Leonard Cline: Jumalan pää: esipuhe

Clinen romaanin ensipainos vuodelta 1925

Minusta on näköjään tullut myös suomentaja kaiken muun lisäksi. Olen suomentanut jo kuusi romaania (tai oikeastaan seitsemän, mutta seitsemäs ei ole vielä ilmestynyt) sekä yhden pitkän esseen (Lovecraftin Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa). Yksi näistä romaanisuomennoksista on amerikkalaisen Leonard Clinen Jumalan pää eli God Head. Se ilmestyi alun perin 1920-luvulla, ja vaikka siinä kerrotaan suomalaisista siirtolaisista ja kirja arvosteltiin tuoreeltaan Helsingin Sanomissa, sitä ei ole koskaan aiemmin käännetty eikä sitä käytännössä ole täällä lainkaan tunnettu tai luettu, tuota Hesarin vanhaa arviota lukuun ottamatta. Suomensin teosta apurahalla tai oikeastaan apurahan jämillä, koska pääsin aloittamaan työn vasta, kun apuraha oli käytännössä käytetty muihin hankkeisiin. (Kirjoitan tästä joskus lisää.) Koska en pidä keskeneräisistä hankkeista, jatkoin työtä, vaikka se oli myös kiusallisen vaikeaa. Nyt kun katson kirjaa, huomaan, että se olisi pitänyt oikolukea vielä kerran, mutta sellaiseen ei nyt valitettavasti ollut aikaa. 

Tein kirjaan myös esipuheen, julkaisen sen alla hiukan editoituna. Pidempi versio on kirjassani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, jonka saa esim. täältä. Cline on kiehtova hahmo ja Jumalan pää kiehtova kirja, joten suosittelen tutustumaan. Esipuheessa mainittu Douglas A. Anderson pitää Clineen keskittyvää blogia täällä; sain häneltä paljon tärkeää tietoa aivan viime vaiheissa (oletan, että häneltä sain alun perin kuulla koko kirjasta sähköpostilistalla kauan sitten). Tähän olen lisännyt pariin kohtaan Andersonin huomautuksen. 

Jumalan pää saatavilla verkkokaupoista mm. täällä. Kustantajan sivu täällä; sivulla sanotaan, että romaani olisi kauhuhenkinen, mutta minusta se ei ole oikein sitäkään, vaikka Clinen maine lepääkin kauhuromaani The Dark Chamberin hartioilla. Paulus Kempfin sekoilu Michiganin erämaissa on toki ajoittain pelottavaa ja ahdistavaa. 

Leonard Cline ja Jumalan pää

Leonard Clinen nimi ei sano juuri kenellekään suomalaiselle mitään, vaikka hänen romaanissaan Jumalan pää Kalevala näyttelee merkittävää temaattista roolia ja sen suppeasta henkilökaartista valtaosa on suomalaisia siirtolaisia. Onko Kalevala niin pyhä asia suomalaisille, ettemme halua tietää muiden kirjoittamista Kalevala-aiheisista kirjoista? 

Kauhean hyvässä valossa Cline ei naiiveja suomalaissiirtolaisiaan näytä, mutta ei hän tee niin Jumalan pään päähenkilöllekään, opportunistiselle valehtelijalle ja narsistille Paulus Kempfille. Kempf on yksi 1900-luvun kirjallisuuden varhaisia epäluotettavia kertojia, jonka jutut niin lukijalle kuin kirjan muille henkilöillekin ovat täynnä mielettömiä paisutteluja ja suoranaisia vedätyksiä. Hän valehtelee myös itselleen, vaikka on kirjan myötä tekevinään suurta parannusta. 

Leonard Clinea ei ehkä muistettaisi lainkaan, jos kauhukirjallisuuden moderni klassikko H. P. Lovecraft ei mainitsisi häntä esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927/1945). Tekstissä Lovecraft ylistää Clinen romaania The Dark Chamber (1927), jossa mies pyrkii muistojaan tallentamalla ja aistejaan kiihottamalla päästä käsiksi rotumuistoihin ja muuttuu epäinhimilliseksi olennoksi. Samanlainen matka pimeyden sydämeen on myös Jumalan pää.

Leonard Lanson Cline, Jr. syntyi vuonna 1893 Michiganissa mainostoimittajaisän ja kirjallisia harrastuksia omanneen äidin lapsena. Cline työskenteli vuodesta 1916 alkaen toimittajan hommissa. Hän oli uutisreportteri, mutta kirjoitti myös musiikki-, näytelmä-, kirja- ja taidearvosteluja. Cline kynäili runoja eri lehtiin jo nuorena miehenä, ja vuonna 1914 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Poems. 

Vuonna 1922 Cline siirtyi Baltimore Suniin, johon hänet oli houkutellut aikansa tunnetuimpiin intellektuelleihin kuulunut H. L. Mencken. Menckenin kautta Cline sai tekstejä läpi myös aikansa tärkeimpiin aikakauslehtiin, kuten The Smart Setiin, The American Mercuryyn ja The New Republiciin.

Vuonna 1925 ilmestyi Clinen esikoisromaani God Head – Cline todellakin kirjoittaa teoksen nimen näin, vaikka jumaluutta tarkoittava "godhead" kirjoitetaan yhteen. Kirjan julkaisi vasta perustettu Viking Press, josta tuli aikaa myötä merkittävä laatukustantamo. Meriseikkailu Listen, Moon! ilmestyi vuonna 1926. Seuraavana vuonna ilmestyi Clinen kolmas romaani, jo mainittu kauhuteos The Dark Chamber. Kummatkin teokset olivat Viking Pressin julkaisemia.

Cline oli tässä vaiheessa osa aikansa yhdysvaltalaista kirjallista eliittiä, pienimuotoista julkista suosiota nauttinut intellektuelli, jonka elämä katkesi äkillisesti tragedian jälkeen. Cline, jolle alkoholi maistui, oli nimittäin ampunut ystäväänsä kesken viinankatkuisen tappelun. Clinen ystävä  kuoli vammoihinsa sairaalassa, mutta ehti sitä ennen antaa lausunnon, jonka mukaan Cline oli syytön. Tämä ei estänyt tuomaria määräämästä Clinea vankilaan vuodeksi. Tänä aikana Cline kirjoitti salanimellä Alan Forsyth jatkokertomuksia pulp-lehtiin. Tapaus oli laajalti julkisuudessa, mikä aiheutti sen, että Clinen vaimo jätti hänet. Tapausta uutisoitiin myös Suomessa, jossa tunnuttiin ilakoivan, että sairaalloisen ja suomalaisia panettelevan kirjan kirjoittajaa syytetään murhasta.

Cline vapautui vankilasta kahta kuukautta aiemmin hyvän käytöksen ansiosta.  Hän pääsi töihin Time-lehteen, mutta tätä vaihetta ei kauan kestänyt, kun hän kuoli tammikuussa 1929 sydänkohtaukseen. Hän oli paria päivää aiemmin järjestämillään juhlilla valittanut rintakivuista. Clinelta julkaistiin vielä postuumi runokokoelma After-Walker (1930). 

Tästä alkoi Clinen unohdus. The Dark Chamber on toki julkaistu kolmeen kertaan uudelleen, mutta uusintapainoksista yksi on pienkustantamon kirja 2000-luvulta. God Head julkaistiin ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 2012. Listen, Moon! -kirjaa tai Clinen runoja ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Tolkien-tutkijana tunnettu Douglas A. Anderson oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota Clineen. Hän toimitti Clinen pulp-novelleista uusintajulkaisun The Lady of Frozen Death and Other Weird Tales (1992) ja kirjoitti esipuheen The Dark Chamberin uudelleenjulkaisuun vuonna 2005. Myöhemmin hän on oman pienkustantamonsa kautta julkaissut uudestaan Clinen jatkokertomuksen The Cult Murders; siitä on tullut toinenkin, näyttävämpi uusintapainos Steeger Booksin kautta.

Miksi Cline sitten pitäisi muistaa? Suomessa Jumalan pää resonoi, koska se kuvaa suomalaisia siirtolaisia Michiganin erämaissa ja siirtolaisuuden tutkiminen on ollut merkittävä osa suomalaista identiteettiä pitkään. Lisäksi Jumalan pää on omaperäinen lisä Kalevalasta innoittuneisiin proosateoksiin – joita ei Suomessakaan ole liialti julkaistu. Kirjassa on joitain virheitä, kuten puhe vuoden 1870 kapinasta, mutta laaja kuva suomalaisista on osuva. Idean romaaniin Cline sai raportoituaan Michiganin kaivoslakoista vuonna 1917 ja tavattuaan juttuja tehdessään suomalaistaustaisen mystillisen agitaattorin Strangin. (Huom! Cline-tuntija Douglas Anderson on sitä mieltä, että Strang ei ollut suomalainen, vaan ehkä ruotsalainen.)

Tarinaan Cline liittää myös nietzscheläiset yli-ihmisuskomukset, joihin hänen päähenkilönsä, entinen taiteilija, entinen lääkäri ja entinen lakkokiihottaja Paulus Kempf lankeaa. Kempf testaa ajatuksiaan pienen kylän suomalaisiin, jotka naiivisti ja taikauskoisesti alkavat pelätä Kempfiä, vaikka tällä on oikeasti vain yksi asia mielessään: päästä isäntänsä Karl Bergbomin nuoren Aino-vaimon pöksyihin. Lopussa Kempf väläyttelee mielettömiä kosmisia visioita ihmisen ikuisesta elämästä jossain avaruuden kaukaisessa kolkassa. Samalla Kempf on kuitenkin kylmäverinen murhaaja. Hän on epäluotettava, mutta myös epämiellyttävä kertoja. Lukija tuntee hulluuden hiipivän häneenkin Jumalan päätä lukiessaan. 

Leonard Cline oli kirjoittanut arvostelun Sibeliuksen toisesta sinfoniasta Detroit Newsiin 1910-luvun lopulla. Kiinnostus suomalaisiin kansanlauluihin ja -runoihin musiikin takana heräsi ja Cline luki Kalevalan. Lisäksi hän oli asunut suomalaisen perheen naapurina ja kuunnellut perheen laulamia kaipuun täyttämiä balladeja. Laulut ja tarinat ovatkin tärkeä osa Jumalan pään kudosta – ilman Kalevalan kertomuksia Kempf ei alkaisi uskoa olevansa yli-ihminen. 

New York Worldissa kesällä 1924 ilmestyneessä kolumnissaan "Kullervo and Others" Cline kertoi suomenkielen opiskelustaan ja Kalevalan lukemisesta. Häntä harmitti, että suomalaiset muistetaan vain urheilusaavutuksistaan, kuten maratoonari Albin Stenroosista. Näiden sijaan suomalaiset tulisi muistaa arkkitehdeistä, kuten Eliel Saarisesta, joka oli tuolloin jo muuttanut Yhdysvaltoihin, tai säveltäjistä ja muusikoista, kuten Selim Palmgrenista, joka oli käynyt konserttimatkalla Yhdysvalloissa. Lisäksi suomalaisia pitäisi kunnioittaa siitä, että he puhuvat suomea joka päivä. Clinen mukaan suomi on yksi Euroopan kauneimmista kielistä. Hän tarjoilee esimerkkejä, kuten yö ("lausutaan kuten ranskan u ja eu peräkkäin") ja korpikuusen kyyneleitä. Jälkimmäinen kuuluu Clinen englanninnoksena: "tears of the pine tree that weeps in the swampy wilderness". Kolumni huomattiin suomalaisissa lehdissä tuoreeltaan ja sitä siteerattiin moneen kertaan. 

Kalevalan lisäksi Clinella oli toinenkin lähde suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän kertoo kolumnissaan ostaneensa harlemilaisesta kaupasta kirjan suomalaisia kansanlauluja. Kirjan nimeä hän ei sano, mutta siinä oli noin 500 laulua, osa edusti vanhinta kalevalaista kerrostumaa, osa oli uudempia. Jumalan päähän näistä lauluista on nuotteina päätynyt kaksi, J. H. Erkon kirjoittama "Olet maamme, armahin Suomenmaa" ja kansanlaulu "Tuonne taakse metsämaan". 

Clinen tiedetään lukeneen myös Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta, jonka päähenkilö Olavi onkin samanlainen naistensankari kuin Paulus Kempf. Heidän kohtalonsa on kuitenkin kirjojen lopussa aivan erilainen. (Huom! Douglas Anderson totesi, että mikään ei osoita, että Cline olisi lukenut Linnankosken kirjaa ennen kuin kirjoitti Jumalan pään.)

Helsingin Sanomien toimittaja Yrjö Niiniluoto (josta tuli myöhemmin lehden pitkäaikainen päätoimittaja) arvosteli God Headin melko tuoreeltaan. 18.1.1926 päivätyssä pitkässä ja paneutuneessa arviossaan Niiniluoto kiittelee romaania osuvasta suomalaisten kuvauksesta, mutta moittii sitä joistain virheistä. Kirjoittajan mukaan Cline sortuu Paulus Kempfin kuvauksessa "filosofiseen spekulatsioniin ja halpahintaistettuun faustismiin" ja vertaa teosta Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmithiin (1925), jota pitää parempana. Niiniluodon mukaan Cline sai innoituksen Kempfin hahmoon tavattuaan "mystillisen" agitaattori Strangin Michiganissa. Näinkin kiittävän arvion jälkeen on outoa, että romaania ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. 

Suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta ja sen tekemisestä

En ole kirjoittanut tänne blogiin kunnolla mitään pitkään aikaan. Se johtuu suurelta osalta siitä, ettei ole aikaa eikä jaksamista. Lähes kaikki työpäivät kuluvat työn tekemiseen - apurahalla loisijoiden kuuluisia vapaapäiviä ei juuri ole. Kun työpäivä on ohi, alan olla niin poikki, etten todellakaan jaksa mitään ylimääräisiä kirjoitteluja. Illalla katson mieluummin vähän aikaa elokuvaa tai sarjaa ennen kuin menen lukemaan kirjaa sänkyyn. 

Näin kirjailijanurani ehkä merkittävimpiin kuuluva teos meni täysin ohi tässä blogissa. Tarkoitan tietenkin maaliskuussa ilmestynyttä teosta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden historia. Tein kirjaa lähes kaksi vuotta, ja sen julkaisi Tuomas Kilven vetämä Oppian, sen jälkeen kun muutamat muut kustantajat olivat ideani hylänneet. Se ei ollut rohkaiseva kokemus enkä voi kuin ihmetellä suomalaisten kustantajien yleistä kulttuuritahtoa tai sen puutetta, mutta onneksi Tuomas - jonka kanssa olen tehnyt ennenkin yhteistyötä niin BTJ:ssä kuin Finn Lecturassakin - otti kirjan kustannettavakseen. Ja onneksi kirja on saanut myös ihan hyvin näkyvyyttä, vaikka se isoin jäi ilmeisesti saamatta - tarkoitan Helsingin Sanomia (jossa Juho Typpö tosin nosti teoksen "Tätä odotamme" -palstalle, mutta arvostelua ei koskaan tullut). 

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on jatkoa 2016 ilmestyneelle kirjalleni Wild West Finland, jossa nostin esille suomalaisen lännenkirjallisuuden. Kauhukirjallisuus on aina ollut sydäntäni lähellä, vaikka en ole harrastanut sitä niin paljon kuin haluaisin, ja olen tehnyt useita teoksia kauhun alalla: olen toimittanut sekä novelliantologioita että hakuteoksen Ulkomaisia kauhukirjailijoista yhdessä Jukka Halmeen kanssa. Myös Lovecraftin esseen "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" suomentaminen kuuluu tähän. Ajattelin myös, että suomalainen kauhukirjallisuus on niin pieni alue, että pystyn käsittelemään sen yksin. 

No, vähänpä tiesin. Kirjasta tuli yllättävän laaja, 350 sivua todella pienellä fontilla. Kirja olisi helposti ollut 500-sivuinen, jos se olisi taitettu lukijaystävällisemmin. (Jotkut arvostelijat ovat valittaneet, että kirja on huolimattomasti taitettu, mutta itse en ole juuri mokia havainnut - en ole tosin lukenut kirjaa kuin sieltä täältä.) Ymmärrän pienen kustantajan ratkaisun, tosin sisällysluettelosta puuttuvat sivunumerot harmittavat.  

Kirjan laajuus aiheutti myös sen, että sen tekeminen oli todella stressaavaa. Viime syksynä oli hetkiä, jolloin tuntui, että kaikki luhistuu - tai että en ainakaan ehdi tekemään kirjaa niin että se ilmestyy sovittuna ajankohtana. Kustantajan antamasta deadlinesta myöhästyin kuukauden ja yhden viikon, ja silti tuntui, että kaikenlaista jäi käsittelemättä. Missään nimessä en olisi voinut enempää kirjaa myöhästyttää, koska siihen tarkoitetut apurahat olivat loppuneet jo aiemmin keväällä. Elin viime syksyn mikrokustantamoni Helmivyön rahoilla, joita ei niitäkään kovin paljon ollut. (Mietin jossain vaiheessa, olisiko minun pitänyt odottaa seuraavaa apurahaa, mutta sellaistahan ei olisi välttämättä koskaan tullut, ja joka tapauksessa kustantaja oli jo ilmoittanut kirjan ilmestyväksi vuoden 2020 keväällä.) 

Joitain melko tärkeitä asioita kirjoitin käsikirjoitukseen vielä viimeisenä päivänä, jolloin kirjan lähetin. Se olikin jännä päivä: olin sopinut parin ystävän kanssa, että nähdään baarissa kahdelta iltapäivällä, sitten ilmoitin että meneekin myöhemmäksi, sitten ilmoitin, että ehkä kahdeksalta voisin ehtiä. Kun käsikirjoitus lopulta lähti Tuomakselle, laitoin koneen saman tien kiinni, kävin suihkussa (olin hikoillut paitani pilalle kirjaa työstäessäni), tilasin taksin ja odottaessani join drinkin. Käsikirjoituksen lähettämisestä kesti viisitoista minuuttia, kun olin jo baaritiskillä shampanjalasi kädessäni. En tiedä, mitä muut tekevät tällaisessa kohtaa, tuossa kohtaa minusta ainakin oli juuri oikea ratkaisu lähteä baariin ja juoda pää täyteen. 

Varmasti tämä stressi ja kiirehtiminen näkyvät teoksessa, varsinkin lähdeluettelossa, josta unohdin melkein kaikki omat teokseni, vaikka osaan viittaan esipuheessa. Jonkin verran tekstissä on lyönti- ja kirjoitusvirheitä, ja ylimääräisistä sidesanoista on joissain kritiikeissä huomautettu.   

Mitä sitten on suomalainen kauhukirjallisuus? Käsittelen sitä teoksessa mahdollisimman laajasti, sillä olen ottanut mukaan kansansatuja (ja totean, että ne eivät ole oikeaa kauhukirjallisuutta, mutta niissä on kuitenkin kauhussa myöhemmin laajasti käytettyjä aineksia), taidesatuja (esim. Laura Soinne), kansa- tai uskontotieteellistä kauhua (Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita), postmodernia proosaa (Annika Idström) ja niin edelleen. 

Mukana on myös laaja katsaus 1920-1950-luvuilla rehottaneisiin lukemistolehtiin eli viikottain tai kuukausittain ilmestyneisiin halpoihin kioskeissa myytyihin lehtiin. Sanoin Wild West Finlandin ilmestyttyä, että se on ensimmäinen suomalaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevä teos, jossa ovat mukana myös lukemistolehdet - Kuoleman usvaa ja pimeyttä täydentää kuvaa omalta osaltaan (kirjat ovat tosin paikoin päällekkäisiä, mutta olen myös tarkentanut aiheen kuvaa uudessa kirjassa). Uskon, että tämä, joidenkin mielestä ilmeisesti liian laaja osuus tulee olemaan historiallisesti arvokas - ja koko teos paljon arvokkaampi näin, "liian" laajana kuin tiiviimpänä laitoksena, jollaista jotkut kriitikot ovat kaivanneet. Itse ainakin olen ollut aina pettynyt joihinkin historiateoksiin, joista on jätetty alueen aluskasvillisuus kokonaan pois ja keskitytty vain huippuihin. (Sanonkin esipuheessa, että kirja on tehty periaatteella "on parempi tarjota liikaa tietoa kuin liian vähän". Joka tapauksessa tätä ei ole ehkä järkeä lukea kertaistumalta, vaan poimia tietoa sieltä täältä. Toisaalta teosta on myös kehuttu sujuvasanaisuudesta - mene ja tiedä.)

Mukana on tietysti myös ns. oikeaa kauhukirjallisuutta, jota on sitäkin Suomessa tehty yllättävän paljon, vaikka yleinen sanonta on, että ennen Kari Nenosta meillä ei ollut mitään. Väärinkäsitys johtuu tietysti siitä, että suomalaiset kirjailijat eivät ole rakentaneet edeltävän tradition päälle, vaan aloittaneet aina alusta. Näin suomalainen kauhukirjallisuus ei ole samalla tavalla kehittynyt kuin vaikkapa Yhdysvalloissa tai Englannissa, joissa on ollut perinnetietoisia kirjoittajia ja myös niitä, jotka ovat lähteneet kirjoittamaan perinnettä vastaan. Usein kauhua ei ole täällä kauhuksi tunnistettu eikä teoksia ole markkinoitu kauhuna - eikä niin tehdä aina vieläkään. Osa kauhusta, kuten mainitut lukemistolehdet, ovat yksinkertaisesti vain kadonneet historian hämäriin - tässäkään tuskin tulin käsitelleeksi kaikkea halpojen lukemistojen kauhua.

Suomalaisen kauhukirjallisuuden kultakausia ovat lyhyesti sanoen olleet ainakin seuraavat: 

- 1800-luvun puoliväli, jolloin ilmestyi ruotsiksi useita goottilaiseen perinteeseen sitoutuneita kauhuromaaneja

- 1800- ja 1900-luvun vaihde, jolloin tehtiin joitain folkloreen pohjautuvia tarinoita sekä harvinaisia dekadentteja kauhujuttuja

- 1920-luku, jolloin sisällissodan traumat ja yleisesti kiinnostanut esoteerinen ajattelu synnyttivät yhdessä kiinnostavaa kauhukirjallisuutta niin proosan kuin runojenkin muodossa (käsittelen paljon tulenkantajien runoutta)

- 1940-luku, jolloin lukemistolehdissä nähtiin paljon lähinnä amerikkalaisesta pulp-viihteestä vaikutteita ottanutta, usein sekavaa, toisinaan mieletöntä kauhukirjallisuutta (Harry Etelä on tämän kultakauden tärkein nimi)

- 1980- ja 1990-luvut, jolloin nähtiin ensiksi kioskikauhua Kari Nenosen teoksissa sekä joitain naiskirjailijoita, kuten Sirpa Tabet ja Tiina Kaila, sitten fanzineiden novelleja, joista on noussut esille joitain myöhemminkin kiinnostavia nimiä

- 2000-luku, jolloin on nähty Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisten kirjallisesti laadukkaiden ja temaattisesti rikkaiden tekijöiden teoksia sekä pienkustantamoiden usein pastissimaista, vanhaan perinteeseen pohjautuvaa kauhua. 

Lista on kärjistetty, mutta nämä kehityskulut ovat kuitenkin selkeitä. Sellaisia aikoja, jolloin kauhua ei ole kirjoitettu juuri lainkaan, on yllättävän vähän, lähinnä 1960- ja 1970-luku, joilta löytyy kuitenkin joitain esimerkkejä, kuten Yrjö Aunolan Elämä-lehteen kirjoittamat mystiset novellit. 1930-lukukin, varsinkin sen jälkipuoli, olisi tyystin tyhjä, jos lukemistolehtiä ei olisi ollut.  

Mitkä sitten olisivat parhaat suomalaiset kauhukirjat? Kirjassani ei tällaista listaa ole, koska monella kirjailijalla kauhutekstit ovat vain yksittäisiä novelleja tai runoja siellä täällä. Esimerkiksi Uuno Kailas oli merkittävä kauhukirjailija, mutta häneltä ei ole julkaistu yksittäistä selkeää kauhuteosta ennen kuin toimitin ja julkaisin Helmivyön kautta valikoiman nimeltä Hauta meren alla (Kailas suunnitteli kauhunovellikokoelmaa ja ilmeisesti siihen kuuluneet novellit ovat mukana toimitteessani). Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kauhutarinoita Aapon kertomana (ks. tämä), mutta kokonaisuutena Seitsemän veljestä ei tietenkään ole kauhukirja. 

Mutta kokonaisista kirjoista valikoisin ehkä tällaisen (järjestys on kronologinen): 

Zachris Topelius: Morsian ja muita kertomuksia (2000-luvulla julkaistu ensimmäinen suomennosvalikoima Topeliuksen kauhutarinoita; myös Linnaisten vihreä kamari kestää edelleen lukemista)

H. Ahtela: Dégénéré (kuvataiteilijana paremmin tunnetun Einar Reuterin harvinainen omakustanne, psykologista kauhua mielisairaiden maailmasta)

Laura Soinne: Mustat helmet

Mika Waltari (nimellä Kristian Korppi): Kuolleen silmät

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi (nimestään huolimatta täysiverinen ja vieläpä aivan omaperäinen kauhunovellikokoelma)

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta

Harry Etelä: Kauhujen salakammio (vuonna 2007 toimittamani valikoima Etelän kauhutarinoita)

Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita

Paavo Fossi: Kertomuksia (useita kansantaruista vaikutteita saaneita kauhunovelleja sisältävä kirja)

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Sirpa Tabet: Punainen metsä 

Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää; joku Hurtan novellikokoelmista

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset

Päivi Alasalmi: Vainola; Riivatut

Harri Kumpulainen (salanimellä István Komoly Csalás): KLANG (hämmentävä satiirinen huijaus, kertomus unkarilaisista kansanvampyyreista)

Marko Hautala: Kuokkamummo (melkein mikä tahansa Hautalan kirja voisi olla tässä listassa)

Terhi Tarkiainen: Pure mua (kepeän chick lit -ulkoasunsa alla hauska ja samaan aikaan vakava vampyyrikirja)

Tuomas Saloranta: Mahtavat ammoiset

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Artemis Kelosaari: Omenatarha (vaikka olen teoksen kustantajana ehkä jäävi sitä nostamaan listaan)

En nostanut listaan antologioita, mutta ehkä erikseen pitäisi mainita Stepanin koodeksi, vekkulin postmodernistinen hanke keksiä kokonaan uusi kauhumytologia. Siihen liittyvät novellikokoelmat ovat antologioille tyypillisesti epätasaisia, mutta joukossa on helmiä. Jos haluaa tutustua helposti alan historiaan, voi lukaista toimittamani antologiat Hallusinatsioneja ja Kehrääjä; Matti Järvinen on oman Nysalor-kustantamonsa kautta julkaissut useita vanhaa suomalaista kauhua sisällään pitäviä kirjoja. (Lisäksi Matti julkaisee selvästi kiihtyvällä tahdilla uusia suomalaisia kauhuteoksia niin että oma kirjani kohta vanhenee!)

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on saatavilla verkkokaupoissa (tässä esim. Booky.fi) ja varmasti kirjakaupoista tilaamalla. Olin aika pettynyt, kun huomasin, että Akateeminen ei näin merkittävää teosta ottanut hyllyihin, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy, enkä puhu edes omakohtaisista kokemuksista. 

Ai niin, kirjan nimi. Se on jostain novellista, jonka luin teosta tehdessäni. En pannut ylös, mistä novellista oli kyse, ja kun yritin sitä jälkeenpäin selvittää, se ei onnistunut. Sen muistan, että se oli alun perin muodossa "Kuoleman usvia ja pimeyttä", mutta kustantajan mielestä nimi olisi parempi yksikössä. Jos joku törmää tähän fraasiin jossain muinaisessa kauhutarinassa, kertokoon sen kommenteissa! (Pahoittelut, ettei tässä postauksessa ole enempää kuvia. Bloggerin päivitetty versio ei selvästikään ole tarkoitettu kuville enkä jaksa tapella niiden kanssa.)