keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007

Rikoslehtien historiaa

Tämä juttu on kyllä julkaistu, varmaan aika monessakin lehdessä, koska kirjoitin sen viitisen vuotta sitten STT:n artikkelipalvelulle (jonka kanssa asioimisesta siis kirjoitin aiemmassa postissa; joskus olen onnistunut myymään heille juttuja). Myöhemmin - tai ehkä samaan aikaan tämän kirjoittamisen kanssa - kävin vetäisemässä luennon yliopistolla aiheesta, kurssilla jonka nimi oli kait aikakauslehtijournalismi.

Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään

Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.

Ei kommentteja: