Artikkeli, jota tarjosin STT:lle. Aihe kiinnosti alun perin, mutta jätin tekstin kesken, kun artikkelitoimituksen päätoimittaja lopulta kuitenkin torppasi aiheen.
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.
Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti