Kävin viime keväänä Karkkilan Kino Laikassa esittelemässä länkkäriklassikon, William Wellmanin Polttavan auringon, vaikka en ollut sitä nähnyt. Olen tekemässä pidempää tekstiä toisesta aiheesta, joten julkaistaan tämä tällaisena välipalana. Elokuva oli joitain lopun ratkaisuja lukuun ottamatta oikein hyvä.
Pankkiryöstön tehnyt roistojoukko pakenee autiomaahan, jonne ratsuväki ei uskalla seurata heitä. He onnistuvat pelastautumaan Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jonka ainoat asukkaat ovat vanha kullankaivaja (James Barton) ja tämän lapsenlapsi ”Mike” (Anne Baxter). Tytön läsnäolo ja isoisän kulta alkavat hiertää lainsuojattomien välejä, ja yhteenotto on väistämätön.
Tässä on lähtökohta William Wellmanin elokuvalle Polttava aurinko eli The Yellow Sky vuodelta 1948. Elokuvan tuotti iso studio 20th Century Fox ja se perustui W. R. Burnettin julkaisemattomaan romaaniin (se ilmestyi myöhemmin nimellä Stretch Dawson, 1950), josta Lamar Trotti teki käsikirjoituksen. Elokuvan ohjasi William Wellman, joka on tiukasti pysytellyt Hollywoodin kärkikolmikon John Fordin, Howard Hawksin ja John Hustonin kannoilla. Wellmania ehkä aikoinaan on pidetty pikemminkin luotettavana käsityöläisenä kuin varsinaisena auteurina, omalakisena tekijänään muiden mainittujen ohjaajien tapaan, mutta hänen arvostuksensa on säilynyt ja ehkä jopa viime vuosikymmeninä kasvanut. Wellman oli nuorena tappelija ja usein riidoissa virkavallan kanssa eikä ole ihme, että hän sittemmin kuvasi usein vastaavia hahmoja, kuten James Cagneya elokuvassa Kansakunnan vihollinen (1933). Elokuvassa on kuuluisa kohtaus, jossa Cagney survoo appelsiinin naisystävänsä naamaan.
Ensimmäisessä maailmansodassa Wellman toimi hävittäjälentäjänä, eikä ihme, että hänen varhaiskautensa tunnetuimpia elokuvia on sotaan sijoittuva lentoelokuva Siivet eli Wings (1927). Se valmistui mykkä- ja äänielokuvan rajalla, ja on periaatteessa mykkäelokuva, jossa on äänikohtauksia. Elokuvaa tehdessä Wellman myös keksi keinoja, joilla ratkaista kuvaaminen lentävässä koneessa, ja näistä keksinnöistä tuli pysyviä ratkaisuja.
Sitä ennen Wellman oli ohjannut lukuisia lyhyitä länkkäreitä, eikä ihme, että lännenelokuvista tuli hänen leipälajinsa pitkäksi aikaa. Hän oli kuitenkin Hollywoodille tyypillinen jokapaikanmies, joka ohjasi niin melodraamoja (ensimmäinen versio Tähti on syntynyt -tarinasta), screwball-komediaa (Ei mitään pyhää eli Nothing Sacred, 1937) ja seikkailuelokuvaa (muukalaislegioonafilmi Erämaalinnakkeen sankarit eli Beau Geste, 1939).
Lännenelokuvaan Wellman jätti lähtemättömän jäljen vuonna 1942 elokuvallaan Kuolemantuomiopaikka eli The Ox-Bow Incident. Se perustui kirjailija Walter Van Tilburg Clarkin suomennettuunkin romaaniin Väärä tuomio ja se on väkevä kuolemantuomion vastainen lausunto, kun siinä kerrotaan syyttömistä cowboyista, jotka joutuvat väkivaltaisen väkijoukon tuomitsemaksi ja hirttämäksi. Wellmanin ja käsikirjoittaja Lamar Trottin on sanottu parantaneen tarinaa huomattavasti jättämällä pois sivuhenkilöitä sekä kirjoittamalla kaunopuheiset repliikit maanläheisemmiksi. Muita Wellmanin länkkäreitä ovat mm. Naiskaravaani eli Westward the Women (1951), jossa joukko naisia kulkee kohti Länttä, ja erikoinen Puuman jäljillä eli Track of the Cat (1954), jossa Robert Mitchum jahtaa lumisissa maisemissa puumaa. Tämäkin elokuva perustui Walter Van Tilburg Clarkin romaaniin.
Polttava aurinko on Kuolemantuomiopaikan tapaan synkkä ja tyylitelty, ja Joe McDonaldin mustavalkoista kuvausta on erikseen kehuttu, varsinkin pimeässä saluunassa tapahtuvaa loppukohtausta.
Tarinaan on otettu vaikutteita ja ideoita Shakespearen Myrskystä, jolloin James Bartonin esittämä kullankaivaja on kuin näytelmän saaren Prospero ja hänen poikamainen tyttärensä on Prosperon tytär Miranda. Gregory Peckin esittämä pankkirosvojen pomo olisi tässä skeemassa näytelmän Ferdinand.
Tällaisista huolimatta elokuva toimii kuitenkin parhaiten nimenomaan kovaotteisena länkkärinä, ja vaikka sen loppua on kritisoitu epätodennäköisyydestä, elokuva on jäänyt elämään yhtenä länkkäriklassikona. Elokuva valmistui myös länkkärien huippukautena, sillä vuoden 1948 133 länkkäriensi-illan seassa olivat mm. Hawksin Punainen virta, Fordin Apassilinnake ja Pako yli aavikon, Hustonin Sierra Madren aarre.
Polttava aurinko filmattiin uudestaan vuonna 1967 nimellä The Jackals, mutta tällä kertaa tarina oli siirretty Etelä-Afrikkaan. Kullankaivajaa tässä versiossa esittää Vincent Price, joka ehkä tuokin tarinaan shakespearelaista mysteeriä ja hulluutta. Tätä elokuvaa ei ilmeisesti ole nähty Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti