmiskuvaajana? Eikö häntä parhaiten tunneta seikkailusarjakuvistaan? "Nelikulmaiset munat"? "Koralliriutan kummitus"?
"Vanhan linnan salaisuus"?
Älkää ymmärtäkö minua väärin: rakastan noita sarjoja yhtä paljon kuin omia lapsiani ja haluaisin, että kaikki maailman sarjakuva olisi yhtä hyvää. Mutta parhaimmillaan, aidoimmillaan, koskettavimmillaan Barks on kymmensivuisissa Ankkalinnan sisäisiä tapahtumia, ankkojen välisiä jännitteitä, petoksia, huijauksia, inhoa ja itseinhoa kuvaavissa tarinoissa. (Jännittävää on huomata, että vaikka Don Rosan eepos Roope Ankasta on koskettava, lyhyissä novelleissaan hän on lähinnä vaivaannuttava.)
Loistava esimerkki on Barksin "Onnen kantamoinen" (1952), jossa paljastuu Hannu Hanhen salaisuus. Se on sekä täydellinen lehtisarjakuva että täydellinen novelli. Se on täydellinen myös siinä mielessä, että arvoitus samaan aikaan ratkeaa että jää ikuisiksi ajoiksi ratkaisematta. Me emme tiedä, mitä meidän tulisi tapahtumista ajatella ja mihin henkilöt tapahtumien päätyttyä suuntaavat, ja juuri siinä on Barksin suuruus. Tässä sarjakuvassaan Barks asettuu samalle tasolle kuin suurimmat kirjailijat: Tsehov, Hemingway, Katherine Mansfield, Raymond Carver.
Ja samalla "Onnen kantamoinen" on kuitenkin täydellistä sarjakuvaa. Sen sisältöä ei voi palauttaa mihinkään muuhun mediaan.