tiistaina, tammikuuta 26, 2016

X-files filosofian historiassa

Tänään tiistaina 26.1. alkaa uusi minijakso Salaisia kansioita eli X-filesia, yhtä 1990-luvun lopun suosikkisarjaa. Sen vaikutus television historiaan on varmasti ollut suurta, ehkä suurempaa kuin äkkiseltään osaamme nähdäkään. Kirjoitin sarjasta tuoreeltaan esitelmän pidettäväksi jossain yliopistollisessa seminaarissa (tämä oli sitä aikaa, jolloin vielä elättelin ajatusta jatko-opinnoista), ja jalostin tekstistä myöhemmin artikkelin, joka ilmestyi muistaakseni Peili-lehdessä. En ole nyt katsonut sarjaa vuosiin uudestaan ja uusi minisarjakin varmasti jää väliin (katsomme vaimon kanssa iltaisin vuorotellen Mad Meniä ja Making a Murdereria, ja pitäisi työkirjojakin lukea), joten täysin varma en ole, pitääkö juttu kutinsa. Tässä teksti kuitenkin hiukan editoituna ja osittain kommentoituna.


Ufot ja romanttinen filosofia
Kosketuskohtia Salaisten kansioiden ideologiaan

On tullut tavaksi naureskella ihmisille, jotka uskovat ufoihin ja ottavat ne vakavasti. Ufouskovaisuutta pidetään silkkana typeryytenä, huuhaana, jota ei voi eikä missään nimessä tule ottaa vakavasti.
Ufouskovaisuutta tarkastellaan niinikään irrallaan eurooppalaisen ajattelun historiasta. Ufouskovaisuutta pidetään tarpeettomana olemattomuuksien bongaamisena, jolla ei ole mitään vastaavuutta ihmisen ajattelun historiassa. Ilmiötä tarkastellaan lähinnä hahmopsykologian kannalta - miten on mahdollista tulkita epämääräiset näköhavainnot nimenomaan tunnistamattomiksi lentäviksi esineiksi - eikä oteta huomioon, että ufouskovaisuudella on aivan järkevinä pidettyjä vastaavuuksia filosofian historiassa. 
Nämä vastaavuudet ilmenevät kuitenkin enemmän paradigmojen, ajattelun taustalla vaikuttavien tiedostamattomien tapojen, tasolla. Vastaavia paradigmoja löytyy juuri saksalaisesta romantiikasta ja muustakin 1800-luvun filosofiasta.
Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. 
Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat romantiikan mukaan ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut romanttiset runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja rehellistä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä.
Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto. Romantiikka ja 1800-luku muutenkin on täynnä matkakertomuksia, sekä fiktiivisiä että todellisia. Näiden kaikkien tarkoituksena on taata subjektin yhtenäisyys.

X-files ja Hegel

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. (Niihin liittyy hänellä myös vakavia identiteettiongelmia, mutta ne ovat erilaisia kuin ne, mitä tässä käsittelen.) Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.
Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan usein siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa - myös skeptikko Scully joutuu toistuvasti myöntämään, että hänelle on avautunut uusia tiedon alueita.
Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot tai pikemminkin humanoidit niiden sisällä voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot ja humanoidit voivat kertoa ihmisille, keitä nämä ovat. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten tekivät romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.
Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän - siksi X-filesin sivuhenkilöt niistä niin vaahtoavat. He ovat yhteiskunnan hylkäämiä ja syrjäyttämiä, osa on jollain lailla vajavaisia tai erityisen introverttejä eikä yhteiskunta pidä heitä hyödyllisinä. He ovat yleensä myös nuoria, jolloin he putoavat melkein välittömästi yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ufot antavat heille illuusion elämänhallinnasta.
Fox Mulderkin kokee maailman ja yhteiskunnan riittämättömäksi, joskus jopa huonoksi. Hän näkee ympärillään kärsimystä ja uskoo, että humanoidit voisivat opettaa jotain parempaa. Hän on kuitenkin epätietoinen, koska häneltä yritetään pimittää todisteet. Hänen kuuluisan julisteensa slogan sanookin: "I want to believe", "Haluan uskoa." Koska maailma on paha, on oltava jokin turvatie, Mulderille se on ufouskovaisuus.

Matkustin lentävällä lautasella

Oma lukunsa ufouskovaisuudessa ovat abduktiotarinat. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Yleensä humanoidit varoittavat ihmistä ydinaseiden tai saastumisen vaaroista - joku irvaili jokin aika sitten, että tämän hoksaamiseen ei välttämättä tarvitsisi tulla maailmankaikkeuden toiselta puolen.
Abduktiokertomuksissa korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania. Ne ovat kauniita ja siistejä ja niissä ei ole saasteongelmia.
Viime keväänä [eli ehkä 1998 - JN] tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. 
Näissäkin kertomuksissa pääosassa on romantiikasta tuttu ajatus parantavasta matkasta - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut. Kosketus humanoideihin parantaa abduktiokertomusten mukaan ihmisen kuin ihmisen. (Tietysti toisenlaisiakin kertomuksia on. Niissä korostuu ufouskovaisuuden erään gurun, Charles Fortin, lause "We are property!", ja niissä kerrotaan siitä, kuinka humanoidit tekevät kokeita kaappaamillaan ihmisillä vain saadakseen tietää enemmän. Näissäkin kertomuksissa tosin nähdään se, että humanoidit tietävät enemmän ihmisestä ja ymmärtävät tätä paremmin.)

Sivilisaation ylivalta

X-filesin alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta fiktiolla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus toimii perustana monille X-filesin jaksoille, vaikka sarjassa sen väitetäänkin olleen peiteoperaatio kymmenille paremmille ufoalusten haltuunotoille. 
Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Ei ole sattuma, että monet nykyiset ufouskonnon (ja siihen liittyvien ajattelutapojen, joita voi paremman kaikenkattavan sanan puutteessa nimittää new ageksi) gurut ovat entisiä 60-luvun hippejä. [En ihan tarkkaan tiedä, keitä tässä olen ajatellut. - JN]
Näin voidaan nähdä, että ufouskovaisuus on paralleeli romantiikan projektille. Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy ufouskovaisuuden mukaan juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta. 
Romantiikan ajan filosofiat väittivät aivan samaa: sivilisaatio alkoi 1700-luvun myötä merkitä keinotekoisuutta. Se piti ihmiset erossa luonnollisuudesta ja sen aiheuttaman vieraantumisen paransivat joko kulttuuri tai luonto. Aluksi nämä nähtiin toisiaan vastaavina, mutta lopuksi kulttuurikin nähtiin vain osaksi rappeutunutta sivilisaatiota ja luonnosta yksin tuli parannuksen lähde. Tämä näkyy varsinkin amerikkalaisessa 1800-luvun puolenvälin filosofiassa, Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun ajattelussa.
Mutta miksi ufot? Romantiikassa ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. 
Mutta ongelma on se, että nykyään luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Lisäksi se on suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa (mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että Maassa hengittäminen ei ole ihanaa). Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä. X-filesissa tätä ajattelua kuvaavat eräät sivuhenkilöt, joille ufot ovat olennaisen tärkeitä valtiovallan vastaisessa taistelussa.

Yhteiskuntaa ei ole

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja siteeraan kahta tekstiä. Niiden välillä on noin 150 vuotta. Ensimmäinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään.

"Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla."
"Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia."

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia: "Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin."
Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

maanantaina, tammikuuta 18, 2016

Unohdettujen kirjojen viehätyksestä

Olen moneen kertaan maininnut täällä, että tein alle kymmenen vuotta sitten kirjat nimeltä Unohdetut kirjailijat 1 ja 2 - ja mainitsen jälleen kerran, koska asia nousi esille, tosin aivan toisessa ja minuun liittymättömässä yhteydessä.

Jostain syystä olen tuntenut aina enemmän vetoa vähän tunnettuihin tai unohdettuihin tekijöihin kuin kaikkien tuntemiin ja juhlimiin mestariteosten tekijöihin tai suosittuihin bestselleristeihin. (Tosin joskus bestselleristitkin muuttuvat kiinnostaviksi: saattaisin esimerkiksi lukea Herman Woukia, mutta en jotakuta nyt pinnalla olevaa tekijää.) Tämä näkyy niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ja kuvataiteessakin. Arkkitehtuurissakin kiinnostavat enemmän Engelin, Aallon ja Bryggmanin varjoon jääneet tekijät. (Sivumennen sanoen Spotify-soittolistallani on enemmän vähän tunnettuja musiikintekijöitä kuin tunnettuja, vaikka toki pidän joistain suosituistakin jutuista.) En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta näin vain on. Olen ainakin voinut selittää itselleni, että teen tärkeää työtä, koska kukaan muu ei näistä tekijöistä ikinä kirjoita eikä ole heistä kiinnostunut. (Toinen vaihtoehto on tietysti sanoa, että haluan vain snobbailla. On siinä sitäkin, en voi kieltää.)

Keitä nämä unohdetut sitten ovat? Unohdettujen kirjailijoiden ensimmäisessä osassa käsitellään pelkästään runoilijoita, heitä ovat Liisa Heikkerö, Eero Lyyvuo, Karin Alm, Onni E. Helkiö, Heikki Jylhä, Impi Kauppila, Juho Mäkelä ja Väinö Putkonen. (Kirja ja sitä edeltänyt juttusarja Kulttuurivihkoihin tehtiin yhteistyössä ystäväni Simo Kuusisen kanssa, mutta kirja merkittiin pelkästään minun nimiini Simon suostumuksella.) Toisessa osassa on sekaisin prosaisteja ja runoilijoita: L. A. Salava, Yrjö Koivukari, Lea Leksi, Pentti Lahti, Toivo Vuorinen, Elisabet Laurila, Eino Ruutsalo, Paavo Fossi, Ville Paakonmaa, Erkki Wessman ja Arto Merenheimo. En usko, että monikaan nimi sanoo kovallekaan kirjallisuudentuntijalle paljon mitään. Toki seassa on poikkeuksia.

Olin ehkä vähän edellä aikaani kirjoja tehdessäni. Helsingin Sanomissa oli nimittäin sunnuntaina kiinnostava artikkeli "Menestyksiä menneisyydestä", jossa käsiteltiin yhtä nykyistä kirjallista buumia, unohdettujen kirjojen esiinkaivamista ja paketoimista uudestaan lukevalle yleisölle. Jutussa mainitaan menestysteoksina muun muassa Richard Yatesin Revolutionary Road (1961), josta tehtiin 2000-luvulla elokuva, ja John Williamsin Stoner (1965), josta kirjailija Anna Gavalda innostui ja hommasi käännöksen ranskaksi. Artikkelin ohessa arvostellaan saksanjuutalaisen Ida Simonsin alun perin vuonna 1959 ilmestynyt romaani Tyhmä neitsyt, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin. (Jännää muuten, että mainitut kirjat ovat alun perin ilmestyneet suurin piirtein samoihin aikoihin, ilmeisesti sen ajan tekstit korreloivat nykyajan kanssa.)

Aivan uutta tietoa jutussa oli minulle, että on olemassa kansainvälinen verkosto, joka keskittyy unohdettujen klassikoiden löytämiseen ja uudelleenjulkaisuun. Verkoston nimi on Schwob ja se löytyy täältä, muutamien kiehtovilta vaikuttavien käännösnäytteiden kera. Sivuilla esitellyiltä kirjailijoilta ilmeisesti ainoastaan norjalaiselta Axel Jenseniltä on suomennoksia.

Helsingin Sanomien jutussa käsitellään myös suomalaisia unohdettuja kirjoja, todetaan esimerkiksi että Veijo Meren teosten uudelleenjulkaisut eivät ole juurikaan myyneet. Kustantaja Touko Siltala toteaa: "Kun Arto Paasilinna poistui näyttämöltä, hävisivät kirjatkin." Nämä ovat näitä kustannusmaailman paradokseja, joita on vaikea selittää. Yksi syy siihen, että uudet painokset eivät kiinnosta, on se, että kirjoja on hyvin saatavilla divareissa, Veijo Meren koko kaunokirjallisen tuotannon saa nopeasti kerättyä kasaan (ehkä esseitä lukuun ottamatta). Osa uudelleenjulkaisuista taas tyssää siihen, että vanhoistakin ovat olleet kiinnostuneita lähinnä keräilijät, joilla ei ole käyttöä uusintapainoksille. (Toisaalta Veijo Meri tuskin täyttää unohdetun kirjailijan tunnusmerkkejä. On tietysti mahdollista todeta, että unohtua voi vain sellainen, jonka joku on alun perinkin tuntenut, toisin sanoen monet kirjailijat, joista olen kirjoittanut, eivät ole unohdettuja, vaan ainoastaan tuntemattomia.)

Siltala sanoo jutussa myös, että unohdetun kirjan esiinnostamiseen tarvitaan paljon asioita: välkky kustantaja ja oivallus, innostava lanseeraus ja myyntipuhe, ehkä linkki nykyhetken ilmiöön sekä kestävä ja puhutteleva romaani.

Jäin miettimään noita Unohdetuissa kirjailijoissa esille nostamiani tekijöitä. Nämähän ovat tietysti subjektiivisia asioita, kuten käy ilmi tästä Bookcrossing-sivulta tekemästäni kuvakaappauksesta: lukija piti kirjan ideasta, mutta ei välittänyt kirjan esittelemistä runoilijoista. (Jännää sinänsä, että hän mainitsee kiinnostuneensa sanoilla leikitelleestä ja itseään futuristiksi kutsuneesta Onni E. Helkiöstä.)

Mutta että kestäviä ja puhuttelevia romaaneja? Kuka esille nostamistani kirjailijoista olisi sellaisen kirjoittanut? L. A. Salavan satiiri Philip Pim (1937), joka esittelee puhuvien kärpästen maailman, on pikkuhauska ja viihdyttävä kirjallinen pila, mutta tuskin muuta; Salava oli merkittävämpi kustantajana ja varhaisen suomenruotsalaisen modernismin mesenaattina. Elisabet Laurilan Johanna (1944) voisi edelleen kiinnostaa lukijoita, sillä se on kiehtova kuvaus siitä, miten 13-vuotias tyttö kokee aikuisten maailman. Koko Laurilan tuotannon lukeneena tiedän, että kirjaa heikentää se, että Laurila kirjoitti saman tarinan vielä pari kolme kertaa uudestaan. Heikki Jylhän intiaaniseikkailu Delawaren pojat (1938) toki on nuortenkirjaklassikko, mutta vaikea sanoa, miten se purisi nykyisillä kirjamarkkinoilla (ja Unohdettuja kirjailijoita tehdessäni minua kiinnosti enemmän Jylhän runotuotanto). Eino Ruutsalon hilpeä esikoisromaani Toropainen tyrmätään (1945) taas saattaisi vaikuttaa turhan kevyeltä, vaikka sen kieli pitää jo sisällään Ruutsalon räiskähtelevän ekspressionistisen kuva- ja elokuvataiteen. Erkki Wessmanin Odotus (1965) on kyllä kiinnostava kirja ja olisi minusta uudelleenjulkaisemisen arvoinen, mutta ehkä se alkaa olla jo poliittisesti epäkorrekti kertoessaan miehestä, joka odottaa vaimoaan kotiin tappaakseen tämän. Wessman kertoo epämiellyttävän tarinan ranskalaisella roman nouveau -tyylillä. Lea Leksin eli Lea Lyytikäisen Tuuliharja tulee (1954) taas on mainio saturomaani, lähes täysiverinen fantasia hevosten yhteiskunnasta, jossa hevosilla on jopa omaa mytologiaa. Jos laajentaa romaaneista novelleihin, mieleen tulee vaikkapa Paavo Fossi ja hänen synkeästi maalailevat kauhufaabelinsa. Nekin toimisivat paremmin jossain antologiassa kuin omana teoksenaan, lisäksi hänen ainoa julkaistu kokoelmansa Kertomuksia (1958) on epätasainen.

Kiinnostavia kirjoja kaikki, mutta (ehkä Laurilaa lukuun ottamatta) tuskin mitään sellaista, mistä kustannuspäälliköt tai kulttuuritoimittajat repisivät pelihousunsa. (Lisäksi joukossa on sellaisia kirjoja, joista kannattaa pysyä kaukana, kuten Yrjö Koivukarin romaanit.)

Esittelemistäni kirjoista uudelleen on julkaistu Impi Kauppilan ainoa runokokoelma Paratiisin valloitus (1947), mutta kirja oli toki kulttiklassikko aiemminkin. Tietääkseni Eero Lyyvuon linnunlaulun transkriptioilla leikittelevästä runokirjasta Pieniä laulajia (1946) on tekeillä uusintapainos, mutta en osaa sanoa sen tarkemmin. Arto Merenheimon narkkariromaani Mike vaan only on myös julkaistu uudestaan, mutta se ehti ilmestyä itse asiassa jo hyvän aikaa ennen kuin tein Unohdetut kirjailijat 2:n.

kansi: Kari A. Sihvonen
Itsehän olen toki ollut tekemässä useaakin uudelleenjulkaisua. Lähinnä Turbatorin kautta olen ollut julkaisemassa uudestaan kauhukirjailija Harry Etelää, nuoren Reino Helismaan seikkailu- ja jännityskertomuksia, raisiolaista merikapteeni Veikko Hannuniemeä, Jerry Cottonia ja FinnWestiä toimittanutta Seppo Tuiskua, Elias Lönnrotin Mehiläiseen sentannutta Olavi Karjaliinia, Kari Suomalaisen jännäreitä, punaista äärirunoilijaa Kaarlo Uskelaa... Mitä muuta kuin unohdettuja tekstejä olivat Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinat? Toimittamissani antologioissa on ollut lähes poikkeuksetta mukana joku vanhempi teksti joltain unohdetulta tekijältä (tai unohdettu teksti tunnetulta tekijältä). Vihapuhekirjoissakin on paljon nimenomaan unohdettuja tekijöitä. Mutta kai näissä pätee se, mitä Touko Siltala sanoo Hesarin jutussa: "Ei todellakaan riitä, että kirja on saatavilla, se on myös voimalla tuotava julkisuuteen." Tähän eivät kustantajieni rahkeet (tai omat rahkeeni) ole riittäneet. (Saas nähdä, kuinka paljon nyt tekeillä oleva suomalaisen lännenromaanin historia kiinnostaa - siinä ei oikein muita olekaan kuin unohdettuja kirjailijoita, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.)

Unohdetut kirjailijat 1-2:n julkaisi BTJ, arvatenkin hyvin pienillä painoksilla (ehkä 500 kappaletta), koska kirjat ovat muuttuneet jo harvinaisiksi: nettidivareissa ei ole yhtäkään kappaletta myytävänä. Kirjoista on tulossa jossain vaiheessa uusintapainokset Ntamolta, mutta en ole nyt kuullut sieltä hetkeen mitään, joten vielä joutuu turvautumaan kirjastoihin.

Olen muuten usein miettinyt, että amerikkalaisvetoisen, kirjailija Patti Abbottin (ja ajoittain joidenkuiden muidenkin) vetämän Friday's Forgotten Book -kiertoviestin voisi tuoda Suomeen: vaikkapa juuri perjantaisin kirja- ja muut kulttuuribloggaajat valitsisivat mielestään unohdettuja tai tuntemattomia kirjoja ja joku keräisi bloggaukset yhteen. Lopulta olisi olemassa valtava tuntemattomia kirjoja käsittelevä tekstiaarteisto. Kuka ottaa kopin? Joku kirjastokin voisi tällaista hoitaa nettisivuillaan.

Tässä, tässä, tässä ja tässä muutamia unohdettuja kirjailijoita käsitteleviä kirjoituksia blogistani.

PS. Olin jo sulkemassa konetta tekstin valmistuttua, mutta sitten jäin selailemaan Spotifyn viikon suosituksia. Minulle tarjottiin Doug Hream Bluntin (kieltämättä todella hienoa) biisiä "Gentle Persuasion". Spotify ei kertonut Bluntista mitään, joten piti guuglata: Bluntin ainoa levy julkaistiin joskus 80-luvun puolivälissä ilman että kukaan huomasi ja nyt se on julkaistu uudelleen, aivan kuin vaikkapa nigerialaisen William Oneyaborin levyt tai sitä ennen Sixto Rodriguezin levyt. Ilmeisesti tämä unohdettujen kirjojen löytäminen on osa laajempaa ilmiötä, jota on myös ruvettu kaupallistamaan. Osaako joku sanoa, mikä 2010-luvulla saa kaivamaan unohdettuja artisteja? (Tässä linkissä tarjotaan yhtä selitystä, löytyy jutun lopusta. Kyse olisi siis aitouden kaipuusta.)


torstaina, tammikuuta 07, 2016

Miksi en luota poliisiin

Seuraava blogiteksti on ollut pitkään tuloillaan, ainakin pari vuotta. Tuolloin terapeutti, jolla lyhyesti kävin eräisiin perheasioihin liittyen, ehdotti, että kirjoittaisin siitä, koska tapahtuma vaikuttaa olleen traumaattinen. Traumaattisuuden huomasi myös ystäväni, jonka kanssa olin lounaalla nepalilaisessa ja poliisiauto parkkeerasi ravintolan eteen ja kaksi poliisia tuli sisälle hakemaan take away -annoksia. Ääneni kohosi ja tunsin sydämeni hakkaavan.

Hiukan saman koin, kun kävin viikko sitten hakemassa Turun poliisilaitokselta pojan hukkaaman kännykän, jonka joku ystävällinen sielu oli käynyt viemässä löytötavaratoimistoon. (Kiitos siitä, jos satut tätä lukemaan.) Onneksi löytötavaratoimiston virkailija oli enemmänkin ystävällinen nörtti kuin mikään varsinainen poliisi. 

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt riittävästi tilaa ja motivaatiota aiheesta kirjoittamiseen - ennen kuin nyt, kun poliisi ja sen edustamat näkemykset ovat nousseet vahvasti julkisuuteen äärioikeistolaisten katupartioiden kohdalla, puhumattakaan poliisin selvistä provokaatioista esimerkiksi itsenäisyyspäivän aikana. Monet ovat kysyneet, voiko Suomessa poliisiin luottaa. Itse en pysty henkilökohtaisesti suhtautumaan poliisiin mitenkään myönteisesti, ja toivon että seuraava kertomus selventää asiaa hiukan. Varmasti se selventää myös sitä, miksi äärioikeistolaisten katupartiot saavat minut pelkäämään. Tapahtuneesta kirjoittaminen voi olla emotionaalisesti rankkaakin, huomaan että nyt jo sydämeni hakkaa kiihtyneemmin. 

En ole enää varma, minä vuonna tämä tapahtui, mutta se oli kuitenkin 80-luvun alkua, ehkä 1982 tai 1983, eli olin kymmenen tai yksitoista. Asuimme tuolloin Pormestarinluoto-nimisessä porilaisessa lähiössä, joka tuolloin(kin) oli tunnettu hiukan levottomasta meiningistä. Monet naapuruston lapset tulivat huonoista perheistä, osa sekaantui myöhemmin jonkinlaisiin rikoksiin, vuosia myöhemmin kuulin yhden rinnakkaisluokalla olleen kuolleen huumeisiin - hänellä oli koulussa joskus mukana stilettiveitsi, jota hän esitteli muille ylpeänä, hiukan pelottavasti sitä viuhutellen. Yläpuolellamme oli pari kaupungin vuokra-asuntoa, joissa asui epätoivoista porukkaa. Aivan yläpuolellamme asunut nainen teki itsemurhan hyppäämällä alas kuudennesta kerroksesta. En sinänsä siis ihmettele, että poliisit kyttäsivät tuona kesäisenä päivänä, kuka oli soittanut pormestarinluotolaisesta puhelinkioskista pilasoiton ja tilannut paloautot ja ambulanssit johonkin minulle tietymättömään osoitteeseen. 

Olin ystäväni Hannun kanssa tuona päivänä ulkona puuhailemassa jotain päämäärätöntä. Olimme menossa meille, kun talon eteen yhtäkkiä kurvasi ja jarrut kirskuen pysähtyi Lada, jossa istui kaksi miestä. Muistaakseni toinen rupesi nousemaan autosta aggressiivisen näköisenä. En tajunnut ollenkaan, mitä tapahtui, mutta Hannu, joka oli viskellyt kiviä summamutikassa kädestään, huusi minulle nopeasti: "Juostaan!" Juoksimme sisälle rappukäytävään, Hannu lähti harppomaan portaita ylös, minä jäin jostain syystä odottamaan hissiä. Toinen miehistä tuli sisälle ja tuli sanomaan minulle, että jos minulla on avain, minun pitäisi avata ovi kellarikäytävään. "Vai hetkinen, olitko sinä äsken tuossa pihalla?" Sanoin, että olin, jolloin mies tarttui minuun ja mitään selittämättä vei autoon. 

Tässä kohtaa minulla on joitain muistikatkoksia. En muista mitään matkasta Porin poliisiasemalle, enkä ainakaan muista, että poliisit olisivat sanoneet minulle mitään, en edes sitä, sanoivatko he olevansa poliiseja. Poliisiasemalle päästyämme muisti palailee, mutta minulla ei ole selvää kuvaa tapahtumien järjestyksestä. Joka tapauksessa olin pitkään yksin poliisiasemalla, jossa minulle väitettiin, että olin soittanut puhelinkioskista pilasoiton hätänumeroon ja väittänyt, että Pormestarinluodossa on tulipalo. Mitään sellaista en ollut koskaan tehnyt enkä ymmärtänyt, miksi minun väitettiin niin tehneen. Olin kuitenkin niin peloissani, että lopulta, kun asiaa minulle tarpeeksi jankutettiin, "tunnustin" ja myönsin soittaneeni pilasoiton. Ilmeisesti olin kuitenkin niin peloissani, etten muistanut, mitä olin kulloinkin aina sanonut ja tarinani siitä, mitä olin mukamas tehnyt, muuttui koko ajan. Muistan yhden poliiseista sanoneen, että näin toimii todellinen häikäilemätön pikkurikollinen, muuttaa jatkuvasti tarinaansa niin ettei kukaan saa selvää siitä mitä todella on tapahtunut. Jossain vaiheessa minut retuutettiin poliisiaseman käytävälle ja yksi poliiseista näytti minulle selliä ja sanoi, että tuollaiseen pannaan valehtelijat. Voitte vain kuvitella, miltä se 10- tai 11-vuotiaasta lapsesta tuntui - ja miltä siitä tuntuu kirjoittaa nyt. 

En tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta muistan istuneeni jonkin käytävän päässä poliisiasemalla ja katselleeni toisesta tai kolmannesta kerroksesta ulos ja miettineeni, miten pääsisin hyppäämään ikkunasta ja juoksemaan pakoon. En pysty vieläkään kulkemaan Porin poliisiaseman ohi miettimättä näitä tapahtumia. Vuosia myöhemmin isäni näytti minulle Porin torilla yhden poliiseista, joka minua oli ilman syytä pitänyt kuulusteltavana (tai pikemminkin kidutettavana), hän oli ilmeisesti yksi Porin tunnetuimmista ja arvostetuimmista poliiseista, jota monet tervehtivät. Hän on vahvasti värittänyt kuvaani kaikista poliiseista.

Jossain vaiheessa tieto siitä, että minut oli viety poliisiasemalle, tavoitti vanhempani. Isäni ja äitini olivat eronneet ja asuin äidin kanssa, joten tämä tuli ensiksi paikalle, isäni oli varmaankin töissä, joista ei päässyt irtautumaan. (Hän saattoi tulla myöhemmin paikalle, en oikein muista.) Hannu oli ilmeisesti tilanteen rauhoituttua mennyt kotiin ja kertonut, mitä oli tapahtunut, ja hänkin tuli paikalle isänsä kanssa. Muistan Hannun isän, vakaan hiljaisen miehen, sanoneen poliiseille, että hän tuntee nämä pojat, he ovat kunnon poikia. Tähän yksi poliiseista ärjähti: "Turpa kiinni!" 

Lopulta poliisit alkoivat uskoa, ettemme Hannun kanssa olleet soittaneet minkäänlaista pilasoittoa. En tiedä, mikä heidän päänsä käännytti, ehkä äitini ja Hannun isän sinnikäs vakuuttelu siitä, että olemme kunnon poikia. En myöskään tiedä, kuinka kauan olin poliisiasemalla, mutta mielikuvissani homma kesti useita tunteja. Lopulta joku poliiseista lähti viemään minua ja äitiäni kotiin. Kun äiti sanoi autossa, että hänen entinen miehensä on sanomalehden toimittaja, poliisi selvästi säikähti ja alkoi puolustellaa. Tarkkaa sanamuotoa en mitenkään voi muistaa. Paremmin muistan sen, miltä maistui äidin tekemä jauhelihakastike, jota hän oli ollut tekemässä, kun kaikki tämä tapahtui. Siinä oli lievästi palanut maku, mutta olin niin nälkäinen, että ruoka kelpasi silti. Muistan maun edelleen suussani, ja useasti samalla tavalla vain vähän palanut ruoka tuo mieleeni nuo kiduttavat tunnin porilaisten poliisien seurassa. 

En tiedä, mitä kautta tieto oli kulkeutunut Pormestarinluotoon, mutta isoveljeni kertoi, että hän oli ystävänsä Jarin kanssa selvittänyt asiaa kyselemällä silminnäkijähavaintoja. He väittivät tietävänsä, kuka pilasoiton oli tehnyt. Uskoin selityksen ja uskon sen edelleen, kyseessä olivat Pormestarinluodon pahimmat rikollisenalut. Mutta tuskinpa sillä mitään väliä enää on, eikä kai ollut silloinkaan. Tuskin poliisi asiaan enää palasi.

Isäni kirjoitti aiheesta kihisevän kolumnin Satakunnan Työhön, mutta se tuskin aiheutti kummempia väreitä Porin poliisissa. Valtakadun Vanhoillinen eli Satakunnan Kansa ei aiheeseen armeija- ja poliisimyönteisenä olisi koskenut, vaikka nythän tuo olisi iso uutinen, joka leviäisi somessa hulluna. Ainakaan minulle asti ei koskaan kantautunut minkäänlaista anteeksipyyntöä. Oikeastaan odottelen sitä vieläkin. 

Kuten sanottu, koen poliisin läsnäolon edelleen hyvin vastenmielisenä. Sydämeni alkaa hakata kovempaa, vatsalihakset kuroutuvat yhteen, tekee mieli alkaa huutaa tai ainakin vastustaa poliiseja, vaikka ilman syytä. Mielikuvani poliisista on loppuikäni tämä: kyse on vastenmielisistä öykkäreistä, joista on jostain syystä hauskaa tai kiihdyttävää kiusata pientä lasta. 

Tiedän toki, että kyse on traumasta eikä suuri osa poliiseista ole tuollaisia. Vai hetkinen, mitenkäs tämä nyt meneekään? Aiempi poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti, että hänen puolestaan katupartioita saa perustaa, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi käytännössä samaa, Hämeen poliisi antoi julkilausuman, jonka mukaan katupartiot ovat poliisin silmä, julkkispoliisi kannusti MV-lehden Ilja Janitskinia jatkamaan linjallaan (johon kuuluu mm. valtiovarainministerin murhalla hekumointi)... Onko minulla jotain syytä olla jotain eri mieltä kuin olen? Tässä Erkki Perälän tuoreessa bloggauksessa näkyvät hyvin poliisin näkemykset, esimerkiksi se, että joistain naisista on jotenkin nastaa tulla kiusatuksi ja mahdollisesti raiskatuksikin.

Puhumattakaan näistä katupartioista... Näen ne mielessäni porukkoina, joissa ovat mukana ihmiset, jotka olisivat halunneet poliisiin, mutta eivät käytöshäiriöiden tai muun syyn takia sinne päässeet. Se on minusta jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. 

PS. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui ystävälleni Hannulle, joka fiksummalla toiminnalla vältti joutumasta yksin ja ilman vanhempiaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. (Olen usein miettinyt, miksi en vain juossut portaita ylös hänen perässään - kaikelta tältä olisi vältytty.) Erkanimme jo yläasteella ja lukioon menin jo aivan eri porukassa (suurelta osin päästäkseni eroon Pormestarinluodon öykkäreistä ja luusereista, joiden kanssa olin viettänyt jo aivan liian kauan aikaa). Onneksi on Facebook. Hannulla näyttää olevan perhe ja ammatti. Hyvä niin! 

lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.
Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).
Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."
Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.
Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.
ennenkuin ehdin pimeyden reunaan
maa palaa luokseni
ja vesi peittää minut,
ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea
en näkisi pimeyttä koskaan

2.
menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä
                                               v e d e s s ä
jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui
sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä
ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut
ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka
ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.
vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin
kuin toisen ihmisen pimeys
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka valo kerrostuisi tiheäksi
                                                 läpinäkymättömäksi massaksi
eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,
vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi
suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi
minä jäisin epätäydelliseksi
                                             vain että koko maailma
epätäydelliseksi jäisi -

4.
kun maa varisee puista ja yö päättyy
tulevat ensimmäiset vedet näkyviin
paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja
ollakseen saavuttamattomia kulkijalle
kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan
tumma tuuli huuhtoo kuuta
oi niiden liike on niiden liikettä
ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden
aivan huomaamatta ja kesällä 


Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään
ja hiljaisuus


koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen

Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)