Epidemiat suomalaisessa kirjallisuudessa, lähinnä kauhu-

Käsittelen epidemioita koskevaa kirjallisuutta jonkin verran tuoreessa teoksessani Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka kertoo suomalaisen kauhukirjallisuuden historian. Epidemiakirjallisuus on Suomessa vähäistä (jos on joitain enemmän valtavirtakirjallisuuden piiriin kuuluvia esimerkkejä, kuulen niistä mielelläni vaikka kommentissa), mutta joitain esimerkkejä löytyy – valitettavasti kaikki eivät ole kirjallisesti kovin kohottavia.

Usein kauhukirjallisuus ja epidemiat kohtaavat zombifiktiossa. Zombiapokalypsi, tilanne jossa ihmiskunnasta valtaosa on muuttunut lihaa ja aivoja jahtaaviksi eläviksi kuolleiksi, on tuttu esimerkiksi George Romeron elokuvista ja The Walking Dead -sarjasta, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa sitä on kuvattu vain vähän. Keksin kolme esimerkkiä, joista yksi ei varsinaisesti ole zombiaiheinen, mutta muistuttaa sellaista jonkin verran.

Ensimmäinen on tietenkin kymmenisen vuotta sitten toimittamani pieni antologia Tuhansien zombien maa, jonka Turbator julkaisi pienikokoisena pokkarina. Siinä on kymmenisen tarinaa, joissa tavataan eläviä kuolleita, muistettavimmin ehkä Tuomas Salorannan "Äidin talo" -tarinassa ja Miina Supisen lyhyessä armeijakuvauksessa "Miten se ihmisen tappaa". Myös Petri Salinin hirtehinen "Elävien kuolleiden aamupäivä" sijoittuu armeijaympäristöön ja on itse asiassa hyvinkin ajankohtainen, kun Uusimaa on suljettu. Tulee itse asiassa tätä kirjoittaessani tätä mieleen, että kirjasta voisi tehdä jopa uusintapainoksen... En ole aivan varma, koska en ole kirjaa lukenut hetkeen, mutta todennäköisesti kaikissa tarinoissa zombiapokalypsin takana ei ole epidemia.

Ainoa suomalainen zombiromaani – valitettavasti – on tamperelaisen Jukka Niemisen Zombivyöhyke (2012). Nieminen on välillä ilmoittanut olevansa parasta, mitä suomalaiselle kauhulle on tapahtunut, mutta aivan tästä ei ole Zombivyöhykkeessä kuitenkaan kyse. Nolostuttavan huonosti kirjoitetussa kirjassa on samantyyppisiä ajatuksia kuin Walking Deadissa: joukko eloonjääneitä yrittää selviytyä zombien valtaamassa Suomessa ja päättää lähteä Tampereen takaa Teiskosta Poriin päästäkseen veneellä Ruotsiin. Ote Niemisen proosasta: "Voi olla että joudumme juoksemaan välillä henkemme edestä, joka on jopa todennäköistä, joten pystymmekö juoksemaan zombeja pakoon rinkat selässä. Tahdomme tai emme, meidän on kuljettava kevyesti joka tarkoittaa ruoan hankkimista matkalla. Tämä taas tarkoittaa retkiä taajamiin, olkoonkin että siinä on riskinsä."

Zombiromaania lähestyy Harri Hietikon Pandemian jälkeen (2018), jonka julkaisi kouvolalainen Reuna. Siinä  ei nähdä varsinaisia zombeja, mutta sen kuva maailmasta muistuttaa nimenomaan zombiapokalypsia. Hietikon romaanissa influenssan kaltainen virus on tuhonnut 90 prosenttia maapallon väestöstä ja lopusta osalla on shamaanimaisia kykyjä. Hietikko keskittyy toiminnalliseen kuvaukseen eri heimojen välisistä sodista.

Epidemiaa kuvaa myös Tuomo Jäntin toinen romaani Verso (2017), jossa ihmiset alkavat kasvaa heinää ja lehtiä. Vaikka mainitsen kirjan teoksessani, en sitä kuitenkaan ehtinyt lukemaan, joten en kommentoi sitä tämän enempää. Jäntin esikoisteos Talven hallava hevonen (2015) oli tosin pettymys kiehtovasta alustaan huolimatta.

Ystäväni ja kollegani naureskeli, että usealla suomalaisessa kirjailijalla on jo "Koronapäiväkirjat" tekeillä, joillain parikin. Ehkä joku jo valmistelee keskeistä suomalaista zombiromaania. Mene ja tiedä, mutta olisi korkea aika tuoda Suomi sivistysmaiden keskuuteen!

Pari Conan Doyle -väärennöstä

Hiukan luettavaa koronaviruksen saartamille: pikku juttu, joka ilmestyi Ruumiin kulttuurissa kymmenisen vuotta sitten. Sittemminhän Reijo Valta on oman mikrokustantamonsa kautta julkaissut uusintoina joitain saksalaisia Holmes-tarinoita. Sen sijaan verenimijäkirjaan en ole saanut minkäänlaista selkoa; olen näemmä aiheesta kirjoittanut aiemminkin täällä, toisessa blogissa. EDIT: kommentissa Tommi Uschanow kertoo lähes varmasti selvittäneensä tapauksen: kyse on ranskalaisen Xavier de Montépinin romaanista La reine de la nuit ("Yön kuningatar"). 

Saksalainen Holmes ja väärennetty Conan Doyle

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografisteja on pitkään hämännyt kaksi kirjaa, jotka ovat täällä ilmestyneet Arthur Conan Doylen nimellä, mutta joille ei löydy vastinetta salapoliisikirjallisuuden mestarin tuotannosta.
Porilaisen Otto Andersinin kustannusliikkeen vuonna 1918 julkaisema Aatelinen varas on 68-sivuinen vihkonen, joka tuntuu oudolta jo heti kättelyssä. Sherlock Holmes saa kaksi kirjettä, jotka on kirjoitettu eri käsialoilla. Toisessa lähetetään terveisiä metsästysjuhlista Kettrenbow-nimisessä paikassa ja toisessa lukee vain ”Auttakaa minua!” Holmes ei olisi Holmes, jos hän ei välittömästi tunnistaisi, että kirjeet on eri käsialoista riippumatta kirjoittanut yksi ja sama ihminen. Selitys: englantilaisen yläluokan ihmiset osaavat kirjoittaa yhtä hyvin kummallakin kädellä.
Tämän jälkeen Holmesin luokse tulee eräs Charley Friller, joka sanoo keräilevänsä timantteja. Hänen ongelmansa on, että hän on viime aikoina löytänyt timantteja paikoista, joihin hän ei niitä ole laittanut.
Aatelinen varas on absurdi tarina, jonka tunnistaa nopeasti väärennetyksi. Holmesin päättelykyky on pahassa ruosteessa tai hän on ottanut normaalia suuremman annoksen kokaiinia.
Selvin syy, jonka takia tarina ei voi olla aito ja alkuperäinen, on se, että Watsonin tilalla on tyyppi nimeltä Harry Taxon (Watsonia ei tarinassa nähdä lainkaan). Taxon on Holmesin oppilas ja haluaa tulla yhtä suureksi etsiväksi kuin tämäkin. Taxon on tietysti fiksumpi kuin Watson ja auttaa Holmesia Aatelisessa varkaassa ratkaisemaan rikoksen.
Holmeskin on erilainen. Hänellä on Conan Doylen sankarista poiketen erilaisia teknisiä keksintöjä – hän esimerkiksi näkee peililaitteestaan, kuka on ovella.
Aatelisen varkaan ovat todennäköisesti kirjoittaneet saksalaiset herrat nimeltä Kurt Matull ja Theo Blankensee. Tarinat ilmestyivät alun perin Detektiv Sherlock Holmes -lehdessä vuosina 1907—1911. Harry Taxon sai lopulta oman lehtensäkin, nimeltä Harry Taxon und sein Meister, joka ilmestyi vuosina 1908—1909.
Taxon–tarinat olivat suosittuja muuallakin Euroopassa ja niistä ilmestyi kirjan mittainen kokoelma Memorias Intimas del Rey de los Detectives Espanjassa. Tästä kirjasta Anthony Boucher valitsi ja käänsi tarinan ”Jack El Destripator”. Ellery Queen’s Mystery Magazinessa ilmestyneessä tarinassa Holmes ja Taxon ottavat kiinni Viiltäjä-Jackin, joka on ehtinyt jo 37 uhriin asti. Tarina ilmestyi uudestaan vuonna 1953 Allan Barnardin toimittamassa Viiltäjä-Jack -kokoelmassa The Harlot Killer.
Matullin ja Blankenseen toinen suosittu sankari oli Lord Lister, joka tunnettiin myös nimellä Raffles. Kirjoittajakaksikko oli siis nyysinyt tämänkin hahmon toiselta kirjoittajalta (brittiläiseltä E. W. Hornungilta), mutta Lord Lister vaihtoi nopeasti nimensä ja hänestä tuli John W. Sinclair.
Aatelisen varkaan alkuperä sentään nettiaikana löytyy helposti, mutta vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton tapaus on Verenimijän uhri. Kirja ilmestyi suomenkielisenä Michiganissa kahdessa osassa vuosina 1906—1907 ja on Suomessa äärimmäisen harvinainen. Kannessa ja nimiösivulla lukee selvästi Arthur Conan Doyle.
Conan Doylen keräilijät voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska suurella varmuudella se ei ole Conan Doylen kirjoittama.
Kirjan päähenkilö on paroni Luc de Kerjean, joka järjestelee salaliittoa kuningas Ludvig XV:tä vastaan. Tapahtuma-aika on 1770-luku, ja tarinan ”verenimijällä” tarkoitetaan salaperäistä Punaisen talon keisarinnaa. Historiallisen salaliittoseikkailun lajityyppiä Conan Doyle ei missään vaiheessa kokeillut ja romaani muistuttaakin enemmän Alexandre Dumasin tai tämän jäljittelijöiden, vaikkapa Ponson du Terrailin, teoksia.
On tietysti mahdollista, että Verenimijän uhri on kirja, jota Conan Doyle ei saanut myydyksi kuin amerikansuomalaiselle kustantamolle, mutta aika epätodennäköiseltä sekin kuulostaa.

Aatelinen varas: Sherlock Holmes'in salapoliisiseikkailuja. Otto Andersin: Pori 1918.
Verenimijän uhri. Osa 1. Kaleva: Michigan 1906. Osa 2. Kaleva: Michigan 1907.

Eino Ruutsalo lyhytelokuvien tekijänä

Eino Ruutsalo

Jotain sisältöä tännekin pitkästä aikaa! Suomalaisen elokuvan festivaali, jonka taiteellinen johtaja olen, järjestetään Turussa 29:nnen kerran tulevan huhtikuun alussa, ja yksi festivaalin teemoista on Eino Ruutsalon tuotanto. Ruutsalo on itseäni kiehtonut jo pitkään, hänen kokeellisia, osin abstrakteja elokuviaan voisin katsoa loputtomiin. Ruutsalon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 99 vuotta, ja ajattelimme olla hyvissä ajoin liikkeellä, koska vuoden päästä hänen elokuvansa tulevat televisiosta ja niistä julkaistaan vaikka dvd-boksi - mistäs sitä ikinä tietää? Festivaalin aikaan julkaisen myös Helmivyön kautta uudestaan Ruutsalon ainoan romaanin Toropainen tyrmätään (1946).

Tässä juttu, jonka aloitukseen en ole tyytyväinen, mutta jonka loppupuolen kyllä allekirjoitan. En ole varma, missä tämä on julkaistu, kyse voi olla esimerkiksi Turun elokuvakerhojen yhteislehdestä Zoomista, sillä elokuva-arkiston Turun sarjassa näytettiin kooste Ruutsalon lyhytelokuvia parisenkymmentä vuotta sitten. 

Tässä Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmisto. Pitäkää peukkuja, ettei koronavirus vielä estä festivaalin järjestämistä! EDIT: esti sittenkin, festivaali järjestetään myöhemmin loppukesällä tai syksyllä. 

Eino Ruutsalo, suomalaisen kokeellisen elokuvan tärkein tekijä

Eino Ruutsalo (1921-2001) ohjasi neljä pitkää elokuvaa, jotka eivät ole jääneet elämään kuin yksinä merkkeinä eurooppalaisen uuden aallon haparoivasta tulosta suomalaiseen elokuvaan. Arvostetuin Ruutsalon pitkistä elokuvista on Tuulinen päivä (1962), mutta tunnetumpi lienee kuitenkin Ranskassa tehty, ulkokohtaiseksi uuden aallon matkimiseksi tuomittu Viheltäjät/Les Siffleurs (1964), jonka pääosaan Ruutsalo oli saanut Jean-Claude Brialyn.
Kiinnostavampi Ruutsalo on ollut kokeellisten lyhytelokuvien tekijänä. Hän teki joitain näytelmällisiä lyhytelokuvia, mutta nämä (esimerkiksi Don Quijote, 1961) tuntuvat jo vanhentuneilta ja löysiltä. Abstraktin elokuvan alueella Ruutsalon työt eivät ole kuitenkaan vanhentuneet tippaakaan, ja häntä on pidetty jopa suomalaisen rock-videon edelläkävijänä.
Ruutsalo teki 1960- ja 70-luvuilla abstrakteja ekspressionistisia elokuvia, joissa hän pyrki hajoittamaan kuvakomposition ja kerronnan lait. Ruutsalo oli näissä töissään varmasti suomalaisen elokuvan 60-luvun radikaalein tekijä ja yksi harvoja kotimaisia ohjaajia, joka omistautui näinkin pitkään kokeelliselle elokuvalle. Ruutsalo oli opiskellut 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja varmasti tutustunut siellä vahvaan kokeellisen elokuvan ilmapiiriin.
Ruutsaloa voi verrata ulkomaisiin kokeellisen elokuvan ja animaation klassikoihin. Häntä yhdistää esimerkiksi kanadalaiseen Norman McLareniin se, että kummatkin tekivät elokuvia ilman kameraa. Sekä Ruutsalo että McLaren raaputtivat ja maalasivat raakafilmiä, joka valotettiin jälkeenpäin. Tekniikka periytyy uusiseelantilaissyntyiseltä Len Lyeltä, mutta aiemmin esimerkiksi Man Ray oli tehnyt joitain pätkiä elokuviinsa ilman kameraa. Lisäksi italialaiset futuristit olivat kokeilleet tekniikkaa jo 1910-luvun lopulla.
Ruutsalo eroaa McLarenista siinä, että hänen kanadalainen kollegansa ei juurikaan käyttänyt valmista filmimateriaalia — Ruutsaloa voi pitää suomalaisena scratch-elokuvan edelläkävijänä siinä, että hän raaputtaa ja kierrättää usein samoja filminpätkiä elokuvasta toiseen. Tämä tosin syö elokuvien tehoa, jos niitä katsoo monta peräkkäin.
Ruutsaloa voi verrata myös amerikkalaiseen Stan Brakhageen, jonka elokuvista osa on tehty ilman kameraa. Brakhagen elokuva Mothlight (1963) on tehty liimaamalla koinsiipiä raakafilmiin, ja Ruutsalon työskentelytavat kuulostavat hyvin samantyyppisiltä: ”Vahasin mehiläisvahalla filmikalvon ja kirjoitin sille kirjoituskoneella. Panin myös mustavalkoista filmimateriaalia erilaisiin kemikaaleihin saadakseni niihin erisävyisiä pintoja.”
Ruutsalo teki siis mustavalkofilmillä värillisiä elokuvia! Brakhagen ja Ruutsalon erottaa kuitenkin nähdäkseni se, että Ruutsalolla ei ollut amerikkalaisen ohjaajan kaltaista teoreettista pyrkimystä. Brakhagehan pyrki hajottamaan perinteisen länsimaisen tavan katsoa ja tulkita katsetta ja hänen elokuviaan voi pitää poliittisina hyökkäyksinä perinteisiä näkemisen tapoja vastaan. Ruutsalon elokuvissa poliittista tendenssiä on vaikea nähdä.

Ruutsalo: Kineettisiä kuvia

Sekä Brakhagelle että Ruutsalolle oli kuitenkin tärkeätä, että leikkauksen avulla muodostettiin assosiaatioita katsojan mielessä. Ruutsalo olisi varmasti voinut allekirjoittaa Brakhagen näkemyksen siitä, että elokuvat ovat omaksuneet teatterin ja kirjallisuuden keinot, sen sijaan että pyrkisivät niistä eroon. Ruutsalo sanoi myöhemmin, että hän halusi elokuvissaan pyrkiä eroon ”filmin teoreettisesta tuntemisesta” ja ”saada siihen suoran, kouriintuntuvan kontaktin”. Ruutsalolle kokeelliset elokuvat olivat vain yksi osa visuaalisen maailman ja merkkien tutkimusta: elokuville luontevaa jatkoa ovat useat kuvarunot, kirjainkuvat, valotaideteokset ja useat muut kirjallisuuden, kuvataiteen ja elävän kuvan rajoilla liikkuvat taiteenmuodot. Tai toisinpäin: näille luontevaa jatketta olivat elokuvat. Teoreettisimmillaan Ruutsalo olikin joissain semioottisissa elokuvissaan, kuten ABC 123 (1967), jossa hän käsitteli kirjaimia ja numeroita graafisina kuvina.
Ei ole ihme, että näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei saanut aikaiseksi samanlaista vimmaa kuin lyhytelokuvissaan, koska niissä ei voi samalla tavalla tutkia merkkien maailmaa konkreettisesti.
Ruutsalon parhaat kokeelliset työt ovat kuitenkin hänen abstraktit elokuvansa, kuten Kineettisiä kuvia (1962), jossa filmiä on rei’itetty, raaputettu ja syövytetty. Kaksi kanaa (1963), Ruutsalon varmasti esitetyin lyhytelokuva, on samanlainen visuaalisten ärsykkeiden hyökkäys, jossa Ruutsalo käsitteli olemassaolevaa kuvamateriaalia muun muassa jostakusta naismallista muun muassa maalaamalla sen päälle. Samaa filminpätkää Ruutsalo on käyttänyt muissakin teoksissaan, kuten vedoksessa ”Toistettu liike” (1967).
Näissä elokuvissa Ruutsalo käytti Otto Donnerin varta vasten sävellettyä musiikkia. Yhteisvaikutelma on tiukka ja toisiaan tukeva ja varsinkin hauska — kokeellista elokuvaa ei tule lähestyä pelkästään vakavana taiteena, vaan irrottelun ja iloittelun ilmapiirissä.
Elokuvassa + Plus – Miinus (1967) Ruutsalo käyttää erilaisia silhuettikuvia ihmisistä eri tilanteissa — yksi vahvimmista on kuva sotilaasta, jonka päälle Ruutsalo on raaputtanut tähtäimen ristikkokuvion. Vuonna 1965 valmistuneessa Hypyssä Ruutsalo on raaputtanut ihmisten päitä erilaisista kuvapätkistä.
Foodissa (1967) on sama idea — joku voisi pitää päitä ja niiden poisraaputtamista jopa pakkomielteenä Ruutsalon elokuvissa. Ehkä kyse on hyökkäyksestä perinteisiä, hegemonisia aisteja — näkö, kuulo — tai ehkä jopa järkeä vastaan. Sikäli Ruutsalo on varmasti Stan Brakhagen sukulaissielu.