Minervan eroottiset romaanit

Minerva oli noin vuosina 1918-1934 (ks. huomautus alla) toiminut helsinkiläinen kustantamo, joka oli erikoistunut monenlaiseen viihteeseen: erotiikasta naisten romantiikkaan, ensimmäisen maailmansodan zeppeliinikertomuksista ja saksalaisten muukalaislegionaalaisten muistelmista Leinon Vöyrin sotakoulu -reportaasiteokseen (1918). Minervaa ilmeisesti paheksuttiin julkisuudessa, koska se julkaisi niin paljon käännösromaaneja englanninkielestä - valikoimaa pidettiin liian viihteellisenä ja keveänä. Kustantamolla oli kuitenkin suhteita myös kotimaisiin kirjailijoihin ja Eino Leino julkaisi kustantamon kautta muitakin teoksia kuin vain Vöyrin sotakoulun. Kustantamolla vierailleisiin kotimaisiin kirjailijoihin kuuluivat myös Larin-Kyösti (Ilotyttö, 1919, kuvassa; Jouluyön tarina, 1918) ja Aaro Hellaakoski (Me kaksi, 1920) sekä lukuisa joukko nykyään tyystin unohdettuja tekijöitä.

Minerva julkaisi vuosina 1918-1919 joukon aikanaan rohkeita eroottisia romaaneja, joita olen yrittänyt metsästää ja joitain löytänytkin. Antikvariaatit eivät ihme kyllä tunnu pitävän näitä arvossa, koska hinnat eivät ole olleet päätähuimaavia, vaikka luulisi vanhan erotican nyt olevan jo arvossaan. (Tosin Ilotyttö on nyt myytävänä Hagelstamilla 32 euron hintaan.)

Kokosin Fennican avulla listauksen Minervan eroottisista romaaneista. Olen jättänyt listauksesta pois kirjailijat, jotka tiedän selkeästi enemmän naisten romantiikan kirjoittajaksi tai joista löytyi Googlen avulla sen verran tietoa, että pystyi päättelemään, oliko teos erotiikkaa vai ei. Osa saattaa edustaa enemmänkin jotain muuta lajityyppiä ja siksi ne ovat rajatapauksissa, esimerkiksi Louise Gerardin teoksissa on selvästi eroottinen juonne: sheikki kaappaa nuoren naisen vaimokseen... Minerva julkaisi muitakin vastaavia teoksia, kuten Joan Conquestin Sheikin rakkauden.

Salanimi Antero Ojanteen teos on pelkän arvailun perusteella mukana, mutta se sopii ajanjaksoon ja siinä on parissa muussakin teoksessa esiintyvä termi "rakkausromaani" alaotsikossa. Jos joku tietää teoksesta jotain, kuulen mielelläni lisää. Muutenkin kuulisin mielelläni lisäyksiä ja poistoehdotuksia. Sen verran vielä, että Pierre Louÿsin teoksista on lyhyt artikkeli Ville Hännisen, Vesa Sisätön ja minun teoksessa Erotica. Louÿsin teoksissa on joitain todella rohkeita kohtauksia, kuten ristiinnaulitseminen ja sen jälkeinen suudelma. Nukke ja nainen -romaaniin perustuu Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde.

Laurids Bruun: Van Zantenin onnen aika: rakkausromaani Pelli-saarelta. Suom. Aapo Teisa. Minerva, 1919.

Edmund B. d' Auvergne: Yöelämää Pariisissa. Minerva, 1919.

Hans von Kahlenberg: Tenhotar. Suom. Ville Valkama. Minerva, 1919.

Pierre Louÿs: Nainen ja nukke. Minerva, 1919.

Pierre Louÿs: Afrodite: lemmen romaani antikin päiviltä. Kuvittanut Rafael Rindell. Suom. Tahvo Partio. Minerva, 1918.

Nainen ja taito valloittaa hänet: erään gentlemannin muistiinpanoja. Minerva, 1919.

Artur Möller: Ylioppilassyntejä. Minerva, 1919.

Antero Ojanne: Heinäkuun aurinko: rakkausromaani taiteilijaelämästä. Minerva, 1919.

Robert Heymann: Rakkauden oppikirja. Minerva, 1919.

Larin-Kyösti: Ilotyttö. Minerva, 1919.

Myöhempiä rajatapauksia:

Manuel Schnitzer: Vaimoni ja minä: muistiinpanoja toisistamme. Suom. Tahvo Partio. Minerva, 1919. [Siirsin tämän varsinaisesta listauksesta tänne, koska satuin näkemään kansikuvan mainoksessa, teos lienee enemmänkin avioliittoaiheista huumoria.]

Warner Fabian: Kesälesket. Suom. Salme Setälä. Minerva, 1927.

Louise Gerard: Sulttaanin orjatar. Suom. Aito Kare. Minerva, 1924.

Louise Gerard: Beduiinin valkoinen nainen. Suom. Aune Lindström. Minerva, 1925.

[Näitä olisi enemmänkin, mutta osa oli selvästi naisille suunnattua romantiikkaa.]

Huom. Olin aiemmin laittanut Minervan toimintavuosiksi 1918-1928, mutta lukija huomautti sähköpostissa, että alan tutkimus toteaa Minervan toiminnan lakanneen vuonna 1934. Näin kirjoittaa Urpo Kovala teoksessaan Väliin lankeaa varjo: angloamerikkalaisen kirjallisuuden välittyminen Suomeen 1890-1939:

"KustannusliikeMinerva Oy:n perusti 1917 kirjakauppias P. V. Lönngren. Se kustansi aluksi ajankohtaisia sotaseikkailukuvauksiaja sittemmin enim mäkseen suomennettuja jännitys- ja rakkausromaaneja. Koko yhtiön elinajan sen johtajana toimineen Lönngrenin kuoleman jälkeen 1934 yhtiö lakkautettiin, ja sen varsin laajan kustannusvaraston oikeuksineen osti WSOY. (Virtanen 1958,236)"

Mannerheimin salainen elämä julki 4.6.!

Kevät on ollut vähäkirjainen: vain yksi vaivainen romaani ilmestynyt! Painossa on tosin joitain teoksia, kuten - viimeinkin! - vanhojen kotimaisten kauhunovellien valikoima Hallusinatsioneja (postaan sen esipuheen sitten kun kirja on ilmestynyt) sekä tämä Turbatorille tehty antologia, joka perustuu omaan ideaani: Mannerheim esiintyy siinä pulp-henkisenä sankarina, joka sekä on että ei ole tuntemamme Mannerheim. Mukana ovat niin Väinämöinen, Hitler ja tämän klooni, Stalin, marsilaiset, tri Jekyll kuin Amon-Ran palvojatkin sekä paljon, paljon muuta. Kirja on erittäin hauska ja Anssi Rauhalan kansikuva on upea (sääli vain että kannen taitto ei ole kannen tasolla). Mitään varsinaisesti rienaavaa tässä ei ole (yksi kirjoittaja jättäytyi pois, kun hänelle paljastui, etten halua tästä mitään Marski-ivailua).

Tässä sisällysluettelo:

Heikki Nevala: Kaksoisolento
Harri Istvan Mäki: Vielä parempi
Tuomas Saloranta: Tunguskan musta jumala
Markus Harju: Kuninkaiden sauva
Vesa Sisättö: Keskiyön vieras Matovuorella
Jussi K. Niemelä: Operaatio Äijäkupittaa
Jussi Katajala: Valkea varpunen
Anne Leinonen: Sotamarsalkan syntymäpäivä
Samuli Antila: Viimeinen haastattelu

Kirja julkistetaan Turussa Mannerheimin patsaalla Mannerheiminpuistossa 4.6. eli puolustusvoimien lippupäivänä!

Keskustelua Lovecraftista

 Suomessa toimii H. P. Lovecraft Historiallinen Seura, jonka yksi aktiiveista, tamperelainen Janne Järvinen lähestyi minua. Seura on tekemässä Kuiskaus pimeässä -nimistä lehteä, johon tulee mm. S. Albert Kivisen tervehdys seuralle. Janne lähetti muutaman kysymyksen liittyen viime tammikuussa ilmestyneeseen On Suurten Muinaisten aika -kirjaan ja tarkoitus on julkaista ne vastauksineen lehdessä. En tiedä, mikä on kirjan tilanne tällä hetkellä ja saako sitä enää yhtään mistään, koska tuntui että aika nopeasti pieni painos hupeni ostajien käsiin, mutta yhtä kaikki kirja on herättänyt kiinnostusta enemmän kuin useimmat muut projektini.

Tekstin lopussa paljastan jotain parista tulevasta kirjaprojektista. En ole näköjään osannut aina vastata suoraan kysymyksiin, en esimerkiksi lopussa esitä mitään arveluja siitä, mikä kotimaisia kirjoittajia voisi innostaa Cthulhu-projektiin - luulisin että niitä kirjoittajia ei tarvitse erikseen usuttaa!

Ensimmäinen mieleen tuleva kysymys kirjasta on luonnollisestikin se onko itse Paavo Väyrynen tietoinen kirjasta tai jopa mahdollisesti lukenut sen?

Mehän saimme Helsingissä pidettäviin julkkareihin tiedon juttua tekevältä toimittajalta, että Paavo Väyrynen on lähdössä myöhemmin samana päivänä junalla jonnekin päin Suomea ja saimme sovittua hänen kanssaan, että hän ottaa meidät vastaan juuri ennen kuin juna lähtee. Metron toimittaja halusi sitten tehdä tästä lisäjutun omaan tekstiinsä. Tilanne ei mennyt ihan niin hallitusti kuin olisin voinut toivoa, mutta Väyrynen joka tapauksessa kiitti kirjasta ja poseerasi kuvassakin. Sanoi että lupaa tutustua opukseen, mutta on kovin kiireinen. Naureskelimme keskenämme jälkeenpäin, että hän lukee sen Pasilaan mennessä. Metron toimittaja soitti Väyryselle myöhemmin ja Väyrynen kommentoi vain viisaasti jutussa, että on ylpeä, että hänen vaatimaton persoonansa on näin hienon kirjan aiheena.

Millainen syntytarina tällä kirjalla on? Käsittääkseni kirja saatiin tehtyä pikavauhdilla.

Jos nyt oikein muistan, niin Tuomas Saloranta ja Niko Aslak Peltonen saivat joulukuun alussa baarissa idean, että tämmöisen kirjan voisi tehdä, ja esittelivät asian Facebookissa seuraavana aamuna. Huomasin asian ja sanoin, että vien asian Turbatorin Harri Kumpulaiselle. Tältä tuli vastaus alle tunnissa, että tehdään kirja, että päästään vittuilemaan. Ilmoitin tämän sitten saman tien Facebookissa ja parissa tunnissa kirjan kirjoittajat olivat ilmoittautuneet mukaan. Vesa Kataiston outo puhe, joka aloittaa kirjan, oli käytännössä jo valmiina, Vesan piti vain muuttaa viittaussuhteita muistaakseni Pohjois-Koreasta Cthulhu-mytologiaan sopivaksi. Kuvittaja Ossi Hiekkala lupautui tekemään kannen normaaleja taksojaan halvemmalla, koska piti ideaa niin sopivan älyttömänä. Tekstit olivat kasassa parissa viikossa, itse taitoin kirjan nopeasti ja Ossi hoiti kannenkin layoutin loppuun asti. Jos ei olisi tullut joulua väliin, koko opus olisi valmistunut alle kolmessa viikossa.


Kirja julkaistiin vaalien alla Metsän Mustan Paavon ollessa presidenttiehdokkaana. Minkälaista palautetta kirja on saanut, onko sitä mahdollisesti ymmärretty väärin tai syytetty mediapelistä?

Kai se julkisuus oli lopulta niin pientä kuitenkin, ettei tällaisia syytöksiä kenellekään tullut mieleen esittää, ainakaan omiin korviini ei ole kuulunut mitään. Olisi tietysti hieno lukea Nykypäivän tai Maaseudun Tulevaisuuden arvio tästä. Jos tämä jotain aiheutti, niin varmaan enemmänkin toi Väyryselle pari ääntä lisää!

Minkä kokoinen painos kirjasta otettiin? Onkohan kirjasta koskaan tulossa uusintapainosta?

150 kappaletta eli todella vähän. En usko että uusintapainosta tulee, ellei sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun tämän kaikki digipainetut kappaleet hajoavat käsiin ja teksti putoilee sivuilta... mikä tietysti on itsessään lovecraftlaista!

Lovecraft/Cthulhu -aiheista kirjallisuutta tuntuu olevan tulevaisuudessa tulossa enemmänkin Suomessa, suurimmassa osassa näistä olet mukana tavalla tai toisella. Haluatko kertoa näistä hieman enemmän?

Olen kääntämässä Lovecraftin esseetä "Supernatural Horror in Literature" Savukeitaan aloittamaan kauhuklassikkosarjaan, jossa on tullut jo yksi nide Sheridan Le Fanua. Kirjan pitäisi ilmestyä ensi keväänä, riippuen hiukan apurahatilanteesta. Lisäksi olen itse kirjoittanut pienoisromaanin, josta en vielä tiedä, missä muodossa se ilmestyy - Lovecraft on siinä itse pääosassa, mutta tarina edustaa enemmänkin vaihtoehtohistoriaa eikä siinä sinänsä ole mitään yliluonnollista. En tosin itse tiedä tällä myöskään sitä, olenko kauhean tyytyväinen valmistuneeseen tekstiin, ehkä muokkaan sitä joka tapauksessa vielä raskaasti. Lisäksi on puhuttu ainakin yhdestä uusien, Suomeen sijoittuvien Cthulhu-tarinoiden kokoelmasta.

Hieman yleisempänä kysymyksenä: miksi Lovecraft ja Cthulhu jaksavat yhä edelleen kiinnostaa lukijoita ja kirjoittajia?

Jotain siinä todellakin on, koska Lovecrafthan valittiin ensimmäisenä spekulatiivisen fiktion kirjoittajana arvovaltaiseen Library of America -sarjaan, vasta hänen jälkeensä tuli esim. Philip K. Dick eikä jotakuta Heinleinia ole sarjassa julkaistu lainkaan. Se kertoo ainakin, että Lovecraftin kulttuurinen merkitys on suuri, suurempi kuin faniympyröissä usein tulee ymmärtäneeksi. Lovecraftilla on jo pitkään ollut sivistyneitä puolustajia, kuten esseisti Colin Wilson. Muistaakseni myös arvovaltainen kirjallisuudentutkija Harold Bloom on sanonut viettäneensä unettomia öitä Lovecraftia luettuaan. Lovecraft ei siis ole yksiselitteisesti huono kirjailija, niin kuin monet vieläkin tapaavat sanoa.

Kai kyse on siitä, että Cthulhu-mytologiassa (josta Lovecraft ei ilmeisesti itse tykännyt puhua) kirjailija loi sen verran vahvoja visioita, että muut kirjailijat eivät ole sitä kyenneet ylittämään. Cthulhu vertautuu monella tapaa Tolkienin Keski-Maahan - kumpikin loi omassa lajityypissään visioita ja ideoita, joiden päälle muut ovat rakentaneet. (Kovaksikeitetyn dekkarin puolella vastaavia tekijöitä olisivat Dashiell Hammett ja Raymond Chandler sekä myös James M. Cain.) Cthulhu on taipunut niin moneen elokuvista tietokonepeleihin, että mythos on varmasti alkanut hallita ajatteluamme jollain laajemmalla tasolla, siitä on tullut kulttuurinen vertauskuva, jonka tunnistamme välittömästi. Lisäksi ajatus vihamielisistä jumalista vetoaa hyvin paljon ateisteihin ja vapaa-ajattelijoihin, joita uskoisin Lovecraftin lukijoissa paljon olevan.

Miten näet, voisiko Suomessa syntyä uusi, vaikka edes pienimuotoinen, Lovecraft-innostus joka saisi useamman harrastajakirjoittajan kirjoittamaan uusia, mahdollisesti jopa toisiinsa nivoutuvia myytos-tarinoita? S. Albert Kivinenhän yritti aikoinaan juurruttaa Cthulhun tarustoa toimimaan suomalaisella maaperällä, ja ainakin Boris Hurtta innostui tästä ideasta. Yksi novellikokoelmakin, Kultainen naamio, saatiin aikaiseksi. Millä lähestymiskulmilla myytos saisi harrastakirjoittajat innostumaan Suomessa vuonna 2012 ja eteenpäin?

Kyllä varmasti, kuten sanoin, tällaisesta antologiasta on puhuttu. Aiemmat yritykset istuttaa mythosta Suomeen eivät ole onnistuneet, koska Suomessa ei ole ollut otollista maaperää, täällä on niin paljon keskitytty ja panostettu yhteiskunnalliseen realismiin. Tilannehan on muuttumassa, monet nuoret kirjailijat kirjoittavat scifiä, spefiä, fantasiaa, kauhua, uuskumma, arkikummaa tms. Sama näkyy elokuvissa (Sauna, Iron Sky, War of the Dead, Rare Exports jne.). Kulttuuri on muuttumassa enkä pitäisi ihmeellisenä, vaikka kohta ilmestyisi ensimmäinen mythos-romaanikin Suomeksi. (Vai onkos joku Hurtan romaaneista jo sovitettavissa lovecraftlaiseen maailmaan?)

Yksi asia, mikä asiaa on myös haitannut, on suomalaisen kirjallisuuden panostus siihen, että pitää aina kirjoittaa omista hahmoista. Pastisseja ja parodioita on aina pidetty täällä oletusarvoisesti huonompana kirjallisuutena, vaikka pastissit ovat olleet ulkomaisessa genrekirjallisuudessa yksi kantava voima, niin scifin, kauhun kuin dekkareidenkin puolella, ja asetelma on vasta nyt tulossa Suomeen.

Lukijan arvio Jumalten tuhosta: "neilgaimanmaisia sävyjä"

Ystäväni kääntäjä ja vanhan kirjallisuuden (sekä omituisen musiikin!) tuntija Arto Rintala lähestyi Facebook-viestillä. Arto kirjoitti näin: 

Sainpa just "Jumalten tuhon" luetuksi. Oli pakko pistää sen verran postia, että tykkäsin tosi paljon.

Ymmärrän nyt vähän paremmin, että olit vähän nyrheä sen HS-arvostelun suhteen; eipä siinä tosiaan tuotu pahemmin esille tuota "metafyysistä" puolta. Itsekin olin alunperin siinä uskossa, että keskitytään lähinnä toimintaan ja paukkeeseen. [tässä oli hymiö, jota ei voi tässä enää toistaa - jn]

Mä oon joskus harmikseni lukenut Harri V. Hietikon Roger Repo -kirjoja, ja sehän epäonnistuu ihan täydellisesti just tuon tyyppisen subject matterin kanssa. Ja kieltämättä se onkin vaikea alue. JT kuitenkin toimii hyvin; siihen tulee välillä jopa hiukan neilgaimanmaisia sävyjä, mikä on hienoo.

Luin koko jöötin keskellä oikoluku-urakkaani, joten olin tavallistakin herkistyneempi lähilukemaan tekstiä. Oikein sujuvaa kamaa oli kerronta & replat; sitä näkee nykyään yhä harvemmin!


Sen verran haluan Artoa tästä kiittää, että postaan tähän hienon biisin, jota tiedän Arton arvostavan.

Lännenkirjallisuuden historia

En ole ollenkaan varma, missä tällainen esseentapainen on ilmestynyt - josko missään. On mahdollista, että tämä on tehty jotain näyttelyä varten (Länkkäriseura, jota olen luotsannut reilut kymmenen vuotta, järjesti Turun kirjamessuille hienon näyttelyn lännenfiktion historiasta - mistä kiitos messujohtaja Kari J. Kettulalle!). Jos tämä on tehty sitä tarkoitusta varten, niin sitten Anssi Hynynen kirjoitti vastaavan tekstin lännenelokuvan historiasta. Ja tässähän on kyse suureksi osaksi vain amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, Euroopassa (ja varmasti myös muualla maailmassa) lajin historia on aivan erilainen. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on tähtäimessäni. 


Tämän kanssa voi lukea rinnakkain Rami Nummen kirjoittamaa arvostelua kauan sitten toimittamastani kirjasta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (BTJ 2005) täältä, Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden blogista. Kirjaan tein pidemmän lännenkirjallisuuden historian, toivon että se joskus löytää paikkansa jostain lajityyppikirjallisuutta käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

Lännenkirjallisuuden historia

Lännenkirjallisuudessa erotetaan usein toisistaan niin sanottu populaari länkkäri ja vakava, taiteellinen länkkäri. Edellinen on usein seikkailullisempaa ja sijoittuu Yhdysvaltain 1800-luvun loppuun, kun taas vakava, taiteellinen lännenkirjallisuus voi sijoittua vaikkapa 1600-luvulle tai nykyaikaan eikä sen pääosassa ole seikkailu.

Kummatkin syntyivät kuitenkin samaan aikaan, käytännössä saman kirjailijan teoksissa. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko James Fenimore Cooper loi edellytykset kummallekin 1800-luvun alussa kirjoittamillaan teoksilla, joista tunnetuimmat ovat Nahkasukka-sarjaan kuuluvat kirjat, kuten Viimeinen mohikaani (1826) ja Ruohoaavikko (1827). Cooperin teokset kuvasivat ristiriitaa luonnon ja sivilisaation välillä, mikä on ollut vakavan lännenkirjallisuuden keskeinen teema, mutta populaari lännenkirjallisuus sai niistä myöstä monia tärkeitä asioita, kuten sankarin ulkoisen kuvauksen ja juonet.

Cooperin jälkeen populaari lännenkirjallisuus syntyi paljolti Euroopassa, sellaisten kirjailijoiden kuin englantilaisen Mayne Reidin, saksalaisen Karl mayn ja ranskalaisen Gustave Aimardin toimesta. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia ns. dime noveleita eli kymmenen senttiä maksaneita vihkoja, joissa seikkailivat rajaseudun naamioidut sankarit ja puoli-intiaanit metsästäjät, kuten Edward S. Ellisin Nopsajalka. Cowboyt eivät olleet näissä kirjoissa minkäänlaisia sankareita. Tärkeimpiä sankareita olivat Young Wild West ja Deadwood Dick, samoin Buffalo Bill, jonka loi itsekin Villissä Lännessä seikkaillut Ned Buntline William Codyn juttujen pohjalta. [Alla olevassa kuvassa on tunnettu myöhempien aikojen pulp-lehti, jonka ehkä nimensä takia helposti sekoittaa näihin dime noveleihin; kyse on kuitenkin historiallisesti ja julkaisupoliittisesti aivan erilaisesta ilmiöstä. En nyt vain enää jaksa etsiä ja postata kuvaa oikeasta dime novelista. Pulp-lehdistä alempana.]

Vakava lännenromaani syntyy lopullisesti vuonna 1902, kun ilmestyy Owen Wisterin Virginialainen. Romaania on pidetty nimenomaan realisminsa takia käänteentekevänä kirjana. Lisäksi se teki lopultakin cowboysta lännenfiktion tärkeimmän sankarin.

Yksi edellytys lännenkirjallisuuden synnylle oli se, että Villin Lännen aikakausi oli katsottu päättyneeksi. Ei ollut enää syytä valloittaa Länttä, vaan siitä saattoi jo kirjoittaa historiana, elettynä menneisyytenä. Historioitsija Frederick Jackson Turner oli vuonna 1893 sanonut että rajaseutua ei enää ole.

Wisterin jälkeisiä vakavia lännenkirjailijoita olivat 1920—1930-luvuilla mm. Eugene Manlove Rhodes, Harvey Fergusson ja Conrad Richter (The Sea of Grass, 1937). Samaan aikaan myös intiaaneja alettiin kuvata realistisemmin kuin aiemmin, esimerkkinä voi mainita vaikkapa Edgar Rice Burroughsin, jonka intiaaneja sympatisoivat romaanit Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat ilmestyneet suomeksikin. Myös naiset tulivat lännenkirjallisuuden sankareiksi, esimerkiksi Willa Catherin romaaneissa (Antonia ystäväni, 1918).

Samaan aikaan Wisterin jalanjäljissä syntyy myös pulp-lehtien eli kioskikirjallisuuden Villi Länsi. Pulp-lehdet olivat lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa julkaistuja halvalle paperille painettuja lehtiä, joissa julkaistiin suurimmaksi osaksi pelkästään fiktiota. Tätä lehtiin kirjoittivat monenlaiset senttarit, joko kymmeniä novelleja kuukaudessa takovat ammattilaiset tai muutamaan tarinaan jäävät kokeilijat.

Lehdet oli tarkoitettu luettavaksi yhden kerran ja sitten heitettäväksi pois. Osa kirjallisuudesta olikin tyystin unohdettavaa, mutta osa on kuitenkin saanut klassikon aseman. Ylipäätään on tunnustettu, että monet pulp-lehtien kirjoittajat käsittelivät vaikeita asioita monipuolisesti, vaikka heidän tarinoissaan korostuikin toiminta.

Pulp-lehtien aikakausi olivat 1910-1950-luvut ja niiden kultakausi olivat 1920-1940-luvut. Toisen maailmansodan jälkeen tulleet uudet viihdytysvälineet, televisio ja sarjakuvat, veivät niiltä lukijat ja ne muuttivat muotoaan tai lakkasivat kokonaan. Pulp-lehtien tärkeitä lännenkirjailijoita olivat muun muassa Clarence Mulford, joka loi Hopalong Cassidyn, Max Brand, joka oli yksi tuotteliampia lännenkirjailijoita, sekä Ernest Haycox, joka kirjoitti myös vakavampaa lännenkirjallisuutta. Myös Zane Grey kuuluu enemmänkin populaarin lännenkirjallisuuden piiriin, vaikka hän ei juurikaan kirjoittanut pulp-lehtiin. Myös Louis L’Amour aloitti uransa pulp-lehdissä jo 1930-luvulla.

1950-luvulla pokkarit, pehmeäkantiset taskukirjat, korvasivat pulp-lehdet. Samalla viihteellisestä lännenkirjallisuudesta tuli synkempää ja realistisempaa. Kirjojen kieli normalisoitui – vanhan Villin Lännen tuntua ei haettu enää cowboy-slangista tai paikallisista murteista, vaan kirjailijoiden käyttämä kieli läheni yleiskieltä. Samalla tyyli yksinkertaistui ja tuli lähemmäksi kovaksikeitettyjä, hemingwaylaisia ihanteita.

Tapahtui myös monenlaisia rajanylityksiä, kuten todistaa Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies eli Shane (1949; elokuvana 1952). Kirja kertoi yhtenä ensimmäisistä normaalin kioskilänkkärin tarinan: Salaperäinen mies saapuu pikkukaupunkiin, jossa kytee maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välinen sota. Mies ottaa maanviljelijöiden puolen ja karjankasvattajat palkkaavat ammattitappajan. Tulee kaksintaistelu, jonka mies voittaa. Hän lähtee pois taakseen katsomatta.

Tärkeitä 1950- ja 1960-lukujen pokkarikirjailijoita olivat mm. Will Cook, Lewis B. Patten ja Gordon Shirreffs. Louis L’Amour on näistä kuitenkin ollut suosituin, joskaan ei välttämättä paras.

1960-luvun lopulla länkkärit muuttuivat vielä kertaalleen. Vakavassa lännenkirjallisuudessa alettiin nähdä parodisia anti-länkkäreitä (termi on tutkija Leslie Fiedlerin), kuten E.L. Doctorowin esikoisromaani Welcome to Hard Times (1960; elokuvana 1966) ja James Leo Herlihyn Keskiyön cowboy (1965; elokuvana 1969). Antilänkkärit ottivat aiempien populaarilänkkärien kaikki kliseet ja stereotypiat ja liioittelevat niitä ja tuovat näin esille niiden absurdiuden. Absurdiuden vei äärimmilleen musta kirjailija Ishmael Reed kirjassaan Yellow Back Radio Broke-Down (1968), jossa sankari Loop Garoo Kid taistelee Helvetistä karannutta Drag Gibsonia vastaan.

Lännenmyyttejä purkivat myös monet intiaanikirjailijat, jotka pääsivät esiin 1960-luvulla. Tunnetuin intiaanikirjailija on ollut N. Scott Momaday. Intiaanikirjailijat ovat käyttäneet kirjoissaan hyväksi intiaanien omia myyttejä ja omaa käsitystä lännen valloituksesta. Intiaanikirjailijoista voi nostaa Momadayn lisäksi esille ainakin James Welchin ja Leslie Marmon Silkon.

Pokkarilänkkäreissä taas näkyi italialaisten spagettiwesternien vaikutus. Se näkyi rajuna väkivallan ja seksin lisääntymisenä. Kirjoissa oli sellaisia sankareita kuin Sabata, Macho Callahan ja Nimetön Mies, jotka päästävät pihalle muita pahiksia ja välillä harrastavat seksiä.

Kaikkein kovimmat länkkärit tehtiin kuitenkin muualla kuin Amerikassa. Englannissa syntyi erityinen koulukunta ja kirjoittajapiiri, joita sanottiin Piccadilly Cowboysiksi – sen takia, että he eivät olleet käyneet Piccadilly-aukiota kauempana lännessä. Näihin kirjailijoihin kuuluivat niin Terry Harknett, George Gilman, Laurence James kuin nykyään arvostettu rikoskirjailija John Harveykin. [Vieressä kuva Harveyn tunnetuimmasta lännensarjasta, joka Suomessa tunnettiin, varmasti viisaasti, nimellä Hector.]

Myöhemmin 80-luvulla Thomas McGuanen ja Edward Hoaglandin kaltaiset vakavat kirjailijat kuvasivat Länttä kriittisesti ja turvautumatta vanhoihin romanttisiin myytteihin. McGuanen panos 70-luvun kriittiseen lännenelokuvaan on huomattava – hän teki käsikirjoitukset mm. elokuviin Rancho Deluxe (1974) ja Missouri palaa (1976). 90-luvun kiinnostavista lännenkirjailijoista voi mainita ainakin Charles Frazierin ja Mark Spraggin, jotka lähestyvät Länttä ja sen historiaa ja maisemaa vapaana aiempien vuosikymmenten pakonomaisesta kriittisyydestä.

Populaarin kirjallisuuden puolella 90-luku oli hiljaista aikaa. Villin Lännen myytit ovat tehneet rynnäkön moniin valtavirtaromaaneihin, kuten E. Annie Proulxin ja Charles Frazierin kirjoihin. 

Jack Williamsonin haastattelu

Kuten hyvin tiedetään, olen tutkinut paljon vanhaa kioski- eli pulp-kirjallisuutta. Julkaisin muutaman vuoden ajan Pulp-nimistä lehteä, johon haastattelin aina tilaisuuden tullen joitain vanhemman polven pulp-kirjailijoita - sekä ulkomaisia että kotimaisia. Jotkut kuolivat aika pian haastattelun tekemisen jälkeen, kuten Hugh B. Cave, jonka antama haastattelu taisi olla viimeinen jonka hän teki. 

Jack Williamson taisi elää aika pitkään sen jälkeen, kun häntä aika lyhykäisesti jututin sähköpostissa - en oikein enää muista, milloin tämä tapahtui, mutta ilmeisesti se, että juttu jäi ilmestymättä, piti häntä elossa muutamia vuosia haastattelun tekemisen jälkeenkin. Haastattelu unohtui pitkäksi aikaa, koska Williamsonin vastaukset olivat vähän turhan lyhyitä (enkä missään nimessä halunnut painostaa melkein satavuotiasta miestä!) ja minun piti täydentää niitä pätkillä Williamsonin mainioista muistelmista, mutta se sitten aina vain jäi. Juttu oli edelleen tyngän asteella, joten se ei ole koskaan ilmestynyt missään - tähänkin ajattelin jättää omat muistiinpanoni näkyviin. 

Jack Williamson kirjoittaa yhä

Metallimiehestä kaikki alkoi

“Näin nimeni lehden kannessa ensimmäistä kertaa vuonna 1928.”

Jack Williamson on yksi vanhimpia elossa olevia aktiivisia kirjailijoita – hän on syntynyt vuonna 1907. Amerikkalaisen scifin klassikko aloitti uransa 21-vuotiaana ja ura näyttäisi jatkuvan edelleen. Uusi romaani on tulossa ensi vuonna ja novelleja syntyy tasaiseen tahtiin.

”Olin kasvanut syrjäisillä maatiloille koko ikäni Uuden Meksikon itäosissa”, Williamson muistelee.

”Vuonna 1926 sain käsiini ensimmäisiä science fiction -lehtiä. Hugo Gernsback oli juuri ruvennut julkaisemaan Amazing Stories -nimistä lehteä.”

Gernsback käytti tuolloin vielä termiä ’scientifiction’, mutta se ei haitannut nuorta Williamsonia.

”Uudet maailmat, uudet keksinnöt ja mahdolliset tulevaisuudet kiihottivat nuorta mieltäni niin paljon, että aloin itsekin kirjoittaa. Lopulta lähettelin omia tarinoitani lehtiin”, hän kertoo.

Lopulta vuonna 1928 tarina nimeltä ”The Metal Man” pääsi julkisuuteen juuri Amazing Stories –lehdessä. Se sai upean käsittelyn, koska se pääsi kansitarinaksi. [tähän jotain Metal Manista]

Williamson kirjoitti paljon novelleja pulp-lehtiin pitkin 30-lukua. Näistä on suomennettu yksi.

”The Cosmic Express on edelleen yksi suosikkejani”, kirjailija kertoo.

”Oma suosikki kirjojeni joukossa on Darker Than You Think”, hän sanoo. Tarina ilmestyi sodan jälkeen kirjana ja se kertoo erikoisista psyykkisistä kokeista, joiden tuloksena ihmisistä tulee ihmissusia.

Williamsonilta on suomennettu myös yksi romaani, Frederik Pohlin kanssa kirjoitettu Merenalainen kaupunki. Se ilmestyi alun perin ---. Sen syntyhistoria ei ollut kovin helppo.

”Olin yrittänyt kirjoittaa kirjaa merenpohjan valloituksesta ja kirjan työnimenä oli ollut ’The Conquest of the Abyss’, mutta se oli minulle tuolloin liian kunnianhimoinen projekti”, kirjailija kertoo.

”Olin luovuttanut sen täysin, kunnes toinen kirjailija ja toimittaja Frederik Pohl näki käsikirjoituksen ja kirjoitti sen loppuun.” Kirja tuli suomeksi vasta 1989 Jalavan nuorille tarkoitetussa scifi-sarjassa.

Williamson siirtyi 70-luvulla [tarkista] akatemian piiriin. Hän teki väitöskirjansa science fictionista (aihe? nimi?) ja on pitkään opettanut yliopistossa tieteiskirjallisuuden historiaa.

”Olen opettanut kohta 40 vuotta”, Williamson toteaa.

”Akatemia hylki pitkään science fictionia”, hän kertoo. ”Se oli jotain mitä ilmestyi vain pulp-lehdissä. Mutta nykyään tilanne on eri ja tieteisfiktiota on joka puolella, elokuvissa, kirjoissa, yliopistoissa.”

”Lajityyppi on muutenkin kasvanut, se on tullut kypsemmäksi”, Williamson sanoo. ”Alun perin pulp-lehtien toimittajat halusivat vain yksinkertaisia juonia ja nopeaa toimintaa. Sellainen vetosi parhaiten nuoriin lukijoihin. Lopulta nuoret lukijat kuitenkin kasvoivat ja tulivat aikuisiksi ja samalla science fictionin tuli aikuiseen ikään.”

Williamsonilla on hyvä käsitys nykyisestä scifistä. ”Siinä on paljon enemmän vaihtelua ja paljon on myös sofistikoituneempaa tavaraa kuin silloin kun minä aloitin.”

Williamson on 97-vuotias, mutta häneltä ilmestyy vuonna 2005 uusi romaani, The Stonehenge Gate.

”Nautin kirjoittamisesta tavattomasti”, Williamson sanoo yhdeksi syyksi miksi hän vielä jaksaa kirjoittaa ja tehdä töitä. ”Pidän elämästä kaikkein eniten silloin kun minulla on tarina hyvässä vauhdissa. Se auttaa minut pysymään elossa.”