Woolf, Hännikäinen, Laasanen, eli muutamia ajatuksia sukupuolesta Sally Potterin Orlandon siivittämänä

Sukupuolineutraalin avioliiton mahdollistavan lakialoitteen pelkurimainen torppaaminen ei ole ainoa esimerkki konservatiivisesta vastaiskusta, jonka seksuaalisuuden liberalisoituminen on viime vuosina kokenut. Monet niin sanotut intellektuellitkin ovat nykyään sitä mieltä, että seksuaalinen vapautuminen on mennyt liian pitkälle. En yleensä laske poliitikkoja intellektuelleiksi enkä siis todellakaan puhu Päivi Räsäsen tai Anne Holmlundin kaltaisista tyypeistä. Ajattelen esimerkiksi Timo Hännikäistä, jonka esseistiikasta osa on kiertynyt sen ympärille, että naisia ei saa, koska naiset itse haluavat nykyään valita, keiden miesten kanssa he ovat. Tämä on kuulemma seksuaalisen vapautumisen vika, koska se on johtanut siihen, että seksuaalisuus on muuttunut peliksi, jossa tavalliset hissukat miehet aina häviävät.

Hännikäisen rinnalla tästä samasta aiheesta on valittanut paljon Henry Laasanen. Laasanen on usein hyökännyt blogissaan itsenäisyyttään osoittavia naisia kohtaan - esimerkiksi tatuoidut naiset ovat saaneet tuta hänen tuomionsa. Kumpaakin kirjoittajaa kauhistuttaa ajatus siitä, että sukupuolet sekoittuvat, että ei enää erota, onko joku mies vai nainen vai eikö kumpaakaan. Miesmäisesti pukeutuvat laihat naiset ovat kuulemma homomuotisuunnittelijoiden keksintöä eivätkä oikeat miehet voi sellaisista pitää. Kummallekin kirjoittajalle naisen pitää olla kauniisti pukeutunut ja hyvin meikattu - sellainen siis, jota ennen vanhaan sanottiin "naiselliseksi". 

Elän naisen kanssa, joka harrastaa niin sanottua vintage-tyyliä ja otattaa (minulla!) itsestään kuvia vaatteissa, joita saatettaisiin sanoa naisellisiksi, ja julkaisee niitä blogissaan Hopeapeilissä. En todellakaan valita, koska tyyli on minusta viehättävä ja jopa seksikäs, mutta ei tulisi mieleenikään vaatia, että kaikkien - tai edes kenenkään muun! - tulisi pukeutua samoin - tai että se olisi ainoa kauneusihanne, joka olisi olemassa. (Tai että ylipäätään olisi kauneusihanteita.)

Näin äskettäin elokuva-arkiston näytöksessä Sally Potterin elokuvan Orlando Virginia Woolfin romaanin pohjalta. Näin elokuvan aikoinaan 90-luvulla pariinkin otteeseen, mutta oli kulunut ainakin 15 vuotta edellisestä kerrasta. Elokuvahan kertoo nuoresta aatelismiehestä, joka yhtäkkiä muuttuu naiseksi. "Sama henkilö, vain eri sukupuoli", Orlando toteaa katsellessaan itseään peilistä. 

Sally Potter ja Tilda Swinton pääosassa leikkivät vahvasti sukupuolistereotypioilla. Mies-Orlandolla on hienot kullankiiltävät sukkahousut ja 1600-luvulle tyypilliset korkokengät, kuningatarta, joka häneen ihastuu  esittää tunnettu homo ja tyyliniekka Quentin Crisp (ja oi, miten hän esittääkään!), Orlando itse rakastuu kuvankauniiseen venäläiseen nuoreen naiseen ja hänet nähdään tuijottamassa naista herkeämättä, Orlandoon rakastuu pikkaisen hölmö ja pompöösi arkkiherttua Harry, joka on valmis hyväksymään Orlandon myös naisena. (Tämä on todella liikuttava kohtaus elokuvassa.) Mutta nais-Orlandolle ei kelpaa oikein kukaan - paitsi Billy Zane, jonka parodisesti esittämä vallankumoustaistelija Shelmerdine ratsastaa usvasta ja katoaa lopulta usvaan siitettyään ensiksi Orlandolle lapsen. Sally Potterin kamera herkuttelee melkein poikakalenterimaisesti Billy Zanen huulilla ja hiuksilla. 

Yksi Hännikäisen ja Laasasen valituksista on ollut, että nykyisessä naisten seksuaalisessa vallassa on olemassa vain yksi hyväksytty miestyyppi: upea, sensuelli, viriili ja herkkä mies (usein pitkätukkainen, toisin sanoen pikkaisen feminiininen). Kyse ei ole mistään machoihanteen päivityksestä, vaan siitä - siis Hännikäisen ja Laasasen mukaan -, että nirppanokkaiset feministinaiset eivät hyväksy kuin yhdenlaisia miehiä. Tämän pitäisi näkymän esimerkiksi Anna Kontulan kirjassa, jossa koulutetut naiset kertovat, että miehen pitäisi olla samaan aikaan "sivistynyt työläinen, vaatimaton johtaja, köyhyyden muistava hyvätuloinen ja aikuinen idealisti". Billy Zanen Shelmerdine on juuri tällainen! Vielä pitäisi tietää, inhoavatko Hännikäinen ja Laasanen elokuvaa tai mahdollisesti jopa Woolfin romaania, mutta ehkä se joka tapauksessa on paljoon syyllinen. Kun Shelmerdinejä on vain muutamia, he saavat kaikki naiset ja muille ei jää mitään. 

Elokuvahan päättyy vielä hiukan radikaalimmin kuin romaani (okei, myönnetään: en muista, miten romaani päättyy, mutta elokuvassa on kuitenkin eri loppu kuin kirjassa). Orlandon näytetään elävän 1990-luvulla, jolloin hän on kirjoittanut elämäkertansa. Hän ajaa moottoripyörällä katsomaan omia vanhoja tiluksiaan. Elokuva loppuu lähes camp-henkiseen kohtaukseen, jossa Jimmy Somerville (homoikoni jos kuka) enkelinä taivaalla laulaa "We are joined, we are one with the human face". Laulussa toivotaan ihmistä, joka ei ole mies eikä nainen. Orlando on juuri sellainen, eikä ole vaikea uskoa, että Hännikäiselle ja Laasaselle miesmäisesti pukeutunut laiha Tilda Swinton olisi kaiken pahan alku ja juuri. Orlando miettii ääniraidalla jotakuinkin näin: "Olen päästänyt irti menneisyydestäni ja siksi olen vapaa."

Hännikäiselle ja Laasaselle kuitenkin juuri tämä menneisyyden hylkääminen on pahinta mitä voi tapahtua. Traditiot ovat ne, jotka merkitsevät ja kiinnittävät ihmisen synnyinmaahansa ja sen kulttuuriin, muu on pahasta. Varsinkin Hännikäiselle traditioihin 1900-luvun jälkipuoliskolla kohdistunut kritiikki on ollut niin sanottujen kulttuurimarxilaisten masinoimaa sumutusta (samojen kulttuurimarxilaisten, joita Breivik väitti jahtaavansa pyssy kädessä). Mitä tahansa asiasta sanookin, se voidaan kääntää nurinniskoin ja todeta, että sanoja on kulttuurimarxilaisten dogmien sokaisema tai jopa kätyri, siksi en rupea käännyttämään ketään. Mutta niin kauan kuin on tällaisia tai tällaisia uutisia tai saamme lukea kertomuksia tavallisten nuorten elämästä, jotka osoittavat, että avointa suhdetta erilaisiin seksuaalisuuksiin ei yhteiskunnassa vieläkään ole*, muutokselle totisesti on tarvetta. Virginia Woolfin ja Sally Potterin Orlando osoittaa hienosti ja kauniisti, että näitä sukupuolirooleja voidaan taistella myös taiteella, jossa on herkkyyttä, huumoria ja kauneutta.

* Olisin tähän linkittänyt jonkin kertomuksen Normit nurin -sivulta (www.normit.fi), mutta se näkyy olevan nurin jo kolmatta tai neljättä päivää. 

Edit: Minulle huomautettiin, että Henry Laasanen on jossain määrin perunut kuuluisan tatuointikirjoituksensa ja ilmoittanut olevansa nyt eri mieltä asiasta. 

Epäjohdonmukaiset muumit ja epäonniset kirjantekijät

Helsingin Sanomissa ilmestyi aiemmin tällä viikolla arvosteluni Sirke Happosen kirjasta Muumiopas, jonka SKS julkaisi jo viime vuoden puolella. Juttu ei ollut enää ajankohtainen, mutta Hesarin kulttuurin Antti Majander piti juttua sen verran hyvänä, että antoi sille vielä tilaa lehdessä.

Kirjahan on mainio, kuten Hesarissa totean: Happonen antaa tilaa Tove ja Lars Janssonin luomien hahmojen epämääräisyydelle ja epäjohdonmukaisuudelle ja kunnioittaa sitä. Mitään ei naulata paikoilleen, koska niin ei tapahdu Muumi-kirjojen ja -sarjakuvien maailmassakaan. Huomasin että joku arviota kommentoinut piti epäjohdonmukaisuuden käsittelyä outona. Olisin varmasti voinut käsitellä asiaa enemmänkin, mutta toisaalta päivälehtiarvostelussakin voinee jättää tilaa lukijan omalle hoksauksellekin. Tarkoitin siis nimenomaan esimerkiksi Myyn epäselviä sukulaisuussuhteita, mutta myös sitä, miten tuttujenkin hahmojen luonteet saattavat muuttua kirjasta tai sarjasta toiseen. Todettakoon varmuuden vuoksi, että juuri tämä epäjohdonmukaisuus tekee Muumi-kirjoista niin eläviä ja koskettavia.

Ja mitä tulee Hesarin kommentoijan kummasteluun siitä, ovatko Nuuskamuikkunen ja Tuu-tikki todellakin ärsyttäviä, niin ovathan he! Kummatkin ovat paremmintietäjiä, jotka mielellään kertovat toisille, miten tulee elää - ja vieläpä kietovat ohjeensa epäselvään muminaan. Mutta mikä parasta, tämä ei ole Muumi-kirjojen sisältö. Itse ainakin rakastan Muumeissa sitä, että mikään väite ei ole lopullinen. Kaikille on suotu mahdollisuus elää elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Muumit näyttävät hienoa esimerkkiä todellisesta suvaitsevaisuudesta - ja kirjojen moniäänisyys korostaa sitä vielä lisää.

On kuitenkin myönnettävä, että suhtauduin Muumioppaaseen hiukan epäillen. Siinä on osuuksia, joissa Happonen opastaa lukijoita löytämään sisäisen hemulinsa tai auttaa tunnistamaan tosielämän Pikku Myyt. Onko Muumeista tullut terapiakirjallisuutta? Mutta ei huolen häivää: nämäkin kohdat on hahmotettu hienosti, ilman vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja ohjailisi ylhäältäpäin ihmisten valintoja.

Oli myös toinen syy, miksi hiukan kyräilin Happosen kirjaa. Minun piti nimittäin tehdä vastaava opus! Yhdessä ystäväni ja kollegani Ville Hännisen kanssa suunnittelimme monen vuoden ajan kirjaa, jolla oli työnimenä "Muumilaakson kuka kukin on". Tarjosimme ideaa WSOY:lle, jossa ideasta pidettiin, mutta siihen suhtauduttiin oudon varovaisesti, tyyliin "pitää nyt tarkkailla Tove Janssonin perikunnan ilmapiiriä". Asia jäi vähitellen emmekä jostain syystä lähestyneet muita kustantajia, kunnes viime syksynä päätin, että teen opuksen yksin, kun Ville tuntui kiireiseltä - ja samassa tulikin tieto, että SKS julkaisee Happosen Muumioppaan!

Mutta hyvä näin. Muumiopas on varmasti parempi kuin mitä olisimme Villen kanssa onnistuneet tekemään (puhumattakaan vaihtoehdosta, että olisin tehnyt kirjan yksin), koska Sirke Happonen tuntee aineistonsa niin perusteellisesti ja kunnioittaa sitä hienosti. Tosin olemme Villen kanssa vitsailleet kaanoniin kuulumattomien Muumi-hahmojen esittelystä: japanilaiseen tv-sarjaan keksityt hahmot (etupäässä noita ja Alisa, mutta myös muita) sekä Muumi-sarjakuvalehteen kehitellyt hahmot ansaitsevat ilman muuta oman hakuteoksensa! (Niitä ei ole edes ihan vähän, koska Muumi-lehden tarinoita kirjoittaessa pitää kuulemma pitää kiinni säännöstä, että uudet hahmot esiintyvät vain kerran.) Puhumattakaan Johanna Sinisalon käsikirjoittamasta sarjakuvasta Muumimamman vaarallinen nuoruus, joka on todennäköisesti paras ei-Jansson -Muumi.

Muuten olen sitä mieltä, että Ilkka Ruokolan sarjakuvaversio Tove Janssonin ensimmäisestä Muumi-kirjasta Suuri tuhotulva pitäisi julkaista albumina. Nyt se löytyy vain jatkokertomuksena 90-luvun Muumi-sarjakuvalehdestä.

Reino Helismaa: Kadonnut murhaaja ja muita jännitysnovelleja

Olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana tehnyt työtä, jolla on merkitystä: olen koonnut kokoelmia vanhoista suomalaisista novelleista, suurimmaksi osaksi sellaisista, jotka on alun perin julkaistu lukemistolehdissä. Ne ovat siis olleet lukemisen jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettua viihdettä. Näiden novellien ja niiden tekijöiden pelastaminen - edes pienelle osalle lukijoita sekä tutkijoille - on ollut minusta tärkeää, vaikka uskon, että monikaan nykylukija ei osaa ajatella asiaa niin. Kovin kannattavaa homma ei ole taloudellisesti ollut, sillä suurin osa näistä kirjoista ja kirjasista on tehty pienillä palkkioilla ilman toivoakaan rojalteista.

Ja näköjään niistä löytyy aina huomautettavaa. Marton Taigan Osiriksen sormuksen kanssa kävi isompikin kämmi, ja lisäksi viime vuonna ilmestynyt joulutarinakokoelma jäi työuupumuksen takia pahasti puolitekoiseksi. Parhaiten olen tässä lajityypissä varmaankin onnistunut sotakirjassa Tankki palaa! ja erätarinakokoelmassa Outoja jälkiä, joissa kummassakin on sekaisin korkeakirjallisempaa ja viihteellisempää kertakäyttökirjallisuutta. Kun on kirjallisuudenhistoriasta puhe, en osaa tehdä näiden kahden välillä välttämättä eroa. Kyse ei tietenkään ole pelkästä lukukokemuksesta. (Itse asiassa minua on aina vaivannut se, että populaarikulttuurin historiasta puhuvat ja intoilevat yliopistotutkijat eivät oikein koskaan osaa liata käsiään todellisessa populaarikulttuurissa, vaan kosketelleet lähinnä sen kulttuurisesti hyväksyttyjä yläkerroksia. Kumpi on todellista 1800-luvun alun populaarikirjallisuutta, Jane Austen vai halvat penny dreadful -vihot? Raymond Chandler vai suttuiset true crime -lehdet?)

Ensimmäinen kirja, jonka kokosin vanhoista lukemistolehtinovelleista, oli sanoittajalegenda Reino Helismaan tarinoista koottu ...ja Reikärauta-Brown; sen julkaisi nyt jo kuopattu Book Studio. Suurelta osin Isku-lehdessä sekä Ilmarisen Yllätyslukemisto-lehdessä ilmestyneistä jännitysjutuista koottu kirja sai ilmestyessään vuonna 2001 kohtuullisen hyvin julkisuutta ja tapasin Hectorinkin, joka samana syksynä julkaisi levyllisen uusia tulkintoja Helismaan lauluista. Myöhemmin kokosin talkootyönä Länkkäriseuralle pienen pokkarillisen Helismaan lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Liian halvalla myydyt kirjat loppuivat nopeasti. Lisäksi joulukirjassani oli mukana Helismaan lännenmaisemiin sijoittuva hauska tarina eri kansallisuutta edustavien tyyppien joulunvietosta kullankaivauksilla. Se oli ilmestynyt alun perin vuonna 1945 ja itse asiassa kertoi jotain oleellista optimismista, jolla Suomessa sodaan jälkeen suhtauduttiin tulevaisuuteen, piruillen mutta uskoen siihen, että jokin yhteinen sävel löytyy. Monet Helismaan aiemmista novelleista - jotka oli siis kirjoitettu ennen sotaa - olivat synkempiä, väkivaltaisempia ja ilkeämpiä. Sellainen oli myös omakustanteisessa Isku-lehdessä julkaisemani gangsteritarina "Ilmiantajan täytyy kuolla" vuodelta 1940.

Reikärauta-Brown on minusta edelleen hyvä kirja ja jutut suurimmaksi osaksi hyviä (kirjahan on juuri säälimättömien jännitysnovelliensa takia mukana kokoamassamme suomalaisen noirin kaanonissa), yhtä harmittavaista virhettä lukuun ottamatta. Olin kirjaa kootessani töissä Turun Ylioppilaslehdessä ja kävin keväällä 2001 läpi avoeroa. Tyttäreni ei ollut täyttänyt vielä kahtakaan. Muistan olleeni kaupungilla haahuilemassa, kun Book Studion Kari Lindgren soitti minulle ja kyseli, missä kirja viipyy - en ollut juuri ehtinyt paneutua asiaan kaiken muun paineen alla. Kokosin nopeasti kasan kopioita, joita olin Helismaan novelleista ottanut, ja lähetin Lindgrenille. Kirjoitin myös esipuheen kirjaan ja Lindgren pyysi muisteluksia Markku Helismaalta. Jossain vaiheessa kesää Lindgren soitti minulle ja sanoi, että kirjassa on pieni moka, mutta sille ei voisi enää tehdä mitään, koska kirja on jo ladottu ja taitettu. Lähettämäni nippu oli nimittäin sisältänyt Helismaan serkun, ystävän ja kollegan Olavi Kanervan novellin nimeltä "Pirunkiulua tutkimassa". Yritin puhelimessa sanoa Lindgrenille, että lähetän uuden, suurin piirtein samanmittaisen novellin, mutta hän ei jostain syystä suostunut, vaan ehdotti, että esipuheeseen lisätään maininta, että Helismaa olisi julkaissut normaalien salanimiensä lisäksi myös juttuja nimellä Osmo Kosta - se oli siis Kanervan käyttämä salanimi. Myönnyin vähän pitkin hampain.

Juttu - joka on Helismaan omia novelleja huomattavasti heikompi - on kuitenkin kirjan ensimmäisenä. Tiedän ainakin yhden lukijan, joka nostaa tarinan esimerkiksi siitä, että Helismaa ei ollut kovin hyvä kirjoittaja... Eikä hän tietenkään koskaan muista, että olen huomauttaunut moneen otteeseen, että se ei ole Helismaan novelli. Toivottavasti muut nyt muistavat, kun olen kirjoittanut asiasta! Väännetään vielä rautalangasta: Reikärauta-Brownissa oleva novelli "Pirunkiulua tutkimassa" ei ole Reino Helismaan kirjoittama!

Huomasin pari viikkoa sitten, että Helismaan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Ehdotin saman tien Turbatorin kustantajalle Harri Kumpulaiselle, että voisin koota kirjan Helismaan jännitysnovelleista. Tai itse asiassa ehdotin Kumpulaiselle kahta kirjaa ja idea näyttää menneen läpi: ilmestyy siis novellivalikoima ja sen jälkeen jokin Isku-lehteen tehty jatkokertomus omana kirjanaan. Minulla on mielessä erittäin kyyninen seikkailukertomus nimeltä "Kuoleman peili", josta voisi hyvinkin tulla sopiva, noin 120-sivuinen kirja. (Joka tietysti nykylukijoille näyttäytyy liian lyhyenä, ellei sitä markkinoi taitavana pienoisromaanina.)

Tulevan novellikokoelman työnimenä on tällä hetkellä "Kadonnut murhaaja", rikollisten välisiä välienselvittelyjä kuvaavan, jälleen kerran erittäin kyynisesti päättyvän novellin mukaan.

Postasin Reikärauta-Brownin tarkemman sisällysluettelon tällaiseen hätäapublogiin, johon olen koonnut sisällysluetteloita ja muita bibliografioita. Jostain syystä minusta on oleellista, että tällaista tietoa löytyy netistä. [Nota bene: tarkennan sisällysluetteloa myöhemmin.]

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Noir on ulkomailla muotitermi. Sillä myydään vaikkapa Henning Mankellia, puhutaan Scandic Noirista (EDIT: Nordic Noir lienee kuitenkin se yleisemmin käytetty käsite). Hotelliketjuunhan monet ruotsalaisdekkarit sopivatkin. Aiemmin tällä viikolla huomasin, että Harlequinkin hakee noir-jännäreitä. Aikovat perustaa uuden linjan nimeltä Intrigue Noir. Harlequinin sivuilla sanotaan: "Hard-boiled crime and dangerous situations are foreplay for your hot, hot heroes and sophisticated heroines."

No mikä ettei. Film noir -elokuvista nimensä saanut noir liitetään usein kovaksikeitettyyn dekkariin, mutta asian ei tarvitse olla niin. Sofistikoituneet kirjoittajat aloittavat lajityypin (tai tyylilajin) Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, jotkut jopa Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Pääpaino on juuri pimeydellä, mustuudella - termin lanseerauksessa merkittävästi mukana ollut surrealisti André Breton toimitti vuonna 1940 valikoiman mustaa huumoria nimellä Anthologie de l'humour noir. Mukana on sellaisia kirjoittajia kuin markiisi de Sade, Jonathan Swift ja Kafka sekä paljon unohdettuja ja tuntemattomia pimeyden kartoittajia.

Pimeyttä on kartoitettu myös Suomessa, jopa rikosromaaneissa, joissa täällä yleensä tyydytään kauhistelemaan pintapuolisesti ihmisten rikoksia. Noir-kirjallisuuteen kuuluu ajatus synkkyydestä vielä kirjan päätyttyäkin. Ei ole mitään syytä, miksi loppuratkaisu olisi onnellinen. Parempi jos ei ole. Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä. Noir-romaani tarjoaa yhden ratkaisun siihen ongelmaan, joka syntyy, kun dekkareissa pahat ihmiset ovat melkein aina läpeensä pahoja ja hyvät ihmiset, epäonnistuneina luusereinakin, hyviä. Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. (Joissain kaikkea kolmea, kuten vaikkapa Dave Zeltsermanin Fast Lane -romaanissa, jota yritin 5-6 vuotta sitten hommata suomeksikin.) Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa. (Tietysti on aste-eroja eikä kaikki, minkä voi laskea noiriksi, ole näin pessimististä ja synkkää. Väkivalta ja perversiot auttavat yleensä määrittelyssä, eikä kyse ole mistään sarjamurhaajajännärien tarkoin laskelmoidusta yli-ihmisten tekemästä väkivallasta, vaan enemmänkin keskiössä ovat random acts of violence.) Ehkä noir ei ole tyylilaji, vaan sisältölaji - tyyliin termi kuitenkin usein yhdistetään, sekä kirjoitus- että visuaaliseen tyyliin.

Ehdotin ystävilleni ja kirjailijakollegoilleni Tapani Baggelle ja Antti Tuomaiselle (kummatkin noir-kirjailijoita par excellence), että kokoaisimme suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanonin. Pääpaino on tietenkin alla olevassa listassa rikosromaaneilla, mutta laajensimme termin kattamaan myös monenlaista kaunokirjallisuutta. Mukana on 40-luvun lukemistoviihdettä, 60-luvun nouveau romania, 80-luvun ankaruutta, 2000-luvun pastissinomaista dekkaria. Halusimme listoja tehdessämme välttää helppoja suosituksia - pelkkä kovaksikeitetty tyyli tai juonirakentelu ei riitä! Se että kirjan päähenkilönä on yksityisetsivä - alkoholisoituneesta komisariosta puhumattakaan! - ei tee kirjasta noiria. Teokset identiteetin hajoamisesta ovat olennaista noiria, mutta Suomesta sellaisia ei taida juuri löytyä, varsinkaan niin että mukana olisi edes jonkinlainen rikos. Rikos muodossa tai toisessa on kuitenkin oleellinen seuraavassa listassa.

Omat teoksemme listassa ovat toisten listantekijöiden hyväksymiä. Odotan kommenteissa lisäehdotuksia - itse en tunne esimerkiksi Jari Tervon tuotantoa niin että osaisin häntä liittää tyylilajiin, vaikka ehkäpä Myyrä voisi hyvinkin siihen kuulua. Varsinkin naiskirjailijoiden osuutta uskoisin voitavan lisätä.

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Juha Seppälä: Hyppynaru (1990; myös Super Market, 1991, käy, sen monet lyhyet jutut muistuttavat 2000-luvun ultraväkivaltaista flash fictionia, jota löytyy netistä)
Arto Salminen: Ei-kuori (2003)
Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)
Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)
Tapani Bagge: Musta taivas (2006)
Veikko Ennala: Veljeni herrassa (1965)
Marko Tapio: Kolmetoista mehiläistä (1964)
Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle (1977)
Harri Nykänen: Raid ja mustempi lammas (2000)
Markku Ropponen: Mies katoaa sateeseen (1992)
Tauno Kaukonen: Klaani (1963)
Petri Salin: Toinen nainen (2009)
J-P Koskinen: Eilispäivän sankarit (2011)
Martti Laine: Kuilu (1937)
Erkki Wessman: Odotus (1965)
Mika Waltari: Jokin ihmisessä (1944)
Hugo Nousiainen: Yöpäivystäjät (1949)
Reino Helismaa: ...ja Reikärauta-Brown (2001, novellit 1930- ja 1940-luvuilta)
Timo Pusa: Onnen ruuma (1992)
Hannu Vuorio: Nyman (1995)
Alpo Ruuth: Viimeinen syksy (1980)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Arto Melleri: Tuomiopäivän sävärit (1987)
Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki (1967)
Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä (2010)

Mahdollisesti mukaan seuraavat:

Helvi Hämäläinen: Tuhopolttaja (1949)
Maria Jotuni: Jouluyö korvessa (1946, kirjoitettu 1930)
Väinö Linna: Musta rakkaus (1948; nimensäkin puolesta noiria! Edvin Laineen elokuva on huomattavan noir-vaikutteinen, löperöä lopetustaan lukuun ottamatta)
Tero Liukkonen: Dark Lady (1998; voi olla liian kirjallinen ja älyllinen pastissi todella toimiakseen noirina, mutta ehkäpä joku osaa paremmin kommentoida)

PS. Jo postattuani mieleen tuli yksi runoteos, joka saattaisi tässä listauksessa puolustaa paikkaansa: Teemu Helteen kovaksikeitetystä dekkarista vauhtia ottava Mustat lehdet.

PS2. Muualta tulleita lisäehdotuksia:

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset; Imelda (listassa nyt oleva teos on "Hanhivaaroineen ja proseduureineen myös perinteinen juonidekkari")
Pentti Pesä: Muurahaisen varjo (1990)
Martti Linna: Ahventen valtakunta (2007)
Kalervo Lindström: Tuntomerkit (1965)
Esa Sariola: "tuotannossa on useakin noir-sateenvarjon alla mahtuva"
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu ("vasta 90-luvulla julkaistu esikoisteos, jossa nainen sekoaa ja päästää poikaystävänsä päiviltä")
Jussi Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Onni Halla: Oudot virrat (joka perustuu samaan tositapaukseen kuin Aarne Tarkaksen elokuva Olemme kaikki syyllisiä)
Arto Schroderus: Äpärät (omakustanne vuodelta 1996, jonka lähes koko painos on tuhottu)
Veikko Ennala: Nainen, jonka minulle annoit
Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille
Marko Kari: Verikaste ("hieman hämärä kirja josta jää ristiriitainen olo (oliko se taitavasti kirjoitettu vai sekavaa paskaa?), mutta lopputulos on saatanan synkkä joka tapauksessa")
Matti Mäkelä: Rakkausromaani (2006)
Vuokko Tolonen: Salainen keittokirja (1998)
Tuula-Liina Varis: Vaimoni (2005)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932/1946)
Juha Numminen: Viimeiseen pisaraan (1987)

PS3. Huomautettiin myös, että "roman noir" olisi vanhempi termi kuin "film noir". Se on ihan totta, mutta ei käsittääkseni tässä yhteydessä, vaan sillä tarkoitettiin esimerkiksi 1800-luvun englantilaisia kauhuromaaneja. Ja jos olen mitään James Naremoren hienosta kirjasta More Than Night: Film Noir In Its Contexts käsittänyt, niin sen, että tässä mielessä termiä ruvettiin käyttämään aikaisintaan 1930-luvun Ranskassa ja silloin se ei tarkoittanut mitään positiivista, vaan oli enemmänkin kriitikoiden käyttämä leimakirves lohduttomia  ja poliittiseen apatiaan johdattelevia elokuvia vastaan. Ranskalainen Série Noire -kirjasarja aloitettiin vuonna 1945 ja se auttoi termin lanseerauksessa. Mutta termihän on hyvin subjektiivinen eikä sitä ehkä pysty koskaan täydellisesti määrittelemään niin että kaikki termin hyväksyisivät. Ehkä myöhemmin tämän tekstin pohjalle syntyy jokin laajempi artikkeli perusteluineen.

PS4. Tätä Facebookissa kommentoinut ystävä naureskeli, että termi pitäisi suomentaa. Kävisikö Ilmarisen muinaisten dekkarien tapaan "mustanurkkainen romaani"?

Nelikymppisyydestä, kaljusta, leopardihanskoista

Tunsin itseni tyhmäksi vetäessäni leopardikuvioiset hanskat käteeni. Olin lähdössä vaimon kanssa keskustelemaan sosiaalikeskukseen mahdollisesti tehtävästä lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi minulla oli yllä leopardikuvioinen sininen farkkupaita, turkoosit pillifarkut ja turkiskauluksinen takki. Todellakin tunsin itseni ylipukeutuneeksi mokomaan tilaisuuteen, jonka sävy ja tarkoitus ovat synkät ja vakavat. Olisi pitänyt olla tavalliset farkut ja harmaa tai korkeintaan musta pusakka, joka ei huuda: "Katsokaa, olen erikoinen!"

Samana päivänä kirjailija Jarkko Tontti julkaisi Hesarin nettisivuilla paljon keskusteluttaneen kolumninsa, jota puitiin erityisesti Facebookissa. Tontti kirjoitti siitä, miten nelikymppinen mies alkaa väkisinkin näyttää joko yli-ikäiseltä teiniltä tai sitten tylsimykseltä, joka ei jaksa panostaa ulkoasuunsa ja käyttää vain mahdollisimman vähän huomiota kiinnittäviä vaatteita. Tontti nosti fyysikko Syksy Räsäsen esimerkiksi nelikymppisestä, joka ei ole mukautunut miesten ulkonäköpaineisiin - monen mielestä Tontti teki tämän mauttomasti ja hatarin tiedoin goottialakulttuurista.

Kolumni oli minusta melko vaatimaton arvostetun kirjailijan tekemäksi, mutta en myöskään raivostunut siitä niin paljon kuin esimerkiksi Sylvin kolumnisti. Joissain päin Facebookia Tonttia haukuttiin aika kovin sanoin ja ihmetyksekseni jotkut ihan fiksut ihmiset olivat sitä mieltä, että Tonttia ei tunnettaisi muusta kuin tekijänoikeusjärjestöjen trollina.

Tontin tekstiin liittyvissä kommenteissa panin merkille, että kaljua ja kauluspaitaa pidettiin suurin piirtein tylsimpänä mahdollisena yhdistelmänä - että kaljulle ja kauluspaitoja käyttävälle Tontilla ei pitäisi olla mitään saumaa moittia tai naureskellen ironisoida kenenkään tyyliä. Kriitikko Otto Talvio näytti sanovan - ehkä läpällä? - että Tontti on portsarin näköinen.

kuva Lauri Hannus

Kun ajoin hiukseni pois syksyllä 1996, se näytti erikoiselta. Jotkut pitivät sitä pelottavanakin - kuten äitini, joka joidenkin julkisten tilanteiden edellä saattoi kysyä puhelimessa: "Onko sinulla vielä se kalju?" Yhtä pitkää syksyä lukuun ottamatta olen ollut kalju kohta 15 vuotta enkä voisi kuvitellakaan, että kasvattaisin takaisin minkäänlaista surureunusta. Saatoin jopa vähän suutahtaa, kun jotkut ilmoittivat kovaan ääneen, että kalju ja kauluspaita on tylsintä mitä voi olla. (Joskus välillä näkee kyllä myös kommentteja, ettei aikuisen miehen tulisi käyttää t-paitoja. Jäljelle jäävät kai vain colleget.)

Toisaalta on ne leopardihanskat ja turkoosit pillifarkut. Ne ovat minulle arkivaatteita! Leopardikuvioinen farkkupaitakin oli ensimmäinen, jonka löysin vaatekasasta. Minun tiedetään käyttäneen myös omituisempia vaateparsia. Ajatus sukupuoliroolien rikkomisesta - vielä nelikymppisenäkin! - on minusta kiehtova, varsinkin jos sen onnistuu tekemään niin että ei näytä transvestiitiltä (millä en tarkoita mollata ketään transvestiittiä). Tällä hetkellä haaveilen samantyyppisistä kengistä kuin muotibloggaaja Teemu Bling (eivät näy kauhean hyvin linkatussa kuvassa).

Kaikesta tästä pelleilystä huolimatta minulla on jatkuvasti sellainen olo, että yritän liikaa enkä silti onnistu näyttämään siltä kuin joku Teemu Bling. Että näytän portsarilta. Että olen tylsä kaljupää, joka on viimeisen kolmen vuoden aikana vain lihonut lukioaikaisiin mittoihinsa. Että kaikki yritykseni olla jotain muuta näyttävät vain naurettavilta. Ja että varsinkin kalju on nykyään helppo ratkaisu, johon turvautuvat monet, aivan liian monet. Se jos mikä on alle nelikymppisten miesten univormu. Ja univormuja olen aina vastustanut. (Ne eivät ole minusta edes fetisseinä niin kiihottavia kuin monien mielestä.)

Olen käsittääkseni Jarkko Tontin kanssa samanikäinen. Siksi näin kolumnin tekstin alta myös itseironian tai ehkä jopa surun. Se on sukua sille tunteelle, josta Riku Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hyvästi tytöt. Olen myös huomannut, että baareissa käyminen on vuodenvaihteen jälkeen alkanut kiinnostaa vähemmän. Enemmän kiinnostaa herätä sunnuntaiaamunakin ihan hyvävointisena ja levänneenä. Se ei tietenkään mitenkään vähennä tunnetta uhkaavasta keski-ikäistymisestä ja enenevästä portsarityylistä, joka uhkaa kaikkien muiden ilmaisunvapautta.

Tunnen Tonttia sen verran, että uskallan veikata, että ikääntymisen lisäksi häntä pännii ylipäätään ihmisten halu kuulua alakulttuuriin ja ajatella itseään aina jonkin alakulttuurin - tai parin sellaisen - kautta. Tunnistan saman itsessäni: en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn jengiin, alakulttuurit sinänsä eivät voisi vähempää kiinnostaa, vaikka niiden piirissä tuotettu tai fanitettu taide ja/tai viihde olisikin minusta hyvää. Oli miten oli, ihmisillä, joita ei kiinnosta kuulua viiteryhmiin, on usein myös taipumus töksäytellä rumasti toisista ihmisistä. Olen koettanut kamppailla omasta vastaavasta taipumuksestani eroon, mutta huomaan sen välillä nousevan esiin. (Siksi varmaan jotkut blogikirjoituksistani jäävät toisaalta-toisaalta -jaarittelun tasolle, kun en halua sanoa suoria sanoja.) Monet Jarkko Tontin blogia tai Facebook-kommentteja lukeneet tietävät tämän taipumuksen hyvin. Voisin luetella muitakin vastaavasta taipumuksesta kärsiviä, mutta jääkööt mainitsematta.

Kärsin siis neljänkympin kriisistä, samoin ilmeisesti Tontti. Syksy Räsänen ehkä ei. Joku voisi sanoa, ettei hän kärsi, koska hän on sinut itsensä kanssa. Mistä me tiedämme, mistä hän kärsii? Sen takia joillain on aina sama tyyli: se toimii naamiona, jonka alle pystyy hyvin peittämään epävarmuutensa ja heikkoutensa. Suuresti ihailemani Quentin Crisphän toteaa klassisessa Tyylikirjassaan jotakuinkin niin että omasta persoonallisuudestaan ei tarvitse puhua, koska sen tulee näkyä kaikissa eleissä ja valinnoissa, myös pukeutumisessa. En usko, että Quentin Crisp olisi ollut kovin miellyttävä tuttavuus.

PS. Tätä kirjoittaessani minulla on jalassa harmaat leopardikuvioiset talvileggingsit. Ihan kiva työasu.

Misantropian historia painoon

Monta vuotta teossa ollut kirjaprojekti, jonka vuoksi olen välillä ollut menettää mielenterveyteni, meni tänään painoon. Kyse on Savukeitaalle tehdystä - tai oikeastaan päätyneestä - artikkeli- ja/tai esseekokoelmasta Misantropian historia, joka käsittelee ihmisvihan ilmentymiä kautta aikain eri näkökulmista. Sisällysluettelo alla, kustantaja Ville Hytösen taiteilema kansi vieressä. Kirjoitan joskus tarkemmin kirjan syntyhistoriasta - se on aika hyvä case kirjailijan elämästä ja normaalista työrutiinista.

Juri Nummelin: Lukijalle
Juri Nummelin: Johdatus misantropian historiaan
Anssi Hynynen: ”Elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa”. Ihmisvihaa Ateenassa
Juri Nummelin: Molièren Alceste, uuden ajan ihmisvihaaja
Juri Nummelin: Markiisi de Saden probleema
Tommi Melender: Massojen vihollinen
Jussi K. Niemelä: Neroja ja ihmisiä. Schopenhauerin ja Nietzschen elitistinen harha
Juha-Heikki Tihinen: Pohjoismaista ihmisvihaa. Sandemose ja Strindberg
Tapani Kilpeläinen: Kolme tapaa yrittää eroon ihmiskunnasta. Modernismi misantropiana
Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun
Jussi K. Niemelä: Yukio Mishima ja veren estetiikka
Juri Nummelin: Dekkarit ja misantropia
Jussi K. Niemelä: Viheliäisin luontokappale
Ville Hänninen: Lopussa naru? Kalervo Palsan sarjakuvat ja makaaberin komiikka
Tomi Kiilakoski: ”Inhimillisyys on yliarvostettua”. Ihmisviha koulusurmissa
Kimi Kärki: Kallonpala-amuletteja ja palavia kirkkoja. Varg Vikernes ja norjalainen black metal -alakulttuuri
Juri Nummelin: Molière, Nietzsche ja pari suomalaista kusipäätä

PS. Ai niin, viimeinen teksti käsittelee Pasaa ja Atpoa!

Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.

Seamus Scanlonin novelli Pohjois-Irlannista

Julkaisin viisitoista numeroa Isku-nimistä lehteä, jossa ilmestyi niin uusia kuin vanhojakin rikosnovelleja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Lehti oli harrastusta ja harjoittelua, mutta johti joihinkin töihin, joita teen edelleen. Lakkautin lehden pari vuotta sitten, kun totesin, ettei minulla ole enää aikaa tehdä lehdestä niin hyvää kuin olisin halunnut. Pari viimeistä numeroa ilmestyivät netissä, ne ovat siellä edelleen luettavissa. Suosittelen.

Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)

Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten. 

Minun kaunis röyhkeän petomainen Belfastini
Seamus Scanlon

Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle.  On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.   
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon.  Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.

*****

Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.   
                                                 
*****

Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.  
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.  
Pikkuinen tappajapoika. 
Se poika olin minä.

William James, Otto Ville Kuusinen ja nykyinen työn maailma

Luin joululomalla paria kirjaa, jotka olin ostanut kirpputorilta vähän ennen pyhiä. Toisen ostin enemmänkin läpällä, toisen ostin filosofisesta kiinnostuksesta. Itse kukin saa arvata, kumpaan kategoriaan kuuluu Otto Ville Kuusisen Suuri vuosisatamme (julkaissut SKP 1961) ja kumpaan William Jamesin Elämän ihanteita (WSOY 1916). Kummatkin olivat omalla tavallaan kiinnostavia, Kuusisen kirjan kiinnostavin osuus oli siihen sisältyvä omaelämäkerran aloitus - hän ei koskaan kirjoittanut teosta loppuun. Se on sääli, sillä hän on elävä kirjoittaja ja aihe olisi ollut kiinnostava. Muutoin kirjassa on kaksi Kuusisen pitämää puhetta, jotka edustanevat aika tavanomaista neuvostoliturgiaa. Oma kiinnostavuutensa niissäkin on, kuten tullaan huomaamaan.

William James oli amerikkalainen filosofi - ja nimenomaan hyvin periamerikkalainen filosofi, sillä hänelle merkitystä oli ainoastaan käytännöllä ja toiminnalla. Ihmisten väliset suhteet, esteettiset elämykset ja yhteiskunta syntyvät toiminnassa ja käytännössä. Tämä on karkea yleistys, mutta jotain tällaista on pragmatismin nimellä tunnettu filosofinen suuntaus. Minusta se kuulostaa ihan järkevältä. Jos Jamesista on kiinnostunut filosofisesssa mielessä, kannattanee kirjastosta hakea tuoreet käännösteokset Onko "tietoisuutta" olemassa? (suom. 2008) ja Pragmatismi: uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille (suom. 2008).

Juho Hollo

Itse lueskelin tätä vanhaa Juho (eli J. A.) Hollon käännöstä myös vanhahtavan, kauniin kielen takia. Minua viehätti myös se, miten Hollo on tuonut amerikkalaista tai ylipäätään anglosaksista keskustelua ja kirjallisuutta Suomeen 1900-luvun alussa, yleensähän ajatellaan, että Suomeen tuli tuolloin kaikki lähinnä Saksasta tai Venäjältä. (Hiukan camp-mielessä viehätti sekin, että kielessä on myös paljon kömpelyyttä ja pientä avuttomuutta englannin fraasien kanssa.) Elämän ihanteita koostuu Hollon esipuheesta sekä kahdesta Jamesin puheesta, joista toisella on hauska nimi "Jonkinlaisesta sokeudesta inhimillisissä olennoissa".

James (kirjailija Henry Jamesin veli muuten) toteaa toisessa puheessa "Mikä antaa elämälle merkitystä?" viehättävästi näin: "Ensimäinen [sic] asia, joka on opittava toisten ihmisten kanssa seurusteltaessa, on olla moittimatta heidän omituisia onnellisuuslajejaan, kun ne puolestaan eivät tee väkivaltaa meidän tavoillemme." Tämä ei ole vieläkään millään tavalla itsestäänselvyys, mutta on järisyttävää ajatella, kuinka radikaali ajatus on ollut 1800-luvun lopussa, kun James on puhettaan pitänyt. James on relativisti: kirjan pienessä esipuheessa hän sanoo: "Elämän tosiasiat ja arvot vaativat kokoilijoikseen monta vaarinottajaa. Ei ole mitään ehdottoman yleistä näkökantaa. Aina jää jäljelle yksityisiä, mainitsemattomia havaintoja, ja pahinta on että ne, jotka niitä ulkoapäin katselevat, eivät koskaan tiedä missä ne piilevät."

William James

Ajatus on joka tapauksessa Jamesin puheen keskeistä tematiikkaa, ja hän etenee siitä eteenpäin pitkällisiin yhteiskunnallisiin pohdintoihin, todeten lopuksi, että tulonjakoon liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, että vastakkaiset osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. James toteaa: "Useinkaan köyhä ihminen ei voi ajatella rikkaan miehen tuntevan muuta kuin pelkurimaista turvallisuuden, ylellisyyden ja naisekkaan hienostumisen himoa ja lisäksi rajatonta ahneutta. Mikä hän lieneekään, inhimillinen olento hän ei ole, vaan muistikirja, pankkitili. Samainen ahneus, pettymysten kateudeksi kääntämänä, on ainoa seikka, jonka rikas mies useimmiten voi havaita tyytymättömän köyhän mielentilassa." James toivoo, että osapuolet lähenisivät toisiaan edes jossain asiassa: "Kumpikaan, sanalla sanoen, ei älyä, että onnellisuus ja onnettomuus ja merkitys ovat elämän syvyyksissä piileviä sala-asioita; kumpikin kiinnittää ne ehdottomasti johonkin ulkonaisen tilanteen naurettavaan piirteeseen ja jokainen jää kaikkien toisten näköpiirin ulkopuolelle." Toisin sanoen yhteiskunnalliset epäkohdat johtuvat siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eikä kukaan ymmärrä, mikä elämässä on tärkeintä. (Mikä sitten on? James: "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin.")

James ei kuitenkaan kokonaan kiellä ongelmia tulonjaossa. Köyhyys on todellista. Hän myöntää, että "kaikenlaisessa anarkistisessa tyytymättömyydessä ja kaikenlaisissa sosialistisissa suunnitelmissa" on "vain rajoitetussa määrin" sairaalloisia puolia (mitähän tämä on englanniksi?). James toteaa kuitenkin, että yhteiskunta on joka tapauksessa "kulkemassa kohti jotakin uudempaa ja parempaa tasapainotilaa ja varallisuuden jakaantuminen on varmaan hiljalleen muuttumassa". Hän kirjoittaa: "Sellaisia muutoksia on aina tapahtunut ja niitä tapahtuu viimeisiin aikoihin asti." Ne siis ilmeisesti tapahtuvat itsestään. Lisäksi James on sitä mieltä, että tulonjakoon liittyvät kysymykset eivät mitenkään muuta sitä, mikä on elämässä tärkeintä. (Ja taas: ks. yllä.) Maailmalla ei ole todellista historiaa Jamesin mukaan, sillä muuttuvat olosuhteet koskettavat vain "elämän näkösällä olevaa pintaa".

Mitä tahansa tästä kaikesta onkin mieltä, niin on hienoa, että James siteeraa pitkään Walter Wyckoff -nimistä sosiologia, joka oli ollut mukana rakentamassa West Pointia (ilmeisesti kyse on sotilasakatemian rakennuksista) ja samalla tekemässä kenttätutkimusta palkkatyöläisten elämästä. Wyckoffin sanat sopivat monella tapaa 2010-lukuun, vaikka fyysisen ponnistelun määrä on nykyään tietenkin pienempi. Minäkin siteeraan häntä nyt pitkään Hollon suomentamana:

"Me olemme täysikasvuisia miehiä emmekä osaa mitään ammattia. Työmarkkinoilla olemme valmiit myömään enin tarjoovalle pelkän lihasvoimamme määrätyiksi tunneiksi joka päivä. Teemme siis kaikkein halpa-arvoisinta työtä. Ja myödessämme lihastemme voiman avoimilla markkinoilla saadaksemme sitä minkä saamme me myömme sen omituisissa olosuhteissa.Se on koko meidän pääomamme. Meillä ei ole mitään vararahastoja toimeentuloamme varten, emmekä me niin ollen voi jäädä odottamaan "poikkeuspalkkoja". Me myömme, koska meidän on pakko tyydyttää uhkaavaa nälkää. Ylimalkaisesti sanoen meidän on myötävä työmme tai kuoltava nälkään, ja koska nälkä odottaa muutaman tunnin päässä eikä meillä ole muuta keinoa tyydyttää sen tarpeita, meidän täytyy myödä heti siihen hintan, jonka markkinat meidän työstämme tarjoavat.
"Me olemme oppimattomia miehiä, mutta sen verran me selvästi havaitsemme, että olemme myöneet työmme, missä voimme siitä saada korkeimman hinnan ja että työnantajamme on ostanut sen sieltä, mistä hän sai sen halvimmalla. Hän on maksanut paljon ja hänen on saatava niin suuri määrä työtä kuin suinkin; me taas, läpikäyvän väkevän vaiston nojalla, luovutamme mahdollisimman vähän. Sellaisesta työstä kuin meidän näyttää eroitellun pois kaikki ne ainesosat, jotka työtä jalostavat. Me emme tunne mitään henkilökohtaista ylpeyttä sen edistymisestä emmekä mitään harrastusten yhteyttä työnantajamme kanssa. Emme tiedä mitään vastuunalaisuuden ilosta, emme mitään aikaansaannin kohottavasta tunnosta, meissä tuntuu vain kiduttava työn rasitus, toivo kuulla kellon soivan työstä pääsyä ja saada vihdoin palkkamme.
"Ollen mitä olemme, työmarkkinain pohjasakkaa, jolla ei ole minkäänlaista varmuutta jatkuvasta työnsaannista ja joka sinänsä on aivan järjestymätön, meidän täytyy odottaa saavamme työskennellä työnvalvojan valppaiden silmien alla ja suorittaa pakosta tehtävämme loppuun palkkaorjina, joita juuri olemmekin.
"Kaikki tämä merkitsee meille, että elämämme on kovaa, hedelmätöntä, toivotonta elämää."

Mikä on muuttunut? Niin kuin sanoin, työn fyysinen rasittavuus on aivan eri luokkaa nykään, mutta eikö tässä silti sata vuotta sitten ole kuvattu suurin piirtein vuokrafirmatyöläisen arkipäivää 2010-luvulla? Lisäksi Wyckoffin tutkimille miehille on tyypillistä, että he ovat kouluttamattomia - nykyään samoissa olosuhteissa työskentelevät ovat korkeasti koulutettuja!

Otto Ville Kuusinen

Hiukan samaa käsittelee myös alussa mainitsemani Otto Ville Kuusinen. Hän piti tammikuussa 1960 puheen Saksassa otsikolla "Nykyajan monopolikapitalismin näköaloista". Kuten sanottu, Suuri vuosisatamme -kirjan tekstit edustavat ahdasta ja suurelta osin valheellista neuvostopropagandaa, mutta niissä on silti hyviä huomioita. Seuraava katkelma kuvaa erinomaisesti nykysivistyneistön tilannetta - ajatelkaapa vaikka isojen mediatalojen freelancer-sopimuksia: 

"Sitäpaitsi kokee sivistyneistö erittäin raskaasti aikaisemman itsenäisyytensä menetyksen. Niin sanotut 'vapaat ammatit' lakkaavat yhä suuremmassa määrin olemasta vapaita, sillä yhä suurempi osa henkisen työn tekijöistä siirtyy palkkatyöhön, ts. joutuu niiden joukkoon, joita kapitalistiset yhtymät välittömästi riistävät. Tämä johtaa paitsi sivistyneistön ammatillisen vapauden toiminnan rajoittamiseen, kun se pakotetaan palvelemaan monopolistikoplan alhaisia etupyyteitä, myöskin painostavan poliittisen valvonnan lisääntymiseen."

Tässäkin tapauksessa tilanne on tietysti muuttunut - mitä esimerkiksi olisi poliittinen valvonta, jota Sanoma tai Alma Media tai Otava kohdistaisivat kirjoittajiinsa? Lisäksi Kuusinen puhuu palkkatyöstä, johon entinen vapaa sivistyneistö - kirjailijat, säveltäjät, taiteilijat - siirtyy, mutta hiukan mutatis mutandis tätä voisi käyttää kuvaamaan nykytilannetta, jossa sivistyneistö joutuu tekemään silppu- ja tilaustyönä kaiken, mitä "monopolistikopla" määrää, eikä silti saa kunnollista elantoa itselleen eikä saa edes pitää oikeuksia omaan työhönsä. (Kuusisen voisi alun perin ajatella viittanneen esimerkiksi Hollywoodiin, johon suuret määrät Euroopassa omaehtoista taidetta luoneita kirjailijoita, kuvaajia ja säveltäjiä pestautui toisen maailmansodan mainingeissa. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: kun yhteiskunnallinen tilanne ei mahdollista omaehtoisen taiteen tekemistä, on mentävä "monopolistikoplan" palvelukseen.)

Kumpi on oikeassa? Monia keskustelupalstoja ja esimerkiksi Facebookin ketjuja lukiessa huomaa, että monet ovat edelleen sitä mieltä, että köyhät ja heitä hyväkseen käyttävät vasemmistolaiset ovat vain kateellisia toisten menestyksestä ja haluavat näiden rahat omaan käyttöönsä - jotenkin tuntuu, että tällainen vastakateus ei ole se, mitä William James ajatteli yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Jamesin ongelma on se, että hän ei tajua, että yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan aina joko neuvottelun tai kamppailun tulosta. Otto Ville Kuusisen malli korostaa tietysti kamppailua eli vallankumousta. Jamesin mukaan senkään jälkeen elämän tarkoitus ei olisi muuttunut, vaan se olisi edelleen "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin".

Jamesia (joka piti kirjaan sisältyvien luentojen lisäksi myös luennon nimeltä "The Gospel of Relaxation") voisi tosin miellyttää nykyinen kapitalistista työetiikkaa vastaan kohdistuva kritiikki, joka pyrkii murtamaan palkkatyön vallan ihmisten elämässä. Työtä ei tämän ajattelun mukaan 2010-luvun maailmassa enää tarvita niin paljon kuin ennen, varsinkin kun suuri osa työstä on turhaa. (Tästä voi lukea esimerkiksi tuoreen kirjoituksen "Työtä ei tarvita, vaan arvoa".) Otto Ville Kuusinenkin puhuu tästä todetessaan, että Neuvostoliitossa työpäivä on jatkuvasti lyhentynyt ja vapaa-aika on lisääntynyt. Jutuissa on tietysti jälkeenpäin luettuna paljon fuulaa, mutta tämä on hieno lause: "Puolue pitää suuntanaan sitä, että loppujen lopuksi ihmiselle jäisivät vain ne luovan työn tehtävät, joita 'viisainkaan' kone ei pysty suorittamaan."

Michael Connellyn haastattelu

Kokoan kirjaa vanhoista lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä kirjoituksistani ja törmäsin amerikkalaisen Michael Connellyn haastatteluun, jonka tekemisestä on kymmenisen vuotta aikaa. Se ilmestyi aikoinaan Ilta-Sanomissa Connellyn tulossa Suomeen. Olin aiemmin tavannut Connellyn Dekkariseuran järjestämässä tilaisuudessa, jossa jututin häntä pienen yleisön edessä. Hän oli hirveän mukava mies, niin kuin amerikkalaiset usein ovat.

Olen hiukan liioitellen sanonut, että Connelly on tämän hetken paras bestseller-dekkaristi (en tietenkään ole lukenut kaikkia ja jo etukäteen tylsiltä kiinnostavat skandinaaviset dekkaristit olen sivuuttanut lähes kokonaan, Jens Lapidusta lukuun ottamatta). Näkemykseni vahvistui, kun luin joululomalla kirpparilta ostamani Sokkelokujan (Echo Park, 2006). Se ei ole parasta Connellya, mutta silti erittäin "readable", samaan aikaan kuitenkin syvällinen olematta tuputtava tai marisevan didaktinen. 

Sen verran puutun juttuun, että Void Moon -elokuva ei näytä olevan tekeillä. Elokuvaoptiosta saamillaan rahoillaan Connelly on varmasti kyllä elellyt mukavasti. 

Michael Connelly saapui Suomeen
Kadonnutta valoa etsimässä

- Vakaa aikomukseni on hankkia uusia faneja, Michael Connelly laukoo.
Rikoskirjailija Michael Connelly on juuri saapunut Amerikasta Suomeen kahden päivän kierrokselle. Sitä ennen hän on käynyt Norjassa mainostamassa uusia kirjojaan, Suomen jälkeen matka suuntaa Saksaan ja Hollantiin. Connelly palaa lokakuun lopussa vielä Helsingin kirjamessuille.
- En ole koskaan käynyt Skandinaviassa, joten odotan matkaa innolla. Minusta on hienoa jutella ihmisten kanssa, jotka pitävät kirjoistani, joten toivon, että mahdollisimman moni tulee tapaamaan minua.
- Koetan myös nähdä maata niin paljon kuin lyhyessä ajassa on mahdollista, Connelly toivoo.

Suomeksi on vastikään tullut alun perin 2002 ilmestynyt Luukaupunki, uusi osa sarjassa, jonka sankarina on rikosetsivä Harry Bosch.
Luukaupungin tarina on järkyttävä. 12-vuotiaan pojan luut löytyvät metsästä ja paljastuu, että kyse on hyväksikäytetyn pojan murhasta. Harry Bosch seuraa vääriä johtolankoja, mutta syyllinen löytyy rajussa lopussa.
Connelly on itse tyytyväinen kirjaan, jota jotkut kriitikot ovat sanoneetkin hänen parhaakseen:
- Kirja toimii kolmella tasolla, jotka ovat kaikki minulle tärkeitä. Se on hyvä rikostarina, hyvä kuvaus Harry Boschista ja lisäksi hyvä tutkielma Los Angelesista.
Luukaupunki perustuu tositapahtumiin.
- Valitettavasti kirjoitan tarinoista, jotka ovat todella tapahtuneet, Connelly sanoo.
Connelly kertoo törmänneensä rikosraporttiin pienen lapsen luurangosta, joka löytyi maahan haudattuna.
- Tieteellisen tekstinkin läpi näkyi raportin tekijän huoli lapsesta, Connelly sanoo.
Sama huoli näkyy myös Boschista.
- Uusimman kirjani nimi on Lost Light. Se on termi, jota olen käyttänyt kuvaamaan Boschin kaihomielisyyttä, sitä että hän kokee niin voimakkaasti asiat, jotka maailmassa ovat väärin, ja yrittää korjata niitä.

Tänä vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Lost Light (Kadonnut valo) on muutos aiempaan Bosch-sarjaan nähden: se on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa. Bosch on myös eronnut poliisivoimista ja perustanut oman yksityisetsivätoimiston.
Onko Connelly nyt siirtynyt lähemmäksi omia juuriaan kovaksikeitettynä rikoskirjailijana?
- Tämä on kirja, jonka olen aina halunnut kirjoittaa. Minulta vain meni siihen tusinan verran muita kirjoja, Connelly nauraa.
Connelly sai aikoinaan kimmokkeen ruveta kirjailijaksi luettuaan Raymond Chandlerin kovapintaisia yksityisetsiväromaaneja Philip Marlowesta. Nyt Boschkin on yksityisetsivä. Mitä seuraavaksi?
- Minusta on mielekästä koettaa muuttaa kuvioita koko ajan, niin että henkilöt ja tapahtuma tuntuvat tuoreilta. Veikkaan, että parin kirjan jälkeen Bosch siirtyy takaisin poliisin palvelukseen, Connelly sanoo.
Ensi vuonna ilmestyy The Narrows, jossa Bosch kohtaa Runoilijan, suomentamattomassa trillerissä The Poet (1996) esiintyneen runoklassikkoja siteeraavan sarjamurhaajan.
- Olen aina vannonut, etten jatkaisi Runoilijan tarinaa, kirjailija nauraa.
- Mutta nyt keksin tarinan, jossa panokset ovat yhtä korkeita kuin alkuperäisessäkin romaanissa, Connelly sanoo vielä työn alla olevasta kirjastaan.

Clint Eastwoodin elokuvaversio Connellyn Verivelasta nähtiin viime vuonna Suomessakin valkokankailla. Eastwood esitti elokuvassa Connellyn toista sankaria, sairaseläkkeelle siirtynyttä FBI:n agenttia Terry McCalebia.
- McCalebilla on tärkeä rooli The Narrowsissa, Connelly paljastaa, mutta valkokankaalle McCaleb tuskin palaa.
Entäpä Bosch? Connellyn monet lukijat näkisivät sankarin mielellään myös filmillä.
- Hollywoodissa ei saa ikinä sanoa ei koskaan, Connelly myhäilee salaperäisesti.
- Oikeasti voin vain sanoa, että häntä yritetään saada elokuvaan, mutta tällä hetkellä siihen näyttää menevän vielä aikaa, hän lisää.
Vuonna 2000 ilmestynyttä Void Moon -romaania, jossa Bosch ja McCaleb eivät kumpikaan esiinny, ollaan siirtämässä elokuvaksi. Elokuvan ohjaajaksi on ilmoitettu toimintaelokuviin erikoistunut Mimi Leder, mutta muuta kerrottavaa siitä ei vielä ole.
- Kuulen elokuvasta joka viikko uusia asioita, kirjailija itse sanoo.

Los Angelesin tarkkasilmäinen kuvaaja Connelly on seurannut Kalifornian tulevia kuvernöörinvaaleja huolestuneena.
- Se on hirveä häpeä koko valtiolle. Kalifornialaiset haluavat niin kovasti että heidän otettaisiin vakavasti, mutta sitten he alkavat pelleillä tärkeässä asiassa.
- Onneksi asun Floridassa, kirjailija sanoo, mutta nauraa lopuksi:
- Onhan sielläkin ollut omat äänestyssotkunsa!

Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.

Joululehtien historiaa

Olen jo pariin kertaan maininnut hiukan epäonnisen kirjani Hauskaa joulua, johon kokosin vanhoja joulunovelleja. Kirja meni vaillinaisena ja paino- ja muita virheitä täynnä painoon - mutta se ei silti ole estänyt sen huikaisevaa menestystä! Painos on lähes loppuunmyyty! (Joskin pitänee korostaa, että painos oli alun perinkin pieni.) Jos kustantaja innostuu, teemme toisen korjatun ja täydennetyn painoksen ensi vuoden joulumarkkinoille. 
Tässä kuitenkin kirjaan sisältyvä pitkähkö johdantoartikkeli joululehtien historiasta - olen lievästi editoinut tekstiä ja korjaillut muutamia virheitä sekä lisäillyt lehtien ilmestymisvuosia. Teksti ei edusta kovin syvällistä historiantutkimusta, mutta ehkä tällaista luettelonomaista artikkelia voi pitää jonkinlaisena ennakoivana arkeologiana (myönnetään, termi on animaation historiasta kirjoittaneen Giannalberto Bendazzin), jonka pohjalle myöhemmät tutkijat voivat rakentaa. (Ainakin näin voi toivoa!) En nimittäin löytänyt mitään kunnollista tekstiä aiheesta, pienessä lähdeluettelossa mainittu Orvo Bogdanoffin kirja on erittäin hienosti kuvitettu, mutta tekstillisesti se on pettymys. Jos joku tietää hyvän tekstin aiheesta, sopii laittaa kommenteihin! 
Hyvää joulua kaikille blogin ja teosteni lukijoille! 

Joululehtien historiaa

Ensimmäinen suomalainen joululehti oli ilmeisesti vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehems stjärnan eli Betlehemin tähti, jonka julkaisi Helsingin Nuorten naisten kristillinen yhdistys. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluaattona, mitä nykyään pidettäisiin mahdottomuutena. NNKY julkaisi Betlehemen tähteä kymmenen vuoden ajan, mutta aloitti sen uudestaan vuonna 1904. Lehti ilmestyikin aina vuoteen 1957 asti.

kuva: Irene Ylönen

Samana vuonna kuin Betlehems stjärnan lakkautettiin ensimmäisen kerran ilmestyi myös Tilgmannin kirjapainon julkaisema Joulutervehdys, jota toimittivat ajan naisasianaisinakin toimineet Vera Hjelt ja Alli Trygg, joista ensinmainittu oli myös kansanedustaja 1900-luvun alussa. Joulutervehdys oli laadukkaasti tehty lehti, jossa vuorottelivat asiapitoiset tekstit lyhyiden novellien ja satujen kanssa. Lehti panosti myös ulkoasuun käyttämällä ajan merkittäviä taiteilijoita kansikuvittajina, kuten Hanna Frosterus-Segerståhlea. Joulutervehdyksessä esiintyi monia ajan kirjailijoita, kuten Alli Nissinen ja Toini Topelius. Joulutervehdyksen sisältö oli suurimmaksi osaksi hyvin harras ja kristitty. Samantapainen oli WSOY:n Joulusanoma lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1891. Sen pitkäaikainen päätoimittaja oli kirjailijasukuun kuulunut Aune Krohn.
Maallisempia lehtiä olivat pitkäikäisen ja vaikutusvaltaisen koulu- ja lastenkirjakustantamon Valistuksen Joulupukki sekä tamperelaisen kirjapainon ja kustantajan Isak Julinin perustama Joulu-Ilo. Joulupukki alkoi ilmestyä vuonna 1900 ja jatkui aina vuoteen 1966. Joulu-Iloon teki varhain kuvituksia ja kansikuvia ajan tunnettu taiteilija ja arkkitehti Alex. Federley, ja lehteen kirjoittivat muun muassa kansankuvauksen isänä pidetty Pietari Päivärinta ja eläinhoito-oppaistaan tunnettu, mutta myös satuja kirjoittanut Mikko Ilkka sekä Jalmari Finne, Ruupert Kainulainen, Juho Koskimaa ja U. W. Valakorpi. Erikoinen kertomus Joulu-Ilossa oli kansakoulunopettajana toimineen Anna Kaitilan "Joulutarina", joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Tarinassa venäläinen sotilaa karkaa jouluksi kotiin ja teloitetaan karkuruudesta tuomittuna. Lehteen kirjoitti myös raumankielisiä tarinoita Hj. Nortamo.

Suomessa julkaistiin näiden lisäksi paljon muitakin joululehtiä 1910-1930-luvuilla, jonka ajanjakson voi katsoa olleen suomalaisten joululehtien kulta-aikaa. Lähes jokaisella isolla kustantamolla oli oma joululehtensä ja lisäksi monet järjestöt julkaisivat omia lehtiään. Monissa lehdissä oli uskonnollinen sisältö, kuten Nuorten todistus -järjestön Jouluaatto-lehdessä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1920 ja ilmestyy edelleenkin Suomen vapaakirkon joululehtenä. Taiteellisesti tyylikäs varhainen lehti oli Turussa painettu Sampo, joka ilmestyi vuosina 1908-1916. Sitä kuvittivat monet aikansa tärkeimmät ja parhaat taiteilijat, kuten Akseli Gallén-Kallela, Santeri Salokivi ja Victor Westerholm. Lehdessä oli mukana myös nuori Rudolf Koivu.
Valistuksen Joulupukki-lehden kukoistuskautta voi katsoa olleen 1920-1930-luku, jolloin sillä oli lähes maailmanluokan avustajia, kuten Rudolf Koivu, joka teki lehteen upeita töitä, ja Alexander Paischeff sekä Onni Muusari, jonka töissä oli huomattavia jugendvaikutteita. 1930-luvulla lehteä kuvitti myös myöhemmin televisiosta tunnettu Kylli Koski. Tarinoita ja runoja lehteen kirjoittivat muun muassa Akseli Einola, Tyyne Haapanen-Tallgren, Heikki Jartti, Urho Karhumäki, Aarni Kouta, Veikko Korhonen, Alpo Noponen, Jalmari Sauli, Toivo Tarvas ja Einari Vuorela.
Suuri osa joululehdistä suunnattiin nuorille ja lapsilukijoille, mutta kiinnostavan poikkeuksen muodostaa kirjailija Maila Talvion päätoimittama Kulkuset, joka ilmestyi alaotsikolla "Joululukemista maalaisille". WSOY:n julkaisema lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913. Lehti suuntautui taiteeseen ja kirjallisuuteen ja sen avustajiin kuuluivat muun muassa presidentin vaimo Ester Ståhlberg sekä Mika Waltari, jonka joulutarinoihin kuuluu vuonna 1930 ilmestynyt "Onnellinen loppu", joka julkaistiin Kulkusissa Martta Wendelinin kuvituksella. Kulkusissa ilmestyi myös erilaisia taideliitteitä, erityisen hieno liite oli (ilmeisesti ruotsalaisen) taiteilija Carin Adelswärdin primitiivisellä tekniikalla kuvittama Aleksis Kiven kertomus "Hiidenkivi". Hauska lisä on yleensä kovin vakavana tunnetun V. A. Koskenniemen kauhuhenkinen runo "Sir Edward". Lehti lakkasi ilmestymästä vuonna 1930.

Muita kustantamojen joululehtiä olivat muun muassa Kariston Pienokaisen joulu ja Joulutunnelma. Edellinen alkoi ilmestyä vuonna 1925 ja luotti enemmän käännöstarinoihin ja ulkomaisiin kuvituksiin kuin kotimaisiin. Otavan joululehti oli Joululahja, joka ilmestyi vuosina 1915-1956. Lehti oli aluksi Helmi Krohnin, Arvid Lydeckenin ja Anni Swanin toimittama, mutta pian Swan jättäytyi toimittajan töistä pois. Joululahjan kannet olivat usein Martta Wendelinin kuvittamia; Wendelin onkin ollut Rudolf Koivun rinnalla yksi tärkeimpiä jouluaiheen kuvittajia Suomessa. Wendelinin työt Joululahjassa ovat herkkiä lapsiaiheita, jotka vetoavat lukijoihin edelleen. Joululahjaan kirjoittivat monet ajan tärkeät ja tuotteliaat lasten- ja satukirjailijat, kuten Tyko Hagman, Joni Rautio ja Annikki Setälä. Hilda Huntuvuori kirjoitti lehteen monia Raamattu-aiheisia tarinoita, ja uskonnollinen sisältö näkyi lehdessä muutenkin melko runsaana. Lehteen tekivät sarjakuvia muun muassa Hjalmar Löfving sekä nimimerkit ESA, Ha-Ve ja K. Vuoristo. Akseli Einolan itsensä kuvittamat sadut lähenivät paikoitellen sarjakuvaa. Upeita kuvituksia tekivät myös Hanna Frosterus-Segerstråhle ja Eeli Jaatinen. Sodan jälkeen lehteen kirjoittivat muun muassa Ester Ahokainen ja Aili Konttinen sekä Annikki Setälän käly Aini Setälä. Uusi kuvittaja oli naivistisia töitä tehnyt Helmiriitta Honkanen.
WSOY:n julkaiseman Sirkka-lastenlehden jouluversio Sirkan joulu ilmestyi sota-aikana Anni Swanin päätoimittamana. Joulunumeroita selvästi myytiin Swanin nimellä, sillä normaaleissa numeroissa hänen nimeään ei ollut kansissa. Joulunumeroihin panostettiin, sillä muutoin mustavalkoisen lehden joulunumerot olivat näyttävästi moniväripainettuja. Kirjoittajina olivat päätoimittaja Swanin lisäksi muun muassa Ester Ahokainen, joka julkaisi lehdessä paljon lastenrunoja, Aino Pälsi, Raul Roine, Annikki Setälä ja Toini Swan sekä eksoottisia aiheita suosinut R(afael). Austio. Akseli Einola teki Joululahja-lehdestä tuttuja kuvitettuja satuja, ja kuvittajista tunnettuja olivat ainakin Rudolf Koivu ja Helga Sjöstedt. Hjalmar Löfving julkaisi Sirkan joulussa sarjakuvaansa Olli Pirteä.

Samoihin aikoihin kahden edellämainitun kanssa julkaistiin myös lastenlehti Pääskysen erillistä Joulukontti-nimistä joululehteä. Sen päätoimittajia olivat 1920-luvulla Helmi Krohn, Arvid Lydecken ja Salme Setälä. Lehdessä oli vielä tuolloin paljon uskonnollista sisältöä, mutta myös satuja hienoin kuvituksin varustettuna, mainittakoon vaikkapa Alexander Paischeffin "Taikaneste", jonka hän oli itse kuvittanut. Muita tärkeitä kuvittajia olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 1930-luvulla Joulukonttiin piirsi Koivun lisäksi muun muassa Arnold Tilgmann ja Olavi Vikainen sekä tuntemattomampi, joulukorttejakin tehnyt Maria Orjala. Kiinnostava erikoisuus on vuoden 1939 numerossa ilmestynyt Aarne Koposen fantasiatarina "Kuningas Robotti".
Helmi Krohn jatkoi lehden päätoimittajana vuoteen 1956, jolloin se lakkautettiin. Helmiriitta Honkanen pistää silmään viimeisten vuosien raikkaana kuvittajana. Martta Wendelinin kannet jatkoivat aina lehden lopettamiseen saakka, samoin uskonnollinen sisältö, joskin se väheni selvästi ajan myötä.
Mainittujen lehtien lisäksi myös kustantajien perustama Koulutarpeiden Keskusliike julkaisi omaa lehteään, Pikkuväen joulua vuosina 1934-1960.

Kiinnostava ja aikuisille suunnattu oli Liikeapulaisten liiton julkaisema Joulutouhu (1932-1958), jossa siinäkin näkyi paljon Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kansikuvia. Olavi Salmisen päätoimittamassa lehdessä ilmestyi usein kauppa- tai liikeaiheisia novelleja, joita kirjoittivat Erkki Ilmari (eli Erkki Ilmari Lehtonen), M. eli Maija Pajari, Veikko Virmajoki ja saaristolaistarinoistaan tunnettu Emil Elenius. Myös kauhutarinoita kirjoittanut nimimerkki T. Syväkari kirjoitti Joulutouhuun, tosin muissa tyylilajeissa. Lähes joka numerossa julkaistiin Tiituksen eli Ilmari Kivisen pakina. Näyttävän näköisen lehden välissä julkaistiin usein myös irrotettava taidekuva, esimerkiksi Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen töitä.
Joulutouhun kohdalla näkyy erityisen hyvin se, että sota-aika vähensi kirjoittavien ja kuvittavien avustajien määrää ja laatua - sama ilmiö tapahtui tietysti muissakin joululehdissä, mutta lastenlehdissä kato ei ollut niin suuri kuin Joulutouhussa, koska lapsille tarinoita kirjoittivat usein naiset, jotka eivät joutuneet rintamalle. Joni Rautio oli Joulutouhun kohdalla poikkeus, sillä häneltä ilmestyi lehdessä sota-aikanakin useita novelleja. Sodan jälkeen lehteen piirsi hauskoja impressionistisia kansikuvia Eero-Einari eli Forssassa vuonna 1910 syntynyt Eero Einari Nurmela.
Liikeapulaisten liiton lisäksi monet muutkin yhdistykset julkaisivat joululehtiä: Misericordiaa julkaisi vuosina 1941-1964 Suomen sairaanhoitajataryhdistys, Taikasauvaa (1928-1931) julkaisi Koteja kodittomille lapsille, Orvon joulua taas Orpokotiyhdistys Siunauksela vuosina 1924-1987. Lehtien kanssa myytiin usein myös jouluaiheisia postikortteja.
Myös sota-aiheet näkyivät joululehdissä. Anna Kaitilan ensimmäisen maailmansodan myllerryksiin sijoittuva tarina mainittiin jo, Suomen sotiin sijoittuvat runoilijana tunnetun Ilmari Pimiän "Joulukirje rintamalle" (Joulupukki 1941) ja Toini Lehtisen "Joulu tuli sittenkin" (Joulupukki 1940), jossa rintamalle lähtenyt isä palaa huonoista uutisista huolimatta kotiin jouluksi.
Uskonnollinen sisältö ei lehdistä koskaan poistunut, minkä todistavat monet toimittaja Veikko Ennalan ankarana isänä tunnetun Atte Ennalan Raamattu-aiheiset tarinat Joulupukki-lehdessä. Raamattu-tarinoita kirjoittivat joululehtiin myös Hilda Huntuvuori ja Heikki Soisalo.

Myös monet yleisaikakauslehdet, kuten Kotiliesi, Seura ja Apu, julkaisivat erillisiä joulunumeroita, joissa ilmestyi paljon kirjailijoiden tekemiä joulutarinoita sekä jouluaiheisia kuvituksia. Esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti paljon Kotilieden Jouluun. Joulunumeroita julkaisivat myös Hakkapeliitta ja Suomen Sotilas sekä erälehdet.
Myöhemmin yhteiskunnan maallistuessa joululehdet ovat palautuneet lähemmäksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilannetta, jossa uskonnolliset yhteisöt julkaisevat omia joululehtiään, mutta maalliset tahot ovat niistä luopuneet. Murros tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin monivärisinä painettujen joululehtien viehätys väheni muidenkin lehtien vähitellen siirtyessä moniväripainatukseen. Lisäksi lehdet saivat radiosta, televisiosta ja elokuvista kilpailijoita. Lopullisen niitin antoivat radikaalit kulttuuripiirit, joille joulunvietto oli merkki yhteiskunnan jämähtämisestä vanhoihin tapoihin. Uskonnollisissa piireissä lehdet ovat edelleen suosittuja. Esimerkiksi Raamattuopiston Joulusanoma ilmestyy edelleen.

Joululehtien viehätys ei ole kuitenkaan lakannut - tämä koskee varsinkin lapsille tarkoitettuja joululehtiä. Kauniit käsityönä tehdyt värikuvat eivät ole vanhentuneet ja joulutarinoiden yksinkertaisuus ja niiden teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, vaikka uskonnollisuus ja hartaus eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Lehtiin sisältyy suuri määrä suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa ja olisi sääli, jos se jäisi kokonaan huomiotta.

Kirjallisuutta:

Orvo Bogdanoff: Joutui joulu pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. Kansainvälinen kuvakulttuuriyhteisö Säde 2011.

http://www.posti.fi/postimuseo/nayttelyt/teemanayttelyt/2009/joululehdet.html (sit. 6.9.2012)

https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2009/joulun-sanomat-joululehtiae-sata-vuotta-sitten-1

http://sivustot.tuusula.fi/museot/wendelin/tekstisivu.tmpl?numero=85393408

Hauskaa joulua -kirjan sisällysluettelo (joka ei siis löydy kirjasta): 

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo