perjantaina, elokuuta 30, 2013

Sarasvuo, stressi, apurahat

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika moneen kertaan rahasta. Siitä puhe mistä puute. Olen tällä hetkellä apurahalla, joka itselleni on iso, mutta huomaan että olen kohta käyttänyt sen enkä ole kuin raapaissut kirjaa, joka minun pitäisi sillä tehdä. Apurahojen ongelmahan on se, että ne saadaan silloin, kun edelliset hankkeet ovat vielä kesken. Tai oikeastaan ongelma on tämä: apurahat ovat aina niin pieniä, että niiden paikkaamiseksi pitää tehdä muita töitä, jotka taas estävät varsinaisen hankkeen toteuttamista. Näin ainakin itseni kohdalla: minulla on tällä hetkellä kesken kahden oman proosatekstin hiominen julkaisukuntoon, yhden tilapäiskirjan toimittaminen (ja taittaminen!) sekä yksi hakuteoksen omainen kirja BTJ:lle kahden kollegani kanssa. Keskity siinä sitten.

Nopea yhteenveto: toisesta proosateoksesta en saa mitään (vältyn kyllä tekemästä omakustannetta), toisesta saan ehkä parisataa, tilapäiskirjan toimittamisesta saan ehkä 500 e, hakuteoksesta sentään tonnin kertakorvauksena.

Törmäsin jokin aika sitten (Olli Sulopuiston blogissa) tämmöiseen sloganiin (suomennos on omani): tee töitä täyteen hintaan tai ilmaiseksi, älä koskaan halvalla. Ajatus on tietenkin ihan totta: täyteen hintaan haluaa tehdä kunnollista jälkeä ja kiinnostavia hommia, omia mielenkiinnon kohteita voi hinkata sitten ilmaiseksi kun ehtii. Halvalla kun tekee syntyy helposti pelkkää sutta: "Katsotaas mitä koneelta löytyy, vähän tuota hion ja pistän" tai: "Yhdistelen tosta paria vanhaa tekstiä ja pistän eteenpäin." (Toisaalta olen sitä mieltä, että todellinen ammattilainen tekee näinkin hyvää jälkeä eikä kirjoittamisen nopeus välttämättä korreloi tekstin huonouden kanssa.)

Tätä apurahakirjaa kootessani (kyse on novelliantologiasta) juttelin yhden mahdollisen (tai oikeastaan todennäköisen) kirjoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että on melkein loukkaavaa kirjoittajaa kohtaan, jos korvaus novellista, jonka eteen voi nähdä monien viikkojen vaivan, on pieni. Kirjoittaja ehdotti, että tällaisia pieniä korvauksia voisi ohjata vaikkapa johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen. Ei tietysti mikään huono idea, se saattaisi innoittaa jopa jotakuta ostamaan kirjan. Oli tosin pakko todeta, että itselleni 50 e, jonka novellista saattaa kustantajalta hyvinkin saada, voi tulla todella tarpeeseen.

Tällaisten asioiden pohtiminen on tietenkin merkki stressistä. Työ ei ole enää pelkästään työtä, vaan sitä koskee jatkuva tyytymätön puhe. On ahdistunut siitä, että ei ehdi tehdä kaikkia alipalkattuja töitään. Jari Sarasvuo kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumnissaan, että työstressi johtuu heikkoudesta. Jengi on masentunutta ja työkyvytöntä, koska aika menee paskaa ruokaa syödessä ja terassilla istuessa. Lenkille siitä, ja kaljat takaisin kaappiin!

Sarasvuon ajatuksessa on jotain nerokasta. Sitä ei voi kumota. Jos sanoo, että yt-neuvottelut tai työttömyys stressaavat, Sarasvuo voi aina sanoa: voit silti lenkkeillä ja jättää kaljat väliin. Jos mitään olen filosofiasta tajunnut, niin tämän: se, että jotain väitettä ei voi kumota, ei tarkoita, että se on totta. Sarasvuon ajattelu todistaa itsensä itsellään.

Lisäksi ajatuksesta puuttuu luokkanäkökulma (mikä ei tietenkään ole Sarasvuon kohdalla mikään ihme). Sarasvuon ajattelu edellyttää, että kaikesta työstä maksetaan aina täysi korvaus. Sen voi käydä kertomassa siivoojille tai lehdenjakajille. Vielä en ole itse omalla yli kymmenen vuotta jatkuneella työurallani täysiin korvauksiin törmännyt kuin muutaman kerran. (Nekin, jotka maksavat täysiä korvauksia, yleensä haluavat kättelyssä viedä työni kokonaan itselleen.) Sarasvuo tietysti tähän sanoisi: miksi en ole vaatinut täyttä hintaa työstäni, miksi olen tällainen vätys? Ja sitäpaitsi: vaikka saisin liian vähän rahaa töistäni, voin silti käydä lenkillä ja jättää kaljat juomatta.

Pohdin samaa myös huonoista palkkioista kirjoittaneen kirjoittajan kanssa. Olen tehnyt aika paljon sellaista hyvin epäkaupallista duunia, josta kukaan ei tässä maassa pystyisi maksamaan täyttä hintaa - tällaista voisi olla vaikkapa Reino Helismaan vanhojen lukemistolehtinovellien kokoaminen samoihin kansiin. Korvaukset niistä töistä ovat olleet aika vaatimattomia. Olen tehnyt tällaisia duuneja myös ilmaiseksi ja vapaaehtoispohjalta (ja teen vastakin), mutta mielelläni otan niistä vähän rahaakin.

Vai pitäisikö minun jättää ne tekemättä, jotta voisin keskittyä johonkin Isoon ja Tärkeään Projektiin ja saada siitä Täyden Korvauksen? Ne ovat kuitenkin kirjoja, jotka haluan tehdä - ja jotka joka tapauksessa haluaisin, että joku muu tekisi. Niiden tekeminen pitää minut onnellisena. Ja onnellisuuden avulla voin haistattaa pitkät Sarasvuon vahvuuspuheille.

PS. Eikö ole muuten kiva ysärihenkinen otsikko tällä kirjoituksella? 

4 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Tosi hyvä kirjoitus. Sarasvuo ei näy tietävän, että Suomessakin on työtä tekevien köyhien luokka (meidän kulttuurialan ammattilaisten lisäksi). Joko palkka ei riitä elämiseen tai työvuoroja ei anneta tarpeeksi. Vaikea olla stressaamatta, jos on vaikkapa kahta työtä tekevä yksinhuoltaja. Joka ei muuten pääse sinne lenkillekään ilman lapsenvahtia.

Juri kirjoitti...

Kiitos, Laura! Sarasvuolla voi olla paljon muitakin asioita, joita hän ei Suomesta tiedä. Niin kuin joku Facebookissa sanoi: mitähän vinkkejä Sarasvuo antaisi tällaisille köyhille kulttuurityöläisille?

Tommi Uschanov kirjoitti...

Itselleni otsikko on kai pikemminkin 70-lukulainen, koska siitä tuli mieleen tämä.

Juri kirjoitti...

Hyvä biisi! 90-lukulainen, koska mietin tämmöisiä kirjallisuustieteen seminaarien nimiä: "Freud, identiteetti, toiseus" tai "Katastrofi, dekonstruktio, viha".