Suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta ja sen tekemisestä

En ole kirjoittanut tänne blogiin kunnolla mitään pitkään aikaan. Se johtuu suurelta osalta siitä, ettei ole aikaa eikä jaksamista. Lähes kaikki työpäivät kuluvat työn tekemiseen - apurahalla loisijoiden kuuluisia vapaapäiviä ei juuri ole. Kun työpäivä on ohi, alan olla niin poikki, etten todellakaan jaksa mitään ylimääräisiä kirjoitteluja. Illalla katson mieluummin vähän aikaa elokuvaa tai sarjaa ennen kuin menen lukemaan kirjaa sänkyyn. 

Näin kirjailijanurani ehkä merkittävimpiin kuuluva teos meni täysin ohi tässä blogissa. Tarkoitan tietenkin maaliskuussa ilmestynyttä teosta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden historia. Tein kirjaa lähes kaksi vuotta, ja sen julkaisi Tuomas Kilven vetämä Oppian, sen jälkeen kun muutamat muut kustantajat olivat ideani hylänneet. Se ei ollut rohkaiseva kokemus enkä voi kuin ihmetellä suomalaisten kustantajien yleistä kulttuuritahtoa tai sen puutetta, mutta onneksi Tuomas - jonka kanssa olen tehnyt ennenkin yhteistyötä niin BTJ:ssä kuin Finn Lecturassakin - otti kirjan kustannettavakseen. Ja onneksi kirja on saanut myös ihan hyvin näkyvyyttä, vaikka se isoin jäi ilmeisesti saamatta - tarkoitan Helsingin Sanomia (jossa Juho Typpö tosin nosti teoksen "Tätä odotamme" -palstalle, mutta arvostelua ei koskaan tullut). 

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on jatkoa 2016 ilmestyneelle kirjalleni Wild West Finland, jossa nostin esille suomalaisen lännenkirjallisuuden. Kauhukirjallisuus on aina ollut sydäntäni lähellä, vaikka en ole harrastanut sitä niin paljon kuin haluaisin, ja olen tehnyt useita teoksia kauhun alalla: olen toimittanut sekä novelliantologioita että hakuteoksen Ulkomaisia kauhukirjailijoista yhdessä Jukka Halmeen kanssa. Myös Lovecraftin esseen "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" suomentaminen kuuluu tähän. Ajattelin myös, että suomalainen kauhukirjallisuus on niin pieni alue, että pystyn käsittelemään sen yksin. 

No, vähänpä tiesin. Kirjasta tuli yllättävän laaja, 350 sivua todella pienellä fontilla. Kirja olisi helposti ollut 500-sivuinen, jos se olisi taitettu lukijaystävällisemmin. (Jotkut arvostelijat ovat valittaneet, että kirja on huolimattomasti taitettu, mutta itse en ole juuri mokia havainnut - en ole tosin lukenut kirjaa kuin sieltä täältä.) Ymmärrän pienen kustantajan ratkaisun, tosin sisällysluettelosta puuttuvat sivunumerot harmittavat.  

Kirjan laajuus aiheutti myös sen, että sen tekeminen oli todella stressaavaa. Viime syksynä oli hetkiä, jolloin tuntui, että kaikki luhistuu - tai että en ainakaan ehdi tekemään kirjaa niin että se ilmestyy sovittuna ajankohtana. Kustantajan antamasta deadlinesta myöhästyin kuukauden ja yhden viikon, ja silti tuntui, että kaikenlaista jäi käsittelemättä. Missään nimessä en olisi voinut enempää kirjaa myöhästyttää, koska siihen tarkoitetut apurahat olivat loppuneet jo aiemmin keväällä. Elin viime syksyn mikrokustantamoni Helmivyön rahoilla, joita ei niitäkään kovin paljon ollut. (Mietin jossain vaiheessa, olisiko minun pitänyt odottaa seuraavaa apurahaa, mutta sellaistahan ei olisi välttämättä koskaan tullut, ja joka tapauksessa kustantaja oli jo ilmoittanut kirjan ilmestyväksi vuoden 2020 keväällä.) 

Joitain melko tärkeitä asioita kirjoitin käsikirjoitukseen vielä viimeisenä päivänä, jolloin kirjan lähetin. Se olikin jännä päivä: olin sopinut parin ystävän kanssa, että nähdään baarissa kahdelta iltapäivällä, sitten ilmoitin että meneekin myöhemmäksi, sitten ilmoitin, että ehkä kahdeksalta voisin ehtiä. Kun käsikirjoitus lopulta lähti Tuomakselle, laitoin koneen saman tien kiinni, kävin suihkussa (olin hikoillut paitani pilalle kirjaa työstäessäni), tilasin taksin ja odottaessani join drinkin. Käsikirjoituksen lähettämisestä kesti viisitoista minuuttia, kun olin jo baaritiskillä shampanjalasi kädessäni. En tiedä, mitä muut tekevät tällaisessa kohtaa, tuossa kohtaa minusta ainakin oli juuri oikea ratkaisu lähteä baariin ja juoda pää täyteen. 

Varmasti tämä stressi ja kiirehtiminen näkyvät teoksessa, varsinkin lähdeluettelossa, josta unohdin melkein kaikki omat teokseni, vaikka osaan viittaan esipuheessa. Jonkin verran tekstissä on lyönti- ja kirjoitusvirheitä, ja ylimääräisistä sidesanoista on joissain kritiikeissä huomautettu.   

Mitä sitten on suomalainen kauhukirjallisuus? Käsittelen sitä teoksessa mahdollisimman laajasti, sillä olen ottanut mukaan kansansatuja (ja totean, että ne eivät ole oikeaa kauhukirjallisuutta, mutta niissä on kuitenkin kauhussa myöhemmin laajasti käytettyjä aineksia), taidesatuja (esim. Laura Soinne), kansa- tai uskontotieteellistä kauhua (Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita), postmodernia proosaa (Annika Idström) ja niin edelleen. 

Mukana on myös laaja katsaus 1920-1950-luvuilla rehottaneisiin lukemistolehtiin eli viikottain tai kuukausittain ilmestyneisiin halpoihin kioskeissa myytyihin lehtiin. Sanoin Wild West Finlandin ilmestyttyä, että se on ensimmäinen suomalaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevä teos, jossa ovat mukana myös lukemistolehdet - Kuoleman usvaa ja pimeyttä täydentää kuvaa omalta osaltaan (kirjat ovat tosin paikoin päällekkäisiä, mutta olen myös tarkentanut aiheen kuvaa uudessa kirjassa). Uskon, että tämä, joidenkin mielestä ilmeisesti liian laaja osuus tulee olemaan historiallisesti arvokas - ja koko teos paljon arvokkaampi näin, "liian" laajana kuin tiiviimpänä laitoksena, jollaista jotkut kriitikot ovat kaivanneet. Itse ainakin olen ollut aina pettynyt joihinkin historiateoksiin, joista on jätetty alueen aluskasvillisuus kokonaan pois ja keskitytty vain huippuihin. (Sanonkin esipuheessa, että kirja on tehty periaatteella "on parempi tarjota liikaa tietoa kuin liian vähän". Joka tapauksessa tätä ei ole ehkä järkeä lukea kertaistumalta, vaan poimia tietoa sieltä täältä. Toisaalta teosta on myös kehuttu sujuvasanaisuudesta - mene ja tiedä.)

Mukana on tietysti myös ns. oikeaa kauhukirjallisuutta, jota on sitäkin Suomessa tehty yllättävän paljon, vaikka yleinen sanonta on, että ennen Kari Nenosta meillä ei ollut mitään. Väärinkäsitys johtuu tietysti siitä, että suomalaiset kirjailijat eivät ole rakentaneet edeltävän tradition päälle, vaan aloittaneet aina alusta. Näin suomalainen kauhukirjallisuus ei ole samalla tavalla kehittynyt kuin vaikkapa Yhdysvalloissa tai Englannissa, joissa on ollut perinnetietoisia kirjoittajia ja myös niitä, jotka ovat lähteneet kirjoittamaan perinnettä vastaan. Usein kauhua ei ole täällä kauhuksi tunnistettu eikä teoksia ole markkinoitu kauhuna - eikä niin tehdä aina vieläkään. Osa kauhusta, kuten mainitut lukemistolehdet, ovat yksinkertaisesti vain kadonneet historian hämäriin - tässäkään tuskin tulin käsitelleeksi kaikkea halpojen lukemistojen kauhua.

Suomalaisen kauhukirjallisuuden kultakausia ovat lyhyesti sanoen olleet ainakin seuraavat: 

- 1800-luvun puoliväli, jolloin ilmestyi ruotsiksi useita goottilaiseen perinteeseen sitoutuneita kauhuromaaneja

- 1800- ja 1900-luvun vaihde, jolloin tehtiin joitain folkloreen pohjautuvia tarinoita sekä harvinaisia dekadentteja kauhujuttuja

- 1920-luku, jolloin sisällissodan traumat ja yleisesti kiinnostanut esoteerinen ajattelu synnyttivät yhdessä kiinnostavaa kauhukirjallisuutta niin proosan kuin runojenkin muodossa (käsittelen paljon tulenkantajien runoutta)

- 1940-luku, jolloin lukemistolehdissä nähtiin paljon lähinnä amerikkalaisesta pulp-viihteestä vaikutteita ottanutta, usein sekavaa, toisinaan mieletöntä kauhukirjallisuutta (Harry Etelä on tämän kultakauden tärkein nimi)

- 1980- ja 1990-luvut, jolloin nähtiin ensiksi kioskikauhua Kari Nenosen teoksissa sekä joitain naiskirjailijoita, kuten Sirpa Tabet ja Tiina Kaila, sitten fanzineiden novelleja, joista on noussut esille joitain myöhemminkin kiinnostavia nimiä

- 2000-luku, jolloin on nähty Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisten kirjallisesti laadukkaiden ja temaattisesti rikkaiden tekijöiden teoksia sekä pienkustantamoiden usein pastissimaista, vanhaan perinteeseen pohjautuvaa kauhua. 

Lista on kärjistetty, mutta nämä kehityskulut ovat kuitenkin selkeitä. Sellaisia aikoja, jolloin kauhua ei ole kirjoitettu juuri lainkaan, on yllättävän vähän, lähinnä 1960- ja 1970-luku, joilta löytyy kuitenkin joitain esimerkkejä, kuten Yrjö Aunolan Elämä-lehteen kirjoittamat mystiset novellit. 1930-lukukin, varsinkin sen jälkipuoli, olisi tyystin tyhjä, jos lukemistolehtiä ei olisi ollut.  

Mitkä sitten olisivat parhaat suomalaiset kauhukirjat? Kirjassani ei tällaista listaa ole, koska monella kirjailijalla kauhutekstit ovat vain yksittäisiä novelleja tai runoja siellä täällä. Esimerkiksi Uuno Kailas oli merkittävä kauhukirjailija, mutta häneltä ei ole julkaistu yksittäistä selkeää kauhuteosta ennen kuin toimitin ja julkaisin Helmivyön kautta valikoiman nimeltä Hauta meren alla (Kailas suunnitteli kauhunovellikokoelmaa ja ilmeisesti siihen kuuluneet novellit ovat mukana toimitteessani). Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kauhutarinoita Aapon kertomana (ks. tämä), mutta kokonaisuutena Seitsemän veljestä ei tietenkään ole kauhukirja. 

Mutta kokonaisista kirjoista valikoisin ehkä tällaisen (järjestys on kronologinen): 

Zachris Topelius: Morsian ja muita kertomuksia (2000-luvulla julkaistu ensimmäinen suomennosvalikoima Topeliuksen kauhutarinoita; myös Linnaisten vihreä kamari kestää edelleen lukemista)

H. Ahtela: Dégénéré (kuvataiteilijana paremmin tunnetun Einar Reuterin harvinainen omakustanne, psykologista kauhua mielisairaiden maailmasta)

Laura Soinne: Mustat helmet

Mika Waltari (nimellä Kristian Korppi): Kuolleen silmät

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi (nimestään huolimatta täysiverinen ja vieläpä aivan omaperäinen kauhunovellikokoelma)

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta

Harry Etelä: Kauhujen salakammio (vuonna 2007 toimittamani valikoima Etelän kauhutarinoita)

Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita

Paavo Fossi: Kertomuksia (useita kansantaruista vaikutteita saaneita kauhunovelleja sisältävä kirja)

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Sirpa Tabet: Punainen metsä 

Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää; joku Hurtan novellikokoelmista

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset

Päivi Alasalmi: Vainola; Riivatut

Harri Kumpulainen (salanimellä István Komoly Csalás): KLANG (hämmentävä satiirinen huijaus, kertomus unkarilaisista kansanvampyyreista)

Marko Hautala: Kuokkamummo (melkein mikä tahansa Hautalan kirja voisi olla tässä listassa)

Terhi Tarkiainen: Pure mua (kepeän chick lit -ulkoasunsa alla hauska ja samaan aikaan vakava vampyyrikirja)

Tuomas Saloranta: Mahtavat ammoiset

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Artemis Kelosaari: Omenatarha (vaikka olen teoksen kustantajana ehkä jäävi sitä nostamaan listaan)

En nostanut listaan antologioita, mutta ehkä erikseen pitäisi mainita Stepanin koodeksi, vekkulin postmodernistinen hanke keksiä kokonaan uusi kauhumytologia. Siihen liittyvät novellikokoelmat ovat antologioille tyypillisesti epätasaisia, mutta joukossa on helmiä. Jos haluaa tutustua helposti alan historiaan, voi lukaista toimittamani antologiat Hallusinatsioneja ja Kehrääjä; Matti Järvinen on oman Nysalor-kustantamonsa kautta julkaissut useita vanhaa suomalaista kauhua sisällään pitäviä kirjoja. (Lisäksi Matti julkaisee selvästi kiihtyvällä tahdilla uusia suomalaisia kauhuteoksia niin että oma kirjani kohta vanhenee!)

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on saatavilla verkkokaupoissa (tässä esim. Booky.fi) ja varmasti kirjakaupoista tilaamalla. Olin aika pettynyt, kun huomasin, että Akateeminen ei näin merkittävää teosta ottanut hyllyihin, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy, enkä puhu edes omakohtaisista kokemuksista. 

Ai niin, kirjan nimi. Se on jostain novellista, jonka luin teosta tehdessäni. En pannut ylös, mistä novellista oli kyse, ja kun yritin sitä jälkeenpäin selvittää, se ei onnistunut. Sen muistan, että se oli alun perin muodossa "Kuoleman usvia ja pimeyttä", mutta kustantajan mielestä nimi olisi parempi yksikössä. Jos joku törmää tähän fraasiin jossain muinaisessa kauhutarinassa, kertokoon sen kommenteissa! (Pahoittelut, ettei tässä postauksessa ole enempää kuvia. Bloggerin päivitetty versio ei selvästikään ole tarkoitettu kuville enkä jaksa tapella niiden kanssa.)