Leonard Cline: Jumalan pää: esipuhe

Clinen romaanin ensipainos vuodelta 1925

Minusta on näköjään tullut myös suomentaja kaiken muun lisäksi. Olen suomentanut jo kuusi romaania (tai oikeastaan seitsemän, mutta seitsemäs ei ole vielä ilmestynyt) sekä yhden pitkän esseen (Lovecraftin Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa). Yksi näistä romaanisuomennoksista on amerikkalaisen Leonard Clinen Jumalan pää eli God Head. Se ilmestyi alun perin 1920-luvulla, ja vaikka siinä kerrotaan suomalaisista siirtolaisista ja kirja arvosteltiin tuoreeltaan Helsingin Sanomissa, sitä ei ole koskaan aiemmin käännetty eikä sitä käytännössä ole täällä lainkaan tunnettu tai luettu, tuota Hesarin vanhaa arviota lukuun ottamatta. Suomensin teosta apurahalla tai oikeastaan apurahan jämillä, koska pääsin aloittamaan työn vasta, kun apuraha oli käytännössä käytetty muihin hankkeisiin. (Kirjoitan tästä joskus lisää.) Koska en pidä keskeneräisistä hankkeista, jatkoin työtä, vaikka se oli myös kiusallisen vaikeaa. Nyt kun katson kirjaa, huomaan, että se olisi pitänyt oikolukea vielä kerran, mutta sellaiseen ei nyt valitettavasti ollut aikaa. 

Tein kirjaan myös esipuheen, julkaisen sen alla hiukan editoituna. Pidempi versio on kirjassani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, jonka saa esim. täältä. Cline on kiehtova hahmo ja Jumalan pää kiehtova kirja, joten suosittelen tutustumaan. Esipuheessa mainittu Douglas A. Anderson pitää Clineen keskittyvää blogia täällä; sain häneltä paljon tärkeää tietoa aivan viime vaiheissa (oletan, että häneltä sain alun perin kuulla koko kirjasta sähköpostilistalla kauan sitten). Tähän olen lisännyt pariin kohtaan Andersonin huomautuksen. 

Jumalan pää saatavilla verkkokaupoista mm. täällä. Kustantajan sivu täällä; sivulla sanotaan, että romaani olisi kauhuhenkinen, mutta minusta se ei ole oikein sitäkään, vaikka Clinen maine lepääkin kauhuromaani The Dark Chamberin hartioilla. Paulus Kempfin sekoilu Michiganin erämaissa on toki ajoittain pelottavaa ja ahdistavaa. 

Leonard Cline ja Jumalan pää

Leonard Clinen nimi ei sano juuri kenellekään suomalaiselle mitään, vaikka hänen romaanissaan Jumalan pää Kalevala näyttelee merkittävää temaattista roolia ja sen suppeasta henkilökaartista valtaosa on suomalaisia siirtolaisia. Onko Kalevala niin pyhä asia suomalaisille, ettemme halua tietää muiden kirjoittamista Kalevala-aiheisista kirjoista? 

Kauhean hyvässä valossa Cline ei naiiveja suomalaissiirtolaisiaan näytä, mutta ei hän tee niin Jumalan pään päähenkilöllekään, opportunistiselle valehtelijalle ja narsistille Paulus Kempfille. Kempf on yksi 1900-luvun kirjallisuuden varhaisia epäluotettavia kertojia, jonka jutut niin lukijalle kuin kirjan muille henkilöillekin ovat täynnä mielettömiä paisutteluja ja suoranaisia vedätyksiä. Hän valehtelee myös itselleen, vaikka on kirjan myötä tekevinään suurta parannusta. 

Leonard Clinea ei ehkä muistettaisi lainkaan, jos kauhukirjallisuuden moderni klassikko H. P. Lovecraft ei mainitsisi häntä esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927/1945). Tekstissä Lovecraft ylistää Clinen romaania The Dark Chamber (1927), jossa mies pyrkii muistojaan tallentamalla ja aistejaan kiihottamalla päästä käsiksi rotumuistoihin ja muuttuu epäinhimilliseksi olennoksi. Samanlainen matka pimeyden sydämeen on myös Jumalan pää.

Leonard Lanson Cline, Jr. syntyi vuonna 1893 Michiganissa mainostoimittajaisän ja kirjallisia harrastuksia omanneen äidin lapsena. Cline työskenteli vuodesta 1916 alkaen toimittajan hommissa. Hän oli uutisreportteri, mutta kirjoitti myös musiikki-, näytelmä-, kirja- ja taidearvosteluja. Cline kynäili runoja eri lehtiin jo nuorena miehenä, ja vuonna 1914 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Poems. 

Vuonna 1922 Cline siirtyi Baltimore Suniin, johon hänet oli houkutellut aikansa tunnetuimpiin intellektuelleihin kuulunut H. L. Mencken. Menckenin kautta Cline sai tekstejä läpi myös aikansa tärkeimpiin aikakauslehtiin, kuten The Smart Setiin, The American Mercuryyn ja The New Republiciin.

Vuonna 1925 ilmestyi Clinen esikoisromaani God Head – Cline todellakin kirjoittaa teoksen nimen näin, vaikka jumaluutta tarkoittava "godhead" kirjoitetaan yhteen. Kirjan julkaisi vasta perustettu Viking Press, josta tuli aikaa myötä merkittävä laatukustantamo. Meriseikkailu Listen, Moon! ilmestyi vuonna 1926. Seuraavana vuonna ilmestyi Clinen kolmas romaani, jo mainittu kauhuteos The Dark Chamber. Kummatkin teokset olivat Viking Pressin julkaisemia.

Cline oli tässä vaiheessa osa aikansa yhdysvaltalaista kirjallista eliittiä, pienimuotoista julkista suosiota nauttinut intellektuelli, jonka elämä katkesi äkillisesti tragedian jälkeen. Cline, jolle alkoholi maistui, oli nimittäin ampunut ystäväänsä kesken viinankatkuisen tappelun. Clinen ystävä  kuoli vammoihinsa sairaalassa, mutta ehti sitä ennen antaa lausunnon, jonka mukaan Cline oli syytön. Tämä ei estänyt tuomaria määräämästä Clinea vankilaan vuodeksi. Tänä aikana Cline kirjoitti salanimellä Alan Forsyth jatkokertomuksia pulp-lehtiin. Tapaus oli laajalti julkisuudessa, mikä aiheutti sen, että Clinen vaimo jätti hänet. Tapausta uutisoitiin myös Suomessa, jossa tunnuttiin ilakoivan, että sairaalloisen ja suomalaisia panettelevan kirjan kirjoittajaa syytetään murhasta.

Cline vapautui vankilasta kahta kuukautta aiemmin hyvän käytöksen ansiosta.  Hän pääsi töihin Time-lehteen, mutta tätä vaihetta ei kauan kestänyt, kun hän kuoli tammikuussa 1929 sydänkohtaukseen. Hän oli paria päivää aiemmin järjestämillään juhlilla valittanut rintakivuista. Clinelta julkaistiin vielä postuumi runokokoelma After-Walker (1930). 

Tästä alkoi Clinen unohdus. The Dark Chamber on toki julkaistu kolmeen kertaan uudelleen, mutta uusintapainoksista yksi on pienkustantamon kirja 2000-luvulta. God Head julkaistiin ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 2012. Listen, Moon! -kirjaa tai Clinen runoja ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Tolkien-tutkijana tunnettu Douglas A. Anderson oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota Clineen. Hän toimitti Clinen pulp-novelleista uusintajulkaisun The Lady of Frozen Death and Other Weird Tales (1992) ja kirjoitti esipuheen The Dark Chamberin uudelleenjulkaisuun vuonna 2005. Myöhemmin hän on oman pienkustantamonsa kautta julkaissut uudestaan Clinen jatkokertomuksen The Cult Murders; siitä on tullut toinenkin, näyttävämpi uusintapainos Steeger Booksin kautta.

Miksi Cline sitten pitäisi muistaa? Suomessa Jumalan pää resonoi, koska se kuvaa suomalaisia siirtolaisia Michiganin erämaissa ja siirtolaisuuden tutkiminen on ollut merkittävä osa suomalaista identiteettiä pitkään. Lisäksi Jumalan pää on omaperäinen lisä Kalevalasta innoittuneisiin proosateoksiin – joita ei Suomessakaan ole liialti julkaistu. Kirjassa on joitain virheitä, kuten puhe vuoden 1870 kapinasta, mutta laaja kuva suomalaisista on osuva. Idean romaaniin Cline sai raportoituaan Michiganin kaivoslakoista vuonna 1917 ja tavattuaan juttuja tehdessään suomalaistaustaisen mystillisen agitaattorin Strangin. (Huom! Cline-tuntija Douglas Anderson on sitä mieltä, että Strang ei ollut suomalainen, vaan ehkä ruotsalainen.)

Tarinaan Cline liittää myös nietzscheläiset yli-ihmisuskomukset, joihin hänen päähenkilönsä, entinen taiteilija, entinen lääkäri ja entinen lakkokiihottaja Paulus Kempf lankeaa. Kempf testaa ajatuksiaan pienen kylän suomalaisiin, jotka naiivisti ja taikauskoisesti alkavat pelätä Kempfiä, vaikka tällä on oikeasti vain yksi asia mielessään: päästä isäntänsä Karl Bergbomin nuoren Aino-vaimon pöksyihin. Lopussa Kempf väläyttelee mielettömiä kosmisia visioita ihmisen ikuisesta elämästä jossain avaruuden kaukaisessa kolkassa. Samalla Kempf on kuitenkin kylmäverinen murhaaja. Hän on epäluotettava, mutta myös epämiellyttävä kertoja. Lukija tuntee hulluuden hiipivän häneenkin Jumalan päätä lukiessaan. 

Leonard Cline oli kirjoittanut arvostelun Sibeliuksen toisesta sinfoniasta Detroit Newsiin 1910-luvun lopulla. Kiinnostus suomalaisiin kansanlauluihin ja -runoihin musiikin takana heräsi ja Cline luki Kalevalan. Lisäksi hän oli asunut suomalaisen perheen naapurina ja kuunnellut perheen laulamia kaipuun täyttämiä balladeja. Laulut ja tarinat ovatkin tärkeä osa Jumalan pään kudosta – ilman Kalevalan kertomuksia Kempf ei alkaisi uskoa olevansa yli-ihminen. 

New York Worldissa kesällä 1924 ilmestyneessä kolumnissaan "Kullervo and Others" Cline kertoi suomenkielen opiskelustaan ja Kalevalan lukemisesta. Häntä harmitti, että suomalaiset muistetaan vain urheilusaavutuksistaan, kuten maratoonari Albin Stenroosista. Näiden sijaan suomalaiset tulisi muistaa arkkitehdeistä, kuten Eliel Saarisesta, joka oli tuolloin jo muuttanut Yhdysvaltoihin, tai säveltäjistä ja muusikoista, kuten Selim Palmgrenista, joka oli käynyt konserttimatkalla Yhdysvalloissa. Lisäksi suomalaisia pitäisi kunnioittaa siitä, että he puhuvat suomea joka päivä. Clinen mukaan suomi on yksi Euroopan kauneimmista kielistä. Hän tarjoilee esimerkkejä, kuten yö ("lausutaan kuten ranskan u ja eu peräkkäin") ja korpikuusen kyyneleitä. Jälkimmäinen kuuluu Clinen englanninnoksena: "tears of the pine tree that weeps in the swampy wilderness". Kolumni huomattiin suomalaisissa lehdissä tuoreeltaan ja sitä siteerattiin moneen kertaan. 

Kalevalan lisäksi Clinella oli toinenkin lähde suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän kertoo kolumnissaan ostaneensa harlemilaisesta kaupasta kirjan suomalaisia kansanlauluja. Kirjan nimeä hän ei sano, mutta siinä oli noin 500 laulua, osa edusti vanhinta kalevalaista kerrostumaa, osa oli uudempia. Jumalan päähän näistä lauluista on nuotteina päätynyt kaksi, J. H. Erkon kirjoittama "Olet maamme, armahin Suomenmaa" ja kansanlaulu "Tuonne taakse metsämaan". 

Clinen tiedetään lukeneen myös Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta, jonka päähenkilö Olavi onkin samanlainen naistensankari kuin Paulus Kempf. Heidän kohtalonsa on kuitenkin kirjojen lopussa aivan erilainen. (Huom! Douglas Anderson totesi, että mikään ei osoita, että Cline olisi lukenut Linnankosken kirjaa ennen kuin kirjoitti Jumalan pään.)

Helsingin Sanomien toimittaja Yrjö Niiniluoto (josta tuli myöhemmin lehden pitkäaikainen päätoimittaja) arvosteli God Headin melko tuoreeltaan. 18.1.1926 päivätyssä pitkässä ja paneutuneessa arviossaan Niiniluoto kiittelee romaania osuvasta suomalaisten kuvauksesta, mutta moittii sitä joistain virheistä. Kirjoittajan mukaan Cline sortuu Paulus Kempfin kuvauksessa "filosofiseen spekulatsioniin ja halpahintaistettuun faustismiin" ja vertaa teosta Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmithiin (1925), jota pitää parempana. Niiniluodon mukaan Cline sai innoituksen Kempfin hahmoon tavattuaan "mystillisen" agitaattori Strangin Michiganissa. Näinkin kiittävän arvion jälkeen on outoa, että romaania ei ole aiemmin suomeksi julkaistu.