perjantaina, marraskuuta 10, 2017

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Kekkonen tulee

Tässäpä onkin vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta, melkein puoli vuotta! Silloinkin kirjoitin lähinnä koosteen siitä, mitä olin kevään aikana tehnyt - ja siinä olikin kaikenlaista, kunnallispolitiikkaa ja kolmen kirjan tekemistä.

Mainitsemistani kolmesta kirjasta kaksi on nyt ilmestynyt: ensiksi ilmestyi kesällä aikuisten satujen kokoelma Sadan vuoden unet (kirjoitain siitä ehkä myöhemmin) ja syksyn alussa, Turun kirjamessuilla yksin kirjoittamani tietoteos 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa (Avain). Se jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen 50 kirjaa - 50 elokuvaa linjoilla, toisin sanoen esittelen siinä 50 proosateosta (tai oikeastaan 49 proosateosta ja yhden näytelmän, mukana on nimittäin Minna Canthin Sylvi) ja niistä tehdyt elokuvat. Mukana on myös 50 muun kirja/elokuva-parin bonuslista sekä lyhyet tekstit suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta. Ihan kelpo paketti, jos minulta kysytään, ja huomattavasti fokusoidumpi kuin varmaankin aika hajanaiseksi jäänyt aiempi 50 kirjaa - 50 elokuvaa, johon piti valita jotenkin edustavia näytteitä usean kymmenen tuhannen taideteoksen joukosta!

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan tuntija tai edes ystävä. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kokenut vanhan suomalaisen elokuvan vieraaksi. Samoin olen usein kokenut uudemman elokuvan huonosti tehdyksi tai sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. Kirjan tekeminen avarsi näkymiäni huomattavasti, ja saman se teki kirjallisuuden kohdallakin. En ole aina kokenut suomalaisia klassikoita kauhean kiinnostaviksi (teosluetteloani selailemalla huomaa nopeasti, että minulle marginaali on aina ollut kiehtovampaa), mutta nyt ymmärrän niitäkin paremmin. Mietin kirjaa tehdessäni, että olisin voinut ryhtyä kuvainraastajaksi ja haukkua esimerkiksi F. E. Sillanpäätä (josta toden sanoakseni en ole ollut kauhean innostunut, vaikka hienoja elokuvia hänen romaaneistaan onkin syntynyt). Siteeraan teoksessa paljon Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyttä suomalaisen kirjallisuuden (osittain) vaihtoehtoista historiaa Raukoilla rajoilla, mutta Eskelinen olisi itse varmasti pettynyt siihen, miten kirjoitan vaikka juuri Sillanpäästä tai jostain Juhani Ahosta.

Toisaalta nostin tähänkin kirjaan unohdettuja tai marginaalisia tekijöitä, kuten Kolmiokirjalle naisten viihdettä kirjoittaneen Tuulikki Kallion tai suomenruotsalaisen moralistin Jarl Hemmerin, jonka sisällissodan jälkeisten vankileirien tilannetta kuvaava Mies ja hänen omatuntonsa on kiinnostava teos ja ansaitsisi uuden tulemisen (suomeksi, ruotsiksi kirjasta on ilmeisesti ollut 2000-luvun puolella uusi laitos). Vanhaa viihdettä edustavat myös Outsider (jota tosin pidän melkein lukukelvottomana, ainakin pidemmissä mitoissa) ja Jussi Kukkonen, jonka romaanista tehty Ratavartijan kaunis Inkeri osoittaa, että huonosta kirjasta voi taiteenlajin omilla keinoilla syntyä hyvä elokuva. (Ei se nyt mitään suurta taidetta ole, mutta toimiva ja kirjaa synkempi melodraama kuitenkin.)

Kirjan teko oli lopulta aikamoista kaaosta, toivottavasti se ei siinä valmiina näy. Jossain vaiheessa pelkäsin, että tekstejä ei tule riittävästi ja tein hädissäni niitä pari liikaa. Jätimme kustannustoimittajan kanssa lopulta kolme valmista tekstiä pois, ja julkaisen ne nyt blogissa, ensiksi yhden, myöhemmin toisen (kolmas oli suurelta osin Wild West Finlandista kopsattua tekstiä Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjoista ja näistä valmistetusta Herra ja ylhäisyys -elokuvasta, ja on vain hyvä, että se jäi pois). Valitettavasti valinta kahdessa tapauksessa kävi naisten tekemille kirjoille ja elokuville, vaikka yritin pitää huolen siitä, että kirjassa on hyvä otos naisten tekemiä teoksia. Koin itse, että juuri näistä kahdesta en osannut sanoa mitään kauhean kiinnostavaa, mutta uskon, että ne toimivat blogissa julkaistuna. Ensimmäisenä Pia Pesosen toisiinsa linkittyvien novellien kokoelma Urho Kekkonen Straße ja siitä tehty, rouhealla kädellä dramatisoitu elokuva, seuraavana Siri Kolun Me Rosvolat ja siitä tehty suosituksi osoittautunut nuortenelokuva.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (2011)

Suomen pitkäaikainen presidentti Urho Kaleva Kekkonen hallitsee suomalaisten mielikuvia edelleen, vaikka hänen vallasta väistymisestään ja kuolemastaan on kulunut melkein puoli vuosisataa. Suomalaisten on ollut vaikeata myöntää, että Kekkonen oli yksi 1900-luvulle tyypillisistä vallasta kaikin tavoin kiinni pitävistä yksinvaltaisista hallitsijoista. Nekin, jotka tämän myöntävät, toteavat sivulauseena, että Kekkosen kaltainen hallitsija oli Suomelle välttämätön kylmän sodan aikana.
Kekkosen vaikutus oli niin suurta, että sen ympärille voi punoa kokonaisen novellikokoelman tai toisiaan risteävien tarinoiden muodostaman pienoisromaanin. Tällainen on Pia Pesosen (s. 1963) Urho Kekkonen Straße (2011), joka oli elokuva-alan roolittajana työskentelevän Pesosen esikoisteos. Se on kokoelma vinksahtaneita tarinoita, jotka sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Kylä on henkilöiden tapaan fiktiivinen, mutta Oulussa syntyneen ja Rovaniemellä kasvaneen Pesosen kuvaamana täysin autenttinen. Kriitikko Kaisu Mikkola nimesi Parnassoon kirjoittamassaan arvostelussa Urho Kekkonen Straßen "Kekkoslovakian Amarcordiksi", millä hän viittasi Federico Fellinin yhtä lailla vinksahtaneeseen ja absurdien henkilöiden täyttämään elokuvaan.
Pesosen teoksessa Kekkonen on monen tarinan taustapiru, lähtökohta tai syy. Kirjan avaa vihainen kirje Kekkoselle, jossa kirjoittaja valittaa, että presidentti on ollut hänen elämässään niin vahva johtohahmo, että hän on alkanut väittää vastaantulijoille olevansa Kekkosen avioton poika. Yksi tarinoissa taajaan esiintyvistä henkilöistä on Kekkosen pitkäaikaisen vaimon mukaan nimetty Sylvi Salome, viulun soittoa harjoitteleva (ja sitä syvästi vihaava) teini. Sylvi pakottaa poikaystävänsä leikkaamaan hänen sormensa poikki, jottei hänen tarvitsisi esiintyä maakuntamatkalle tulevalle Kekkoselle.
Toinen monessa tarinassa esiintyvä henkilö on Kaarin-Anne, vinksahtanut vanhahko nainen, joka hokee erilaisia luetteloita. Yksi niistä kuvailee maan presidentin toimintaa: "Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa." Himo ajaakin Pesosen henkilöitä hyvin vahvasti, Kekkosen syliin haluaisi laskeutua useampikin kirjan henkilöistä. Himo Kekkoseen on samalla halua nousta yhteiskunnallisessa asteikossa, monet Urho Kekkonen Straßen ihmisistä kokevat nimenomaan olevansa yhteiskunnan alinta kastia.
Novellissa "Itsenäisyyspäivä" kuullaan perheenäidin monologi, jonka hän sanelee nauhalle ennen kuin yrittää tehdä itsemurhaa. Perhe on jo tottunut äidin ammuskeluihin, katossa on useita reikiä. Nainen on ensiksi katsonut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kommentoinut itsekseen sapekkaasti Sylvi Kekkosen ulkonäköä: "Kekkonen olisi voinut saada edustavammankin vaimon. Oli valitettavaa, että valtakunnan ensimmäinen nainen oli aina väsynyt. Nuttura vinossa ja olemus ihan lysyssä."
"Maaretin muumiossa" taas Lapista kotoisin oleva Maaret toimii Kremlissä oppaana suomalaisille, jotka tulevat katsomaan balsamoitua Leniniä. Maaret on syvästi rakastunut Leniniin ja hän on vihainen Kekkoselle, joka valtiovierailulla suutelee Leninin läpinäkyvää ruumisarkkua - ja tekee sen vieläpä puolivillaisesti, ilman aitoa tunnetta! Novelli päättyy groteskeissa tunnelmissa, kun nainen päättää kokeilla Leninin elintä ja avaa muumion vetoketjun. Niminovellissa kuvataan kolmen suomalaisen elämää – yksi heistä on aikuistuva Sylvi Salome – DDR:n Rostockissa, jonne ollaan juuri avaamassa Urho Kekkosen mukaan nimettyä katua. Tarinassa sävy on enemmänkin absurdin mietteliäs kuin vinksahtanut.
Osa kirjan henkilöistä taas vihaa Kekkosta syvästi. Tarinassa "Hoomo ei ole vielä kuollut" pienessä saaressa asuva erakko mieluummin linnottautuu aittaansa kuin lähtee tekojärven tieltä pois, vaikka Kekkonen on luvannut, että vedenpinta ei nouse. "Maalaisliittoon ei pidä luottaa" kuuluukin yksi kirjan repliikeistä. Novellin nimen Hoomo on miehen kesy pöllö.
Kekkonen näyttäytyy novellikokoelmassa siirtomaaherrana, joka hallitsee Lappia kaukaa ja käy siellä nauttimassa parhaat palat. Lappi on vain kaupankäynnin väline, kuten todistaa "Joulumaan paikka". Siinä ainoastaan jouluaiheisen huvipuiston perustaminen estää Kekkosta vaihtamasta Karjalaa Neuvostoliiton kanssa Lappiin. Kuva maan hallitsijasta on kaiken aikaa kriittinen. Osuvassa lopetuksessa taiteilija tekee Kekkosesta muotokuvaa ja miettii, olisiko noin pieni mies oikeasti pärjännyt muualla maailmassa.
Pesonen on kirjoittanut myös romaanin Maatuska (2015). Sekin liittyy Suomen lähihistoriaan, sillä siinä neuvostoliittolaisen loikkarin tytär selvittelee äitinsä perintöä nyky-Suomessa.

Marja Pyykkö: Kekkonen tulee (2013)

Marja Pyykön esikoiselokuva oli omaan käsikirjoitukseen perustunut Sisko tahtoisin jäädä (2010), joka kuvasi kahden nuoren naisen rajua ystävyyttä. Samalla tavalla naisiin keskittyy myös Pyykön toinen ohjaus Kekkonen tulee! (2013), joka perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Straße. Elokuvassa miehet jäävät usein sivuosaan, estradi on omituisten, turhautuneiden ja jopa väkivaltaisten naisten. Naisten usein epärealistiset haaveet karussa ympäristössä synnyttävät painajaisia. Pyykölläkin haaveet ja niiden ristiriidat saavat kuitenkin ymmärtävän käsittelyn, mistään seksistisestä naureskelusta ei ole kyse.
Kekkonen tulee! on dramatisoitu niin, että se on ollut helppo tehdä yksittäisten sketsien sarjaksi. Tapahtumia kommentoi sarkastiseen sävyyn nuori Sylvi, joka nähdään usein istumassa maantien poskessa liftaamassa, mutta kukaan ei koskaan aja ohi. Välillä Sylvi nähdään riitelemässä äitinsä kanssa siitä, soittaako Sylvi viululla "Finlandiaa" Kekkosen tullessa vierailulle kylään, välillä hän ei ole tapahtumien todistaja millään lailla. Dramaturgia poikkeaa alkuperäisestä teoksesta vahvasti, sillä siinä ei ole samanlaista tarinoita toisiaan kiinni liimaavaa kertojaa, vaikka Sylvi parissa tarinassa esiintyykin. Samoin monia novellikokoelman henkilöitä on yhdistelty, kuten itsemurhaa suunnitteleva perheenäiti ja Joulumaata suunnitteleva kaupunginjohtaja, jotka on elokuvassa tehty aviopariksi.
Kaikkea Pesosen Urho Kekkonen Straßesta ei tietenkään ole voitu elokuvaan ottaa.  Kirjan röyhkeimmät jutut puuttuvat, kuten Maaret Mokon hahmo, joka haaveilee romanssista Leninin kanssa ja suunnittelee Kekkosen likvidoimista, ovat luonnollisista syistä poissa, koska he eivät kirjassakaan oleile Lapissa, vaan aivan muualla. Myöskin Rostockiin myöhempiin aikoihin sijoittuva niminovelli on poissa, samoin outo tarina "Igor", jossa Kekkosen lahjaksi tarkoitettu jogurtin juuri pilaantuu jääkaapissa. Merkittävin ero lienee siinä, että kirjassa Kekkonen saapuu paikkakunnalle (vaikka häntä ei henkilönä juuri tavatakaan), mutta elokuvassa häntä vain odotellaan kuin Beckettin näytelmän Godotia.
Monet arvostelijat kiinnittivät ensi-illan aikaan huomiota siihen, että ollakseen komedia Kekkonen tulee! naurattaa yllättävän vähän. Huumori jää teoreettiseksi, vaikka tavoitteena lienee ollut fellinimäisen hersyvä outouksien katalogi. Ongelma lienee siinä, että lyhyeen elokuvaan – tunti 22 minuuttia – on tungettu niin paljon tapahtumia ja henkilöitä, että elokuvassa ei ole tilaa henkilöiden kehittelylle. Kukaan hahmoista, ehkä Sylviä lukuun ottamatta, ei tule riittävän tutuksi, että heistä kiinnostuisi. Esimerkiksi kaupunginjohtajan vaimon tempoilut Kekkosen ja alkavan romanssin odotuksessa tuntuvat keinotekoisilta ja epäuskottavilta, ja sama koskee monia muitakin hahmoja.
Kekkonen tulee! tuomittiin ensi-illan aikaan puskafarssimaiseksi rillumarei-perinteen jatkajaksi. Sen voi nähdä jatkavan perinnettä myös hyvällä tavalla: kun alkuperäisissä rillumarei-elokuvissa nostettiin etualalle syrjityt lentojätkät ja muut hampuusit, Kekkonen tulee! -elokuvassa esille nousevat miesten syrjimät vahvat naiset, jotka ilman omaa syytään ovat jääneet elämässä sivuraiteelle. Samalla elokuva uskaltaa kuitenkin nauraa näille samoille naisille.

Ei kommentteja: