Yksityisetsivä: romaanin tarina

Kansi: J.T. Lindroos.

On aina vähän noloa, kun on itse julkaissut oman kirjansa. Tietokirjat ja antologiat vielä menevät - ne eivät tunnu niin henkilökohtaisilta, mutta romaani on jo eri asia. Romaani tuntuu lajilta, jota ei välttämättä osaa arvioida itse - tietokirjan voi julkaista, jos on sitä mieltä, että sen sisältämät tiedot tuntuvat oleellisilta tai että ne voivat kiinnostaa edes jotakuta eivätkä tiedot ole muuten helposti saatavilla, antologiassa taas ei ole itse se varsinainen kirjoittaja. (En osaa sanoa runokirjasta, kun en ole vuonna 1997 lakkautetun Blinkity Blank -runolehteni jälkeen omia runojani julkaissut kuin blogissa.)

Olen toki julkaissut omia proosateoksia aiemminkin: 50 kappaleen painoksena ilmestynyt "esikoisromaanini" Outoa huminaa, Joe Novak (2009), 50-100 kappaleen painoksina ilmestyneet Mikael X. Messin romaanit (ns. Varsinais-Suomi-kvartetti, joka sittemmin ilmestyi Lempo Kustannukselta omnibus-laitoksena nimellä Kootut teokset) ja niiden esiosa, Sigfrid X. Messin paljastusteos Karjalan kalmonhässijät (2016). Nyt olen kuitenkin julkaissut ensimmäisen vakavammin otettavan proosateoksen ja olen julkaissut sen itse, oman Helmivyö-kustantamoni kautta. Romaani, jonka nimi on Yksityisetsivä, ilmestyi tarvepainatteena viime lokakuussa ja sen vaatimattomia julkkareita juhlittiin Turun kirjamessujen aikaan. Vielä kirja ei ole tehnyt suurta läpimurtoaan eikä ehkä koskaan teekään.

Kirja ei ole kuitenkaan mikään vastikään kirjoitettu (enkä tiedä, miten olisin ehtinytkään sen kirjoittaa, kun julkaisin alkuvuodesta noin kymmenen kirjaa). Jos oikein muistan (ja tekstistä pystyn päättelemään), niin se on kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006. Todennäköisesti kirjoitin sen osallistuakseni dekkarikilpailuun, jonka loimaalainen Ooli oli julkistanut - nyt en tiedä, miksi tällaiseen edes ryhdyin (varsinkin kun jälkeenpäin selvisi, että voittaneita kirjoja painettiin sata kappaletta eikä luvattua palkkiota maksettu; kustantaja on sittemmin lakkauttanut kaiken toimintansa), mutta kirja tuli joka tapauksessa kirjoitettua. Kilpailussa käsikirjoitukseni, jonka nimi tässä vaiheessa oli melodramaattinen "Viimeinen puhelu", ei pärjännyt. Voittaneisiin kuulunut Heikki-Antero Laurilan Paketti on ihan kohtuullinen kovaksikeitettyä tyyliä tapaileva trilleri, muita en lukenut.

En kuitenkaan menettänyt uskoani käsikirjoitukseeni. Se kävi muutamissa kustantamoissa ja oli vuonna 2010 lähellä päästä läpi yhdellä keskisuurella kustantamolla, kun tuttu työntekijä siitä siellä piti. Sain sieltä tällaisen vastauksen: "Vaikka käsikirjoitus on ansiokas ja valmiin tuntuinen, aihe tuntuu kuitenkin liian vaikealta (...). Tarina kulkee kyllä." Vaikeaksi koettu aihe oli rasismi, jota käsikirjoituksessani käsiteltiin rasistin itsensä näkökulmasta. Kustantamo oli aiemmin julkaissut erään oululaisen kirjailijan dekkareita, joissa oli samanlainen näkökulma, mutta ilman minkäänlaista itsereflektiota.

Muutamia vuosia myöhemmin, kun editoin Arktiselle Banaanille lyhytikäistä dekkaripokkarisarjaa, ehdotin, että tämä oma kirjani voisi kuulua sarjaan. Silloin freelance-kustannustoimittaja sitä editoikin, mutta julkaisuun asti ei koskaan edetty. En ole varma, mitä kustantamon pomo asiasta itse ajatteli - on mahdollista, että toimimme hänen selkänsä takana.

Jossain vaiheessa luulin myös, että käsikirjoitus ilmestyisi ensiksi englanniksi Amerikassa, sillä PointBlank Pressiä pyörittänyt suomalainen J.T. Lindroos luki käsikirjoituksen ja piti siitä ja oli valmis sen käännöksenä julkaisemaan. Tästä ei tullut mitään. (Lopulta J.T. kuitenkin teki kirjaani kannen, ja se onkin hieno.)

Kun perustin Helmivyön 2016, päätin, että julkaisen romaanin itse. Sitä ennen oli kylläkin puhuttu Jukka-Pekka Kervisen kanssa, että hänen hetken aikaa vetämänsä Putki Kustannus olisi sen julkaissut, mutta sitten vedin sieltä kaikki projektini pois ja niistä tuli osa Helmivyön ensimmäistä kirjasatsia (Ässä-lehden niminovelleista koottu Ajokortti helvettiin, kirjoituskokoelma Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Petri Hirvosen romaani Kalmankylväjä ja "Viimeinen puhelu", jonka nimeksi tuli lopulta Yksityisetsivä, kuin muistumana Johan Bargumin romaanista, jota en tosin ole lukenut). Ehdin vuoden 2016 jälkeen editoida oman käsikirjoitukseni kahteen kertaan, mikä varmasti teki sille vain hyvää. Se myös myöhästyi aika lailla joistain ilmoitetuista deadlineista, mutta kun itse julkaisen epäajankohtaisia kirjoja tarvepainatteina, niin en tiedä, mikä merkitys deadlineilla on.

J.T. Lindroosin alkuperäinen kansi
Putki Kustannusta varten.

Tai onhan Yksityisetsivä ajankohtainen! Se käsittelee, niin kuin sanoin, rasismia, ja itse asiassa ollakseen kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006 minulla on ollut sormi kansakunnan pulssilla tai jotain. Kirjan päähenkilö on turkulainen yksityisetsivä Jorma Kulma, joka on joutunut vaikeuksiin naissuhteidensa, alkoholinkäytönsä, ruokavalionsa (ennen kaikkea ruokavalionsa), poliittisten tovereidensa ja töidensä suhteen. Häneltä ei onnistu elämässä mikään, mutta kovasti hän silti yrittää. Hän on mukana Turun Sisu -nimisessä poliittisessa liikkeessä ja on periaatteessa lähellä liikkeen johtajahahmoa, mutta häntä kyllästyttää läiskiä isänmaallisuutta toitottavia tarroja pylväisiin. Lisäksi hän inhoaa nuorempia sisulaisia, jotka puhuvat typeriä ja käyttäytyvät rivosti. Kirjassa myös vihjataan siihen, että netistä tulee äärioikeistolaisuuden koti: Jorma Kulma ei itse osaa käyttää tietokonetta (tai osaa, mutta pitää olla Windows 3.11 ja WordPerfect), mutta hän tietää, että osa sisulaisista syytää propagandaa kovaa tahtia netissä, koska siinä on tulevaisuus. Ja kuten olemme nähneet, ilman nettiä ja varsinkaan sosiaalista mediaa äärioikeistolaisuudesta ei olisi koskaan tullut niin merkittävää poliittista tekijää kuin se nykyään valitettavasti on.

Yksityisetsivä ei siis yritä olla mikään perinteinen yksityisetsivädekkari. Siinä ei murjota huonoja vitsejä baaritiskillä eikä kolkata rikollisia pimeillä kujilla. Kirjassa on rikosjuoni, mutta senkin kulku vain osoittaa, kuinka huonosti Jorma Kulma oman elämänsä on järjestänyt. Yksityisetsivän lähimmät sukulaisteokset ovat jotkut 2000-luvun alun amerikkalaiset noir-dekkarit, kuten vaikkapa Jason Starrin Fake I.D. ja Nothing Personal, joiden päähenkilöt ovat samanlaisia luusereita kuin Jorma Kulma. Samalla lukija kuitenkin huomaa ällistyksekseen pitävänsä juuri näiden epämiellyttävien luuserien puolta. Jim Thompson (alkuperäinen 50-60-luvun Jim Thompson) voi myös tulla jonkun mieleen. Olen vastaavia dekkareita lukenut kymmeniä, ja jokaisesta on vaikutteita suodattunut omaan teokseeni. Yksityisetsivä on Starrin ja Thompsonin teosten tavoin oikeaa noiria eikä mitään design-sarjamurhaajista kertovaa Nordic Noiria.

Kotimaisista kirjailijoista Veikko Ennalan ja Arto Salmisen romaanit voivat olla myös lähellä, joskin luin Ennalan 60-luvun kioskipokkarit vasta kun olin jo kirjoittanut Yksityisetsivän. Jorma Kulma on joka tapauksessa epäluotettava yksityisetsivä ja epäluotettava kertoja, jonka ajatuksenkulusta ei viime kädessä ota hän itsekään selvää.

Ennalan nosti esille Facebookissa heittämässään miniarviossa ystäväni Vesa Kataisto: "Ennen muuta Yksityisetsivä tuo mieleen Veikko Ennalan Veljeni herrassa -teoksen, joka aikoinaan ilmestyi kaksiosaiseksi jämähtäneessä PSYKO-sarjassa." Tuttavani, elokuvafriikki ja kovaksikeitettyjä dekkareita tunteva Jussi Nenonen taas sanoi: "On viety luuseritaso niin alas, että sitä on vaikea ylittää tai alittaa. Kinky Friedman on ihan lastenkamarikamaa tämän rinnalla." (Kun itse julkaisee romaanin, tällaisia arvioita on pakko nostaa. Se tuntuu vähän nololta, ainakin suomalaisena kirjailijana, joka ei hallitse amerikkalaista brändäystä.)

Jossain tilaisuudessa viittasinkin Ennalaan ja sanoin, että Timo Kukkola pitää Hornanlinnan perilliset -kirjassaan Ennalan Kyttyrää epämiellyttävimpänä suomalaisena rikosromaanina ja että toivoisin Yksityisetsivän saavan tämän sijan. Mutta eipä ole vielä tapahtunut. Odottelen Ruumiin kulttuurin arviota - se lieneekin ainoa, jonka Yksityisetsivä tulee saamaan, vaikka lähetinkin kirjan kuuteen suurimpaan sanomalehteen. Kirjaa voi tilata kätevästi täällä olevien linkkien kautta, ja lisäksi se löytyy hyvin varustetuista kirjastoista.

Belsazarin pidot ja muita Raamattu-tarinoita

Aika vaivihkaa ilmestyi kuukausi sitten yksi tämän syksyn uutuuskirjoistani, oman kustantamoni Helmivyön julkaisema Belsazarin pidot. Piskuinen, vain 128-sivuinen kirja sisältää kaksitoista suomalaista novellia, jotka perustuvat Raamattuun. Lisäksi siinä on johdantoessee "Kolme tapaa suhtautua Raamattuun perustuvaan kirjallisuuteen" ja alustava bibliografia sellaisesta kirjallisuudesta. Kirjan tarinat perustuvat siis Raamatun tarinoihin, ja niitä on joko muuteltu jonkin verran tai ei lainkaan.

Kuten Facebookissa sanoin, olen aiemmin tehnyt sotakirjan (itse asiassa kaksikin) ja eräkirjan, nyt tein myös uskonnollisen kirjan. Olen itse täysin uskonnoton ihminen, ja lähestynkin kirjassani uskonnollista kirjallisuutta epätavanomaisesta näkökulmasta ja pohdin, voiko sitä tutkia esimerkiksi fantasiana, viihteenä tai fanifiktiona. En ota kantaa siihen, ovatko Raamatun tarinat sinänsä totta (vaikka varmasti näkemykseni asiasta tekstistä näkyykin).

Miksi olen sitten tehnyt tällaisen kirjan? En ole ihan varma, mikä oli alkusysäys, mutta oletan, että se oli Kaarlo Bergbomin koottujen kirjoitusten vuoden 1907 laitoksen löytäminen turkulaisesta divarista. Siitä valikoitui kirjan niminovelli "Belsazarin pidot" tuolloin tekemääni omakustanteiseen lukemistolehteen Seikkailukertomuksiin, vuosi oli todennäköisesti 2007. (Samassa numerossa ilmestyi myös Juha-Pekka Koskisen Raamattu-aiheinen rikosnovelli "Murha Betaniassa".) En muista enää, miten asia eteni, mutta juttelin joka tapauksessa, ehkä Turun kirjamessuilla, aiheesta Hannu Salmen kanssa, joka oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Faros-kustantamonsa. Olin jo tehnyt joitain antologioita Turbatorille ja ehdotin Salmelle, että voisi joskus koota suomalaisia Raamattu-tarinoita. Muistan, että Hannu sanoi aina pitäneensä Raamattu-aiheisista spektaakkeleista. Juttelin myös Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa ja sovimme, että voisin tehdä samaan syssyyn myös uusien Raamattu-tarinoiden antologian. Kirjat julkaistaisiin samaan aikaan. Tämä oli vielä aikaa, jolloin kirjat näyttivät tekevät kauppansa, ja varsinkin fantasia- ja scifi-antologiat olivat jotenkin uusi ja kutkuttava asia. Facebookista ja blogista löytyvien todistusaineistojen perusteella vuosi on ollut 2011. Jussi K. Niemelä kirjoittikin novellin, jossa Jeesus-myyttiä tutkitaan vampyrismin kautta, ja muistaakseni Juha-Pekka Koskinen antoi luvan käyttää omaa novelliaan uudestaan. Uusien tarinoiden kirja jäi kuitenkin tekemättä, en osaa oikein sanoa miksi. Kyllä se sieltä vielä tulee! Faroksen Salmikin jossain vaiheessa totesi, ettei heidän ehkä kannata tällaista kirjaa tehdä, sitä tuskin juuri myytäisiin.

Sen verran kuitenkin aina laitoin syrjään vastaan tulleita novelleja, jotka sopisivat vanhojen tarinoiden antologiaan. Joitain kirjoja jopa ostinkin sen takia, että voisin käyttää niitä. (Yhden tällaisen hukkasin sitten viime metreillä ja jouduin tilaamaan sen yliopistoon kirjastoon - vain huomatakseni lopulta, etten käyttäisi siitä mitään!) Kun perustin Helmivyön vuonna 2016, tiesin, että jossain vaiheessa tekisin kirjan loppuun. Samalla mielessäni alkoi usein pyöriä sitaatti, jonka mukaan suuresti ihailemani Jorge Luis Borges olisi sanonut, että Raamattu-tarinat voisi nähdä fantasiana. Sitaatti paljastui vääräksi tai ainakin väärin hahmotetuksi, mutta sellaisella kuitenkin aloitan johdantoesseeni. Kuten itselleni on tyypillistä, teen jotain tällaista kirjaa, joka ei ole päätyöni ja johon ei ole apurahaa, joka päivä 15 minuutista puoleen tuntiin (plus loppurypistyksen, jolloin saatan uhrata siihen kokonaisen työpäivänkin, ja tähän kirjaan korjailin johdantoa moneen kertaan vielä taitossa).

Kirja sitten ilmestyikin syyskuun lopulla tänä vuonna, kuten sanottu, aika vaivihkaa. Monetkaan ystäväni ja kollegani eivät ole olleet kirjasta kovin kiinnostuneita, mutta ehkä siinä vaikuttaa enemmän aihe kuin sen toteutus. Itse näen tämän enemmänkin eleenä kuin varsinaisena lukukirjana, tarkoitus on sysätä ajattelua johonkin suuntaan, huomaamaan, että tällainenkin alalajityyppi suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut. Johdantoesseessä pystyin kuvaamaan joitain mielestäni kiinnostavia kustannusalan kehityskulkuja, joita kirjallisuudenhistoria tuskin on aiemmin rekisteröinyt. Lisäksi pyrin tässäkin nostamaan halpaa käyttökirjallisuutta esille, kuten julkaisemalla Atte Ennalan novellin "Eserin vehnäpelto", joka ilmestyi Joulupukki-lehdessä vuonna 1943. Veikko Ennalan isän tekstejä kun ei ole liiemmin uudelleen julkaistu!

Sen verran pitänee vielä mainita, että mistään spektaakkeleista ei näissä novelleissa ja tarinoissa ole kyse (Bergbomin "Belsazarin pitoja" ehkä lukuun ottamatta), vaan suomalaiseen tyyliin hyvin pienimuotoisista ja eleettömistä jutuista. Jonkinlaisena löytönä voi pitää Irma Tähtirannan modernistiseen tyyliin kerrottua romaania Suunemin vaimo (WSOY 1948), josta pystyin ottamaan yhden omana novellinaan toimivan katkelman. Tähtirannasta ei löydy juuri mitään tietoa, ja ehkä sen turvin uskaltauduin ottamaan pätkän mukaan romaaniin. Yhden ainoan teoksen julkaisseesta Tähtirannasta jotain tietäviä pyydän ottamaan yhteyttä! Kirjan löysin uskonnollisen kirppiksen ilmaislaarista.

Kirjaan tuli pieni virhe: siinä on tosiaan kaksitoista novellia, mutta takakannessa (ja ehkä joissain netissä olevissa tiedoissakin) lukee yksitoista. Tämä johtuu siitä, että lisäsin Eino Leinon minimittaisen tarinan "Tietäjät itäiseltä maalta" (1900) mukaan aivan viime hetkillä, kun älysin, että Leino muuntelee tunnettua tarinaa kolmesta idän viisaasta kiinnostavasti eikä vain toista aiemmin sanottua. En usko, että tämä pieni moka ketään haittaa. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä, Kustantamo Helmivyön sivuilla kirja on täällä, ja nopeimmin sen voinee ostaa täältä.

Takakannessa lukee, että kirja on ensimmäinen osa Helmivyön Raamattu-sarjassa. Siinä tulee näillä näkymin kaksi muuta kirjaa, yksi romaani ja yksi näytelmäantologia - paljastan ne myöhemmin.

Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!

Elämme huolestuttavia, pelottavia aikoja: äärioikeistolaisuus, fasismi, kansallissosialismi, natsismi ovat kaikki hyväksyttäviä, todesta otettavia poliittisia vaihtoehtoja, joihin osa väestöstä suhtautuu positiivisesti. Natsit marssivat kaduilla ja tekevät natsitervehdyksiä ja kommentipalstoilla vain valitetaan, että anarkistit marssivat myös, siihen olisi pitänyt ehdottomasti puuttua. Kansanedustajat osallistuvat natsien järjestämiin tilaisuuksiin eikä heidän tarvitse sanoa kuin etteivät tienneet, mistä oli kyse, ja puolueensa puheenjohtaja reagoi asiaan vähättelemällä, käytännössä hyväksymällä toiminnan, koska se naamioituu terrorismin vastustamiseksi ja terrorististen tekojen muistohetkiksi (politiikassa kyse on aina vallan saamisesta, ei mistään muistamisista). Kuopiossa poliisi taas suhtautuu ymmärtäväisesti natsien järjestämään musiikkitapahtumaan - auta armias, jos samassa paikassa olisi anarkistien festari, kyllä silloin olisi menty mellakkavarusteissa paikalle.

Monet sanovat, että natseja on vain vähän, ei heihin tarvitse kiinnittää huomiota. Heidän määränsä ja näkyvyytensä on kuitenkin noussut räjähdysmäisesti viime vuosina, samoin heidän toiminnalleen saamansa hyväksyntä. Ihan kuin ihmiset sanoisivat, että hyvä vain että tännekin saadaan jotain järjestystä. Samat ihmiset unohtavat, mihin natsismi Saksassa johti. Tai pikemminkin pitäisi sanoa, että väkivaltainen diktatuuri on jo lähtökohtaisesti osa natsismia.

Minua pyydettiin kaksi viikkoa sitten puhumaan Turussa järjestettyyn Ei natseja Turkuun -tapahtumaan. Epäröin ensiksi, koska en heti keksinyt, mitä sellaista puhuisin, millä olisi todellista vaikutusta. Ja jos suoraan sanon, niin pelotti myös ajatus, että natsit alkavat vainota (vaikka tiedän, että minua suojaa se, etten ole nainen). Sitten huomasin, että turkulainen tuttuni, joka oli monen muun kanssa yksi tapahtuman järjestäjä, oli alkanut saada tappouhkauksia tapahtumalle myötämielisiltä tahoilta. Tästä sisuuntuneena ilmoitin, että tulen puhumaan, koin sen suorastaan velvollisuudekseni. Koin velvollisuudekseni osallistua myös tapahtumaa edeltävään marssiin, jonka iskuhuutoihin kuului otsikon rytmikäs "Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!"

Alla puheeni, joka on lyhyt, annettu aika oli noin viisi minuuttia. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että monet muut esiintyjät - jotka siis pitivät hienoja, koskettavia puheita - puhuivat abstrakteista yleisinihmillisistä arvoista. En kuitenkaan itse usko, että niillä voidaan natseja vastustaa. Natsit tekevät politiikkaa, heitä pitää vastustaa politiikalla. Natsien suosio johtuu eriarvoistavasta ja vähävaraisten ihmisten elämää kurjistavasta talous- ja muusta politiikasta. Valtaan päästäkseen jotkut demagogit taas käyttävät ihmisten hätää hyväkseen ja puhuvat esimerkiksi maahanmuutosta, jonka vähävaraisille ihmisille aiheuttamat ongelmat eivät todellakaan ole samaa luokkaa kuin nykyisen hallituksen politiikan, puhumattakaan esimerkiksi Donald Trumpin ajamasta politiikasta. Kannattaa muistaa, että Halla-aho ajaa erittäin tiukkaa austerity-tyyppistä talouspolitiikkaa, jossa ei köyhiä juuri ajatella. Timo Soinin aikoinaan eduskuntaan nostaman Tony Halmeen talouspoliittisiin ideoihin kuului esimerkiksi ajatus tasaverosta, joka kohtelee köyhiä erittäin epätasa-arvoisesti.

Keille natsit ovat hyödyllisiä 

Olemme kokoontuneet tänään tänne Puolalanpuistoon vastustamaan natseja, osoittamaan, että kaupunki ei kuulu heille, että Suomi ei kuulu heille.
Natsit tai fasistit tai äärioikeistolaiset tai nationalistit esittävät itsensä mielellään ainoina ihmisinä, jotka pitävät aitojen suomalaisten puolta. He haluavat pelastaa Suomen ja suomalaiset - tai näin he itse ainakin väittävät.
Natsit eivät kuitenkaan koskaan ole olleet tavallisen ihmisen puolella, paitsi korkeintaan puheissaan. Katsotaanpa.
Natsi-Saksassa käytettiin monissa tehtaissa ilmaista orjatyövoimaa. Orjia saatiin passittamalla keskitys- ja työleireihin tavallisia ihmisiä, juutalaisia, intellektuelleja, homoja, vammaisia. Lisää orjia saatiin toisen maailmansodan aikana natsien miehittämistä maista.
Saksassa industrialistit ja pankkiirit rahoittivat Hitleriä, jotta tämä pääsisi valtaan ja laittaisi työväestön oikeuksia ajavat vasemmistolaiset liikkeet kuriin ja lopulta antaisi heille juuri sitä mitä he eniten halusivat: ilmaista työvoimaa. Osa Hitleriä tukevista isoista firmoista oli yhdysvaltalaisia, osa kansainvälisiä.
Pääoma on aina liikkunut natsien liepeillä.
Suomi ei ole mikään poikkeus.
Nuoressa itsenäisessä Suomessa suuret yhtymät, kuten paperitehtaat Kymi ja Serlachius, perustivat järjestön, joka hajoitti lakkoja, tarvittaessa väkivaltaisestikin. Järjestöä veti rotuhygieniaa ankarasti kannattanut Martti Pihkala, urheilulegenda Tahko Pihkalan veli. Kummatkin osallistuivat sisällissotaan, Tahko Pihkalan epäilleen olleen mukana teloittamassa Tampereen läheisen sairaalan kaikki potilaat sekä naispuoliset sairaanhoitajat.
Sellaisia tavallisten ihmisten puolustajia.
Nykyiset natsimme eivät ihan vastaaviin tekoihin ole päässeet, vaikka ovatkin olleet osallisia esimerkiksi kirjastossa tapahtuneessa puukotuksessa, kaasuttaneet Pride-kulkuetta, potkaisseet ihmistä niin että hän kaatui maahan ja iskun seurauksena todennäköisesti kuoli.
Mutta hyötyykö heistä joku? Hitlerin natseista hyötyivät saksalaiset tehtaat ja kansainväliset pankit. Martti Pihkalan järjestöstä hyötyivät Kymi ja Serlachius. Hyötyykö nykyään joku suomalaista natseista?
Meillä on hallitus, jonka haaveena on ilmainen työvoima. Työllisyystilastoja siivotaan väittämällä kaiken maailman työkokeiluja ja kuntouttavia työtoimintoja oikeaksi työksi. Siitä vain ei makseta palkkaa.
Ja juuri tässä natsit ovat hallitukselle hyödyllisiä. He väittävät, että tavallisten vähävaraisten suomalaisten ongelmat johtuvat maahanmuutosta, pakolaisuudesta, turvapaikanhakijoista, että pakolaiset ovat se syy, miksi on työttömyyttä, miksi on asunnottomuutta, miksi vanhustenhoito on retuperällä.
Samalla he kiinnittävät juuri näiden tavallisten suomalaisten huomion muualle, pois hallituksen toiminnasta.
Ja hallitus voi jatkaa toimintaansa ilmaisen työvoiman puolesta.
Kiitos.

PS. Puheeni voi kuulemma nähdä Junes Lokan YouTube-tilillä. En kehota ketään menemään sinne, koska Lokka saa siitä mainostuloja. Joku uusnatsi oli sen kuitenkin katsonut ja innostunut lähettämään sähköpostia, jossa kertoi, että toistelen mantran tavoin vasemmistolaisia valeita natsi-Saksan tuhoamisleireistä. Kiitos vain viestistä ja ennen kaikkea siitä, että se ei sisältänyt tappo- tai muitakaan uhkauksia. 

PPS. Tätä kirjoitusta ei voi kommentoida.

Otso Kantokorpi ja väärän blogin tapaus

Nolompi postaus, mutta menköön kuitenkin näin, kun en jaksa enää myöhään illalla korjata: laitoin vanhempaan, nykyään aika retuperällä olevaan englanninkieliseen blogiini tekstin Otso Kantokorvesta, jonka novelleja julkaisin eri aikoina kolme kappaletta. Teksti on tässä, en rupea sitä ja linkkejä ja kuvia enää siirtelemään.

Mies, joka loi antologiabuumin: KauhuCon-kunniavierasesitelmäni

Olin kaksi viikkoa sitten Helsingissä KauhuConissa kunniavieraana. Olin todella otettu, kun minut paikalle kutsuttiin, vaikka en ehtinytkään coniin kuin sunnuntaina. Tilaisuus oli mukava ja pienimuotoinen, ja liityin myös Lovecraft-seuran jäseneksi.

Pidin kunniavierasesitelmän otsikolla "Mies joka loi antologiabuumin". Otsikon suurellisuudessa on lievää itseironiaa, mutta asia itsessään on nähdäkseni tosi: kukaan ei ollut tehnyt yli kymmeneen vuoteen antologioita eivätkä ne oikeastaan koskaan ole olleet Suomessa merkittäviä julkaisualustoja genrekirjallisuudessa (työväenopisto- ja muissa harrastuspiireissä ne ovat toki olleet tärkeitä, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin esimerkiksi Nuori Suomi oli merkittävä antologiasarja). Tässä puhe siinä muodossa kuin sen kirjoitin, bussissa matkatessani muokkasin sitä jonkin verran, mutta vain paperilla, enkä enää muista, mitä kaikkea lisäilin tai muutin.

 Mies joka loi antologiabuumin

Hyvät KauhuCon-vieraat, hyvät ystävät,

ei aina käy niin kuin haaveillaan.
Minusta piti tulla runoilija. Olen julkaissut saamiani roskaposteja runokokoelmana, lisäksi olen toimittanut yhden kertovan runouden antologian.
Minusta piti tulla elokuvakriitikko. Nyt kokoan kirjaa Tapani Maskulan vanhoista elokuvakritiikeistä.
Minusta piti tulla kirjallisuudentutkija. Graduni on edelleen ostettavissa parin euron hinnalla sähkökirjana.
Minusta piti tulla romaanikirjailija. Olen toimittanut 23 novelliantologiaa.
Jos nyt laskin oikein.

Jotta saataisiin selvyys siihen, miksi näin kävi, pitää mennä ajassa taaksepäin. Ainakin vuoteen 2004, sillä silloin perustin lehden nimeltä Isku. Olin aiemmin tutkinut vanhaa kioskikirjallisuutta, niin sanottua pulpia, ja kirjoittanutkin aiheesta pari kirjaa. Olin löytänyt iskelmänikkari Reino Helismaan 1930- ja 1940-luvun vaihteessa kirjoittamat seikkailu- ja rikosnovellit, joita olin koonnut vuonna 2001 kirjaan. Olin myös törmännyt netissä seikkaillessani fanzineihin, joissa harrastajakirjoittajat ja jotkut vähän vakiintuneemmatkin kirjailijat julkaisivat rikosnovelleja. Fanzineissa saattoi olla mukana joitain vanhempiakin novelleja uudelleenjulkaisuna.
Konsepti kuulosti jostain syystä kiehtovalta. Olin totta kai tiennyt suomalaiset scifi-fanzinet jo 80-luvulta, jolloin isoveljeni niitä tilasi: Tähtivaeltaja, Spin, Portti... Suomessa ei kukaan julkaissut vastaavaa rikoslehteä, joten päätin täyttää aukon.
Kovin suuri se aukko ei ollut, sillä jos oikein muistan Iskun levikki oli parhaimmillaan noin 80. Jaksoin kuitenkin lehteä tehdä kaksi kertaa vuodessa - muiden töiden päälle siis! - vuoteen 2011, jolloin sen lakkautin. Iskussa ilmestyi kotimaisten kirjoittajien uusia novelleja plus jokin käännösnovelli sekä vanha kotimainen novelli, vuosikertatarina. Kyllä se työstä kävi, vaikka varmasti menetin hommassa enemmän rahaa kuin sitä tuli.
Kun lehti oli ilmestynyt parin vuoden ajan, sain sähköpostia Harri Kumpulainen -nimiseltä tyypiltä, jota en aiemmin tuntenut. Olin hänen eksentriseen hahmoonsa kyllä kiinnittänyt huomiota esimerkiksi kirjamessuilla. Kumpulainen väitti kirjoittaneensa erilaisia novelleja lehtiin jo 60-luvun lopulla - ihmettelin vain, miksi en ollut koskaan kuullut hänestä mitään. Kumpulainen sanoi olevansa lehtibisneksessä ja kiinnostuneensa Iskun konseptista. Sovimme tapaamisen, ja kuunneltuani Kumpulaisen ihmeellisiä juttuja 60-, 70- ja 80-luvun kioskilehtiskenestä - hän väitti toimittaneensa ja julkaisseensa muun muassa lehteä nimeltä Isojen poikien kuvaristikot - päätin, että hän pistelee omiaan.
Lopulta kuitenkin paljastui, että Kumpulainen puhui totta, ainakin suurelta osin. Olen jopa pitänyt käsissäni Isojen poikien kuvaristikoiden numeroita.
No, oli miten oli, Kumpulainen oli jostain syystä innostunut Iskun ilmestymisestä niin paljon, että ryhtyi suunnittelemaan erilaisten lajityyppinovellien uudelleenjulkaisuihin keskittynyttä kustantamoa. Kuulostaa vetävältä bisnesidealta, vai mitä?
Luonteelleni tyypillisesti sanoin, että voin toimittaa kirjoja, jos hän sellaisia tosiaan aikoo julkaista. Kumpulainen tunsi muun muassa Boris Hurtan ja muita alan kirjoittajia, joten hänellä oli varmasti jo mietittynä erinäisiä kirjoja, ja oma Isku-lehteni toimi vain katalysaattorina. Joka tapauksessa Kumpulainen perusti Rakennussanomat-ilmaisjakelulehtensä oheen sivutoiminimen Turbator. Sana tarkoittaa häiriköitsijää, ja jos siihen kytkee etuliitteen "mas" saa uuden merkityksen. Kumpulainen ajatteli olevansa kustannusalan häirikkö, ja hän kirjoittikin ensimmäiseen kirjaan jälkisanat, jossa toivoi Turbatorin voivan ravistella alan ummehtuneita käytäntöjä.
Ensimmäinen kirja oli Viides testamentti, johon kokosin Turussa tai Turun lähistöllä vaikuttaneiden kirjailijoiden rikos- ja jännitysnovelleja eri vuosikymmeniltä, vanhimmat 1940-luvulta, uusimmat kirjaa varten kirjoitettuja. Vanhimpiin kuului Harry Etelän kauhunovelli "Mustaa verta".
Kirjaa ei ostanut juuri kukaan, mutta se ei menoa haitannut. Olimme Kumpulaisen kanssa jo sopineet, että teen oman kirjansa Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleista. Olin niihin törmännyt aiemmissa tutkimuksissani tietämättä, että kyse oli "Puhelinlangat laulaa" -iskelmän sanoittajasta! Niistä ilmestyi oma kirjansa Kauhujen salakammio vielä samana vuonna 2007. Myös M. G. Soikkelin Marsin ikävä, Boris Hurtan Vuoden pimein päivä ja Kumpulaisen oma Pitkä jauntti, salanimellä Harri Erkki, ilmestyivät samana vuonna.
Tein Turbatorille sen M-sarjaan (novelliantologiasarjan nimeksi valikoitui M koska siihen oli olemassa käyttämätön logo), vuosien varrella ainakin 15 kirjaa. Melkein aina Kumpulainen suostui ehdotuksiini, vaikka en tiedä, tekikö hän millään M-sarjan kirjalla voittoa, joka kai aina kaikenlaisen yritystoiminnan tausta-ajatuksena on. Kirjoihin mahtuu kaikenlaista: pornografiaa, eräkirjallisuutta, sota-ajan juttuja, länkkäreitä, raisiolaisen merikapteeni Veikko Hannuniemen seikkailunovelleja... Vuosina 2011-2012 toimitin sarjaan peräti kuusi kirjaa. Ei ihme, että yksi kollega ihmetteli, miksi haaskaan ilmiselviä lahjojani tällaiseen touhuun, jossa tulee väkisinkin ohareita. Kukaan muu ei olisi näitä kirjoja kyllä tehnyt. Se on minulle aina ollut riittävä syy.

Kansi: Mika Myyry

Vuonna 2009 toimitin myös kirjan Tuhansien zombien maa. Se ei itse asiassa ollut M-sarjan kirja, vaan R-sarjan. Siihenkin oli olemassa valmis logo. R-sarjan kirjoja ilmestyi kolme muutakin, joista yksi oli Isku-lehden kotimaisista novelleista kokoama pieni antologia, lisäksi Petri Salinin mainio rikosromaani Toinen nainen oli käytännössä minun tilaamani.
Tuhansien zombien maa on tässä kuitenkin se pihvi. Niin kuin nimi kertoo, se on zombikirja, kirja elävistä kuolleista. Kun ehdotin sitä Kumpulaiselle, hän suhtautui siihen vähän epäillen, mahtaisivatko zombit Suomessa toimia, ja varmaan juuri siksi kirja ei ilmestynyt M-sarjassa. Joka tapauksessa kirja polkaistiin maasta parissa viikossa. Osa novelleista oli jo ilmestynyt jossain muualla aiemmin, ja osan kirjoittajat tekivät nopeasti. En muista, miksi ajattelin, että kirjalla olisi kiire, miksi se ei voisi ilmestyä vähän myöhemmin. Tuhansien zombien  maa sai kuitenkin viisi Atorox-ehdokkuutta, mikä on käsittääkseni enemmän kuin millään muulla myöhemmin toimittamallani novelliantologialla. Viidestä ehdokkaasta kaksi oli tosin saman kirjoittajan, Tuomas Salorannan käsialaa, toinen salanimellä.
Tuhansien zombien maa oli samalla ensimmäinen spefiin jollain lailla liittyvä uusien novellien antologia moneen vuoteen. 1980- ja 1990-luvulla oli ilmestynyt joitain antologioita, joista osa oli koottu vanhoista novelleista, Cthulhu-aiheinen Kultainen naamio oli ilmestynyt jo vuonna 1993. Toinen Boris Hurtan toimittama antologia Onnellinen kuolema oli tullut kolme vuotta myöhemmin. 2005 oli tullut Johanna Sinisalon toimittama Verkon silmässä, jossa oli tarinoita netin ihmemaailmasta.
Tuhansien zombien maa oli ulkoisesti - ja osittain sisäisestikin - vaatimaton, mutta uskaltauduin sen jälkeen jo laajemmille vesille. Silmissä kangasteli laajempi kokonaisuus, jossa kauhufiktion keskeiset hirviöt mellastaisivat Suomessa: zombieitten jälkeen vampyyrit, ihmissudet, Lovecraftin Cthulhu-mytologian olennot. (Samaan ideaan liittyy myös 2010 ilmestynyt Sherlock Holmes Suomessa, sekin Turbatorin opus.)
En muista enää, oliko Teos ensimmäinen kustantamo, jota lähestyin vampyyri-idealla, mutta he sen joka tapauksessa hyväksyivät. Kirja ilmestyi nimellä Verenhimo vuonna 2011. Siinä lähdin nimenomaan ideasta, että se kertoisi vampyyreista Suomessa, mutta viime vaiheissa idea vähän lähti käsistä, mitä en suinkaan harmittele, sillä Tiina Raevaaran avaruuteen sijoittuva novelli ja M. G. Soikkelin jonnekin ehkä kaakkois-Eurooppaan sijoittuva novelli ovat kummatkin mainioita. Raevaaran novellissa avaruudessa matkaava vampyyri sentään kertoo purreensa yhdeltä suomalaiselta kaulan auki, ja Soikkelinkin tarinassa voi kuvitella matkaavansa suomensukuisten kansojen keskuudessa. Kirjasta tuli neljä Atorox-ehdokkuutta.
Kirjoitin kirjaan esipuheen, jossa luonnostelin vampyyrifiktion historiaa. Jossain blogiarvostelussa sanottiin, että olin kirjoittanut puhdasta roskaa, ja maininta siitä, että Bram Stokerin kreivi Dracula olisi komea, olikin nolo moka, jonka olen sittemmin korjannut, kun olen tekstin julkaissut uudestaan artikkelikokoelmassa. Näin ne elokuvien - tässä tapauksessa Christopher Leen - luomat mielikuvat jäävät elämään.

Kansi: Jukka Murtosaari

Kirja ei varmaankaan myynyt kovin hyvin. Aina kysyessäni Teokselta sanottiin, että se myi kohtuullisesti, mutta eivät he kuitenkaan innostuneet tekemään toista antologiaa. En tiedä, miksi en heti lähestynyt Jalavaa vampyyri-idean kanssa, sillä Jalava on aina ollut keskeinen kauhukustantaja Suomessa. Siellä joka tapauksessa innostuttiin heti seuraavasta ideastani: ihmissusi Suomessa. Kuun pimeä puoli ilmestyi Jukka Murtosaaren komean kannen kera vuonna 2013 ja keräsi kolme Atorox-ehdokkuutta - joka kerta ehdokkuuksien määrä putosi yhdellä, vaikka kirjat oli koottu ja toimitettu aina vain paremmin! Kuun pimeässä puolessa pystyin myös paremmin pitämään kiinni siitä, että tarinat sijoittuvat Suomeen.
Yksi syy siihen, että Atorox-ehdokkuuksia tuli aiempaa vähemmän, oli tietysti se, että monet muutkin olivat alkaneet tehdä antologioita. Vuonna 2011, samana vuonna jolloin Verenhimo ilmestyi, perustettiin myös URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio -niminen löyhä kollektiivi, ja sen ensimmäiset julkaisut tulivat vielä samana vuonna. URS:n ajatus oli, että spefi-kirjallisuuden ei tarvitse kilpailla korkeakirjallisuuden kanssa, vaan se voi olla "konstailematonta viihdettä", kuten URS:n sivuilla edelleen sanotaan.
URS on ilmeisesti lakannut toimimasta, ainakin aktiivisesti, mutta siitä on siinnyt monenlaista: Tuomas Salorannan Kuoriaiskirjat, jolta on tullut muutamia antologioita, kuten uudenlaista mytologiaa luonut Stepanin koodeksi jatko-osineen, ja osuuskunta Osuuskumma, joka laskujeni mukaan on vuodesta 2012 alkaen julkaissut jo 21 erilaista antologiaa! Lisäksi antologioita ovat tehneet mm. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat eli STK, Turun tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka sekä Aavetaajuus.
Melkein kaikkia näitä uusia spefi-antologioita luonnehti nimenomaan jonkinlainen uusrahvaanomaisuus, pyrkimys viihteelliseen tai vetävään kerrontaan ilman korkeakulttuurisia kiemuroita. En itse halua tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja, mutta muistan, kun Vesa Sisättö - joka on ollut mukana monessa antologiassani - sanoi Facebook-keskustelussa, että olen tuonut hauskuuden takaisin spefin kirjoittamiseen. Toki muitakin oli samalla asialla: oli syntynyt kirjoittajasukupolvi, jota ei enää kiinnostanut tehdä spefistä Finlandia-ehdokkaaksi kelpaavaa sisällöllisesti syvällistä ja muotonsa puolesta kunnianhimoista kaunokirjallisuutta. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö heidän teksteissään näkyisi uudenlainen suhtautuminen seksuaalisuuteen, sukupuolisuuteen, rotuun tai ylipäätään identiteetteihin.
Jossain vaiheessa alettiin puhua jopa varsinaisesta antologiabuumista. Kirjoja tuntui tulevan koko ajan, ja ideoita heiteltiin jatkuvasti ilmaan. Syntyi vitsi, jossa melkein mihin tahansa ideanpoikaseen saattoi sanoa, että tehdään siitä antologia, tyyliin palokunta-antologia - tai Ior Bock -antologia, jota Tiina Raevaara seinälläni ehdotti.
Kirjailija Miina Supinen jokin aika sitten naureskelikin Facebookista puhuttaessa, että alkuaikoina tuntui, että kun Facebookin avasi, joutui heti toimittamaani antologiaan.
Tekemättömiä antologioita, joista on puhuttu, ovat olleet mm. merenneidot, enkelit, suomalaiset supersankarit (sekoitus vanhojen sarjakuvien ja muiden sankareita sekä kirjoittajien itsekeksimiä plus Rendel), Raamattuun perustuvat tarinat, Kalevalaan perustuvat tarinat, Tarsa- ja Vorna-kirjat (kai tiedätte Tarsan ja Vornan?), dinosaurukset, miekka ja magia, Keltainen kuningas, Viiltäjä-Jack... Antologioita, joita olen itse pyöritellyt ja joita muut ovat tehneet, ovat olleet ainakin merirosvot ja kummitukset.

Kansi: Kari Sihvonen

Kun Osuuskumma on jo julkaissut kissa-antologian, minun kai pitäisi tehdä koira-antologia. Ei kun hetkinen, minähän olen tehnyt jo koira-antologian! Lempo nimittäin julkaisi 2015 toimittamani kirjan Susikoira Roi -vitsejä...
Niin ikään Osuuskumman julkaisema on Rocknomicon, mikä kuulostaa kauan sitten pyörittelelemältäni idealta heavy metalin ympärille kietoutuvasta kirjasta. Sen avainnovellina olisi ollut Kari Nenosen nimitarina Noitarovio-kokoelmasta. Tai ehkä jazz kävisi minulle paremmin, kun en kerran heavya voi sietää. Tai discoantologia, kertomuksia huumeita vetävistä bilehileistä? Lucifer Studio 54:n tanssilattialla New Yorkissa vuonna 1977? Tai vampyyri Turun Dynkyssä?
Pulla- ja sauna-antologiatkin joku muu teki.

No niin, vakavoidutaanpa vielä hetkeksi.
Miksi olen tehnyt näin paljon antologioita? Vanha totuushan on, että jos ei osaa kirjoittaa, voi ruveta kriitikoksi. Olen joskus sanonut, että jos ei osaa kirjoittaa kritiikkiä, voi ruveta opettamaan kirjoittamista, mutta ehkä voisi sanoa myös, että voi ruveta kokoamaan antologioita.
Antologia on aina vaikuttanut minusta hienolta kirjatyypiltä. Sillähän voi tehdä monenlaista:

- sillä voi nostaa esiin kirjoittajasukupolvea tai jopa tehdä jonkinlaisia sukupolvimanifesteja tyyliin: "Katsokaa, tässä tulevat nyt uudet häpeämättömät kauhukirjailijat, väistykää, vanha sukupolvi!"

- tai sillä voi tehdä ylipäätään jotain lajityyppiä tunnetuksi, vaikka Suomessa kirjallisuudenlukijat ovat joko nihkeitä suhteessaan spefiin eivätkä lue edes hyvin koottua antologiaa tai sitten he ovat jo hyvinkin tietoisia jostain lajityypistä, varmasti Suomessa moni tietää vampyyri- ja ihmissusikirjallisuudesta enemmän kuin minä, oletan että täälläkin on heitä

- antologioilla voi nostaa esille uusien kirjoittajien lisäksi unohdettuja tai ylipäätään menneitä kirjoittajia - tämä on ollut koko ajan yksi pointti kirjoja tehdessäni ja liittyy laajempaan tematiikkaan, joka näkyy koko tuotannossani, kun olen tehnyt kirjoja unohdetuista kirjailijoista tai lajityypeistä tai julkaisumuodoista, esimerkiksi Verenhimossa oli mukana Mika Waltarin, Leo Anttilan ja Harry Etelän vanhat novellit ja Kuun pimeässä puolessakin Matti Kurikan tarina "Vironsusi". Vieläkin harmittaa, etten ottanut Tuhansien zombien maahan sitä Kaarlo Uskelan sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvaa tarinaa, jossa hän kuvaa, miten kuolleilta näyttäneet punavangit nousevatkin yllättäen ylös ja laahautuvat hakemaan  ruokaa

- antologialla voi toisin sanoen luoda historiaa, antaa jollekin lajityypille tausta, osoittaa että on sitä Suomessakin osattu. Ylipäätään olen sanonut, että haluan luoda suomalaiselle kirjallisuudelle uuden historian, sellaisen jossa korostuvat viihteellisyys, fantasia, leikillisyys, eksotiikka - samaan liittyy myös vuonna 2014 ilmestynyt runoantologia Titaanien laulu, johon kokosin sata vuotta vanhoja eksoottisia ja kauhuaiheisia suomalaisia tai käännösrunoja. En tiedä, olenko onnistunut tässä pyrkimyksessäni - ainakaan vielä! Olen vasta 45, aikaa on vielä.

- lisäksi antologia voi toimia tietokirjana, mutta tämä liittyy ehkä enemmänkin vanhoista novelleista tai muista tarinoista tehtyihin antologioihin. Tällainen on esimerkiksi Turbatorille tekemäni Tankki palaa, joka samalla kertoo tiedotuskomppanioiden TK-miehistä ja ylipäätään sotaan liittyvästä julkaisu- ja kirjoittamiskulttuurista. Samanlainen, ehkä vielä enemmän tietopuolinen on aiemmin tänä keväänä ilmestynyt Sisällissodan ääniä, jossa on kaunokirjallisuutta ja muuta aineistoa Suomen sisällissodan ympäriltä.

Antologiahan on kuitenkin vaikea kirjallisuuden ja kustantamisen laji, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen tuli huomaamaan: kustantamon viimeinen antologia oli vuonna 2016 kokoamani kirja suomalaisia länkkäritarinoita, Kirottu kaupunki. Sama tietty pätee mihin tahansa vähänkin marginaaliseen kirjallisuuteen: kirjakaupat eivät yksinkertaisesti pidä myynnissä riittävän laajaa valikoimaa kirjoja. Toisaalta Verenhimo, Kuun pimeä puoli, Kirotun kirjan vartija ja myöhemmät kirjat ovat nimenomaan olleet pyrkimyksiä päästä pois marginaalista, kohti kirjallista valtavirtaa, isojen kustantamoiden julkaisemia hyvännäköisiä kirjoja, joita ei myydä vain FinnConissa tiskiltä tai baarissa kädestä käteen.
Antologian tekeminen on kuitenkin vaikuttanut oudolta kirjallisten ihmistenkin mielessä. Kun Karri Kokko haastatteli minua Parnassoon kymmenisen vuotta sitten, hänen näkökulmansa oli tavattomalta vaikuttava tuotteliaisuuteni. Jutun otsikko puhui Duracell-Jurista ja jutun kuvituksena oli kedolla loikkivia pupuja, joille oli kaikille photoshopattu naamani jostain vanhasta valokuvasta. Silloin päätin, että hommaan hyviä kuvia, joita voin itse antaa median käyttöön silloin kun eivät itse hommaa kunnon kuvaa.
No niin, asiaan: jutussa Kokko sanoi antologioiden kohdalla, että annan toisten kirjoittaa kirjani, mikä kuulostaa enemmän joltain käsitetaiteelta (ja Karri Kokkohan on julkaissut omalla nimellään runokokoelman, jonka runot muistaakseni kolme muuta tekijää oli kirjoittanut). Minulle antologioiden tekeminen on ihan silkkaa työtä, jota teen sinänsä vaativien esikuvien velvoittavana - tällainen voisi olla vaikkapa englantilainen Mike Ashley, joka heittää laadukkaan antologian melkein mistä tahansa aiheesta, kuten vaikkapa kirjan uusista Jules Vernen teoksiin liittyvistä seikkailuista. Ai niin, tästä muistankin, että piti joskus kirjoittaa kirja Arne Saknussemin seikkailuista... Kai tiedätte, kuka Arne Saknussem oli? No, ei se mitään, tehdään hänestä antologia.
Ashleyn kirjoissa nimenomaan on sekaisin vanhoja ja uusia novelleja, ja vanhoissakin on kerrostumia, joku novelli voi olla vaikka 1920-luvulta, joku 60-luvulta ja joku voi olla 10-15 vuotta vanha. Tällainen ensyklopedisyys on jostain syystä aina tuntunut viehättävältä.
Rahaa ja suosiota antologioilla ei kylläkään saa. Senhän takia niitä täytyy tehdä niin paljon. Sama pätee tietty kaikkiin kirjoihin nykyään.
Vanha totuus usean kirjoittajan kirjoistahan on se, ettei niitä osteta. Jo filosofi René Descartes sanoi 1600-luvulla, että monen eri ihmisen tekemä rakennelma vaikuttaa huterammalta kuin yhden ihmisen keskittyneesti tekemä. Kustantajat ovat Suomessa - ja myös muualla maailmassa - samaa mieltä kuin Descartes. Parinkin kirjan kohdalla kustantaja on saattanut sanoa, että hyvältä näyttää, mutta ei tätä kuitenkaan kukaan osta.
Sama periaate pätee muuallakin kirjallisessa maailmassa: yleensä antologioiden tekemiseen ei saa apurahaa, ainakaan sellaisiin kirjoihin, joissa ihmissudet ja vampyyrit mellastavat. Yhteen kirjaan, josta tarkemmin myöhemmin, sain WSOY:n säätiöltä aika hyvänkin apurahan, mutta se taitaa olla toimittamistani antologioista ainoa. Sama pätee myös artikkelikokoelmiin. Suomen tietokirjailijoiden säännöissä erikseen lukee, että toimitettuihin teoksiin ei myönnetä apurahoja. Nämä ovatkin sitten aina syntyneet ilman apurahoja.
Tietysti on aina poikkeuksia. Oletan että Kirsi Pihan ideoimaa Toista tuntematonta eli antologiaa Tuntemattoman sotilaan naiskohtaloista on myyty enemmän kuin vaikkapa Luurankomiestä tai Sherlock Holmesin seikkailuja. Samoihin aikoihin ilmestyi Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu! alaotsikolla "fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista".
Silloin julkisuudessa sanottiin, että nyt fanifiktiota tehdään Suomessakin. Ai jaa että nyt?
Julkisuus suhtautuu novelleihin näin usein muutenkin. Niitä on vasta sitten kun arvostetut kaunokirjailijat niitä tekevät. Vuonna 2012 oli Nuoren Voiman Liiton toteuttama valtakunnallinen suurhanke Novelli palaa, jossa pyrittiin saamaan novelleille näkyvyyttä ja lukijoita. Hyvä hanke, ei siinä mitään, ja se synnytti kirjan Matkanovelleja, jonka teksteistä osa oli ilmestynyt alun perin VR:n Matkaan-lehdessä. Ai niin, nyt muistankin, että piti joskus tehdä juna-antologia...
Joka tapauksessa kirjoitin aiheesta hiukan melankolisen kolumnin Hesariin, jota tuolloin muutenkin avustin. Mainitsin novellin vilkkaan alus- ja päällyskasvillisuuden spefi-lehdissä ja antologioissa ja puhuin omista antologioistani, ja yritin näin jotenkin sanoa, että novelli  ei oikein voi palata, koska se ei ole koskaan mennyt pois! Myöhemmin Novelli palaa -hankkeessa mukana ollut kirjailija Katja Kettu ja pari muuta kirjoittivat vastineen, jossa syyttivät minua genrerasistiksi, kun en arvosta novellistiikkaa. Jokin tässä logiikassa jäi avautumatta.

Kannen kuva: Charlie Bowater

Mutta vielä takaisin minuun ja moniin antologioihini. Tuo aiemmin mainitsemani suuri visio Suomessa mellastavista kauhun perushirviöistä huipentui vuonna 2016 ilmestyneeseen kirjaan Kirotun kirjan vartija, joka on siis kotimaisten kirjoittajien tekemä Cthulhu-pastissien teos. Siinä vanhoina tarinoina ovat S. Albert Kivisen "Cthulhun suojatti" hänen omasta Merkilliset kirjoitukset -teoksestaan (1990) ja Johanna Sinisalon mainostoimistomaailmaan sijoittuva "Me vakuutamme sinut", joka on alun perin vuodelta 1993 - mitään oikeasti vanhaa tarinaa ei tietenkään Suomessa ole kukaan tehnyt, mutta vastaisen varalle sanon, että Mika Waltarin Kuolleen silmät -novellikokoelmassa (1929) esiintyy ainakin kahdessa eri novellissa salaperäinen kolmio, joka saa miehet hulluiksi... Sen ympärille saisi varmasti oman antologiansa.

Vielä pari kirjaa pitää mainita. Sadan vuoden unet, joka ilmestyi viime vuoden syksynä, oli tekeillä monta vuotta, sillä mainitsemani Wsoyn apuraha tuli jo vuonna 2013! Se on satukirja, jossa kirjailijat ovat muunnelleet tunnettuja satuja haluamiinsa suuntiin. Johanna Venho esimerkiksi käsittelee prinsessa Ruususen tarinaa kuvauksena pitkäaikaisesta masennuksesta. Se on erittäin kaunis teksti, suosittelen. Olen sanonut, että se on viimeinen laajamuotoinen antologia, jonka teen.
Tällä hetkellä tosin kokoan Kuoriaiskirjoille kryptozoologia-antologiaa ja omalle kustantamolleni Helmivyölle lentosotajuttujen kirjaa. Ai niin, minullahan on tosiaan nykyään oma kustantamo, voisin tehdä mitä tahansa antologioita! Missäs olikaan lista niistä tekemättömistä antologioista...?
Palataan vielä zombeihin. Tuhansien zombien maa on hauska kirja, jolle olen paljosta kiitollinen. Olisi hauska tehdä sille jatkoa, kunnollinen kirja tymäköitä zombinovelleja. Toki zombit ovat Walking Deadin - anteeksi: Talking Livingin - loputtomuuden myötä menettäneet hohtoaan, mutta silti: kuka lähtee mukaan? Ilmoittautuminen antologiaan kulman takana.
Kiitos.

Sisällissodan ääniä: mitä opin itse sodasta

Kirjani Sisällissodan ääniä ilmestyi Suomen sisällissodan satavuotismuistovuonna. Se oli melkein tilausteos, kirjamessuilla Art Housen kustannuspäällikölle heittämäni ideanpoikasen perusteella tehty. Tietoni sisällissodasta aiemmin olivat olleet ehkä sattumanvaraisia, mutta ehkä näkemykseni nyt kirjan valmistuttua on tarkentunut. Sen verran monisyinen asia on kuitenkin kyseessä, että mitään yksittäistä totuutta siitä ei voi nähdäkseni olla. Paljon jää epäselväksi aina hamaan tulevaisuuteen.

Mistään juhlinnasta ei vuonna 2018 ole voinut puhua, sillä kyse on tapahtumaketjusta, jossa suomalaiset tappoivat lähes 40 000 toista suomalaista. On puhuttu veljessodasta, joka on tietysti harhaanjohtava termi, koska sotaan osallistui paljon myös naissotilaita, varsinkin punaisten puolella, mutta se korostaa kuitenkin tapahtuman traagisuutta: veli veljeä vastaan... Se on myös raamatullinen termi, kuin jokin perisynnin kaltainen olisi saanut suomalaiset tappamaan toisiaan.

Termejä on paljon muitakin: punakapina, vallankumous, vapaussota. Kaikki ovat poliittisesti monella tapaa latautuneita eikä niitä enää juuri käytetä. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja varsinkin poliittinen vasemmisto on lakannut puhumasta kapinasta ja vallankumouksesta, vaikka niistä nimenomaan oli kyse, yrityksestä saada itselle yhteiskunnallinen valta sotilaallisten toimenpiteiden avulla. Toisaalta termeissä on myös uhittelua ja ylpeyttä siitä, mitä tehtiin. Sotaan lähdettiin oman ja oman yhteiskuntaluokan vapauden puolesta, sikäli vasemmistokin voisi puhua vapaussodasta.

Termi on kuitenkin vakiintunut nimenomaan oikeiston omaisuudeksi. Vapaus on vapautta ennen kaikkea Venäjän vallasta, mutta ennen kaikkea Suomen kansallista itsenäisyyttä. Samalla termillä korostetaan sitä, että punakaarteja estettiin liittämästä Suomea tuoreen kommunistisen valtion Neuvosto-Venäjän oheen. Tämähän on tietysti jossittelua: emme voi tietää, olisiko Suomi liittynyt Neuvosto-Venäjään eli siis myöhemmin Neuvostoliittoon.

Toisaalta bolshevismiin nimenomaan kuului ajatus, että kansallisvaltiot lakkaavat olemasta tietyssä vaiheessa sosialismia, jolloin Suomikin olisi ajautunut ennen pitkää osaksi yhtä suurta neuvostovaltiota - toisin sanoen Neuvostoliittoa, jota johdettiin diktatorisesti ja verisesti.

Turun Sanomissa ollut
Jouko Grönholmin arvostelu

Olen itse vasemmistolainen ja suhtaudun sangen empaattisesti sisällissodan hävinneeseen osapuoleen eli punaisiin. Koen heidän tappionsa ja heihin sodan jälkeen kohdistetut toimenpiteet traagisina. Punaisen puolen näkemykset ovat minusta usein oikeita, tarkkoja analyyseja siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun alussa tapahtui, vaikka osassa puheenvuoroja näkyykin karkea tyyli, jota nykyään ehkä nimitettäisiin vihapuheeksi. Ymmärrän joka tapauksessa sen, että aseisiin tartuttiin ympäri maata. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella, että on hyvä, että punaiset eivät voittaneet sotaa. Olen alkanut ajatella, että vallankumouksen yrittäminen, sisällissotaan ryhtyminen oli virhe. Olen alkanut ajatella, että yhteiskunnalliset uudistukset olisi pitänyt hoitaa äänestämällä ja parlamentaarisesti. Toki tilanne vuonna 1917 on varmasti näyttänyt siltä, että parlamentaarista tietä ei päästä etenemään, merkittävä osa porvaristoa oli kuitenkin sen kannalla, että Suomi jää osaksi Venäjää.

Tätä asiaa voisi jossitella varmasti loputtomiin. Me emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet tai jos vallankumousta olisi yritetty äänestämällä. Jossittelun ketju on myös loputon: entäs jos Saksa olisikin pärjännyt ensimmäisessä maailmansodassa paremmin ja Suomeen olisi saatu Hessenin prinssi kuninkaaksi, niin kuin vuonna 1918 kaavailtiin? Suomi olisi ollut monella tapaa Saksan vasallivaltio, ja saksalaiset suurfirmat olisivat päässeet hyötymään Suomen luonnonvaroista. Mene ja tiedä, ehkä natsit eivät samalla olisi nousseet Saksassa, koska kuitenkin hyötyivät ensimmäisen maailmansodan traagisesta lopputuloksesta.

Tai jos äänestämällä luotu sosialidemokratia olisi lopulta paljastunut hauraaksi eikä olisi kestänyt äärioikeistolaistumisen painetta niinkään hyvin kuin nyt kesti? Jos Suomesta olisi 1930-luvulla vielä selvemmin tullut fasistinen valtio? Tai olisiko parlamentaarinen sosialidemokratia voinut estää Neuvostoliiton hyökkäyksen?

Kuten sanottu, tätä voi jatkaa loputtomiin. Onko jossittelusta hyötyä? Ainakin voimme pitää sen avulla yllä utopioita, ajatusta siitä, että yhteiskunnan ei tarvitse olla tällainen. Suomalaiset sosialidemokraatit lähtivät 1910-luvun lopulla rakentamaan maata, jonka piti oleman vapaampi ja tasa-arvoisempi - se ei ole huono ajatus edelleenkään aikana, jolloin vapaus ja tasa-arvo tuntuvat jatkuvasti olevan vaarassa.

(Yllä oleva perustuu suurelta osin Joensuussa helmikuussa 2018 pitämääni esitelmään. Tämän osuuden jälkeen siirryin esittelemään kirjaa ja siinä olevia tekstinäytteitä, mutta jälkimmäinen osuus esitelmästä perustui niin paljon olemassa olevaan kirjaan, että sitä on turha tässä toistaa. Muistutan vielä kirjan Facebook-sivusta, jolla julkaistaan lähinnä kirjasta pois jäänyttä aineistoa.)

Kestävintä suomalaista modernismia: Elmer Diktonius, Henry Parland

Kirjoitin Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin paljon kirja- ja elokuvajuttuja 1990-luvulla, joitain olen todennäköisesti julkaissut tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä kirja-arvostelu, joka edelleen kestää lukemista - aloitus on kyllä vähän jähmeä. Lopetuksessa on jotain samaa kuin Juha Hurmeen "opetelkaa ruotsia, juntit" -lausahduksessa, mutta häpeäkseni on todettava, etten itse osaa ruotsia kummoisestikaan. 

Suomenruotsalainen kirjallisuus ei nykykulttuurin julkisuudessa näy vielä 1990-luvulla paljoakaan, vaikka se on jo 1910-luvulta (ja Euterpe-ryhmän toiminnan asiosta ehkä kauemminkin) asti ollut suomalaisen modernin kirjallisuuden kärkeä. Sellaiset kirjailijat kuin Edith Södergran ja Gunnar Björling ovat nykymittapuidenkin mukaan rohkeampia kuin suomeksi kirjoittavat kollegansa. Pakkoruotsia vihaavassa maassa asiat voisivat olla paremmin, jos tiedostettaisiin ne merkittävät saavutukset, joita täällä on vihatulla kielellä tehty.

Elmer Diktoniuksella (1896-1961) oli selkeä käsitys kieliriidoista: turhaa kiistelyä turhanaikaisista asioista. Diktonius, merkittävä runoilija ja prosaisti, kirjoitti sujuvasti, toisinaan häkellyttävästi, molemmilla kotimaisilla kielillä. Tästä on todistuksena viime vuoden lopulla julkaistu kokoomateos Kirjeitä ja katkelmia, johon on koottu Diktoniuksen suoraan suomeksi kirjoittamia kirjeitä ja joitain poliittisia (Diktonius oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti) ja taidetta käsitteleviä kirjoituksia. Jälkimmäiset ovat mielenkiintoisia - varsinkin silloin, kun Diktonius panee romanttisia Tulenkantajia halvalla -, mutta vasta kirjeissä Diktoniuksen kynänjälki pääsee oikeuksiinsa.

Esimerkki kirjeestä F.E. Sillanpäälle vuodelta 1935: "Täällä Herran kukkarossa - tai liekö sillä; joskus tuntuu koko maailmanmööpeli niin juupelin nitistetyltä - jo toista kuukautta jessussentään luonnonhelmassa jumalauta Kymin varrella, ja ihmisiä noin riittämiin ja kaukana kavala kapakka. Linnut pitävät eri mökää, mikä rakkaudeksi kutsuttakoon, ja porsaita salvetaan ja tänään tuodaan viaton lehmykäinen julman veturikokoisen sonnin luo että hirvittää ja on Luonnon Laki." Merkittävintä Diktoniuksen kirjeenvaihdossa on juuri tyyli, koska se paremmin kuin ohjelmanjulistukset paljastaa sen, miten Diktonius maailmaan suhtautuu. Tyylissään Diktonius astuu lähelle sellaisia modernismin klassikoita kuin James Joyce ja Volter Kilpi eikä ole ihme, että Aviisinkin sivuilta tuttu pilapiirtäjä Ilkka Pesämaa on armoitettu Diktonius-fani.

Henry Parland (1908-1930) oli taiteilijana toista luokkaa kuin sosialisti Diktonius. Parland on maailmaan urbaanin sivustakatselijan tavoin kyynisesti ja huvittuneesti suhtautuva teoreetikko. Hänet tunnetaan ironisten runojensa lisäksi myös neuvostoelokuvan varhaisia saavutuksia esitelleenä kirjoittajana. Hänen ainut proosakokeilunsa, osittain keskenjäänyt romaani Rikki (Sönder), on rakkausromaani 1920-luvun Helsingistä. Rikki paljastaa heti kättelyssä, että Parland on saanut kestävämmän otteen metropolien kiihkeänväsyneestä elämästä kuin joku Waltari samanaikaisessa Suuressa Illusionissaan. Romaanissa on samaa sävyä kuin Parlandin runoissa: juhlahumun alta paljastuvat karmeina ne hetket, jolloin ei tapahdu mitään. Kirjan kaltaisia romaaneja kirjoitettiin suomeksi vasta 1950-luvulla eikä aina yhtä kestävin tuloksin.

Diktoniukseen ja Parlandiin tutustuminen kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jo aiemmista suomennoksista. Diktoniuksen itsensä suomentamat runot valikoimassa Kirjaimia ja kirjavia (1956) ja Arvo Turtiaisen suomentama esikoiskokoelma Runoni (1921) ovat erinomaisia. Vielä erinomaisempia ovat Diktoniuksen suomennetut proosateokset, juuri näköispainoksena ilmestynyt romaani Janne Kuutio (1932, Diktoniuksen itsensä suomeksi tulkitsemana 1946) ja novellikokoelma Suomen tasavallan kansalaisia (1935/40, suomeksi 1972). Parlandin tärkein runotuotanto on saatavilla kokoelmassa Hamlet sanoi sen kauniimmin. Kirjastoon siitä! Ja kipin kapin ruotsinkurssille: Enckellin, Björlingin ja monen muun suomentamaton ja jo klassinen kirjallisuus odottaa lukijoitaan!

Elmer Diktonius: Kirjeitä ja katkelmia. Toim. Jörn Donner ja Marit Lindqvist. Otava 1995.

Henry Parland: Rikki. Suom. Hannu Nieminen. Tamara Press 1996.

Sisällissodan ääniä: miten se syntyi, osa 2

Hiukan on aikaa vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin teoksestani Sisällissodan ääniä ja lupasin kirjoitukselle jatkoa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja on tällä välin saanut ihan mukavasti julkisuutta ja hyvää palautettakin niin lehtien palstoilla kuin blogeissakin (plus Twitterissä), ja toukokuussa tullee keskustelutilaisuus, johon osallistun Sisällissodan äänien mittaisella panostuksella. Kävin myös puhumassa kirjasta Joensuun ja Lieksan kirjastoissa, ja tapahtumat olivat minun mittakaavallani menestyksiä: kummassakin tilaisuudessa oli paikalla noin 40 ihmistä, ja keskustelua seurasi. Lisäksi joensuulainen kirjastonhoitaja Kai Sormunen oli löytänyt kirjaston varastoista kiinnostavia sisällissota-aiheisia kirjoja, joita en aiemmin ollut tuntenut. Niistä ehkä myöhemmin - totta on kuitenkin, että olen jo tuotannossani siirtynyt eteenpäin enkä oikein ehdi uhraamaan ajatuksiani sisällissodalle niin paljon kuin ehkä pitäisi. Kirjoitan kuitenkin tämän pienen blogisarjan päätteeksi myöhemmin tekstin, jossa käsittelen sitä, mitä opin sisällissodasta kirjaa tehdessäni - saatan käyttää siinä hyväksi Joensuun kirjaston tilaisuutta varten kirjoittamaani esitelmän alkua, mutta aika näyttää.

Mutta siis kirjan teosta: Minulla oli kevään jäljiltä olemassa jo melko mittava valikoima tekstejä, jotka olin löytänyt Hannu Soikkasen kirjasta Kansalaissota dokumentteina. Toki tiesin, että muutakin materiaalia kirjaan olisi tulossa, mutta joka tapauksessa huomasin, että olemassa olevat tekstit eivät ole kovin ilmaisevia. Ne eivät kerro sisällissodan tarinaa alusta alkaen eivätkä varsinkaan vie tarinaa eteenpäin. Lisäksi kirjani alkuperäinen idea oli käyttää nimenomaan kaunokirjallisuutta hyväksi, joten sitä piti etsiä vielä lisää. Tiedossani ei ole yhtään hyvää yleisesitystä sisällissotaan liittyvästä kirjallisuudesta, paitsi Yrjö Varpion suppea, mutta kattava artikkeli Sisällissodan pikkujättiläisessä, joten jouduin hiukan hapuilemaan.

Pari työväenkirjaa, jotka kävin läpi,
mutta joista en löytänyt mitään käytettävää

Aloitin selaamalla kahta tärkeää lähdeteosta: vuonna 1974 ilmestynyttä kirjaa Punainen grafiikka, jossa esitellään 1900-luvun alun työväenlehtiä, sekä Raoul Palmgrenin kaksiosaista teosta Joukkosydän, joka käsittelee työväenkirjallisuutta 1800-1900-luvun taitteessa ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Punaisesta grafiikasta löysin lehtiä, joita tilasin Turun yliopiston kirjastoon, Palmgrenin mittavasta opuksesta taas kaivoin mainintoja kirjailijoista, jotka ovat käsitelleet sisällissotaa. Mitä tahansa Palmgrenin teoksista sanotaankin (Markku Eskelinen lyttää ne täysin Raukoilla rajoilla -kirjassaan), niin sitä ei voi kieltää, että ne on huolellisesti ja perusteellisesti tehty. Ennen kaikkea niissä on erinomaiset bibliografiset tiedot (joskin Palmgren käyttää kiusallisia lyhenteitä, joiden selitysten etsiminen on aikamoista puuhaa). Ja kun kerran Eskelinen tuli mainittua, niin todettakoon, että hänen käsittelemänsä ja kehumansa Lauri Luoto (jota taas Palmgren ei jostain syystä käsittele lainkaan) päätyi myös omaan kirjaani, hänen esikoisromaanissaan Pakolaisena (1925) on erinomaisen ilmaisevia kohtauksia sisällissodasta.

Työväenlehtien ja Palmgrenin aineistoa täydensin tietysti valkoisella materiaalilla. Valkoisten voittajien vapaussotakirjallisuudesta ei ole käsittääkseni koskaan kirjoitettu minkäänlaista historiateosta, vaikka kyse on laajasta ilmiöstä, johon kuuluu kaunokirjallisuutta ja muistelmia sekä sotahistorioita. Jo vuonna 1918 ilmestyi lukuisia kirjoja, joissa valkokaartilaiset, jääkärit, valkoiset kenraalit ja muut upseerit, valkoiset aktivistit ja muut kehuivat itseään ja saavutuksiaan, mutta vaikenivat tietysti tyystin tekemistään vääryyksistä ja laittomista väkivallanteoista. Huomautan Sisällissodan äänien esipuheessa, että kovinkaan monessa valkoisten kirjoittamassa vapaussotateoksessa ei syvällisesti perustella sitä, miksi tehtiin sitä mitä tehtiin. Perustelut ovat ympäripyöreitä vapauteen, siveellisyyteen tai muihin abstrakteihin arvoihin vetoamista - ja näinhän oikeisto toimii edelleenkin, vapauden ja siveellisyyden tilalla vain ovat kilpailukyky ja yksilönvapaus.

Jonkin verran materiaalia löytyi netistä, kuten Juhani Ahon puolueettomana katsauksensa pidetty Hajamietteitä kapinaviikoilta (joka on nyttemmin ilmestynyt myös Ntamon tarvepainatteena) ja Kössi Kaatran omituinen kollaasiteos Punaiset ja valkoiset, joka ilmestyi Ruotsissa salanimellä Henkipatto. Ahoa siteeraan pitkin matkaa, ja Hajamietteistä tulikin oikeastaan yksi kirjaa koossapitävistä teksteistä, jota käytän enemmän kuin muita. Muita vastaavia teoksia ovat Palmgrenin mainitsema Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset (1933), Yhdysvalloissa suomeksi julkaistu romaani, joka tuntuu Väinö Linnan Pohjantähti-romaanin esikuvalta kertoessaan fiktiivisen työläissuvun tarinan 1800-luvulta sisällissotaan, ja valkoisen aktivistin Kyösti Wilkunan muistelmateos Kun kansa nousee (1918) sekä pienemmässä määrin Jarl Hemmerin romaani Onni Kalpa ja Hilja Haahdin romaani Todistaja (1921).

Kaunokirjallisuuden välissä on reportaasimaisia pätkiä, joita otin muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 1928 julkaistusta kirjasta Suomen luokkasota (joka sekin löytyy netistä). Soikkasen jo mainitusta Kansalaissota dokumentteina -teoksesta on myös jäljellä lukuisia otteita, vaikka koinkin suuren osan jo puhtaaksikirjoittamistani katkelmista ongelmallisiksi. Kirjaan päätyneet toivottavasti toimivat siinä tarkoituksessa, johon ne on suunniteltu.

Joidenkin tekstien kanssa oli hupaisia kommelluksia. Halusin käyttää Lauri Haarlan muistelmatyyppistä tekstiä kirjasta Keskisuomalaiset sotapolulla (1918), ja etsin Haarlan perikunnan käsiini. Sain luvan käyttää tekstiä, mutta Haarlan lapsenlapsi pyysi, että koettaisin mahdollisuuksien mukaan ottaa mukaan myös näytteen Haarlan myöhemmästä romaanista Varjojen sota (1932), jossa suhde voitettuun sotaan näyttäytyy paljon monimielisempänä asiana. Hankin kirjan käsiini ja etsin kohdan, jota Haarlan lapsenlapsi suositteli, ja totesin, että se sopii Sisällissodan ääniin oikein hyvin. Sitten älysin, että Haarlan tekijänoikeudet eivät ole enää voimassa, sillä hänen kuolemastaan on yli 70 vuotta! Minun ei toisin sanoen olisi tarvinnut etsiä kirjailijan perikuntaa, mutta toisaalta ilman yhteyttä heihin en olisi saanut Sisällissodan ääniin hurjaa ja ekspressionistista katkelmaa Varjojen sodasta, jossa punaisten omaiset kaivavat kuolleita esiin joukkohaudasta.

Työväenlehtiä sisällissodan jälkeiseltä ajalta

Kirja ei olisi välttämättä toiminut pelkästään näiden otteiden varassa, vaan niihin piti luonnollisesti kirjoittaa myös saatetekstit. En ole historioitsija, joten näiden osuuksien kirjoittaminen on jännittänyt etu- ja jälkikäteen, mutta vielä ei ole kukaan tullut kertomaan virheistä tai väärintulkinnoista. Joissain kohdissa olen ehkä ollut kieli turhan keskellä suuta, esimerkiksi Juhani Ahoa olisi voinut kritisoida paljon enemmän hänen sisällissotanäkemyksistään kuin mitä kirjassa nyt teen. Toisaalta Hajamietteissä kapinaviikolla näkyy nyt hyvin se, miten Ahon näkemykset muuttuvat mestaroivasta valkoisuudesta epäröivään puolueettomuuteen ja valkoisten hirmuvallan tuomitsemiseen (tai ehkä enemmänkin suruun siitä).

Saateteksteissä pystyin myös tuomaan esille unohdettuja kirjailijoita (Haarla, Kaarlo Valli, Ilmi Virtala, Mikael Rutanen, Väinö Syvänne, Eemeli Parras jne.), mikä näyttää muodostuneen melkein koko tuotantoani leikkaavaksi teemaksi.

Haalin kuitenkin tekstejä lopulta niin, että kun tuli aika jättää valmis käsikirjoitus, siitä piti jättää pois kaikenlaisia näytteitä. Olen niitä julkaissut kirjalle tehdyllä Facebook-sivulla (sen näkyvyys on ollut kyllä aika pieni, kun en ole halunnut omista rahoistani maksaa Facebookin edellyttämiä mainoksia - kerran sain ilmaisen mainoskupongin ja postaus sai monikymmenkertaisesti enemmän lukijoita ja tykkäyksiä ja joku ehätti selittämään, että eikös punaiset olleet niitä pahoja). Sisällissodan ääniä on varmasti hankala kirja sellaiselle, joka haluaa luokitella teoksia: se koostuu suurelta osin kaunokirjallisista lainoista, mutta sisällöltään se on tietokirja. Olen joskus ajatellut, että voisi koota kirjan pelkistä sitaateista, kuten Humphrey Jennings teollistumista käsittelevän klassikkonsa Pandemonium (postuumisti 1985), mutta vielä ei ollut sen aika.

Kirjoitin kirjan ilmestymisen aikaan Facebookissa, että jännitän sen vastaanottoa: onko se riittävän tasapuolinen tai eikö siinä kenties näy riittävästi luokkatietoisuus tai jokin muu yhteiskunnallinen näkemys? Ainakin tasapuolisuuden ajatus tuntuu selvinneen lukijoille: Twitterissä kirjasta kirjoittanut Aleksi Kuutio kirjoitti, Sisällissodan ääniä lukiessaan joutuu koko ajan vaihtamaan puolta. (Ehkä tässä kirjani muistuttaa Mike Pohjolan immersiivistä peliromaania Sinä vuonna 1918.)

Sisällissodan ääniä näyttää kuitenkin saaneen pääasiassa positiivisen vastaanoton: mainintoja Hesarissa, hyvät arvostelut Satakunnan Kansassa ja Turun Sanomissa (jälkimmäistä ei ole näköjään netissä) sekä muutamia positiivisia blogiarvioita. En tiedä, tuleeko arvosteluja tai muita tekstejä enempää, kirjat kun elävät - kuten nykyään kuuluu todeta - niin lyhyen aikaa. Syksyllä mietitään jo jotain muuta, jännätään Finlandia-palkinnon saajia. Itsekin mietin jo jotain muuta, olen tehnyt paria kirjaa omalle Helmivyö-kustantamolleni, kääntänyt dekkaria toiselle kustantamolle ja kirjoittanut tietokirjaa vielä yhdelle.

Itse toki toivon Sisällissodan äänille pidempää hyllyikää ("shelf life", niin kuin ulkomailla sanotaan). Kirja tehtiin sisällissodan satavuotismuiston kunniaksi, mutta se ei ole pelkkää satavuotishymistelyä eikä sen sanoma tyhjene tähän vuoteen. Siihen valitut otteet kertovat sisällissodan taustoista, syistä, seurauksista, tulkinnoista ja tunnelmista yhtä paljon vielä 20 vuodenkin päästä.

Sisällissodan ääniä: miten se syntyi, osa 1

kansi: Samppa Ranta

Mainitsin aiemmassa postauksessa, että satuantologia Sadan vuoden unet saattaa jäädä viimeiseksi korkean profiilin antologiaksi, jonka kokoan (toivossa on tietysti hyvä elää), mutta mainitsin joka tapauksessa, että tulossa olisi vielä sisällissodan satavuotis-"juhlan" kunniaksi antologia. Kirja ilmestyi pari viikkoa sitten nimellä Sisällissodan ääniä, alaotsikkona "Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta". Se on herättänyt kohtuullisesti huomiota ja kiinnostusta, mutta ei mitään kauhean isoa - pelkään, että teos jää muiden sisällissotakirjojen (tai Helsingin Sanomien mittavien sisällissotaprojektien) alle eikä sitä huomata. Sama voi tietysti koskea muitakin sisällissotakirjoja - toki Lasse Lehtisen ja Risto Volasen kaltaiset setämiehet saavat omille, ongelmallisille näkemyksilleen paljon palstatilaa ja huomiota.

Sisällissodan ääniä on kirja, jonka kohdalla voin sanoa olevani etuoikeutettu. En ainakaan saa enää valittaa siitä, jos joku jossain sanoo saaneensa kustannussopimuksen baarin tiskillä tai ravintolan vessassa. Idea Sisällissodan ääniin nimittäin tuli keskustelussa Art Housen kustannuspäällikön Urpu Strellmanin kanssa Turun kirjamessujen humussa syksyllä 2016. Jos nyt oikein muistan, heitin vain, asiaa sen kummemmin miettimättä, että kun sisällissodasta kerran tulee sata vuotta, voisi koota kirjan, jossa on otteita sisällissotaan liittyvästä kaunokirjallisuudesta ja laittaa mausteeksi mukaan sitaatteja myös ajan lehtijutuista ja muistelmista. En muista, että olisin vastaavaa kirjaa aiemmin miettinyt.

Kirja kiinnosti Strellmania edelleen, ja lähetin hänelle tällaisen alustavan listan:

vasemmisto:
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kaarlo Uskela: Vainovuosilta, joku kertomus (muistaakseni kaikki sisällissotaa tavalla tai toisella) Lauri Luoto: otteita tai novelleja (tämä on näitä Markku Eskelisen esille nostamia kirjailijoita, aiemmin tiesin vain nimen) 

Diktonius: Janne Kuutio (otteita, en tiedä Diktoniuksen perikunnasta)
Kaarlo Valli: otteita romaanista Leikeissä tai novelleja

oikeisto:
Eino Railo: novelleja sisällissodan aivan alusta
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (otteita jos on sisällissodasta)
Jalmari Kara (Kapteeni Teräs): otteita Suur-Isänmaasta

myöhempiä neutraaleja: Paavo Fossi: Hetkiä, kirjassa Kertomuksia, 1958 (tämä on oikeasti tosi hieno novelli, jossa kuvataan herkästi teloitustilannetta)

Tästä listasta aika vähän päätyi kuitenkaan lopulliseen kirjaan, ja tulin huomaamaan myös, että jotkut eivät olisi sopineet mukaan, sillä esimerkiksi Willman-Elorannan Vallankumouksen vyöryssä käsittelee vuoden 1905 yleislakkoa, ei sisällissotaa. Eino Railolta taas kirjaan valikoitui muita kuin novelleja (eikä hänellä varsinaisia sisällissotanovelleja olekaan).

Joka tapauksessa asia sovittiin ja Strellman lähetti minulle Sisällissodan äänien kustannussopimuksen. Täytyy myöntää, että olin vähän hämilläni, koska en ollut todellakaan varautunut tekemään tällaista kirjaa. Minulla oli jo tekeillä Sadan vuoden unet ja olin luvannut tehdä toiselle kustantamolle opuksen 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa - kaikki ilmestyisivät suurin piirtein samaan aikaan tai ainakin peräkkäin. En ole kuitenkaan koskaan osannut sanoa ei, joten rupesin hommiin.

Ensimmäiseksi kävin läpi sisällissotaan liittyvän aineiston, jota minulla oli Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjatuplasta. Sitä löytyi aika paljonkin, mutta osa jäi lopulta uudesta kirjasta pois. Osa aiemman kirjan teksteistä liittyi vuoden 1905 suurlakkoon tai sen jälkipuinteihin, osa on liikaa kiinni 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolaisissa liikkeissä. Näistä teksteistä otin Sisällissodan ääniin kuitenkin Elias Simojoen vuonna 1923 pitämän puheen todisteena siitä, että sisällissota mahdollisti Suomessa äärioikeistolaisen retoriikan. Äärioikeiston puheessa pyrittiin ylittämään yhteiskunnallinen kahtiajako kutsumalla kaikki kansalaispiirit samaan kohtalonyhteyteen (tässä tapauksessa siis vastustamaan venäläisiä bolshevikkejä), unohtamaan yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat ja kaunat ja luomaan suuri yhtenäinen Suomi. Tämä kuulostaa varmasti monen mielestä hyvältä (siinä on myös hiukan ns. tolkun ihmisen diskurssia), mutta pitää muistaa, että tätä retoriikkaa harjoittivat (ja edelleen harjoittavat) natsit ja fasistit, tunnettuine seurauksineen.

Seuraavaksi käänsin katseeni toiseen kirjalliseen lähteeseen, appiukolta jo vihapuhekirjoja tehdessäni saamaani Kansalaissota dokumentteina 1-2, jonka Hannu Soikkanen on koonnut vuosina 1967-1968. Siinä ei kaunokirjallisuutta juuri käytetä lähteenä tai dokumenttina (jonkin verran siinä on aiheeseen liittyviä runoja), vaan kirja on koottu enemmänkin virallisempien lähteiden varaan: sanomalehtijuttujen, päiväkirjojen, arkistoihin lahjoitettujen muistelmien, viranomaismerkintöjen, kuulustelupöytäkirjojen ja muiden. Soikkanen on myös varustanut kirjat pitkillä selostuksilla kustakin lähteestä. Kansalaissota dokumentteina on kiehtova opus, vaikkakin aika raskaslukuinen (enkä ole sitä lukenutkaan kannesta kanteen). Soikkasen kirjan voisi hyvin julkaista uudestaan (joskin luulen, että ikkuna sisällissotakirjojen suhteen sulkeutuu tämän vuoden aikana).

Kirjoitin kevään 2017 aikana puhtaaksi useita kymmeniä tekstejä Soikkasen kirjasta, mutta siinä vaiheessa, kun kirjaa todella ruvettiin kasaamaan, tekstejä jäi paljon pois. Osasta huomasin, että ne eivät kuitenkaan kuljeta sisällissodan tarinaa eteenpäin riittävän hyvin tai ilmeikkäästi tai ovat toistoa johonkin toiseen, ilmaisevampaan tekstiin nähden. Lisäksi mietin koko ajan, etten voi kaikkea ripata Soikkaselta (vaikka en tiedä, paljonko opusta on luettu ja tunnistaisiko tavallinen lukija kopsaukset). Minulla vain oli tuohon aikaan todella paljon muita töitä, ja Soikkaseen turvautuminen oli ollut jonkinlainen keino kuvitella, että teen samalla myös Sisällissodan ääniä. Minullahan on muutenkin tapana toimia niin, että teen useaa kirjaa samaan aikaan ja joskus ne kaikki valmistuvat, mutta olen joko alkanut vanhetessani hidastua tai työaika on muuten vähentynyt (perheen pienin vaatii tietysti enemmän huomiota kuin isompi lapsi).

Mutta sitten piti saada muut kirjat valmiiksi ja jätin Sisällissodan äänet odottamaan syksyä ja sitä että saisin keskittyä siihen rauhassa. (Samalla ajattelin, että jahka saan sisällissodan pois käsistäni, ehdin tehdä yhden toisen kirjan vielä ennen joulua. Vähänpä tiesin.)

Seuraavassa osassa: miten kirja tahkotaan kasaan parissa kuukaudessa. 

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Herra ja ylhäisyys

Päätin kuitenkin postata tänne, ehkä eräänlaiseksi mainokseksi, tekstini Simo Penttilän romaanista Sierranuevan sulotar ja siitä tehdystä elokuvasta Herra ja ylhäisyys - aiemmin epäilin, onko siihen syytä, sillä suurin osa alla olevasta tekstistä oli jo julkaistu aiemmassa kirjassani Wild West Finland. Kopsasin tekstin ja muokkasin sitä 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa -teosta varten, koska jossain kohtaa pelkäsin, että en muuten saa 50 teosparia täyteen ajoissa. Tuloksenahan oli, kuten aiemmin kirjoitin, että tekstejä oli liikaa ja niitä piti karsia. Aiemmin postasin tekstit Kekkonen tulee! -elokuvasta ja Me Rosvoloista.

Erona Wild West Finlandissa olevaan tekstiin nähden on ainakin se, että kuvailen tässä pidempään ja tarkempaan Sierranuevan sulotar -romaanin juonta. En ole Simo Penttilän tuotannon ystävä, mutta jatkuvasti huomaan, että juuri hänen kirjansa saattavat olla suomalaisille rakkaimpia länkkäreitä. Ehkä tässä näkyy se, etten osaa suhtautua lukemistokirjallisuuteen(kaan) nostalgisesti. Samaten suhtaudun elokuvaan varmasti jonkun mielestä tarpeettoman kriittisesti. Tärkeänä lähteenä alla olevassa tekstissä toimi muuten Petri Poikuksen mainio artikkeli, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten Ruudinsavu-lehdessä.

Simo Penttilä: Sierranuevan sulotar (1934)

Suomessa on aina kirjoitettu paljon lännenkirjallisuutta. Asialla ovat olleet usein Pohjois-Amerikassa elämäänsä viettäneet siirtolaiset, mutta moni poikien seikkailukirjoja tehnyt kirjailija teki myös länkkäreitä. Yksi keskeisiä suomalaisia lännenkirjailijoita on ollut Simo Penttilä, oikealta nimeltään Uuno Hirvonen (1898–1971). Suurin osa hänen tuotannostaan sijoittuu Pohjois-Amerikkaan. Penttilän tuotannolla on ystäviä vielä 2000-luvullakin, varsinkin myöhemmin kirjoitetulla Arizona-sarjalla, jonka pääosassa on salaperäinen kostaja Punavyö. 

Uuno Hirvonen oli varsinaiselta ammatiltaan toimittaja, mutta hän loi silti mittavan tuotannon viihdekirjailijana. Hirvonen oli Uusi Suomi -lehdessä ensiksi toimittajana vuosina 1919–1923, sitten toimitussihteerinä 1923–1937 ja lopulta toimituspäällikkönä 1937–1958. Hirvonen julkaisi ensimmäiset teoksensa omalla nimellään (Tienristeyksessä, 1918; Gyldenbrookien kunnia, 1918) sekä salanimellä Artturi Koskensalpa (Kadonneet miekankannattimet, 1922). Simo Penttilän nimellä hän julkaisi romaanin Ecuadorin konsuli vuonna 1921. Suomalaisen rikosromaanin historian kirjoittanut Timo Kukkola kuvailee tarinaa "rennon tyylinsä perusteella paremminkin seikkailu- kuin rikosromaaniksi". 

Myöhemmin Simo Penttilänä Hirvonen keskittyi seikkailukirjallisuuteen, ja vasta 1950-luvulla hän kokeili uudestaan rikoskirjallisuutta. Monet Penttilän nimellä ilmestyneistä kirjoista sijoittuvat Pohjois- tai Keski-Amerikkaan. Penttilän lännentuotantoon kuuluvat tai ainakin sitä sivuavat hänen kertomuksensa kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilästä. Heikkilä teki ensiesiintymisensä vuonna 1925 Suomen Kuvalehdessä, johon päätoimittaja L. M. Viherjuuri oli pyytänyt Penttilää kirjoittamaan jännitysjuttusarjaa. Penttilä vastasi, ettei Suomen Kuvalehteen voi kirjoittaa Suomeen sijoittuvia jännitysjuttuja ja päätti sijoittaa sankarinsa Meksikoon. Tarinat koottiin myöhemmin kirjoiksi.

Sarjan ensimmäinen teos Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä ja naiset ilmestyi vuonna 1928. Se oli arvostelumenestys, ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Penttilä edusti "aivan omalaatuista, terävän mielikuvituksen ja miehekkäälle vauhdille rakentuvan kerronnan alaa". 

T. J. A. Heikkilä on Raudussa syntynyt kappalaisen poika, joka on käynyt Markovillan sotakorkeakoulun Viipurissa ja lähtenyt Meksikoon 1920-luvulla. Syytä maastamuuttoon ei tarinoissa kerrota, mutta Heikkilä joka tapauksessa rekrytoidaan Meksikon armeijaan, kun hän nappaa kiinni erään kapinoitsijan. Ensiksi hänestä tehdään eversti, mutta kun hän estää Meksikon presidentin murhayrityksen, hänestä tehdään kenraaliluutnantti. Hänestä tulee lopulta Meksikon Yhdysvaltojen III armeijakunnan komentaja ja Sonoran sotilaspiirin kuvernööri. Hän toimii suoraan Meksikon presidentin käskyvallan alaisena. Heikkilä saa lopulta lempinimen "Sonoran uni", koska on hän on poistanut päiviltä eli "nukuttanut" tuhansia konnia. 

Lähtökohta on epäuskottava, ja epäuskottavuutta lisää se, että Heikkilä seurustelee niin sulavasti hienostelevien meksikolaisten keskellä – uskottavalta ei nimenomaan tunnu, että suomalainen sopeutuisi Meksikon hienostunutta käytöstä korostavaan hovikulttuuriin. Tosin tarinoissa myös korostetaan Heikkilän turhamaisuutta ja halua pukeutua näyttävästi ja aina etiketin mukaisesti tai jopa yli. Heikkilä muistuttaa monella tavoin toista aikakauden tunnettua dandya, Mannerheimia. 

Toisaalta Penttilän tarinat kuuluvat 1920-luvulla Suomessa yleistyneeseen parodisen seikkailukirjallisuuden perinteeseen. Parodia Heikkilä-tarinoiden tapauksessa kohdistuu vanhempiin, yleensä käännöksenä ilmestyneisiin seikkailukertomuksiin, joskin Penttilä tuo omiin tarinoihinsa myös hienostuneisuutta. Parodisia elementtejä ovat esimerkiksi Heikkilän saamat kunniamerkit: Kultainen Puuma, Sierranuevan Salamanterin suurristi, Venezuelan Vihreä risti. Heikkilä on myös Tortugan tasavallan kenraalikapteeni ja Yhdysvaltain 428:nnen jalkaväkirykmentin kunniakomentaja. Parodian kohteet kuitenkin katosivat sarjan jatkuessa historian hämäriin, ja parodia itsekin tuntui tarinoista häviävän ja jäljelle jäi rasittava itseihailu. On sanottu, että Simo Penttilä samastui vahvasti omaan luomukseensa. Penttilä seurusteli upseerien kanssa aktiivisesti, ja myöhempien aikojen haastattelija kuvasi häntä sanoen: "Sean Connery on James Bond. Simo Penttilä on T. J. A. Heikkilä." 

Tarinoissa on kuitenkin paikoitellen realismia – tai ehkä se on väärä sana, sen verran epäuskottavia tapahtumat ovat, varsinkin toistuessaan lähes samankaltaisina koko ajan. Penttilä piti kuitenkin huolta siitä, että tapahtumapaikat on kuvattu oikein. Hän luki Meksikoa käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitti Sonoran kartta edessään, ja tarinoissa viitataan oikeisiin paikkoihin. Kun Penttilä myöhemmin kävi Meksikossa, hän sanoi haastattelijalle olleensa siellä kuin kotonaan. "Hän tunsi Mexico Cityn kadut ja hotellien nimet, käveli erehtymättä eri osoitteisiin", kirjoittaa haastattelija. Samalla Penttilä viittaili oikeisiin henkilöihin, esimerkiksi Meksikon lukuisiin presidentteihin, jotka vaihtuvat tarinoissa sitä mukaa kuin he todellisuudessakin vaihtuivat. Samalla Penttilän tarinoista syntyy vaikutelma, että kaikki kuvernöörit sekä koko Meksikon upseerikunta, Heikkilää ja tämän läheisimpiä apulaisia lukuun ottamatta, on korruptoitunutta ja vallanhaluista, aina valmiina vallankaappaukseen. 

Heikkilä-tarinat poikkeavat perinteisestä lännengenrestä siinä, että ne sijoittuvat kirjoittamisajankohtaan, nykyaikaan. Aikakausi myös elää, vaikka Heikkilä itse ei vanhenekaan. 1920-luvulla kirjoitetut kirjat sijoittuvat 1920-luvulle, vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Sierranuevan sulotar eletään vuotta 1933, sodan jälkeen kirjoitetussa kirjassa Kuka tuntee naiset? (1947) kuvataan sodanjälkeistä maailmaa ja niin edelleen. 

Penttilän tyyli tuntuu nykyään luettuna työläältä, mutta ajan intellektuellit ihailivat sitä ja arvostivat Penttilän korkealle omassa lajissaan. On jopa puhuttu pienestä Penttilä-kultista. Kuka tahansa ei ollut kykenevä lukemaan Penttilää. Vielä vuonna 1947 Vilho Suomi innostui Arvostelevassa kirjaluettelossa toteamaan Kuka tuntee naiset? -kirjasta näin: "Kirjailijan tyyli [on] älykkäästi iloittelevaa ja ironisoivaa, jopa siinä määrin, että lukijalta täytyy edellyttää verraten hyvää yleissivistystä, jotta ihmisten ja yhteiskunnan heikkouksilla ja naurettavuuksilla leikittelevä pilanteko löytäisi perille." Samalla Penttilän tyyli on vanhentunut. 

Sierranuevan sulotar (1934) kärsii samoista piirteistä. Penttilä ei koskaan oikein kunnolla kuvaa toimintakohtauksia, vaan niihin vain viitataan, usein sangen elliptisesti, joskus pelkän replikoinnin avulla. Kirjaa lukiessa ei pääse syntymään sellaista lähes ruumiillista suhdetta, joka parhaissa jännitys- ja seikkailuromaaneissa voi syntyä. Romaanissa Sierranuevan sulotar on täynnä konnia, kansainvälisiä seikkailijoita ja palkkasotureita, mutta kovin vaaralliselta paikalta se ei koskaan tunnu. 

Romaanin alussa Meksikon presidentti lähettää Heikkilän Keski-Amerikkaan Sierranuevan tasavaltaan salamyhkäistä tehtävää suorittamaan. Pienen maan presidentti kuvittelee olevansa "uusi Simon Bolivar", mutta keskittyy pitämään luonnonrikkauksia itsellään. Heikkilä ottaa mukaansa apurinsa Silvion ja intiaanioppaan Tlacan, ja saapuessaan perille he esiintyvät amerikkalaisina arkeologeina. Pian Heikkilä ja kumppanit törmäävät vallankaappausta havittelevan entisen presidentin joukkoihin sekä suomalaiseen "juoppoon ja juonittelijaan" Toivo Taavetti Torkkaan. Heikkilä ei olisi Heikkilä, ellei hän tapaisi myös kaunista naista, doña Camillaa. Tämän isä markiisi don Ramiro on kansan suosiossa ja Heikkilä kumppaneineen päättää auttaa häntä saamaan vallan Sierranuevan tasavallassa. Seuraa monenlaisia seikkailuja ja paljastumisia ja pakenemisia. Juoni on monipolvinen ja sekava eikä Penttilä juuri auta lukijaa. Lopussa käänteet tulevat loputtoman pitkissä repliikeissä, ja suomalainen juoppokin paljastuu kansainväliseksi palkkasoturiksi Cameroniksi (ihmeen hyvin hän puhuu suomea!). 

Jorma Nortimo: Herra ja ylhäisyys (1944)

Simo Penttilän luomus kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä pääsi myös valkokankaalle. Vuonna 1944 ensi-iltaan tuli Jorma Nortimon ohjaama elokuva Herra ja ylhäisyys, jossa pääosaa esitti Tauno Palo. Suomalaisittain poikkeuksellisen lavastuksen suunnitteli nimimerkki Roy eli Tapio Vilpponen, joka oli myöhemminkin kiinnostunut Meksikoon sijoittuvista seikkailuista, sillä hän kirjoitti vuodesta 1958 alkaen omaa El Zorro -sarjaansa. Elokuvan lavastukset kiinnittivät huomiota jo omana aikanaan, esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesi, että elokuvassa "on käytetty oikein ulkolaisia, tarkemmin sanoen amerikkalaisia mittasuhteita". Elokuva kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla, jonne rakennettiin vaivoja säästelemättä meksikolainen kaupunki. Herran ja ylhäisyyden tekeminen maksoikin yli 400 000 markkaa, mikä teki siitä poikkeuksellisen kalliin elokuvan. Se oli kuitenkin valmistumisvuotensa toiseksi suosituin kotimainen ensi-ilta (Dynamiittityttö oli suositumpi). 

Elokuva pohjautuu Penttilän romaaniin Sierranuevan sulotar, joka oli ilmestynyt vuosikymmen aiemmin. Vuonna 1945 eli vain vuosi elokuvan jälkeen Penttilän novelleista julkaistiin kooste, jolla on sama nimi kuin elokuvalla. Elokuva on uskollinen romaanille Penttilän dialogia myöten ja niinpä se on myös yhtä sekava. T. J. A. Heikkilää esittää Tauno Palo ja doña Camillaa Regina Linnanheimo, joka ainakin silmiä siristäen käy keskiamerikkalaisesta markiisin tyttärestä. Penttilän tarinoissa tosin sikäläiset kaunottaret ovat aina huomattavan vaaleita, mikä kielii tietynlaisista asenteista.

Herran ja ylhäisyyden arvioissa elokuvaa käsiteltiin seikkailuelokuvana, ja sellaisena se onkin luontevampi nähdä kuin länkkärinä, varsinkin kun tarina sijoittuu Keski-Amerikkaan Heikkilä-tarinoiden normaalin miljöön, Meksikon sijasta. Tarinassa on yllättävän vähän länkkäreille tyypillisiä elementtejä, ratsastelua on melko vähän, lännenelokuville tyypillisiä maisemia ei ole juuri lainkaan, suurelta osin ollaan sisätiloissa. 

Herra ja ylhäisyys -elokuvassa on samaa vikaa kuin Penttilän teksteissäkin: siinä puhutaan toiminnasta, joka on tulossa tai jo tapahtunut, mutta itseään toimintaa ei useinkaan näytetä. Monet Penttilän novelleistahan alkavat vasta siinä vaiheessa, kun Heikkilä on jo pannut pahikset telkien taakse tai tappanut, niin kuin hänen tapansa usein on. Paikoitellen Herra ja ylhäisyys -elokuvassa ei edes tunnu siltä että Heikkilä olisi puheidensa veroinen sankari, kun hän ei juuri sankaruuttaan osoita, ainoastaan puhuu siitä. Jorma Nortimo myös ohjaa dialogipainotteisesti, ja siirtymät kohtauksesta toiseen ovat staattisia. 

Dialogipainotteisuutta korostaa myös se, että Simo Penttilä toimi itse elokuvan käsikirjoittajana eikä selvästikään ole malttanut karsia itselleen tyypillistä nokkelaa replikointia. Pitkät sanailut hidastavat elokuvaa ja tekevät sen lopulta sekavaksi, mistä huomautti esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kriitikko T. A. Hän kirjoitti: "Filmikertomuksesta puuttuu juonta eteenpäin kuljettava johtolanka, joka sitoisi tapahtumasarjat toisiinsa kiinteästi määrättyyn kulminaatiopisteeseen kehittyväksi aiheeksi. Nyt voisi alku- ja loppukohtauksen väliin mahdutettu monikirjavainen tapahtumasarja alkaa yhtä hyvin lopusta kuin alusta." Samaa totesi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi. Uuden Suomen kriitikko S. S. tosin totesi: "Herra ja ylhäisyys onkin lähinnä verrattavissa loisteliaaseen oopperaan, jossa itse juonen punainen lanka lopulta on sivuseikka, ja päähuomio kiintyy yksityisiin tilanteisiin sekä tietenkin ulkonaiseen silmänruokaan." (Erikoista on, että S. S. lienee ollut Salama Simonen eli Simo Penttilän toimittajavaimo!) Selvänäköinen on ollut Aamulehden O. V-hl:n huomio, jonka mukaan Penttilän kirjat eivät ole elokuvallisia, koska tarinoista puuttuu "seikkailun rytmi ja jännitys" ja kaikki huomio kiinnittyy tyyliin. 

Herran ja ylhäisyyden seikkailijoita:
Reino Valkama Cameronina (vas.), Tauno Palo Heikkilänä
ja ohjaaja Jorma Nortimo Heikkilän assistenttina 

Kuvauksena Keski-Amerikasta Herran ja ylhäisyyden Meksiko on toivottoman stereotyyppinen: lähes kaikilla henkilöillä on päässään valtava sombrero ja jokainen hokee "carambaa" joka toisessa lauseessa. Espanjankielisiä nimiä pudotellaan rituaalinomaisesti joka käänteessä, ilmeisesti luomassa humoristista vaikutelmaa. Penttilä itse arvosti univormuja, mikä selittää sen, että Heikkilä ja muut pukeutuvat koko ajan näyttäviin paraatipukuihin. Elokuvan "el presidente" ja tämän vasallit ovat koomisia pahiksia isoine viiksineen ja typerine hattuineen. 

Penttilän monet suosikkiteemat näkyvät elokuvassa. Lopussa näytetään esimerkkiä siitä, miten oikeutta tehdään: nopeasti ja armotta ja usein ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Viranomainenkin voi ottaa lain omiin käsiinsä. Pääosassa on kuitenkin Heikkilän ruumiillistama miesihanne: naisia kaadetaan vasemmalta ja oikealta, mutta miehen sydän kuuluu armeijalle ja valtiolle. Heikkilä ei tietenkään pääse puhumaan isänmaasta, Meksikossa kun on. Toisaalta näin Penttilä pääsee näyttämään, että suomalainen mies päihittää kaikkien muitten maitten miehet. 

Herra ja ylhäisyys oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen lännenelokuvaksi laskettava tuotanto, joka viitoitti tietä myöhemmillekin filmeille. Esimerkiksi Spede Pasasen ja Vesa-Matti Loirin Hirttämättömät (1971) kuvattiin samanlaisissa ympäristöissä, Porvoon hiekkakuopilla, tosin lähes ilman lavastusta. Herraa ja ylhäisyyttä sekä Hirttämättömiä yhdistää myös se, että kummassakaan ei paljon ratsastella.