Synttärikirja, osa 2: Opus necesse est

Tein itselleni pienen 50-vuotissynttärikirjan (ks. edellinen postaus), mutta osasin aavistaa, että minulle myös tehdään sellainen. Perhepiirissä on koottu useita eri juhlakirjoja puolin ja toisin, ja lisäksi ystävilleni Ville Hänniselle ja Vesa Kataistolle on tehty juhlakirjat. Olisi tuntunut suorastaan rikollisen väärältä, jos en olisi saanut omaa. Ehkä siksi en ollut niin yllättyneen näköinen kuin olisi kuulunut, kun Turun Dynamossa ("Dynkyssä") pidetyissä synttärijuhlissani juhlakirja julkistettiin. Kirja on joka tapauksessa hieno, ja sen Ilpo Koskelan tekemä kansikuva (jossa tosin näytän hiukan Ali Jahangirilta) on kehyksissä työpöytäni yläpuolella. Kansikuvaa käytettiin myös juhlapaikassa tarjolla olleissa kuohuviinipulloissa. Kirjan toimittivat vaimoni Elina Teerijoki sekä mainitut Vesa ja Ville, ja siihen kirjoittivat ja piirsivät monet ystäväni ja tuttavani. Kustantajaksi on merkitty Kähärin kartano, ja kustantamon logo on mainio karikatyyri kissastamme Lilith Hiiskusta. 

Juhlakirjan nimi on Opus necesse est eli "Teos on välttämätön". Alkuperäinen latinankielinen fraasi jatkuu: "mutta elämä ei" ("vivere non"). Varmasti vaikutan työnarkomaanilta, mutta olen varsinkin viime vuosina koettanut antaa painoa myös vapaa-ajalle, siinä ehkä välillä huonosti onnistuen. Nimi on kuitenkin osuva, koska olen usein ilmoittanut arvostavani vastausta, jonka marxilainen teoreetikko Georg Lukács antoi tuotantonsa laajuutta ihmettelevälle haastattelijalle: "Minulla ei ole yksityiselämää." Ehkä muokkaan itsekin kaikesta mitä puuhailen osan omaa työtäni, mikä osaltaan voi selittää tuotteliaisuuttani. 

Ville Hänninen kuvailee kieltämättä sekavaa tuotantoani. 

Opus necesse est ei ole pelkästään tekstiä, kuten juhlakirjat usein ovat. Tässä on mukana myös aseemisia (ts. merkittömiä) runoja (by Karri Kokko), karikatyyreja sekä fiktiivisiä kirjankansia ja mainoksia. Lisäksi on sanaristikko! Myös takasivuilla olevat kantapaikkojeni Dynamon ja Sarjakuvakaupan mainokset ovat hienoja visuaalisia elementtejä - kiitos niistäkin! 

Nostan esille Ville Hännisen laveasti maalailevan ja Marxiakin siteeraavan esseen tuotannostani, vaimoni Elinan kirjoituksen yhteisestä kirpputoriharrastuksestamme ja siihen liittyvästä tunteiden ja esineiden arkeologiasta, ja Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen runolliseksi yltyvän kuvauksen minusta. Myös opiskelu- ja elokuvakerhoaikojen ystäväni Markku Lehtimäen kirjoitus pitkien tv- ja suoratoistosarjojen kerronnasta vakuutti; teksti lienee pätkä Markun tulevaa tutkimusta, ryyditettynä alussa ja lopussa tulevilla anekdooteilla yhteisistä puuhistamme. Mutta erityisesti liikutuin siitä, että Elina oli saanut mukaan myös lapseni, joista varsinkin vanhempi tyttäreni Ottilia kirjoitti kauniisti siitä, miten olemme onnistuneet antamaan kuvan, että keski-ikäinen ei ole välttämättä tylsimys. 

Myös humoristiset  jutut toimivat, varsinkin Vesa Sisätön (fiktiivinen) kuvailu siitä, miten hän metsästää ahvenanmaalaista erotiikkaa käsittelevää kirjaani, jota on painettu kolme kappaletta. Tahtoo! Tapani Bagge ja Vesa Kataisto taas parodioivat lempeästi omia kirjahankkeitani. 

Timo Tekri Niemen piirtämä kuvitteellinen sarjakuvakirjan kansi. 

Kiitos vielä kaikille juhlakirjaani osallistuneille, arvostan suuresti! Tähän postaukseen ei mahtunut paljon kuvia kirjasta, mutta jotain kuitenkin. Alla on vielä ystäväni Lotta Sonnisen juhlissa pitämä puhe, siinäkin näkyvät muutamat elämääni oleellisesti kuuluvat asiat. Sen jälkeen tulee vielä aloitus Elinan tekstistä "Muistojen kirpputorit"; olemme pitkään puhuneet, että tämän niminen kirja tulisi tehdä. 

Dynamossa 14.5.2022

Rakas ystäväni Juri, arvoisa juhlakansa –

vai pitäisikö ehkä sittenkin sanoa: jurvoisa kahla-ansa! Jontä es puma tähe tyystyisikin kokkanaan munansaannoksista? No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta Juria ja minua yhdistää paitsi kiinnostus etunimiin ja kiintymys Elinaan myös rakkaus sananmuunnoksiin ja muihin älyttömiin tapoihin siirrellä sanoja ja katsoa minne ne vievät. Juri vain on vienyt tämänkin taitonsa ja taipumuksensa huomattavasti keskivertoa pidemmälle. Hän ei ole mikään tavujen pyörittelijä vaan rakettimaisten ideoiden räjäyttäjä.

Juri kuulee metelissä musiikkia, näkee sattumanvaraisesti sinkoilevassa informaatiotulvassa kirjaidean (tai viisi) ja löytää pölyisen kirppisryönäröykkiön keskeltä vintage-aarteen. Hänen ajattelunsa ei kulje myötävirtaan, mutta ei myöskään mihinkään niin laimeaan ja itsestään selvään vaihtoehtoon kuin ”vastavirtaan”. Ihmiset, jotka mielellään kertovat olevansa jotenkin epätavallisia, ovat useimmiten todella tavallisia. Jurilla on kiinnostavampaakin kerrottavaa, vähintään ei siis hai -vitsi kypsymässä kaljun alla.

Puoli vuosisataa on pitkä ja lyhyt aika. Siinä ajassa Aurinko on vaeltanut omalla kiertoradallaan galaksissa 346 miljardin kilometrin matkan, mutta ehtinyt kulkea vasta reilun viidesmiljoonasosan koko kierroksestaan. Porin rannikolla maa on kohonnut 50 vuodessa arviolta 30 senttiä, mutta samaan aikaan merenpinta maapallolla on noussut 13,5 senttiä. Suomalaisille on suotu sinä aikana 51 Miss Suomea, 44 olympiakultamitalistia, kaksi Nobelin palkintoa ja miehenkorkuinen pino Nummelianaa. Muille listan kohdille ei voi taata jatkoa, mutta viimeksi mainittu lienee vasta alkua.

Aloitin tämän puheen laatimisen googlaamalla numeron 50. Opin, että se on kuusikulmiopyramidiluku ja että titaani-50 on titaanin vakaa isotooppi (itse olet titaaninvakaa isotooppi!). Mutta lisäksi opin, että luku 50 on epätotientti.

Mikä mahtaa olla totientti? Onko se Tolkienin puupaimen, jolla on tissutteluongelma? Vai jokin lähetyskirppiksen uumenista kierähtänyt analogisen ajan talouskapine? Jotain yksitotista ja mahdollisesti mutkalle vääntynyttä se selvästi on, ja sitä sinä, Juri, et ole. Olet siis epätotientti, eli siis viisikymmentä. Lahjaksi saat kaikki maailman kummalliset sanat. Jäämme odottamaan, mihin ne vievät.

Saanen kohottaa maljan ja toivottaa syvää pyntymähäivää!

Lotta

Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista

Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos
Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. 

Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. 

Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista täältä ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas täältä. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. 

Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. 

Lukijalle

Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). 

Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. 

Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. 

"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. 

Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. 

Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. 

***

Kolme haikeaa ristiriitaa eli pikkukaupunkimuistelmia

Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. 

En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. 

Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? 

Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa.  

Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. 

Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. 

Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti Reservoir Dogsia). 

Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. 

Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. 

(Kulttuurivihkot 1/1997.)

10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.
Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. 

Aiempia juhlakirjoja

30 – mies kuin unelma. Toim. Elina Teerijoki. 2002. 

Elina ja Juri 60 vuotta. 2004.

Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia. 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. 

Juri: 40 asiaa. 2012.

Juri ja Elina 80 vuotta. 2013.

Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. 2017. 

Muista myös: 

Elina Teerijoki: Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004. Toim. Juri Nummelin. 2004. 

40 – nainen kuin unelma. Toim. Juri Nummelin. 2014.

Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä ja muita eläviä kuvia

Kahdessa aiemmassa postauksessa kirjoitin musiikista ja muista äänistä, joita olin teini-ikäisenä tekemässä. Toinen taiteenmuoto, jota koetin ikävuosina 15-18 harjoittaa, oli elokuva. Kuten varmaan kaikki tätä blogia tietävät (vieläkö on ihmisiä, jotka lukevat jotain blogia?), elokuva on elämäni kolmen tai neljän tärkeimmän asian joukossa. Minulle olisi periaatteessa voinut aueta aivan toisenlainen ura elokuvan parissa: käsikirjoittajana tai ehkä jopa ohjaajana. Se olisi vaatinut ainakin osaksi erilaisen urapolun ja rohkeutta hakea alan kouluihin, mutta mikään ei tietenkään ole täysin poissuljettua, vaikka olenkin jo 50. Yhtä ideaa mielessäni pyörittelen... 

Ensimmäiset elokuvat, joissa esiinnyin, olivat arkisia kaitafilmitallennuksia, joita setäni Jukka ja isäni Matti tekivät 1970-luvun alussa. Olen näissä pätkissä pienenä vauvana äitini sylissä tai hänen työntämissään vaunuissa, kuvissa näkyy Pormestarinluodon tuolloin vielä uutta ja ankeaa lähiötä, jota rakennettiin käsittääkseni ilman minkäänlaista kaavaa. 

Neuvostoliittolainen kaitafilmikamera oli Jukan, mutta hän antoi sen minulle ja isoveljelleni jossain vaiheessa 80-lukua, kun oli ostanut uudemman mallin. Kuvasimme joitain hassutteluja joskus 80-luvun alussa, mutta emme sen kummempaa. Yläasteella tai lukion ekalla (eli vuosina 1986-1987; en ole enää varma) sain päähäni, että tekisin yhdessä kaverini Teron kanssa kokonaisen elokuvan. Sen nimeksi tuli Tappajan kosto, ja siinä Tero esittää kaksoisroolia, ensiksi jotain satunnaista tyyppiä, toiseksi tappajaa, joka jostain syystä on hänen perässään. Tero ei juuri osannut näytellä ja hän purskahti kuvissa usein nauramaan, ja lisäksi hänen liikehdintänsä oli paikoin todella koomista eikä aina hyvällä tavalla. Muutama hyvä kohtaus elokuvaan sisältyi, vaikka siinä myös sää teki tepposet: kahden kuvauspäivän välillä satoi lunta. Teimme sitten välitekstin: "Ja sitten tuli talvi." Rajussa kohtauksessa Tero pakenee seitsenkerroksisen kerrostalon katolle ja hyppää siellä olevan huoltorakennuksen päältä varsinaiselle katolle ja kierähtää sivuun. Mietin aina välillä tätä kohtausta ja sitä, miten se olisi voinut mennä pieleen pahan kerran. Neuvostovalmisteinen kamera oli hankalakäyttöinen, objektiivi ei ollut samassa kohdassa kuin reikä, jonka läpi kuvaaja katsoo. En vieläkään tiedä, miten kameraa olisi pitänyt käyttää, että olisi saanut kuvan täsmälleen sen asian, jota haluaa kuvata. 

Vuosi pari tuosta eteenpäin rupesimme tekemään elokuvia jo hiukan vakavammin. Olin ystäväni Arttu Mannisen kanssa jutellut pitkään hänen joistain ideoistaan; hän oli jo aiemmin ystäviensä  Antti Huittisen ja Simo Saarisen kanssa tehnyt sangen mainion kaitafilmin Luolamiehen vuosi (1985 tai 1986), joka oli poikkeuksellisen huolellisesti ja kunnianhimoisesti tehty ollakseen lukion kuvaamataidon lopputyö. Artulla ja minulla oli idea laajasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta elokuvasta, jonka nimi olisi ollut Plaid Runner, alaotsikoltaan Manttelinperijät. Siinä USA on miehittänyt Suomen vuonna 1992 (!), ja amerikansuomalainen sotilas Simo tulee Suomeen miehittäjänä ja törmää sukujuuriinsa, joita edustavat oudot sieniä viljelevät puolivillit. Elokuvaan saatiin jopa Porin kaupungin kulttuurilautakunnan apurahaa, muistaakseni 2000 mk, ja sitä kuvasi puoliammattilainen Jere Kuusinen. Elokuva jäi kuitenkin kesken, kun aiheesta tuli jotain riitaa ja Jerekin muutti pois Porista. Viimeistelimme elokuvan jonkinlaiseen kuntoon Porin videopajalla 1987 tai 1988. Huonosti nauhoitettu ja epäselvästi leikattu Plaid Runner kannattaa katsoa kokeellisena elokuvana, joka käsittelee ihmisen muistia ja sen ongelmia. Aina välillä mietin, että käyttämättä jääneistä pätkistä voisi saada jotain aikaiseksi... Vuosia myöhemmin tein huvikseni pienen kirjasen, johon olin kirjoittanut jonkinlaisen proosaversion elokuvasta. Käytin siinä enemmänkin sellaisia ideoita, jotka eivät olleet päässeet elokuvaan asti. Plaid Runnerin lisäksi teimme myös parin minuutin sekoilun Häiriintynyttä toimintaa, jossa tapellaan potkukelkan omistuksesta. 

Plaid Runner -vihkoseni asiaansopimaton kansi.

Arttu muutti vuonna 1987 opiskelemaan Tampereelle, mutta minä rupesin tekemään toisen ystäväni, Petteri Evilammen kanssa muita elokuvia. Artun kanssa tehdyistä elokuvista meille tarttui näyttelijäksi mainio ja karismaattinen Simo, joka oli noihin aikoihin skinhead-punkkari ja lauloi Terve Päänahka -nimisessä hc-bändissä. Hän oli mukana niin puoli-improvisoiden tehdyssä länkkärissä Ponantsa (1988), dystopiassa Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989) kuin historiallisessa seikkailussa Julmuuden ehdoillakin (1989). Kaikki tehtiin kuvaamataidon lopputöiksi, ja numeroni nousi kasista kymppiin ilman että piirsin käytännössä mitään koko vuonna, sanoin vain aina tekeväni käsikirjoitusta. 

Näistä Ponantsa on ollut minusta oikeasti hauskaa sekoilua, vaikka ehkä välillä vähän hidastempoista, kuten tällaiset usein tapaavat olla. Jotkut repliikit ovat kuolemattomia, kuten "Why the hell you put kill to my ass?" tai "You pay me well, I kill!" Elokuvassa käytettiin John Zornin Morricone-tulkintoja musiikkina. Kohtauksia eräästä kuolemasta taas perustui Artun ideaan siitä, että mies tulee Suomeen Ruotsin-laivalta ja huomaa, että kaikki suomalaiset ovat kadonneet tai kuolleet. Kalliolta hän löytää pienen hiiren ja tapahtuu jotain salaperäistä, minkä takia hän alkaa paeta. Matkallaan hän törmää venäläisen sotilaan (Simo) ja lopulta kuolee oudoissa olosuhteissa. Minä näyttelen pääosaa enkä varmasti ole täysin vakuuttava. Ehkä elokuvassa on jotain ennakointia myöhempien vuosien selittämättömistä art house -kauhuleffoista... 

Julmuuden ehdoilla (näitä väännösnimiä oli oikeasti hauska keksiä, vaikka hölmöiltähän ne nyt tuntuvat) taas kertoi Suur-Suomi-intoilijoista, jotka kaksistaan terrorisoivat maaseutua jossain Venäjän puoleisessa Karjalassa 1920-luvun alussa. Satakuntalaisia taitavat olla myös karjalaiset, puhutusta murteesta päätellen. Aika kunnianhimoisesti tehdyn elokuvan voi katsoa täällä (ja täällä; tämä on jostain syystä kahdessa osassa). Tässä on jotain samaa kuin myöhemmin tekemissäni proosateoksissa: päähenkilöt ovat kusipäitä, jotka lopussa kuolevat ja aiheuttavat samalla muutamien sivullisten kuoleman. Mitähän se kertoo minusta tai ympäristöstä, jossa olen kasvanut? Myös elokuvan alun turkkalainen mässäily on erikoista katsottavaa, vaikka enemmän revittelyä siinä saisi olla. Edelleen oikeasti pidän lopusta ja sen lohduttomuudesta. 

Julmuuden ehdoilla jäi joka tapauksessa elokuvaurani huipentumaksi, sillä sen jälkeen elokuvantekeminen jäin. Tosin sain 90-luvun lopussa Jukka-sedältä myös uudemman kaitafilmikameran, ja sillä kuvasin Artun kanssa Paneliassa olevaa hylättyä turvetyömaata, jonne oli unohtunut vanhoja työkoneita ja metsän keskelle myös kapearaiteista rataa. Siitä ei tullut kovin hyvää pätkää enkä ole keksinyt filmille mitään käyttöä. Olin kuvannut liikaa kävellessäni enkä ollut tajunnut, ettei se näytä lopullisessa kuvassa hyvältä. Muutamaa kohtausta voisi käyttää ehkä jossain unenomaisessa musavideossa tai vastaavassa.  

Miksi kirjoitan tästä? Koska sain 50-vuotisjuhlieni kunniaksi teetettyä koosteen kaikenlaisista kaitafilmikatkelmista: sen nimi on Kohtauksia nuoren Juri Nummelinin elämästä. "Elokuvan" tekemisessä auttoi oleellisesti Antti Aittokoski, mistä kiitos. Koosteen voi katsoa postauksen alusta, mutta myös täältä; se on äänetön, aivan viimeistä minuuttia lukuun ottamatta. 

Ensimmäiseksi koosteessa nähdään Jukka-sedän kuvaamia kaitafilmejä, joissa ollaan Pormestarinluodossa talvella 1972-1973 (isäni alussa käynnistelee autoa), sitten ollaan Porin torilla isoveljen ja äidin kanssa ja sen jälkeen pari vuotta myöhemmin pihalla leikkimässä, sitten tulee 80-luvun alussa (ehkä 1982-1983) kuvattua sekoilua, jossa olen isäni kanssa Porin urheilupuistossa puuhailemassa erilaisten urheilulajien parissa. Sitten nähdään vuonna 1987 Jere Kuusisen kuvaamaa harjoittelupätkää kaitafilmikameralla, jolla kuvattiin Plaid Runneria, soitan muun muassa jonkinlaista shamaanirumpua ja esitän kännistä. Lopussa tulee käyttämättä jääneitä pätkiä Plaid Runnerista, joissa kuulee hyvin kaurismäkeläistä dialogia, jos vain saa äänestä selvää. Lopputekstien alla nähtävän pätkän piti olla osa Plaid Runnerin loppukohtausta, jossa amerikkalaiset sotilaat ovat saamassa Simon esittämän kapinallisen kiinni. Näyttävä kalusto oli lainassa Artun tuntemalta sotaharrastajalta Matti Sävikarilta.  

Kooste sai ensi-iltansa 50-vuotisjuhlillani 14.5. Siellä piti esittää Kohtauksia eräästä kuolemasta, mutta olen jo muutama vuosi sitten kadottanut siitä tehdyn dvd:n, ja toivoin, että ystäväni Petteri, joka sen kuvasi, äänitti ja leikkasi, olisi tehnyt siitä uuden version, mutta hänkään ei löytänyt sitä mistään! Vanhoilla videonauhoilla elokuvan materiaali kuitenkin edelleen on, ehkä joudumme leikkaamaan sen uudestaan. Samalla kadonneella dvd:llä olivat myös yllä mainituista Luolamiehen vuosi, Tappajan kosto, Plaid Runner, Häiriintynyttä toimintaa ja Ponantsa, mikä surettaa minua suuresti. Kannattaa aina tehdä varmuuskopiot! 

PS. Olen muuten aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta jo täällä. Teksti on vanha ja näkemykset ja näkökulmat ehkä erilaisia. 

PS2. En ole tässä maininnut mitään elokuvista, joita tein pikkuveljeni Matiaksen kanssa. Niistä on tosin tuossa yllä olevassa linkissä jotain. Lisäksi olisin voinut mainita hassun kaitafilmin Drag ja Frank menopäällä, jonka isoveljeni teki luokkatovereidensa kanssa. Pelastin teknisesti täysin epäonnistuneen elokuvan Porin lyseon lukion kuvaamataidon opettajan "arkistosta" eli kaitafilmejä täynnä olevasta laatikosta. Senkin digitoin, mutta sekin oli kadonneella dvd:llä. Toivottavasti se vielä jostain löytyy. 

Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 2

Edellisessä postauksessa kirjoitin enemmän rockiin liittyvistä puuhailuistani, vaikka ko. musiikki ei varmasti aina ollut oikeaa rockia. Tässä postauksessa kerron toisenlaisista äänikokeiluista, jotka ehkä lähestyvät jollain tavalla jazzia, mutta myös sittemmin suosituksi tullutta spoken wordia. Sellaisesta asiasta ei kukaan puhunut 1980-luvulla, jolloin olin lukiolaispoika, mutta niin vain sitä tulimme tehneeksi ystäväni Sami Sippolan kanssa. Meillä oli eräänlainen yhtye, jonka nimi oli Ex Cathedra; nimi tarkoittaa sitä kun paavi puhuu katederilta eli jutuissa on vähän jumalallinen meininki. Olin löytänyt fraasin muistaakseni vanhasta sivistyssanakirjasta, jota muutenkin selailin noihin aikoihin. Idea oli, että minä lausun runoja ja Sami soittaa saksofonia taustalla. Sami oli jo tuolloin kova fonisti, sittemminhän hän on tehnyt hienoa työtä tamperelaisten jazz-, rock- ja iskelmäbändien luottosoittajana sekä Black Motorin ja Hot Herosin tunteikkaana, mutta kaikkea sentimentaalisuutta kaihtavana nokkamiehenä. 

Ex Cathedra ei koskaan esiintynyt (paitsi vuosia myöhemmin minun ja vaimoni häissä). Kerran kuitenkin nauhoitimme kirjoittamiani ja kirjoista löytämiäni runoja Porin Puuvillatehtaan tyhjässä tehdassalissa: minä lausuin, Sami improvisoi taustalla. Vuosi on ollut todennäköisesti 1988, mutta varma en voi olla. Kasetti on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet (tietenkin, koska säilytän lähes kaiken), ja olen siihen jossain vaiheessa tehnyt myös kansikuvan, jossa minä olen vasemmalla. En ole varma, onko kuva jo 80-luvun lopulta vai olenko tehnyt sen joskus myöhemmin. En muista, että kasettia olisi tuoreeltaan soitettu kenellekään, vaikka tunsimmekin paljon kaikenlaisia muusikoita ja muita, joita ääni kiinnosti. (Tässä muuten vanha teksti, jossa käyn läpi sitä, mitä kaikkea Porissa 80-luvun lopulla puuhailin eri porukoiden kanssa. Onkohan jollain tallella tekstissä mainittu vihko?)  

Ex Cathedran kasetti on nyt joka tapauksessa digitoitu ja kuunneltavissa Soundcloudissa täällä. Nauhoitus alkaa huonosti, mutta minuutin jälkeen alkaa toimia paremmin. Runoista osa on tosiaan omiani, osa on muiden kirjoittamia, mukana on esimerkiksi unkarilaista László Nagya, jota olin tuolloin lukenut (mitä, ettekö te lukeneet unkarilaista nykyrunoutta 16-vuotiaana?). Pitkä runo, jossa valitan siitä, kuinka tympeitä ihmiset ovat (kai kaikki 16-vuotiaat teiniälyköt ovat myös misantrooppeja?), on omaa käsialaa. 

Tätä kuunnellessani mietin, että turhaan hyljeksin ajatusta näyttelemisestä ammattina, vaikka olinkin ollut yläasteella ja vielä lukiossakin näytelmäkerhossa (yläasteella katastrofaalisin seurauksin, mutta en tiedä, muistaako asiaa kukaan muu kuin minä, lukiossa ei taidettu saada yhtään projektia valmiiksi). Aivan hyvin juuri tällaista hommaa olisi voinut tehdä enemmänkin. Runoutta baareihin! Yleisemminhän ajatus tuli Suomeen vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Meillä oli Samin ja yhteisen ystävämme Matti Laitisen kanssa myös idea kolmen miehen runoprojektiksi, jossa Matti olisi muistaakseni soittanut bongoja. Sen nimi olisi ollut Arne Mattsson & Funktionalistit, ja tein äidiltä perimilläni Letraseteillä meille jonkinlaisen julisteenkin. Haaveilimme, että voisimme esiintyä vaikka Kankaanpään torilla, mutta hommasta ei lopulta tullut mitään. Harmi sinänsä, yleensä olen sitä mieltä että kaikki ideat kannattaa toteuttaa. (Sikäli tuntuu oudolta, ettemme koskaan ängenneet esiintymään mihinkään runoinemme ja jazzeinemme. Ehkä meitä jännitti.)  

Ekassa linkissä on valtaosa Ex Cathedran nauhoituksesta, mutta tässä vielä pieni häntä, joka oli tallennettu kasetin B-puolelle. En digitoitaessa älynnyt, että ne olisi voinut yhdistää yhdeksi tiedostoksi. 

Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 1

Täytin toukokuussa 50. Järjestin synttäribileetkin, jonne tein oman pienen juhlakirjan Muutamia sanoja Porista (siitä myöhemmin lisää) ja lisäksi vaimoni Elina Teerijoki toimitti ystävieni Ville Hännisen ja Vesa Kataiston kanssa minulle juhlakirjan Opus necesse est ("Teos on välttämätön"), josta ehkä myös myöhemmin lisää. Juhlistin tasavuosia myös musiikillisesti tai vähintään äänellisesti, auditiviisesti. Kaivoin nimittäin esille vanhan C-kasetin, jossa oli valikoima musiikkia, jota olin joko itse tehnyt tai johon minulla oli jonkinlainen vaikutussuhde, olin esimerkiksi tehnyt biisiin sanat. Digitoin kasetin ja siirsin näin syntyneet tiedostoon Soundcloudiin, johon olen vuosien varrella ladannut muutaman uudenkin biisin (en tiedä, mitä satunnainen ihminen saa irti tällaisesta antimusiikista, mutta on sitä oudompaakin ITE- tai outsider-musiikkia tehty). Tässä linkki koko Soundcloud-profiiliini. 

Ensiksi muistelmat omaan runolehteeni liittyvästä kasettijulkaisusta, jota en kovin monella usko enää olevan. Tein niitä muistaakseni kymmenen kappaletta kaikenlaisille kirpparien ilmaislaareista löytyneille kaseteille, ja voi olla, että ne ovat vain aikojen saatossa tuhoutuneet tai muuttuneet muuten kuuntelukelvottomiksi. Omakaan kasettini ei aivan parasta laatua ollut, mutta digitoijan mukaan ei myöskään surkeimmasta päästä. Tässä linkki kokonaisuuteen, jonka kesto on vähän alle 18 minuuttia. Osa biiseistä on tiukan tulkinnan mukaan copyrightin alaisia, mutta toivottavasti kukaan ei loukkaannu. 

Soundcloud-profiilini kuva on otettu 
kymmenisen vuotta sitten naapuritalosta, 
jossa oli joku remontti ja suojalevyyn oli piirretty
tuollainen kuva, joka mielestäni muistutti minua. 

Blinkity Blank Sound Supplement 1987-1990

Tein vuosina 1987-1997 runolehteä Blinkity Blankia. Se ilmestyi pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa painoksen ollessa yleensä noin 50, mutta tein lehdelle myös lisänumeroita, joiden painosmäärä oli mitä tahansa kolmesta kymmeneen tai viiteentoista. Osa lisänumeroista oli usein myös eri formaatissa kuin emolehti. Lisäksi osa niistä oli temaattisia, kuten 1990-luvun alussa tekemäni rock-numero, joka oli muistaakseni 10,5 (eli se ilmestyi vakinumeroiden 10 ja 11 välissä; vuodesta en ole varma). Numeroon olin koonnut joitain tekstejäni, joilla oli jotain tekemistä rockin tai muun musiikin kanssa, siinä oli esimerkiksi kirjoituskoneella tehty jonkinlainen konkreettinen runo, jonka sisältö koostui lähinnä bändien nimistä, sekä jonkinlainen yritys rap-lyriikaksi. Lehden kannessa oli härskisti kopsattu Serge Clercin bändiaiheinen kuva. 

Vielä erityisemmäksi rock-numeron teki se, että sen kanssa sai Blinkity Blank Sound Supplementin. Siihen olin koonnut kaksitoista biisiä, joiden kanssa minulla oli ollut jotain tekemistä. Olin tehnyt omaa musiikkia nimellä Yuri ja nauhoittanut erilaisia biisejä kasetille muutaman vuoden ajan. Osa niistä oli jonkinlaista akustista punkia, jota soitin joltain kaverilta saamallani vähän rikkinäisellä kitaralla. En yleensä hakenut biiseihin sen kummempaa rakennetta, mutta välillä koetin sellaistakin, esimerkiksi "Boppin' Dylan" on sellainen, siinä on kertosäe ja väliosakin. 

Yhden biisin tein niin, että olin nauhoittanut kasetille toiselta mankalta (tai mahdollisesti korvalappustereoiden kuulokkeista, joita pidin lähellä mikrofonia) Evelyn Thomasin diskoklassikon "High Energyn" pitkän rumpubreikin ja toistin sitä samalla menetelmällä niin että minulla oli usean minuutin mittainen biisi. Jostain syystä tämän taustan päälle luin monotonisella äänellä Bob Dylanin "Union Sundownin". Rallienglanniksi menee välillä, mutta ehkä se on osa jonkinlaisen kömpelön rap-biisin mahdollista viehätystä. Minulla vaikuttaa olevan jonkinlainen mania Bob Dylanista, mutta todellisuudessa hänen musiikkinsa on ollut minulle aina vähän yhdentekevää. 

Saatoin jaella joitain harvoja biisejä kavereilleni, lähinnä Matti Laitiselle, mutta myös Junnu Hirvoselle, Pentti Dassumille ja muutamille muille. Dassumin Pena piti ainakin "Aurinkolasifunk"-nimisestä biisistä, joka ei tosin ole mukana tällä koosteella. Lähetin biisejäni myös Rumban demopalstalle, mutta siellä lähinnä naureskeltiin minulle ja kasetin mukana lähettämälleni tekotaiteelliselle saatekirjeelle. Kun rinnakkaisluokan kovat rockjannut näkivät kuvani Rumbassa, he halusivat kuulla biisejä, ja sitten niille naureskeltiin yhdessä kuvistunnilla. Kaverini Tero, joka oli tuolla luokalla, tuntui olevan sitä mieltä, että maineeni on mennyttä. Yuri-nimellä tehtyjä soolobiisejä tällä koosteella on viisi, niistä kaksi viimeistä ovat muutaman sekunnin rykäisyjä.  

Runolehteni rocknumeron kannessa
oli tämä Clercin kuva mustavalkoisena. 

Omien Yuri-nimellä tehtyjen biisien lisäksi meillä oli kahdeksan vuotta nuoremman pikkuveljeni Matiaksen kanssa bändi National Panasonic Boys, joka teki lähinnä lelusoittimilla improvisoituja ja täysin hajoavia biisejä; tässä on niistä kolme, joista "Kova meininki päällä" oli muistaakseni aivan ensimmäinen nauhoittamamme biisi. Ei sitä biisistä tietenkään kuule, mutta siinä on tuolloisen suosikkibändini Screaming Blue Messiahsin vaikutusta. Bändimme nimi tuli siitä, että ensimmäiset biisit nauhoitettiin National Panasonic -nimisellä mankalla. Matias on sittemmin jatkanut muusikon uralla: serkkumme Juhon kanssa perustettu The Demars on kulttiklassikko, ja Matias soittaa nykyään stoner-bändi JetBlackissa. Myös Demarsissa laulanut Juho on tehnyt musiikillista uraa.

Minulla oli joitain muitakin bändiprojetkeja. Yksi oli The Screaming Blue Chekhovs, jossa toisella luokalla ollut Matti Laitinen soitti kitaraa ja minä lauloin. "Mutaiset vedet" Blinkity Blankin koosteella on ainoasta nauhoitussessiostamme; se tuntuu jatkavan oman biisini "Hoochie Koochie Manin" tematiikkaa. (En tosin tiedä, saako kukaan sanoista selvää, itse tietysti muistan mitä niissä lauletaan. Jussi Hakulinen sanoi, että "Mutaiset vedet" kuulostaa siltä kuin laulaisin "saat multa seppeleen".) 

Riihikedon lukion kulttuuripäivillä (en ole varma vuodesta, voi olla 1989) taas esiintyi improvisoiva metallibändi, jonka typerä nimi oli Nazi-Petteri and the Lions. Minä soitin rumpuja, Junnu Hirvonen kitaraa ja Petteri Evilampi lauloi - tai enemmänkin kirkui. Välillä kitara katoaa kokonaan, sillä Junnulta irtosi kitaran piuha, ja kun hän sai sen takaisin, Petteri ja minä olimme jo lopettaneet "soittamisen" - ja soolonsa lopuksi Junnu kaatui esiintymislavan lattialle, mikä tietysti yleisöä huvitti. Puolentoista minuutin keikka oli muutenkin mieletön suksee, mutta muut kulttuuripäiville perustamamme bändit, kuten Folkfaarao, eivät varauksetonta suosiota nauttineet. Virityspilliorkesteri Pitchpipe Brothers taisi saada jonkun kunniamaininnan, mutta tämä oli taatusti täysin sooloa soittaneen Matti Laitisen ansiota. Näistä muista bändeistä ei tietääkseni ole olemassa tallenteita.  

Matilla olikin useita eri bändejä, joista tässä esiintyy kaksi. Valitettavasti en muista, mikä oli hänen ja rumpuja soittavan Timo Puttosen projektin nimi, mutta he olivat tehneet "Boppin' Dylanista" mainion slovariversion. Kun Matti perusti Twangsville-nimisen bändin, tein heille älyttömän sanoituksen "Immanuel Kant Blues", jossa kuulu filosofi matkustaa Kuuhun ja tapaa siellä marsilaisen, jolla ei ole jalkoja. Matti teki sanoituksista toimivan funkrockin, joka kuulostaa hiukan Red Hot Chili Peppersiltä, joka tuolloin oli lukion poikien keskuudessa iso hitti. 

Twangsville nauhoitti biisin, kun bändi voitti studioaikaa Porin lukioiden välisessä bändikilpailussa. Samasta kilpailusta muistan parhaiten Dassumin Penan ja Simo Saarisen (ja jonkun kolmannen, ehkä Tatsi Laxströmin) Countryside Mafian, jonka todella kova rockralli keskeytyi äkisti, kun rumpalina ollut Simo lopetti soiton ja huusi: "Auh, kädet maitohapoilla!" Penahan perusti sittemmin omaperäisen taide-hc-bändin Deep Turtlen ja on myöhemmin tehnyt noisea nimellä Umpio. 

Takaisin Twangsvilleen. Saksofonissa oli myöhemmin Black Motorista ja Hot Herosista tuttu Sami Sippola, bassossa kaverimme Kimmo Aho ja rummuissa sittemmin näyttelijänä tunnetuksi tullut Matti Hakulinen. Matti soitti kitaraa ja lauloi. En tiedä, paljonko demoa lähetettiin levy-yhtiöille, mutta veikkaan, että olen ainoa - tai ainakin harvoja - joka on nauhan säilyttänyt. Matin myöhempi bändi 12 Gauge soitti "Immanuel Kant Bluesia" 1990-luvun alussa jossain Kirjurinluodossa järjestetyssä rocktapahtumassa. Matti soitti myös Kolmannessa Konstaapelissa, joka oli osittain Deep Turtlen esimuoto, koska siinä soittivat Tatsi Laxström ja Mikko Saaristo. 

Valitettavasti Blinkity Blank Sound Supplementissa joidenkin biisien äänentaso on aika huono, sillä biisejä on siirretty välillä kasetilta kasetille. Volat täysille! (Huom! Teen tätä päivitystä mökillä, jossa en pääse käsiksi kaikkiin arkistoihini, ja saatan hyvinkin lisätä tähän kuvia, jahka olemme taas Turussa.) 

Seuraavassa postauksessa luvassa Ex Cathedra! 

Blinkity Blank Sound Supplement (koottu 1991-1992)

Yuri: Boppin' Dylan

Yuri: Hoochie Koochie Man

Yuri: Union Sundown (Bob Dylan -cover!)

Yuri: Meat Meat Meat

Yuri: Exaggerate

National Panasonic Boys: Raju meininki päällä

National Panasonic Boys: Rähjäiset pojat suistomaalta

National Panasonic Boys: Taten piikki

Nazi-Petteri and the Lions: keikka Riihikedon lukion kulttuuripäivillä 1989 tai 1990

The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet

Matti Laitinen ja Timo Puttonen (bändin nimi unohtunut): Boppin' Dylan

Twangsville: Immanuel Kant Blues (sanat Juri Nummelin)

Helmivyön päiväkirja 2021

Kulttuurivihkot oli reilu vuosi sitten tekemässä pienkustantamoaiheista teemanumeroa, ja ehdotin, että voisin pitää jonkin aikaa päiväkirjaa siitä, mitä kaikkea teen oman kustantamoni Helmivyön eteen. Päätoimittaja Elias Krohn piti ehdotuksesta, ja rupesin tekemään päiväkirjaa ja kirjasin ylös kaikenlaista hyvin arkipäiväistä, mitä Helmivyön kirjoihin liittyi, niin ideointia kuin käytännön toteutustakin. Mutta niin vain kävi, että välillä unohdin pitää päiväkirjaa (ajattelin että täydennän sitä jälkeenpäin sen perusteella, mitä muistan kirjojen tekemisestä), mutta lopulta kävi niin, että homma unohtui. Deadline meni eikä Kulttuurivihkojen päätoimittajakaan jutun perään kysellyt. 

En tiedä, kuinka hyvin tämä olisi toiminut lehdessä. Aika nopeasti kävi myös selväksi, ettei tämä olisi ollut aito päiväkirja (voiko keksitty päiväkirja olla koskaan aito?), vaan pikemminkin harkittuja tekstipätkiä, jotka on kirjoitettu lukija mielessä, ei vain itselle muistiinpanoiksi. Juttu myös alkaa keskeltä tapahtumia eikä pääty mihinkään - sitä olisi siis tarkemmin pitänyt rajata. 

Mutta ehkä tänne blogiin tämä sopii hyvin, myös muistutuksena Helmivyön toiminnasta. Sinänsä viime vuoden kevät oli erikoista aikaa, koska julkaisin silloin kustantamoni kautta hirveän määrän kirjoja. Olen kutsunut sitä "Helmivyön hulluksi kevääksi"; silloin monet pitkään tekeillä olleet kirjat vain lopulta valmistuivat. Syksyllä toiminta hiljeni, koska keskityin kirjoittamaan paria muuta kirjaa muille kustantamoille, mutta silti viime vuoden aikana ilmestyi peräti 29 kirjaa, mikä on yhden miehen kustantamolle aikamoinen määrä! Toki en ole itse tehnyt kirjojen kansia (paitsi viimevuotisista yhden, Juhani Ahon rautatietarinoiden koosteen, ja pidänkin kantta aika huonona ja anakronistisena), mutta ideoinnin, kustannustoimittamisen, taiton ja muun teen usein itse. (Reijo Valta on käytännössä aina taittanut itse toimittamansa tai kääntämänsä opukset, samoin Timo Ronkainen taittoi itse Tintistä Fogeliin -kirjansa sekä Makaroonikirjan.) 

Markkinointi jää tietysti aika vähäiseksi, mutta ainakin ennen inflaatiota ja Ukrainan sotaa sillä ei ollut kauheasti väliä - tänä keväänä on huomannut selvästi kirjamyynnin vähentyneen. Samaa ovat sanoneet muutkin pienkustantajat, mutta en tiedä, mikä on tilanne isoilla kustantamoilla tai kirjakaupoilla. Ilmeisesti verkkokauppa on hiljentynyt, ja Helmivyö taas ei ole pystynyt kunnolla panostamaan kivijalkakauppoihin (asia, johon aina vannon itsekseni, että kohta tulee muutos, samoin kuin siihen että Helmivyö viimeinkin saisi kunnon sivut). 

Helmivyön päiväkirja, kevät 2021

4.3.

Parhaat projektit ovat helpoimpia. Timo Ronkainen taittoi ja teki kannet kirjaan Tintistä Fogeliin, johon hän oli kerännyt joukon erilaisia sarjakuva-arvosteluja uransa varrelta. Sarjakuva-aiheiset kirjat kiinnostavat sen verran intensiivisesti pientä porukkaa, että tällainenkin kannattaa julkaista. 

8.3. 

Lainasin Gerstäckerin Kirouksen kirjastosta ja nyt huomaan, että minulla on sama kirja työpöytäni vieressä olevassa kasassa. [Liittyy tähän kirjaan.]

23.3.

Jälleen kerran käyn läpi skannattua tekstiä Kumpulaisen Seksikoulusta. Huomaa kyllä, että teksti on nopeasti kirjoitettua, kun yksityisetsivä kiroaa, ettei muistanut pyytää valokuvaa tytöstä, jota häntä on pyydetty etsimään, vaikka tämän luulisi olevan edellytys löytämiselle. Kohtaus myös esiintyy käytännössä kaikissa yksityisetsivädekkareissa, joissa etsitään jotakuta kadonnutta (eli noin kolmanneksessa yksityisetsivädekkareista). Toisaalta hyvä, että kirjoittaja on sen edes tässä kohtaa tajunnut. 

Lisäksi tein Ossi Kokon länkkäreihin alaviitteet loppuun. Eihän niitä ollutkaan kuin 127 kappaletta alle 60 sivun tekstissä. 

Sisällysluettelon tekemisen ja oikoluennan jätän huomiselle. 

Yritän vielä päivän viimeisenä työnä muuttaa Kumpulaisen Seksikoulua tekstiksi, mutta netin ilmaisohjelma menee joka kerta jumiin. 

25.3.

Sain viimeinkin Salme Setälän Arpalipun uusintapainoksen taiton valmiiksi. Kirja oli aikamoinen urakka muutenkin, jossa itse sähelsin koko ajan, hukkasin kirjasta yliopiston kirjastossa tekemäni valokopiot, sekoitin skannaukset toisen kirjan skannauksiin ja jouduin lopulta skannaamaan kymmeniä sivuja senkin jälkeen kun olin luullut jo koko kirjan selvittäneeni. Sitten lopulta huomasin, että kirja olisi koko ajan löytynyt kaupunginkirjastosta, josta olisin saanut sen kotilainaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... 

Odottelen enää Laura Honkasalon esipuhetta, sitten pitää tilata kirjaan kansi. 

Lehdessä luki Sofia Belórfiin liittyvän huijauskirjan yhteydessä, että nyt markkinoidaan jo joulun kirjoja. En ikinä Helmivöineni pääse tähän systeemiin kiinni. 

Tein listan Helmivyön keskeneräisistä kirjoista. Niitä tuli yhdeksän, enkä laskenut mukaan sellaisia kirjoja, jotka ovat passiivisessa teossa, ts. kirjoja, joita teen aina välillä, kun tulee joku sopiva teksti eteen. Näistä yksikään ei ole sellainen, jota voisin kuvitella näkeväni Prismassa. Ehkä Salme Setälän Arpalippu voisi juuri ja juuri toimia, samoin Elinan Makaroonikirja, mutta sekin on ollut sellainen savotta, että se ei olisi ehtinyt mihinkään joulumarkkinointiin. 

29.3. 

Sain muutettua loputkin skannaukset Kumpulaisen Seksikoulusta tekstiksi. Vielä pitää etsiä tikuilta ja muilta pari Kumpulaisen seksinovellia, joita myös tulee kirjaan mukaan. Ei jaksaisi käydä yliopiston kirjastossa etsiä niitä enempää, vaikka tietysti kirjasta tulisi parempi ja tuhdimpi mitä enemmän novelleja olisi mukana. Seksikoulu on itsessään tosi lyhyt teksti, vähän päälle 13 000 sanaa, alle sata tuhatta merkkiä. Se on siitä jännä vanha seksikirja, että siinä ei ole käytännössä lainkaan pakottamista, saati raiskauksia. Nähdäkseni kaikki seksiaktit kirjassa ovat konsensuaalisia. 

31.3.

En oikein keksinyt mitä tänään tekisi. Kävin läpi useita keskeneräisiä kirjoja ja tein niihin pieniä lisäyksiä, kuten panin sivunumerot ja tietosivujen tiedot paikalleen. Yhdelle kirjalle keksin nimen. Latasin Pulpografia Eroticaa varten kirjoituskonefontin (en ole kauhean haka tällaisissa hommissa, mutta onnistui lopulta) ja vaihdoin otsikoiden fontin. Olisin kirjoittanut Jalmari Hahlin Haoma ja Anahita -romaanin (1900) uusintapainoksen esipuheen, mutta Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista puuttui jostain syystä Valvoja-lehden vuosikerran toinen puolisko, jossa kirjasta olisi ollut ilmeisesti ainoa julkaistu arvostelu! 

Minna Canthin sadut tulivat viimeinkin eilen. Kansi on erittäin hieno, mutta en ole kovin tyytyväinen omaan taittooni, se näyttää vähän amatöörimäiseltä. Henri Joelan kuvat ovat hienot, vaikka hän ei ole ihmisten kuvaajana parhaimmillaan. Toki kuvat ovat täysin epäajanmukaiset. Silti en ymmärrä, miten kirjaa on myyty niin vähän. Voimassa ollut mainos ja Turun Sanomien iso juttu eivät nostaneet myyntimääriä käytännössä lainkaan. Ja on ihan kuin kirjastotkaan eivät tätä olisi tilanneet. Hyvä esimerkki jälleen siitä, että jos jokin ei myy, sitä ei kannata mainostaakaan. Pätee moniin Helmivyön kirjoista.  

Onkohan jossain joku kuvittaja, joka nyt harmittelee, ettei voi kuvittaa Canthin satuja, koska ne on nyt julkaistu? Itse ajattelen usein tällä tavalla, se on jonkinlaista kateutta. Sadut olivat kuitenkin vapaata riistaa useiden vuosikymmenien ajan, toki niitä ei moni tuntenut. 

Iltapäivällä makasin sohvalla ja luin seksipokkarin, josta kirjoitan Pulpografia Eroticaan. Innostuin samalla tekemään kirjaan liitteen, jossa luettelen omat suosikkini kirjassa käsitellyistä seksikirjoista. Älytöntä puuhaa, mutta hauskaa! 

?.4.

Kyse olikin jostain viiveestä, sillä Canthin satujen myyntimäärät ampaisivat käsittämättömään nousuun! Kirjoja on yhtäkkiä myyty useita kymmeniä kappaleita. 

15.4.

Rauman taidemuseo tilasi lisää Kosti Koskisen kirjaa. Valtava määrä! Pitänee opetella sähköinen laskutus - kun viimeksi laskutin heitä, en osannut tehdä sähköistä laskua ja sain erityisluvan laskuttaa kerran paperilaskulla. 

Sain viimeinkin tehtyä kustantamon sivuille tekstin Susu Petalin Kolmannesta painoksesta. Siihen Timo Ronkainen teki hienon kannen, vaikka se ei kovin hyvin keskustelekaan kirjan nimen kanssa, mutta tekijä itse halusi tällaisen nimen. Hyviä novelleja 90-luvun Reginasta, osoitus siitä, että sekin on ollut moni-ilmeisempi julkaisu kuin on yleensä tajuttu. 

22.4. 

Huomaan BoD:n verkkokauppaa katsoessani, että James Reasonerin yksityisetsiväromaani Texasin tuuli on nostettu erityisen suosittujen kirjojen joukkoon. Hienoa! Myyntimäärät ovat kylläkin melko pieniä, vaikka omalla mittapuullani kirja on menestys. Sen eteen nähty työ ei tunnu turhalta, ja varmasti tällainen kirja, joka on ilmestynyt alun perin jo 40 vuotta sitten, jatkaa olemassaoloaan vielä pitkään. 

Myös Hyvää yötä! -antologia tuli painosta. Se vaikuttaa oikein mainiolta, kirja jollaista tutkisin pitkään ja hartaasti, jos joku muu sellaisen tekisi. Facebookissa paljastuu, että Nastamuumion Asmo Koste on itsekin miettinyt vastaavan opuksen tekemistä. 

28.4. 

Ronkaisen Timo teki älyttömän hienon kannen Salme Setälän Arpalippuun! Todella tyylikäs 20-lukulainen art deco -pastissi. 

Kun julkistan sen Facebookissa, kuvan alla oleva keskustelu menee nopeasti siihen, että aletaan toivoa Yrjön Jammu-pakinoiden omnibus-laitosta. 

7.5. 

Huomaan sattumalta, että joku (jota en välttämättä tunne) on arvostellut blogiinsa toimittamani käännösantologiat Kaikki valehtelevat ja Ajokortti helvettiin, joista jälkimmäinen on Helmivyön kirja, yksi ekoja. Blogisti kirjoittaa: "Tarkkaan määritelty pituus pitää novellit tuoreina ja koko ajan liikkeessä, ilman turhaa löysäilyä tai kuvailua. Dialogia on paljon. Kaikki novellit edustavat rikoskirjallisuutta ja monet lähenevät julman tunnelmansa puolesta kauhua. Lyhyys on etuna myös siinä, ettei lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan vaikka kohdalle sattuisikin epämieluisa novelli."

11.5. 

Pulpografia Erotica meni painoon! Noin 20 vuoden työ on viimeinkin ohi. Sanoin Facebookissa, että kun Kosmoksen Mikko Aarnen mukaan jokaisen Kosmoksen kirjan jälkeen maailma on vähän parempi paikka, niin tämän ilmestymisen jälkeen maailma on vähän pahempi paikka. Sen verran ärjyä on vanhojen seksipokkarien kuva maailmasta ja ihmisten välisistä suhteista. Välillä mietin, tulinko liiaksi hehkuttaneeksi tunkkaisia ja niljaisia kirjoja. Camp-henki tulee minulta luonnostaan, mutta samalla myös koetan arvostaa kirjoja teoksina sekä ajankuvina. 

Saa nähdä. Veikkaan, että kovin laajaa lukijakuntaa teos ei löydä. Ville Manninen teki sille kyllä tosi hienon kannen. 

Samana päivänä saataville verkkokauppoihin tulee myös Edgar Rice Burroughsin Caspak-sarjan toinen kirja, Ajan unohtamat ihmiset. Sarjan lievästi huono myynti on yllättänyt, mutta sitä menisi paremmin, jos sitä olisi kivijalkakaupassa myynnissä. 

12.5. 

Verkkokauppoihin tulivat saataville Salme Setälän Arpalippu ja Ville Hännisen essee Täyteen mittaan. Jälkimmäinen syntyi, kun chattasimme Villen kanssa valokuvasta, jossa Tapio Tapiovaara, Elvi Sinervo ja muutama muu katselee Raoul Palmgrenin uutta kirjaa Maksim Gorki. Tuli ilmi, että Villellä on kirja hyllyssään, mutta hän ei ole lukenut sitä. Olen joskus aiemminkin miettinyt kirjaa, jossa kirjoittaisi niistä kirjoista, jotka on hankkinut jostain syystä, mutta joita ei koskaan tule lukeneeksi tai millään muullakaan tavalla käyttäneeksi, ja nyt heitin, että voisi aloittaa Helmivyön esseesarjan, jonka Ville avaa Palmgrenia ja Maksim Gorkia käsittelevällä esseellä. Ja tuli hieno teksti! 

Vielä pitäisi saada esseesarjaan lisää tekstejä, itse päätin kirjoittaa Tuulen viemästä. Joku arveli, että vinoilen sille muutaman kymmenen sivun verran kirjaa koskaan lukematta, mutta tästä ei ole kyse. Hahmottelin, että voin käsitellä ainakin naiskirjailijuutta, historiallisen romaanin historiaa, amerikkalaisen kirjallisuuden historiaa ja omaa suhdettani siihen, ja ylipäätään sitä, miksi joku unohtuu, mutta joku taas ei. Mutta tuleeko kahdesta kirjasta sarja? [Sain Tuulen viemää -esseeseen pienen apurahankin, mutta vielä en ole tekstiä kirjoittanut.]

18.5. 

Käsittämättömästi koko ajan tökkinyt Elinan Makaroonikirja oikoluettu! 

19.5. 

Kuriiri tuo Salme Setälän Arpalipun. Timo Ronkaisen kansi toimii erityisen hyvin pienessä koossa. 

24.5. 

Kulttuuritoimitus julkaisi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta neljän tähden arvostelun! Kirjoittaja Aleksi Leskinen vertaa Koskista David Lynchiin ja William S. Burroughsiin! Toivottavasti tällä nyt on myynnillisesti jotain merkitystä, vaikka vanha totuushan on, että vain Hesarin arvostelu voi nostaa myyntiä. 

Samana päivänä tulee myös uusia kirjoja: Walkean miehen kosto, vuonna 2019 kuolleen Ossi Kokon toimitteita 1800-luvun länkkärisuomennoksista, Punasydän, jonka kokosin itse 1900-luvun alkupuolen lännentarinoista, ja Edgar Rice Burroughsin Ajan unohtamat ihmiset, joka on toinen osa Caspak-trilogiaan. Sitä on myyty yllättävän vähän, olisi tämäkin pitänyt saada marketeihin ja muualle. 

27.5. 

Pulpografia Erotica tuli! Tietysti heti löydän kirjasta kirjoitus- ja muita virheitä. 

3.6. 

Makaroonikirja meni viimeinkin painoon! Aivan käsittämättömän vaikeaa, kun painon systeemi kerta toisensa jälkeen herjasi, että fonttia ei voi käyttää, vaikka luulisi fonttien kulkevan pdf:n mukana. Ja taittaja nimenomaan tarkisti, että ne on upotettu tiedostoon. Sovittiinkin jossain vaiheessa, että taittaja muuttaa tekstit vektorigrafiikaksi, ettei fonttia tarvitsisi vaihtaa ja tekstiä juoksuttaa uudestaan. Tämä ilmeisesti toimi. Nyt kirja tarvitsee vain kannet, toivottavasti niiden kanssa ei tule mitään ongelmia. 

4.6. 

Makaroonikirjan kannet solahtivat painoon suht ongelmitta, mutta kirjasta tuli niin kallis, että sitä tuskin paljon myydään: 32 euroa. Tästä saadaan ns. hyvitysmaksuina noin kaksi ja puoli euroa per myyty kirja. Tämä lienee tyypillisesti kirja, joka kannattaa kustantaa, jos sitä myydään marketeihin ja muualle useita tuhansia kappaleita. No, Elinan saama apuraha varmasti tuli silloin tarpeeseen, ja kirjakin on oikein kiva. 

Joku kysyi Facebookissa, tarjottiinko kirjaa isoille kustantajille, kun idea on kuitenkin hyvä. Elina vastasi: "Ei yritetty. Hopeapeilin joulun aikoinaan saama torjuva vastaanotto kustantajilta ei kannustanut toista kertaa yrittämään myydä ei-kaupallista genrehybridiä (kulttuurihistoria ja käytännön tietokirja samassa paketissa). Vaikka hyvä ja hauska kirja tämä on, tiedän kun olen lukenut!" Arvelen, että isot kustantamot olisivat vain torjuneet kirjan tai sitten sitä olisi pitänyt muuttaa niin paljon, että Elinan alkuperäinen idea ei olisi välittynyt. 

15.6. 

Jalmari Hahlin Haoma ja Anahita tuli. Esipuhe on muuten hyvä, mutta jälleen kerran samaa toistoa kuin teksteissäni aina: samassa virkkeessä peräkkäin "kuitenkin" ja "kuitenkaan". Pitäisikö joskus ostaa oikolukijan palveluita? 

16.6.

Sain viimeinkin tehtyä Pulpografia Eroticalle sivun kustantamon sivuille. Tarjosin sitä yhdessä Facebook-ryhmässä tutuille 15 euron hintaan. Neljä tilausta tarttui haaviin. Verkkokaupan kautta sitä on myyty 17 kappaletta. Kaukana ollaan niistä ajoista, kun ekasta Pulpografiasta (2000) pääsi jopa aamutelkkariin! 

Yhtään arvostelukappalepyyntöä ei ole tullut. Sen sijaan Voiman Tuomas Rantanen kysyi, haluanko mainostaa kirjaa. Otin mainoksen, vaikka en usko siitä olevan juuri hyötyä. 

PS. Kirjojen kannet Timo Ronkainen, J.T. Lindroos ja Ville Manninen. Helmivyön logo J.T. Lindroos. 

Antti Peipon elokuvista: Kulttuurivihkojen dvd-arvostelu

Seuraava dvd-arvostelu julkaistiin viime vuoden puolella Kulttuurivihkoissa. Vihkot on klassikkojulkaisu, mutta juttujen näkyvyys varmaan aika pieni, joten jaetaan teksti vielä tänne. Arvostelu liittyi osittain siihen, että kirjoitin pyynnöstä Lähikuva-lehteen arvostelun laajasta ja hienosta Antti Peipon elokuvatuotantoa käsittelevästä kirjasta (juttu löytyy täältä - tai ainakin pitäisi löytyä, akateemisten nettijulkaisujen formaatit ovat minusta luvalla sanoen hankalakäyttöisiä), ja samalla sain kuulla, että Risto Jarva -seura on julkaisemassa dvd:tä Peipon tärkeimmistä lyhytelokuvista, joten pyysin senkin vielä arvosteltavaksi ja ehdotin juttua Kulttuurivihkoihin. (Kirjaa saa muuten ostaa täältä.) 

Elokuvathan ovat hienoja, Suomen mittakaavassa poikkeuksellisia, mutta erityisesti olen huomannut miettiväni Peipon viimeistä elokuvaa Valtakunnan sydän, jossa kuvataan järjestelyjunia VR:n varikolla Helsingissä. Se on kuvattu 1980-luvun lopulla, ja siinä nähdään höyryveturi, kuten jutun lopussa mainitsen. Se lienee tosiaan viimeisiä kertoja, kun (työ)ajossa oleva höyryveturi on Suomessa kuvattu filmille. Muutenkin koko lyhyt dokumentti tuntuu kuvaavan maailmaa, joka on peruuttamattomasti takanapäin: missä edes on enää sellaista inhimillistä hyörinää kuin tuossa elokuvassa, jossa kuvataan pakettien saapumista, käsittelyä, lähtemistä ja rahtaamista? Ehkä jossain postikeskuksessa, jossa sielläkin varmaan robotit tekevät ison osan töistä. Mutta keskeistä tässä ihmettelyssäni on myös se, millaisessa paikassa tuo nyt vähän rähjäiseltä näyttävä "valtakunnan sydän" on: kuvissa näkyy muun muassa eduskuntatalo. Ollaan aivan vallan ytimessä, silti kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät pyörät pyörimässä. Kaikki ei ole niin vimpan päälle, mutta silti homma toimii. Lievä unohtuneisuus tekee paikasta kiehtovamman kuin se ehkä muuten olisi. 

Tässä on toki sitäkin, että olen suuren osan elämästäni viettänyt juuri tuollaisissa paikoissa: tyhjentyneillä teollisuusalueilla, lakkautettuihin tehtaisiin tehdyissä kierrätyskeskuksissa, ratapihoilla, lakkautetuilla rataosuuksilla... Se on sekä nostalgiaa että surua siitä, että tällaisia paikkoja on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kävelen usein Turun ratapihan ylittävää Humalistonsiltaa ja mietin, että ratapihaa ei kohta enää ole. Jäljelle jää vain pari kolme henkilöliikenteen raidetta, kun Saku Koivun elämyskeskus rakentuu aseman päälle. No, ehkei suurin osa ihmisistä tavoita sitä surun tunnetta, jota koen tällaisissa paikoissa. "Pois vanhat rotiskot!" kuten maaherra Paavo Aitio sanoi kuullessaan, että nykyisen Hansa-korttelin tilalla olleita taloja oli alettu laittomasti purkaa. 

Uusi DVD-julkaisu paljastaa Antti Peipon olevan suomalaisen elokuvan visionäärejä

Suomalaisessa elokuvassa muodon kehittäjät ovat olleet harvassa. Fiktioelokuvan puolella heitä on ollut vähän, mutta dokumenttielokuvan puolella enemmän. Jo Aho-Soldanin dokumentit olivat usein modernimpia kuin ajan näytelmäelokuvat. Peter von Bagh, Lasse Naukkarinen ja Pirjo Honkasalo ovat osoittaneet, miten dokumenttielokuva voi taipua yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. 

Tärkein innovaattori dokumenttielokuvan alalla on kuitenkin ollut Antti Peippo, jonka nimi taas on jäänyt suurelle yleisölle täysin tuntemattomaksi. Usein liikkumattomiin kuviin perustuvista essee-elokuvistaan tunnettu Peippo on ollut eräänlainen "tekijöiden tekijä", jonka muut elokuvantekijät ja kriitikot osaavat nostaa taiteenlajin kärkinimiin, mutta jonka teoksilla ei ole koskaan ollut laajaa levikkiä. Esimerkiksi Peipon yksi arvostetuimmista elokuvista, Suomenlinnan historiaa kuvaava Viapori (1973) on esitetty televisiossa vain kerran, vuonna 1981. Peipon toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva Sijainen oli vuoden 1989 festivaalivoittonsa jälkeen elokuvakerhosuosikki, mutta sen jälkeen sitä on ollut vaikeampi nähdä. Jos Elonetin tietoihin on uskominen, se on tullut televisiosta viimeksi vuonna 1991. 

Peippoa tekee tunnetummaksi Risto Jarva -seuran ja Aalto ARTS Booksin viime vuoden keväällä julkaisema artikkelikokoelma Dokumenttielokuvan suuri tuntematon sekä syksyllä ilmestynyt DVD, joka kokoaa yhteen Peipon keskeiset dokumentit. 

Dokumenttielokuvan suuri tuntematon on laadukkaasti tehty laaja kokonaisuus, joka kattaa lähes koko Peipon elokuvatuotannon. Kirjassa tarkastellaan dokumenttin lisäksi Peipon ainoaa näytelmäelokuvaa Ihmemiestä (1979). Myös Peipon tunteneet ihmiset pääsevät ääneen, ja Peipon omiakin tekstejä on tarjolla.

VLMedian julkaisema DVD Antti Peipon lyhytelokuvia tarjoaa kuitenkin konkreettisempaa todistusaineistoa Peipon lahjakkuudesta. Hänen ohjaamansa lyhyet dokumentit aina Viaporista Sijaiseen ja Valtakunnan sydämeen (kummatkin 1989) muodostavat komean sarjan, jollaista ei ole Suomessa kukaan muu tehnyt. 

Suomenlinnan väkivaltaista historiaa kuvaava Viapori nojasi vielä kertojan ääneen, mutta seuraavissa elokuvissaan Peippo luopui selostuksen käytöstä. Sellainen on esimerkiksi Graniittipoika (1979), joka on rakennettu kuville Wäinö Aaltosen lasta kuvaavan sankaripatsaasta. Mykkä, ilmeetön poika toimii itsenäisen Suomen verisen historian todistajana. Puheettomassa elokuvassa on valtavaa voimaa, mutta samalla se ei alistu helpoille tulkinnoille. Saman tyyppinen teos on Seinien silmät (1981), jonka perustana ovat TK-mies Niilo Helanderin talvisodan aikaisia Helsingin pommituksia kuvaavat filmit. Helanderin kuvien rinnalla elokuvassa näytetään pommitusten jälkiä Helsingin katukuvassa. 

Peipon tunnetuin elokuva Sijainen on häikäisevästi aikaansa edellä ollut henkilökohtainen dokumentti, joka kertoo Peipon vaikeasta suhteesta perheeseensä, sodassa kuolleen isäänsä, ankaraan äitiinsä ja mahdollisesti itsemurhan tehneeseen isoveljeensä. Elokuvan työnimi oli "Lapsi joka ei koskaan hymyillyt", ja sen taustalla oli terapia, jossa Peippo kävi. Psykologi Martti Siiralan kädenjälki on Sijaisessa merkittävä, sillä elokuva edustaa Siiralan kehittämää sosiaalipatologiaa, sitä miten ihminen on aina yhteisönsä osa ja kantaa psyykessään yhteisönsä historiaa. Sijainen laajeneekin yksilön trauman kuvauksesta koko itsenäisen Suomen historiaksi. Peipon perhe ei kohtaa tragedioitaan yksin, vaan he edustavat koko Suomen tarinaa ja kaikkia suomalaisia perheitä, joita 1900-luvun sodat koskettivat. 

Samantyyppisiä aiheita on myös psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin tekemiin muistiinpanoihin perustuvassa Kolmessa salaisuudessa (1984), jonka hurjat kuvat näyttävät eri aikoina mielenterveysongelmiin esimerkiksi sodassa ajautuneiden ihmisten kuvataidetta.  Ulkopuolisuutta käsittelee myös tsaarin upseerin Timirjasewin ottamiin valokuviin perustuva Sivullisena Suomessa (1983). Timirjasewin ottamat kuvat ovat upeita ja ne tulisi digitoida tai saattaa kirjan muotoon. Ratsastus Aasian halki (1987) perustuu sekin tsaarin armeijan upseerin valokuviin, sen pohjalla ovat nimittäin Mannerheimin Kiinan-matkalla ottamat kuvat. Elokuva on muita Peipon elokuvia vähemmän henkilökohtainen, mutta hienosti sekin välittää tunnetta historiasta, todella tapahtuneesta.  

DVD:n viimeinen elokuva oli samalla Peipon viimeinen. Hän ohjasi Valtakunnan sydäntä (1989) ollessaan jo sairaalassa syövän takia. Se eroaa muista Peipon dokumenteista siinä, että sen kaikki kuvat on kuvattu elokuvaa varten. "Valtakunnan sydän" on VR:n varikko Helsingin ytimessä, nuhjuinen ja ruohottunut alue eduskuntatalon ja Finlandia-talon kupeessa. Hienosti valohämyä hyödyntäen kuvattu pieni elokuva osoittaa, että tällainenkin alue on oleellinen Suomelle. Lisäksi se on varmasti viimeisiä tallenteita, joissa Suomessa liikkuu höyryveturi muutenkin kuin nostalgiamatkalla.

Nukahtaminen elokuvissa

Saatanatango.

Kirjoitin Helsingin Sanomiin jokin aika sitten pienen yleisönosastokirjoituksen, kun kulttuurisivuilla ollut kolumni puhutteli minua - siinä toimittaja paljasti, että häntä alkaa aina näytelmissä ja elokuvissa nukuttaa eikä hän voi sille mitään. Olen "kärsinyt" samasta viasta melkein koko ikäni, ja nyttemmin olen alkanut oppia, ettei sitä kannata yrittää vastustaa, vaan parasta on torkahtaa hetkeksi. Herättyään voi jatkaa elokuvaa virkein mielin. 

Pakko sanoa, ettei aina tämä onnistu: viime syksynä näin valkokankaalla japanilaisen mykkäelokuvan Kurutta ippeiji (englanniksi tunnettu nimellä A Page of Madness), ja nukuin sen läpi, tajuamatta oikein mistään mitään missään vaiheessa. Parasta on, jos nukahtelun voi kokonaan välttää, esimerkiksi ottamalla nokoset ennen elokuvaa tai menemällä sellaiseen näytökseen, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa (aamukymmeneltä tai iltakahdeksalta ovat parhaat ajat). Eilen maanantaina KAVI:n Turun sarjassa nähty Punaiset kengät (Michael Powell ja Emeric Pressburger, 1948) oli sellainen: en kokenut missään kohtaa nukahtamisen tarvetta ja elokuva sentään kesti yli kaksi tuntia! Olinkin kotona torkahtanut hetkeksi ennen lähtöä esitykseen. Pakko vielä todeta, että nukahdan harvoin kotona television ääreen, ja silloinkin kyse on siitä, että on myöhä ilta ja pitäisi mennä nukkumaan. Cinénarkolepsia koskee ainoastaan teatterissa katsottuja elokuvia! 

Kirjoitukseni julkaistiin Hesarissa viime lauantaina. Siitä oli poistettu yksi lause (se, jossa puhutaan pilkkimisestä) ja siinä oli käynyt niin, että yksi piste lähti samalla. Painetussa versiossa oli otsikkona "Elokuvissa nukkuminen rentouttaa", mutta nettiversiossa otsikko oli vähän klikkimäinen "En voi mitään sille, että nukahtelen elokuvissa", aivan kuin paikalle olisi haluttu lukijoita, joita kiinnostaa pakonomainen nukahtelu tai muu sairaus. Minua vähän vaivaa, että Hesarissa on toimittajia, joiden työpäivästä menee pitkiä aikoja siihen, että he miettivät vetäviä otsikoita. En näe mitään syytä, miksi alkuperäistä otsikkoani ei olisi voinut käyttää. Alla joka tapauksessa tekstini. 

Elokuva kutsuu nukkumaan

Kiitos Riitta Koivurannalle mainiosta kolumnista (30.1.2022), joka käsitteli nukahtamista elokuvissa, konserteissa ja näytelmissä. Olen itse niitä, jotka nukahtelevat elokuvissa, enkä tosiaan voi asialle aina mitään, aivan samoin kuin Koivuranta kuvailee. Varsinkin työpäivän ja päivällisen jälkeen voi olla todella turhauttavaa yrittää pysyä elokuvissa hereillä, ja olenkin ottanut sen tavan, että mieluummin nukahdan viideksi tai kymmeneksi minuutiksi kuin yritän turhaan pysytellä hereillä. Silloin yleensä vain pilkin puoli tuntia enkä silti jaksa seurata loppuelokuvaa. 

Monet nauravat elokuvissa nukkujalle, mutta kyse lienee erilaisesta fysiikasta: jotkut vain eivät nukahda. Itse joskus oikein nautin elokuvissa nukkumisesta ja tiedän, miten se voi rentouttaa: pimeä sali, mukava penkki, josta ei voi nousta, kukaan ympärilläni ei puhu eikä vaadi huomiota, ei voi ajatella työasioita tai ihmissuhdesotkuja... Aina penkinkään ei tarvitse olla niin mukava. 

Joskus elokuva on sen verran tylsä, että alkaa nukuttaa. Nukahdin esimerkiksi Christopher Nolanin mahtipontisen Tenetin lopputaistelun aikana. Jotkut elokuvat kuitenkin suorastaan kutsuvat nukkumaan. Olemme ystävieni kanssa puhuneet erityisestä nukahtamisen koulukunnasta, johon kuuluvat ainakin Andrei Tarkovski, Victor Erice, Abbas Kiarostami ja Apichatpong Weerasethakul. Viime syksynä näin valkokankaalta Béla Tarrin yli seitsentuntisen mestariteoksen Saatanatango, ja olin onnellinen, kun elokuvan esittelijä sanoi, että Tarrin mukaan on täysin suotavaa ottaa nokoset elokuvan aikana. Nukahdin kaksi kertaa, muun ajan seurasin elokuvaa täysin herkeämättä ja valppaana. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, tässä lisää tutustuttavaa: Tytti Rantasen mainio pieni essee "Unelias Orionissa: cinénarkoleptikon tunnustuksia" sekä Topias Tiheäsalon radioessee "Nukahtamisen koulukunta". Siinä mainitaan minutkin, tosin nimeämättä. Tässä myös unitutkijan elokuva-aiheinen kirjoitus, jossa siteerataan Rantasta. 

PS. Paikalla olleet huomauttivat, että elokuvan esittelijä ei sanonut, että Béla Tarrin mukaan Saatanatangon aikana saa nukahtaa, vaan sen sanoi yksi katsojista, joka istui vieressäni. Hän kertoi olleensa Sodankylän leffafestareilla, kun Tarr oli siellä vieraana ja sanoi tuolloin nukahtamisen sallivan kommentin. Pahoittelut väärästä informaatiosta, jota vieläpä tuli jaettua maan valtalehden sivuilla! 

PS2. Niin ja vielä Hesarissa kommentoineelle Ullalle: itse en tiettääkseni kuorsaa elokuvissa. On käynyt useammankin kerran, että olen kertonut elokuvan jälkeen nukahtaneeni, mutta vierustoverini on sanonut, ettei huomannut sitä. Tämä on taitolaji, jota kannattaa kehittää! 

Äitini Raija Ylinen (1946-2021)

Äitini Raija Ylisen hautajaisia vietettiin viime viikon perjantaina. Häntä ei siunattu, sillä äitini ei ollut kuulunut kirkkoon yli 50 vuoteen eikä esimerkiksi minua ole kastettu. Tilaisuus pidettiin kuitenkin Porin hautausmaan siunauskappelin pienessä huoneessa, joka oli kaunis ja harmoninen tila. Paikalla olimme vain minä perheineni sekä isoveljeni kahden lapsensa kanssa. Puhujana oli papin virasta eronnut Pekka Aalto. Lyhyissä muistosanoissa kerroimme isoveljeni kanssa siitä, miten kutsuimme äitiämme Juskaksi, emmekä äidiksi (isäämme sanomme Matiksi), 60-lukulaisten tasa-arvoperiaatteiden mukaisesti: kukaan ei ole auktoriteetti. Juska-nimitys oli tullut siitä, että äiti kirjoitti 1960-luvulla juttuja turkulaiseen Uusi Päivä -sanomalehteen nimimerkillä Raijuska. 

Äiti oli päätynyt Turkuun Mäntästä Vaasan kautta. Mäntässä hän oli syntynyt vuonna 1946 Serlachius-tehtaan työntekijöiden perheeseen, ja hänellä oli yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Äitini perhe asui ruutukaavaan rakennetulla Tammikankaan alueella, joka oli vielä 1980-luvun alussa kuin minikaupunki kauppoineen, kioskeineen ja parturi-kampaamoineen. Lähellä olivat myös uimaranta ja seurakuntakeskus. Tammikangas oli minulle ja isoveljelleni jonkinlainen idylli, jonne äiti meidät aina välillä lähetti. Usein kuljimme lättähatulla Porista Haapamäelle, josta pappa meidät autolla haki. Olimme kaikki kolme mukana myös lättähatun viimeisellä reissulla vuonna 1981 – olimme ainoat matkustajat, jotka jatkoivat matkaa Haapamäelle saakka. 

Äiti lähti ylioppilaaksi tultuaan Vaasaan ja opiskeli siellä itsensä ylioppilasmerkonomiksi. Hän ei sen jälkeen kuitenkaan jatkanut opintojaan. Niin kauan kuin painettuja puhelinluetteloja tehtiin, hän oli aina sen sivuilla "yo. merkon".  Jatko-opintojen puutteeseen saattoi vaikuttaa perinteinen syy: naisten koulutusta ei perheissä pidetty niin tärkeänä. 

Äiti oli hetken aikaa töissä myös Vaasassa Mustasaaren sairaalassa, joka nykyään tunnetaan Vanhan Vaasan sairaalana. Äitiä alkoivat tällöin kiinnostaa vankien ja mielisairaiden olot. Hänellä oli loppuun asti hyllyssään Marraskuun liikkeen pamfletti Vaatteet pois ja aatteet (1969), ja hänen valokuviaan setviessäni löysin kuvan Kakolan sairaalan ankeasta sellistä. Äiti sanoi, että oli tehnyt aiheesta lehtijutun – ja säilyttänyt kuvaa 50 vuotta! Yleensä äiti halusi päästä kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon, jopa niin että hän hävitti minun tai isoveljeni tavaroita kysymättä meiltä ensiksi. 

Äiti 60-luvun lopulla. 

Vaasan jälkeen äiti lähti Turkuun ja asui Jarrumiehenkadulla puutalossa, samassa korttelissa, jossa Paavo Nurmen asunto on säilytetty museokunnossa. Äiti oli töissä SKDL:n Uusi Päivä -sanomalehdessä, ja lehden historiikista voi bongata äidistä kivan kuvan muun toimituksen seurassa. Toimituksessa hän tapasi myös isäni Matti Nummelinin, joka oli tullut Forssasta töihin samaan lehteen. Äiti kertoi joskus, että kun hän kävi isän luona ensimmäistä kertaa, tämä yritti keittää makaroneja paputölkin tomaattiliemessä. En tiedä, oliko kyse samasta asunnosta, mutta isä on kertonut asuneensa Puutorin varrella samassa kämpässä teatterimies Arvi Auvisen kanssa. Myöhemmin isä ja äiti asuivat Eerikinkadun päässä olevassa korkeassa kerrostalossa. Muistelen kuulleeni, että he asuivat alivuokralaisina Lehdistö-nimisen ihmisen asunnossa – toisin sanoen kaksi toimittajaa näin ilmoitti ammatinsa jo kättelyssä. 

2000- ja 2010-luvulla merkittäväksi työnantajakseni muodostuneen Turbatorin kustantaja Harri Kumpulainen väitti tavanneensa isäni ja äitini Turun Amnestyn tilaisuudessa Humalistonkadulla 60-luvun lopulla. Se on täysin mahdollista, varsinkin isäni on ollut mies, joka on ängennyt mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Kotipaikkakunnallaan Forssassahan hän oli perustanut elokuvakerhon 1960-luvun puolivälissä. 

Isä ja äiti muuttivat Raumalle vuonna 1969, kun isä oli saanut työpaikan porilaisen Satakunnan Työn aluetoimittajana; aluetoimitus oli käsittääkseni jossain päin Vanhaa Raumaa. Isoveljeni syntyi joulupäivänä 1969. Perhe asui alivuokralaisena puutalossa lähellä Rauman vesitornia. Minäkin synnyin Raumalla, keväällä 1972. Olen käsittänyt, että isäni ja isoveljeni asuivat tällöin jo Porissa, josta isä oli saanut paremman työpaikan Satakunnan Työn varsinaisesta toimituksesta. Äiti ja minä tulimme sitten perässä. Monet luulevat, että olen syntynyt Porissa, mutta olen aina ylpeästi ilmoittanut, että olen syntynyt Raumalla, enkä ole voinut käsittää kahden kaupungin välistä typerää pottuilukisaa. 

Porissa asuimme Pormestarinluodon lähiössä, joka oli rakennettu ilman kaavaa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Talojen summittainen asettelu on tehnyt alueesta lopulta ilmavan, mutta aluksi, puuttomana ja pensaattomana, se oli varmasti ankea paikka. Äiti ja isä olivatkin mukana asukasyhdistystoiminnassa. Äiti kokosi Pormestarilainen-nimistä asukaslehteä. Se oli kaksipuolinen A4, jossa oli ilmoituksia yhdistyksen toiminnasta ja paikallisten yritysten mainoksia. Jaoimme sitä isoveljen ja jonkun kaverinkin kanssa Pormestarinluodon eri taloissa. En tiedä, onko näitä lehtiä säilynyt missään, en usko äitini niitä säilyttäneen. 

Vuonna 1978 pitkän riitelyjen täyttämän kauden jälkeen vanhempani kuitenkin erosivat. En ole aivan varma, minkälainen huoltajuussopimus tuolloin tehtiin, mutta olen nähnyt isääni hyvin paljon eronkin jälkeen eikä meillä ole ollut minkäänlaista katkosta suhteessamme. Äidille ero ja sen jälkeiset pitkät työttömyysjaksot eivät sen sijaan tehneet hyvää, ja hänellä oli mielenterveysongelmia, joiden luonne ei pienelle pojalle auennut. Ei meiltä kuitenkaan koskaan mitään puuttunut. Äiti teki aina ruokaa viikonloppuisin ja lomalla, vaikka koulupäivinä söimme kotona iltaisin vain voileipiä. Äiti teki usein iltapalaksi lämpimiä voileipiä tai lämmitti lihapiirakoita (pidin enemmän siivilässä höyryttämällä kuin uunissa lämmitetyistä), luistelemasta tullessa saimme kaakaota ja juustovoileipiä. Lauantaisin saatettiin hakea kioskilta paketti kallista jäätelöä tai irtokarkkeja (tosin usein vain markalla tai kahdella).  

Äiti 80-luvun lopulla, todennäköisesti Pori Jazzeilla. Pahoittelut huonosta kuvasta.

Voi olla, että näissä ruokamuistoissa näkyy se, että äiti pääsi jossain vaiheessa 1980-lukua töihin, ensiksi oikeustalolle, sitten kaupungintalolle, muistaakseni apulaiskaupunginjohtajan sihteeriksi. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen äiti kouluttautui graafiselle alalle ja opetteli käyttämään alan uusia laitteita, niin sanottuja valoladontalaitteita. Hän perusti oman yhden naisen firman, Mittelin ("mitteli" on 16 pisteen kirjasinkoko). Hän teki ladontaa alihankkijana porilaisille painoille ja oli käsittääkseni hyvin työllistetty ja arvostettu. 80-luvun loppu olikin hyvää aikaa, jota usein muistelen lämmöllä. Äiti myös seurusteli tuolloin, viimeisen kerran eläissään. 

Äiti teki myös grafiikalta hyvin pelkistettyjä julisteita ja ohjelmavihkojen kansia Porin elokuvakerholle, jossa olin alkanut huseerata vuonna 1986, vaikka olin tuolloin alle 16-vuotias eivätkä Suomen elokuvakerhojen liiton sääntöjen mukaan alle 16-vuotiaat voineet liittyä kerhojen jäseniksi. Äidin firma oli Finlaysonin isossa tehdasrakennuksessa, joka oli muutamia vuosia aiemmin sattuneen tulipalon jälkeen jäänyt osittain käyttämättömäksi. Nykyään se on yliopistokeskus ja mitä kaikkea muuta vielä (pahimmin palaneen osan päälle on rakennettu ostoskeskus), mutta 80-luvun lopulla tehdasrakennus oli yhdistelmä yksittäisiä pieniä firmoja ja valtavia tyhjiä halleja. Yhdessä hallissa kävimme ystäväni Sami Sippolan kanssa nauhoittamassa bändimme Ex Cathedran kasetteja: lausuin runoja ja Sami soitti saksofonia. Äiti myös kannusti tällaiseen toimintaan, ja hän jaksoi aina ihastella, jos oli tehnyt jotain taiteellista. Kun vuonna 1987 perustin runolehti Blinkity Blankin, äiti teki minulle syntymäpäivälahjaksi parikymmentä erilaista lehden nimiötä. 

Toiseksi viimeinen Blinkity Blank vuodelta 1996 tai 1997.
Tässä pääsin vielä käyttämään yhtä äidin tekemistä nimiöistä. 

Kun kymmenen vuotta myöhemmin ajoin pääni kaljuksi, äiti pelkäsi, että minua luullaan skinheadiksi, ja kehui samaan hengenvetoon porilaissyntyisen tv-juontajan Jussi-Pekka Rantasen lainehtivaa puolipitkää tukkaa. Äidin miesihanteisiin kuului myös Charles Bronson. Muistan, kun rupesin telkkarista katsomaan jotain Bronsonin tähdittämää länkkäriä ja äiti tuli ihastelemaan: "Onpas hyvännäköinen mies!" Mutta ei hän sitten itse elokuvaa jaksanut seurata. Toisen kerran katselin videolta isäni telkkarista nauhoittamaa pornoaiheista dokumenttia Tuote: nainen, ja seksikohtauksen ollessa päällä  äitini tuli sisään parvekkeelta ja huudahti: "Mitä sää oikein katsot?!" Tuntui nololta selittää, että kyse oli feministisestä dokkarista. En tiedä, uskoiko äiti minua.

Muutin Tampereelle vuonna 1990, isoveljeni asui Helsingissä, jossa hän oli töissä Kansan Uutisissa. Samaan aikaan Mittelin työt alkoivat loppua. Äiti ei suostunut opettelemaan alalle nopeasti tulleiden tietokoneiden käyttöä ja piti niillä tehtyjä töitä huonoina – mikä varmasti oli tottakin, valoladontalaitteilla tuli todella siistiä jälkeä. Samaan aikaan äidin terveys alkoi reistailla: hän sai ladontahommista tulehduksen olkavarteensa, jota myös hoidettiin väärin. Käsi ei koskaan tullut entiselleen. Äiti ehti kuitenkin vielä tehdä pieniä mainoksia elokuvakerho Monroelle, jota olin alkanut vetää Tampereelle muutettuani. En ole tosin aivan varma, käytettiinkö mainoksia lopulta. Viimeisiä töitään äiti teki niin että valoladontalaitteet ja niiden tulostin olivat hänen vessassaan. 

Töiden loppumista ja käsivarteen liittyviä ongelmia seurasi jokin, minkä olen tulkinnut masennukseksi. Äidistä tuli etäinen ja lopulta erakoitunut. Hän ei jaksanut pitää suhteita yllä, ja hänen luonaan käydessään ei välttämättä vaihtanut kuin muutamia lauseita. Viimeiseen asti äiti kuitenkin huolehti lapsistaan ja tarjosi rahaa, vaikka olin pärjännyt, ainakin jotenkuten, omalla työlläni jo 2000-luvun alusta saakka. Huolehtimisen kääntöpuolena näkyi selvästi pelko siitä, että rahani loppuvat ja kuolen nälkään. Se näkyi myös pienenä huomautteluna esimerkiksi siitä, ettei minusta ollut tullut kirjallisuuden professoria niin kuin eräästä opiskelukaveristani.

Äiti oli tupakoinut 1960-luvulta saakka. Isä oli lopettanut tupakoinnin jo 1970-luvun alussa (vedettyään sitä ennen kaksi askia päivässä), kun hän oli lukenut aiheesta jutun, jossa oli varoitettu tupakanpolton epäterveellisyydestä. Isä kertoi, että he yrittivät yhdessä lopettaa, mutta äiti ei ollut siihen lopulta pystynyt. Isoveljeni jatkoi äidin painostamista ja lupasi muistaakseni maksaa tuhat markkaa, jos äiti lopettaa tupakoinnin. Tupakoinnin lisäksi äidin terveyttä heikensi ylipaino, jota yritettiin 80-luvun alussa hoitaa laihdutusleikkauksella. Isoveljen kanssa tekemässämme kaitaelokuvassa on väliteksti: EPÄTERVEELLISIÄ ELÄMÄNTAPOJA, minkä jälkeen nähdään äiti tupakoimassa parvekkeella. Tällaisen "sketsin" tekeminen kaduttaa minua syvästi, se oli käytännössä kiusaamista.

Äiti onneksi pääsi tupakasta eroon joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolella. Hän sai tämän ansiosta varmasti useita vuosia lisäaikaa. Hänen jaksamisensa oli tullut vuosi vuodelta heikommaksi eikä hän jaksanut esimerkiksi koskaan hoitaa poikaamme Kautoa, vaikka tämän isosiskoa Ottiliaa hän oli usein hoitanut, joskaan ei aina kovin mielellään eikä pitkiä aikoja. Ottilia kolmesta lapsestani oli kuitenkin varmasti äidille kaikkein läheisin. Louna, joka tätä kirjoitettaessa on seitsemän, ei oppinut muodostamaan oikein minkäänlaista tunnesidettä äitiini, mutta teimme silti vaimoni Elinan kanssa Lounan kuvista vuosikirjoja valokuvapalvelun kautta ja annoimme niitä joululahjoiksi. Kävimme melko säännöllisesti äitiä katsomassa, mutta äiti saattoi myös estellä meitä sanomalla, että tulkaa vasta myöhemmin, sitten kun on kesällä hyvä ilma. 

Äiti kaatui ensimmäisen kerran syyskuussa 2020. Hän mursi olkapäänsä ja joutui sairaalaan. Sain tiedon tästä, kun vetämäni Suomalaisen elokuvan festivaali oli käynnissä. Päätin kuitenkin, että hoidan festivaalin loppun asti ja lähden Poriin vasta viikonlopun jälkeen. Maanantaiaamuna nousin bussiin ja kirjoitin Facebookissa, että väsyttää ja itkettää. Äidiltä löytyi sairaalassa tutkimusten yhteydessä myös patti toisesta rinnasta. Kysyin äidiltä, eikö hän sitä ollut huomannut. Oli kuulemma, mutta ei vain ollut kertonut lääkärille. 

Äidin jaksaminen heikkeni pitkään ja jossain vaiheessa hän ei jaksanut käydä edes kaupassa, vaikka kaupassa käymisestä oli tullut vierailujeni vakiotapa. Äiti kaatui uudestaan syksyllä 2021, jälleen kerran samaan aikaan Suomalaisen elokuvan festivaalin kanssa. Sairaalaolon aikana tehtiin viimein päätös, että äiti pääsisi palvelutaloon. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Elinan kanssa lokakuussa 2021, äiti istui pyörätuolissa ja vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta ja reippaalta. Olen miettinyt, että hänen oikea minänsä pilkahti silloin erakoituneen pinnan alta, se sama joka näkyy setäni kuvaamassa kaitafilmissä jostain vuoden 1970 paikkeilta. 

Äidin olo kuitenkin heikkeni nopeasti ja kun myöhemmin kävimme häntä katsomassa hän oli aina vuoteenomana. Kerran hoitaja kuitenkin kertoi äidin osallistuneen yhteislauluun. Viimeisellä vierailullamme 16.12. kävimme ostamassa äidille peilin, hän kun ei ollut nähnyt itseään pitkään aikaan. Hän katsoi itseään peilistä ja sanoi: "Olempa mää vanhentunut, hyvänen aika!" Ja hetken päästä: "Kuoleva ihminen." 

Jonain toisena kertana hän sanoi, ettei olisi ikinä halunnut muuttaa Poriin. Siellä hän kuitenkin asui 50 vuotta, samassa lähiöasunnossa. 

Meidän piti käydä lasten kanssa katsomassa mummua heti joulunpyhien jälkeen, mutta niin vain kävi, että koko perhe sai koronatartunnan. Ehkä huonoimman olon päivän aamuna 27.12. palvelutalon hoitaja soitti ja kertoi, että äiti oli löytynyt aamulla kuolleena. Hän oli kuollut rauhassa nukkuessaan. Ajatus, että äiti ei ollut joutunut kärsimään kivuista pidempään, tietysti lohdutti, mutta en voi olla miettimättä, mitä olisin hänelle vielä sanonut tai mitä olisin häneltä kysynyt, mitä lapsenlapset olisivat hänelle sanoneet tai olisiko äitini edes enää tunnistanut heitä. Koronan vuoksi en voinut olla paikalla edes silloin, kun äiti siirrettiin palvelutalosta ruumishuoneelle. Kun lopulta sain soitetuksi hautaustoimistoon, kuulin, etten voi enää äitiä nähdä. 

Isoveljeni sanoi hautajaisissa perheellemme ominaisesti: "Hyvästi, Juska", minä taas sanoin, että tekee mieli käyttää sanaa "äiti". Se tuntui oikeammalta kuoleman edessä. Hyvästi, äiti.  

PS. Tekstiä on hiukan päivitetty 2.2.2022 n. klo 19. Lisäksi haluan esittää kiitoksen äidin serkulle Raisalle, jolta sain tarkistettua pari asiaa.