Pieni kauhunovellini

Anne Leinonen pyörittää hienoa Usvazine-nimistä nettilehteä, joka on ilmaiseksi luettavissa täällä. Anne on aiemmin julkaissut kaksi novelliani, uusimmassa on jälleen yksi, pieni, absurdeja sävyjä tavoitteleva kauhutarina "Hella", jonka kirjoitin vuosi sitten silloin tuoreen muuttomme innoittamana. Aiemmatkin Usvassa ilmestyneet novellini ovat olleet jollain tavalla absurdeja, ja olenkin miettinyt, että voisin koettaa kirjoittaa useamman lisää ja saada aikaiseksi novellikokoelman. Jää nähtäväksi, toteutuuko idea.

Tämä pieni postaus riittäköön nyt, olen ollut reissussa ja tällä viikolla koetan palata hiukan työelämään, loppuviikosta taas uusi reissu. Jos mahdollista, koetan ehtiä tekemään postauksen, jossa miettisin osittain Enkeli-Elisan innoittamana nykyistä kirjailijuuskäsitystä. Se kun tuntuu olevan aikamoisessa murroksessa, mihin jo aiemmin viittasinkin.

Meggingsit ja minä

Tänään perjantaina ilmestyy Suomen suurin viikkolehti Me Naiset, jossa esiinnyn meggingsit jalassa ja puhun niistä lyhyesti. Kyse on pienestä projektista, jossa olen koettanut yksikseni murtaa heteronormatiivisen pukeutumisen ylivaltaa - tai sitten vain pöljäilen ja teen itseni naurettavaksi. Ihan miten vain. Olen kirjoittanut alla olevan jutun Turun Sanomien muotiliitteeseen muutama vuosi sitten. Jutussa on pakinoiva ja ehkä turhan varovainen sävy eikä siinä ollut kunnon kuvitusta. Me Naisissa on! 

Miesten leggingsit tulevat

Nuo iloiset miehet pitkissä kalsareissaan

Miehet ovat viime aikoina omineet lukuisia naisten muotivillityksiä itselleen, kuten vaikkapa miesten isot käsilaukut, niin sanotut manbagit.

Uusin villitys ovat meggingsit - eli tietenkin miesten leggingsit.
Vanha vitsi on jo sanoa, että leggingsit näyttävät vain pitkiltä alushousuilta. Irvileukojen reaktion meggingseihin arvaa jo etukäteen. Ainakin heitot Robin Hoodista ja hänen iloisista miehistään tai hovinarreista pomppimassa kulkustossuissaan kaivetaan esille.

Irvileuoille voi toisaalta heittää takaisin, että kysehän on kunnianarvoisasta vaatteesta, jolla on pitkä historia.

Totta kyllä, meggingsien kanssa asusteiden suhteen täytyy olla erityisen varovainen.

Miesten leggingsit lanseerattiin ensimmäistä kertaa vuonna 2007 Milanon muotimessuilla, mutta vasta tänä vuonna Givenchyn mallistossa esiin noussut ajatus yhdistää polvipituiset leggingsit shortseihin ja hyvin istuvaan pikkutakkiin on tehnyt leggingsit miesten trendivaatteiksi.

Pikkutakki tuo asuun särmää ja miehekkyyttä, mutta muutoin meggingsien kanssa toimii parhaiten väljä ja pitkä t-paita. Yläosaan kannattaa muutenkin panostaa, kun alaosa on niukka, esimerkiksi huivit ja erilaiset hatut tasapainottavat kokonaisuutta.

Tai vievät huomion pois.

Jotkut taas ovat repineet farkkunsa ja laittaneet kuvioidut leggingsit alle - monen voi olla vaikea ymmärtää, miten leggingsit eroavat tässä tapauksessa rikkinäisten housujen alta näkyvistä alushousuista.

Muotitalot ovat esitelleet myös erityisesti miehille suunnattuja leggingsejä, joissa haaroväliä on väljennetty - ymmärrettävistä syistä.

Kenkien valinta onkin sitten vaikein juttu. Kengissä ei saa olla kovin pitkät ja terävät kärjet, muuten jalan profiili on epätasapainoinen. Lenkkarit jalassa näyttää siltä kuin olisi menossa urheilemaan. Parhaiten toimivat lyhyehköt ja matalapohjaiset nahkakengät tai varvastossut, jos ne jalassa tarkenee. Jotkut yhdistävät meggingsit maihareihin, kuten koomikko Russell Brand, jota monet pitävät yhtenä syypäänä meggings-villitykseen.

Mikään iso trendi meggingsit eivät vielä ole, joidenkin muotibloggaajien huuteluista huolimatta. Facebookissa ja Hel-Looksissa on jo kerrottu muutamista meggings-havainnoista, mutta vielä pitkään ne todennäköisesti kääntävät vastaantulevien päät. Paluuta Robin Hoodin aikaan ei varmaankaan ole.

Kuvassa Martin Margielan meggings-mallistoa. 

Valheen jäljet, eli huomioita Enkeli-Elisan tapauksesta ja sen ympäriltä

Perjantaina ensi-iltaan tullut kotimainen elokuva Ja saapuu oikea yö kertoo elämänpituisesta valheesta. Nuori nainen ajautuu tekemään konkreettisen isänmurhan, koska on koko teini- ja aikuisikänsä jättänyt uskomatta pikkusiskonsa kertomuksiin. Lopussa nainen sanoo, ettei enää tiedä, mikä on toden ja valheen ero. Ajatuksen isänsä tappamisesta hän heittää ensiksi vitsinä.

Ero tuntuu olevan hiukan epäselvä nykyään muutenkin. Asioita tehdään ironisesti, niinsanotusti läpällä. Trollaus on päivän sana. Parlamentaarikko ja parlamentaarisuutta avoimesti halveksuva Jussi Halla-aho jää toistuvasti rangaistuksetta käytettyään itselleen tyypillistä ironista lauseenpartta. Perussuomalaiset saattavat nostaa idioottimaisesti postmodernin tekotaiteen vastustuksen hallitusohjelmaansa, mutta toteavat sitten, että se oli vain provokaatio. Toisaalta provokaatioita on viime aikoina tulkittu kuin ne olisivat yksi yhteen puhujansa todellisten mielihalujen kanssa - viittaan nyt esimerkiksi Aki Kaurismäen känniseen lausuntoon siitä, että ihmiskunnan rikkain prosentti pitäisi tappaa. Kalevan pääkirjoitustoimittaja vaati, että Kaurismäeltä pitää ottaa lausunnon takia akateemikon arvonimi pois. 

Kirjailijaksi itseään kutsuvan Minttu Vettenterä pitämä Enkeli-Elisa -blogi ja sen ympärillä pyörivä koulukiusaamista vastustava liikehdintä on nähdäkseni jälleen toinen esimerkki siitä, miten nykyään faktan ja fiktion rajat ovat epäselvät. Vettenterä on väittänyt, että Elisa on oikeasti olemassa ollut nuori tyttö, joka tappoi itsensä koulukiusaamisen takia, mutta että hän on lisännyt teksteihin fiktiivisiä elementtejä. Näinhän suurin osa kirjailijoista toimii: eletty elämä toimii kaunokirjallisen luomistyön taustalla. Tässä ei ole mitään pahaa tai väärää. Mutta ehkäpä Vettenterän olisi tullut - tai ainakin kannattanut - selkeämmin ilmoittaa, mistä projektissa on kyse. Nyt se näyttäytyy huijauksena, jonka tarkoituksena on ollut tehdä rahaa ja tulla tunnetummaksi kynänkäyttäjäksi - riippumatta siitä, ovatko nämä olleet Vettenterän tarkoitusperät.

Sinänsähän tällainen ei ole uutta. Kirjallinen maailma tuntee lukuisia huijauksia - muistetaan 80-luvulta esimerkiksi Hitlerin päiväkirjat, jotka mukamas löytyivät ja joista saksalainen media kritiikittömästi innostui, vaikka huijaus oli varsin läpinäkyvä. Aiempina vuosisatoina tällaiset huijaukset olivat hyvin yleisiä tai niitä ei edes pidetty huijauksina. Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) perustuu monin tavoin romaania edeltäviin kertomuksiin haaksirikoista, joista suurin osa oli täysin fiktiivisiä, mutta joita niiden kirjoittajat väittivät kuitenkin todenmukaisiksi kertomuksiksi omista kokemuksistaan - vaikka niissä saattoi olla räikeitä erheitä, kuten leijona Etelä-Amerikan edustalla olevalla saarella. Defoenkin tuotannosta löytyy tekstejä, joita hän väitti tositapahtumiksi, vaikka ne olivat hänen itsensä keksimiä.

Nykyaika muistuttaa muutenkin koko ajan enemmän ja enemmän 1600- ja 1700-lukuja. Minttu Vettenterä on tästä muutenkin hyvä esimerkki kuin vain Enkeli-Elisan takia. Hänen teoksensa ovat palvelukustanteita (yhtä lukuun ottamatta), toisin sanoen hän maksaa kustantajalle, että tämä julkaisisi hänen kirjansa. Tämä muistuttaa hyvin paljon noina vuosisatoina yleisiä tapoja julkaista kirjoja. Kirjapainon omistaja saattoi vaikka toimia kustantajana ja kirjailija osti teoksensa koko painoksen myydäkseen sitä itse. Aikakaudelle tyypillistä oli myös piratismi, joka on myös 2000-luvun suuria puheenaiheita ja ideologioita. Siinäkin keskustelussa faktan ja fiktion erot ovat hyvin epäselvät ja provokaatioiden määrä on suuri, puolin ja toisin.

Miksi 2000-luku sitten muistuttaa 1700-lukua? Väittäisin, että kyse on kapitalismin ja markkinatalouden ylivallasta. Kirjailijan tai sellaiseksi haluavan ja itseään kutsuvan on tehtävä kaikkensa saadakseen äänensä kuulluksi ja tullakseen työllään toimeen. Se vaatii faktan ja fiktion välisen rajan rikkomista.

Tässä vielä Kaarina Hazardin ja Johanna Vehkoon hyvät kirjoitukset aiheesta.

Ridley Scottin Prometheus

Olin aikoinani 90-luvulla Tampereella asuessani elokuvakerho Monroen puheenjohtaja. Järjestimme muistaakseni vuonna 1993 yönäytöksen, jossa esitettiin kaikki silloiset kolme Alien-elokuvaa. Näytös oli, kuten arvata saattaa, menestys: Niagaran 120-paikkainen sali oli täynnä. (Myimme itse asiassa ylimääräisiäkin paikkoja, koska olimme laskeneet liikkelle enemmän lippuja kuin Niagarassa oli paikkoja. Ainakin kolme tyyppiä istui valkokankaan eteen roudatulla sohvalla ja kaksi pinnatuoleilla teatterin oven vieressä. Koko yön!)

Olen edelleen sitä mieltä, että Ridley Scottin ensimmäinen Alien on paras kaikista Alien-elokuvista: se on jäntevä, tiivis ja jännittävä, mutta ennen kaikkea se on uskottava ja realistinenkin. En kuitenkaan sanoisi sitä kauhean syvälliseksi elokuvaksi - en suoraan sanoen keksi, mitä se yrittäisi väittää maailmasta tai ihmisen tilasta. James Cameronin Aliensin (ja vielä päälle David Fincherin Alien3:n) jälkeen on joka tapauksessa ollut tapana pitää Alien-sarjaa jotenkin tärkeänä ja syvällisenä. Okei, onhan niissä vahva naishahmo. Naisen lisäksi Cameronin elokuvassa sankareita ovat lapsi ja kyborgi (eli marginalisoidut ihmiset tai ihmisen kaltaiset), mutta ei se tee siitä ehkä ihan Taikavuoren veroista taideteosta.

Ei tarvitse tietysti tehdäkään ja on mahtavaa, jos viihde-elokuvan voi nähdä subversiivisena (joskin Aliensin militaristisuus tuntuisi kumoavan tuon subversiivisuuden), mutta Alien-elokuvien kohdalla suitsutus tuntuu menevän hiukan ylitse maalin, varsinkin kun Jean-Pierre Jeunet'n yliyritteliäs Alien Resurrection pyrki aivan liikaa sanomaan jotain, mutta ei lopulta sanonut yhtään mitään. Elokuvan sekava loppu korosti tätä tyhjyyttä tehokkaasti.

Ilmeisesti nämä sarjaa fanittavien tutkijoiden puheet ovat saavuttaneet Ridley Scottin, koska tämä selvästi on tulkinnut oman elokuvansa juuri niin syvälliseksi kuin sen väitetään olevan. Mistä muustakaan kertoo Prometheus, pompöösi yritys tehdä Alien-saagasta uusia uria aukovan maailmanselityksen?

Myönnetään, että Prometheus on paikoitellen - varsinkin alussa - jännittävä ja mukaansatempaava elokuva. Myönnetään myös, että Michael Fassbenderin esittämä David on kiinnostava ja hyvin toteutettu hahmo. Myönnetään myös, että osa elokuvan visioista on häkellyttävän upeasti tehtyjä. Mutta samalla pitää myöntää, että elokuvalla on tuntuvat heikkoutensa. Televisiomainen episodirakenne ja liian suuri henkilökaarti tekevät elokuvasta paikoitellen jopa yhdentekevän. Osa käsikirjoituksen ratkaisuista on onnettomia. Elokuva olisi hyvin toiminut ilman vanhan miljonäärin hahmoa - ai niin, hänen jalkojaan pestään! Hänen jalkojaan pesevä David-kyborgi on siis elokuvan Kristus.

Tällaisia symboleita on etsinyt yritteliäs bloggaaja täällä. Hyvä on, tämä ja monet muut symbolit ovat melko varmasti tarkoituksella mukana elokuvassa, mutta ei runsaskaan symboliikka tee elokuvasta hyvää taideteosta, se voi tehdä siitä korkeintaan kiinnostavan. Kiinnostavampi elokuva on minusta, kun se sanoo, että ihminen on olemassa maailmassa riippumatta siitä, mitä ihmisen luojajumala luomastaan ajattelee. Tämä on jopa rohkea uskonnonvastainen argumentti (ja oikeastaan lähenee sitä, mitä itse ajattelen uskonnoista ja uskosta).

Tämän jälkeen elokuva kuitenkin tuntuu sanovan, että ihminen sittenkin tarvitsee uskoa ja sen opinkappaleita. Tällainen sekavuus sanottavan suhteen tuntuu olevan aika yleistä 2000-luvun elokuville - Prometheusta voi verrata vaikkapa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaan, joka sanoo samaan aikaan, että naisen pitää tehdä itse omat valintansa ja että naisen pitää varoa hamuamasta valtaa itselleen. Ehkä ei kannattaisi sanoa mitään, jos on epävarma siitä, mitä haluaa sanoa. Toisaalta Lumikin ja metsästäjän sanoma (elokuva on vakavampi kuin mitä sen kritisoijat ovat antaneet ymmärtää) liittyy suoraan meidän maailmaamme, meidän elämäämme, Prometheus sen sijaan haahuilee loppujen lopuksi melko merkityksettömissä sfääreissä.

Kuten Marx sanoo Teeseissään Feuerbachista: "Kysymys, vastaako inhimillinen ajattelu esineellistä totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. Ihmisen täytyy todistaa käytännössä ajattelunsa totuudenmukaisuus, ts. todellisuus ja voima, tämänpuoleisuus. Kiista käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai epätodellisuudesta on puhtaasti skolastinen kysymys."

Opin hyppäämään veteen, eli ihmiskokeen tulos

Ihmisen luonnollinen olotila on vedessä - tai ainakin sen tulisi olla. Vedessä ihminen on painoton, on kuin häntä kannattelisi jokin muu kuin maailman pahuus tai edes hän itse. Vedessä ihminen on onnellinen ja huoleton myös filosofisessa mielessä. Vedessä oleminen auttaa moniin fyysisiinkin vaivoihin, kuten krapulaan. Tämä pätee eritoten luonnonvesiin.


Huomasin kuluneen viikon aikana, että luonnonveden viileys auttaa myös hyönteisten puremiin. Vietimme nimittäin perheen kanssa mökkilomaa vuokramökillä Turunmaan saaristossa Dragsfjärdissä järven rannalla, ja poikani, joka on juuri oppinut uimaan, ei muuta olisi tehnytkään kuin uinut. Samaten teimme runsaasti tuttavuutta ampiaisten, paarmojen ja hyttysten kanssa (väitän myös että Dragsfjärdissä oli paljon mäkäräisiä, mutta vaimo oli eri mieltä). 


En ole kovin hyvä tai kestävä uimari, mutta rakastan uimista ja ylipäätään vedessä olemista. Uimahyppyjä taas en ole koskaan ymmärtänyt. Pelkään ylipäätään hyppäämistä enkä juuri halua hyppiä edes metrin korkeudelta maahan. Joskus isoveljeni ja tämän kaveri houkuttelivat minua hyppäämään veteen altaan reunalta, mutta viivyttelin siinä yli puoli tuntia ennen kuin uskaltauduin hyppäämään ja senkin tein lopulta niin että sain saman tien otteen allastikkaista. Koulussa hyppäsin metristä ja kolmesta metristä kerran kun pakotettiin. En muista mitään siitä, miltä se tuntui. 


Kävimme Dragsfjärdissä myös Folkhälsanin uimarannalla - se oli hauska retki, vaimo oli tehnyt piirakan ja soudimme rannalle mökin veneellä. Uimarannalle oli pykätty sukeltelulava noin kymmenen metrin päähän rannasta. Kiipesin lavalle ja seisoin sen reunalla katsellen veteen. Sain yhtäkkiä päähäni, että hyppäisin veteen, opettelisin pois muinaisista traumoista.

En ole yleensä ollut sitä mieltä, että ihmisen pitäisi oppia tekemään asioita, joita pelkää. Siinä menee minusta energiaa hukkaan. Käytetyn ajan voisi käyttää johonkin muuhun, jonka tietää jo osaavansa ja hallitsevansa. Tämä liittyy myös siihen, että minusta on ikävä, että ihmisiä yritetään pakottaa muuttumaan paremmiksi, kehittymään joksikin. Se on life coach -puhetta, jota en tajua.

Mutta nyt kuitenkin hyppäsin parin minuutin pohdinnan jälkeen tummaan veteen jalat edellä ja vajosin pinnan alle lähes hallitsemattoman tuntuisesti. En tiedä, olinko pintaan noustuani uusi parempi ihminen, mutta joka tapauksessa hyppäsin veteen vielä monta kertaa. Siitä tuli lopulta jopa jonkinlaista male bondingia (termi, jota inhoan), kun hyppelimme mökkilaiturilta veteen poikani kanssa. Pojan innostus oli riittävä palkinto siitä, että voitin pelkoni. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että hyppäisin veteen pää edellä tai että hyppäisin uimahallin hyppyaltaan neljän metrin syvyyteen, mutta ehkä tarinan opetus on että koskaan ei voi tietää. 

Kuvassa pari vintaasia pyyhettä kuivumassa mökkimme verannalla.

Kirjaprojektille pikkaisen vauhtia

Minulla on ollut vuosia käynnissä pieni kirjaprojekti, josta en tiedä, tuleeko se ikinä valmiiksi tai löytääkö se kustantajaa. No, huonossa tapauksessa julkaisen kirjan itse. Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä nappasin mukaani pari opusta, jotka liittyvät tähän projektiin. Alla mahdolliseen teokseen mahdollisesti tulevaa tekstiä, tunnistaako joku runoilijan? 

On huolissaan hyvä Hussein-bei: 

päävaimonsa, Fatma Osmane, 

jalo, hellä ja ylpeä, koskaan ei

se poikaa hälle saane. 

Päävaimon pojilla yksinään

on oikeus valtikan perintään

miesmuistoisen tavan mukaan,

jota rikkonut ei ole melkein kukaan. 

Ken Tunisin tahtoo, sen äidillä on

päävaimon oltava puku. 

Nyt jälkeen tällaisen johdannon

voi jatkua kronikan luku. 

Kesäterveiset Sastamalasta

Sastamalan eli Vammalan vanhan kirjallisuuden päivät oli jälleen kerran hauska tapahtuma, ja voinen sanoa julkisestikin, että myynti oli kohtuullista, vaikkakaan ei niin hyvää kuin viime ja toissa vuonna. Puhuin aiemmin siitä, että Vammalassa hauskinta on tavata tuttuja ja keskustella mahdollisesti tulevista kirjaprojekteista - nytkin tuli hiukan juteltua mahdollisesta laajasta Nyyrikki-antologiasta, jonka kokoaisin tutun kirjallisuudentutkijan kanssa. Samaten tulin ehkä antaneeksi illanvietossa kirjaidean yhdelle tutulle kirjailijalle.

Kuvassa kanniskelen banaanilaatikoita, noita kirjakauppiaan suurimpia ystäviä, Sylvään koulun pihalla. Kuvasta kiitos Komisario Palmun Hannu Peltoselle. En ole kovin tyytyväinen lenkkareihini, jotka olivat enemmänkin jonkinlaiset työkengät. Varsinaisessa myyntityössä käytin toki tyylikkäämpiä.