Tämmöinen leffajuttu julkaistiin kai Aamulehden Valo-liitteessä - täysin varma en ole. Tyyli on kuitenkin sama kuin monissa Valoon tekemissäni jutuissa. Aihe on minusta edelleen kiinnostava: mikä on B-elokuva ja mikä ei? Asia on epäselvä ja sellaiseksi jäänee. Tämä viittaa todennäköisesti aiheeseen, jota pohdin muutamia vuosia sitten ja josta pidin jonkinlaisen luennonkin - siihen tekemäni muistiinpanot löytyvät tästä, monikielisestä postauksesta toisessa blogissa.
Taiteen ja halpakuran yhteiset tiet
Aikamoiseksi kultti-ilmiöksi nousseen Star Wreck -elokuvan tekijät ovat koko ajan sanoneet, että heidän elokuvansa tekeminen ei maksanut mitään.
Miten niin ei maksanut? Eivätkö he laske mitään omalle työlleen? Näiden miesten avulla Suomen talous nousee kyllä uuteen kukoistukseen, kun palkat muuttuvat tarpeettomiksi.
Jos Star Wreck olisi todellinen halpis, se olisi tehty viikossa, eikä siihen olisi tuhlattu aikaa seitsemää vuotta, niin kuin tamperelaiset kertovat tehneensä.
Halvinta elokuvantekeminen on varmasti ollut studiokauden Hollywoodin liepeillä pyörineiden eksploitaatiotuottajien hoteissa: puolet elokuvista oli toisten kuvaamaa arkistomateriaalia, jonka ympärille kuvattiin hätäisesti valaistuja kohtauksia jämäpaloista kootuissa lavasteissa. Tällaisia elokuvia ei ikinä tuotu Suomeen, eikä ihme, sillä kotimaassaan Yhdysvalloissakin niiden näyttäminen keskittyi sirkuksiin ja muihin epämääräisen karnevalistisiin paikkoihin – milloin ne eivät olleet kiellettyjä.
On jännittävä huomata, että kammottavimmat halpikset ja hienoimmat mestariteokset on toisinaan koottu toisiaan muistuttavilla tavoilla. 1930-luvun roistomaiset seksi- ja kauhuleffojen tuottajat, kuten Maniacin (1934; ks. kuva) tuottaja-ohjaaja Dwain Esper, tekivät elokuvia samalla kompilaatiotekniikalla kuin eräät dokumenttielokuvan merkittävimmät ohjaajat – leikkaamalla ja liimaamalla pätkiä toisten tekemistä elokuvista ja arkistomateriaalista.
Samalla voi huomata, että kokeellinen elokuva ja yksinkertaisiin shokkeihin perustuva halparäkä tehdään samalla tavalla: kumpikaan ei voisi olla studiotuote. Joku saa idean, hommaa mukaan pari ystäväänsä, joista jollain on sattumoisin käytössään isoisän ostama filmikamera, ja isän serkun tuttu, joka on kauppias, antaa rahaa filmin ostamiseen, jos hänen kauppansa näkyy filmillä, ja lopulta pyydetään tuttuja esiintymään pääosissa. Elokuvat ovat yksittäisiä projekteja, eivät liukuhihnatuotteita, joita syntyy tauotta joka kuukausi.
(Nykyäänhän tämä on ihan yleinen tapa. Ihmiset vuokraavat työvoimaansa tuottajan palvelukseen eivätkä he ole kuukausipalkkalaisia, niin kuin studiokaudella oli tapana. Olenkin joskus miettinyt, onko studiokauden tapa tehdä elokuvia ollut vain jonkinlainen sosiaalidemokraattinen poikkeama pätkätyöläisyyden vuosisadalla.)
Isot studiotkin tietysti tuottivat elokuvia halvalla. Puhutaan niinsanotuista b-elokuvista. B-elokuvalla tarkoitetaan yleensä noin tunnin mittaista toimintaelokuvaa, jota esitetään ennen tai jälkeen arvokkaan pääelokuvan. Tällaisia elokuvia tehtiin Hollywoodissa satoja, ellei tuhansia. Yleisin lajityyppi oli länkkäri, sitten tulivat jännärit. Osasta näistä on muodostunut kulttiklassikoita, kuten Edgar G. Ulmerin Detourista (1945). Niiden ohjaajista tuli yhtäkkiä neroja.
Ranskalaiset ja amerikkalaisetkin kriitikot menivät hiukan halpaan 60-luvulla, kun he alkoivat nostaa esille Hollywoodin hihnatyöläisiä. Esimerkiksi amerikkalainen Manny Farber kehui Howard Hawksia nimenomaan underground-ohjaajana, jonka elokuvat eivät saa ansaitsemaansa huomiota. James Naremore huomauttaa tähän kuivasti, että kaikki Hawksin elokuvat olivat isoja, suuresti mainostettuja ensi-iltoja ja niissä oli pääosassa isoja tähtiä, kuten Humphrey Bogart ja John Wayne. Undergroundia?
Todellisissa b-elokuvissa ei ollut isoja näyttelijänimiä, vaikka niilläkin oli omat tähtensä. Naremore toteaa kirjassaan More Than Night (1998), että elokuvan saama julkisuus saattoi kuitenkin määritellä b-elokuvan paremmin ja tarkemmin kuin siihen käytetty budjetti tai budjetin avulla tai siitä huolimatta aikaansaatu taiteellinen vaikutelma. Esimerkiksi Val Lewtonin tuottamat, nyttemmin kuuluisuuteen kohonneet kauhuelokuvat, kuten Yö voodoo-saarella (1943), pyörivät lähinnä syrjäkaupunkien teattereissa eikä niitä juuri mainostettu. Studiopomo saattoi sanoa, että eihän niitä katso muut kuin mustat ja tehdastyöläiset.
Outoja poikkeuksiakin b-filmeissä nähtiin. Yksi oli Orson Wellesin Macbeth, jonka rahoitti halpislänkkäreistä tunnettu studio Republic, joka haki 40-luvun lopulla jalansijaa kalliimpien elokuvien seasta. Wellesin ekspressionistinen tulkinta käyttää hyväkseen rahoituksen vähyyttä ja puvustuskin on vähän mitä sattuu. Ehkä se on juuri sitä taiteellisuutta, joka pääsee kukoistamaan vähissäkin edellytyksissä.
Welles ei myöhemmälläkään urallaan aina päässyt kunnolla rahoihin kiinni. Juttu kertoo, että Welles itse lukee Oikeusjutun (1962) lopputekstit ääneen (”Minun nimeni on Orson Welles”), koska hän ei saanut rahoitusta niiden filmaamiseen. Eräitä kohtauksia kuvattiin käytöstä poistetulla rautatieasemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti