Tekstini Shimo Suntilan 50-vuotisjuhlakirjaan

Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia

Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen --  aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan Matkan loppu (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty. 

Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.) 

Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.) 

Matkan loppu -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy. 

Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa. 

Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä. 

Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa. 

Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa. 

Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen. 

Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion Arvostelevaan kirjaluetteloon: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen. 

Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin Matkan lopun itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin Matkan loppua hyllyssään. 

Kirjastot, tekijyys, perustulo

Seuraava teksti ilmestyi keväällä 2021 julkaistussa kirjassa Kirjastot ja kaupallisuus, jonka julkaisi (näköjään vakikustantamokseni tullut) Oppian, Tuomas Kilven toimittamana (tai oikeastaan kokoamana). Tuomas pyysi minulta omakohtaista juttua, jossa olisi tietoa siteeksi, ja sellainen jutusta tuli, ehkä jonkinlaisessa esseemäisessä muodossa, jossa ei ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä asiassa. Otsikko ei ehkä kauhean hyvin vastaa sisältöä.

Jutussa tosin unohdin äänikirjat, jotka ovat varmasti palauttaneet lukemista enemmän osaksi arkipäivää. Muutoin en osaa nähdä äänikirjoissa mitään hyvää, vaikka ne joillekin kirjailijoille ovat tuoneet mahdollisuuden uudenlaiseen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen (ja ne ehkä lähestyvät sellaista vanhaa viihdekirjoittamisen muotoa, jossa ensiksi kirjoitetaan lehteen novelli tai jatkokertomus, joka sitten myöhemmin laajennetaan romaaniksi). Niihin liittyvä tulonmuodostus on erittäin ongelmallinen, ja äänikirjojen suosiminen sysää joitain kirjailijoita vielä vähän lisää marginaaliin. Lisäksi pelkään, että ne muokkaavat kirjallisuutta helpompaan ja yksinkertaisempaan suuntaan - se on tietysti yksi tapa saada kirjoille uusia lukijoita, joita hienot koukerot eivät kiinnosta. Myönnän, että asenteeni on paradoksaalinen: tutkin vanhaa viihdekirjallisuutta ja intoilen siitä, mutta silti peräänkuulutan vaikeutta ja haastavuutta kirjallisuuteen. Toki vaadin laatua myös halvalta viihdekirjallisuudelta, ja pidän itse eniten niistä kioskikirjoista, joiden suhde henkilöihin on monimielinen. 

En ole kovin tyytyväinen tekstin lopetukseen, vaikka se onkin jonkinlainen nostattava credo. Se on ehkä vähän väkinäinen ja lisäksi yritys nostaa omia tekemisiään jotenkin mainosmaisesti. Mutta en nyt ruvennut tätä blogiversiota varten keksimään uuttakaan lopetusta. 

Kirjastosuhteeni on kärsinyt, mitä enemmän olen työkseni kirjoittanut kirjallisuudesta. Lapsena ja teininä ja vielä nuorena aikuisena yliopistoaikoinani vaeltelin kirjastoissa hyllyjen välissä ja poimin kaikenlaista, mikä vähänkin kiinnostavalta näytti. Nykyään teen lähinnä täsmäiskuja: joko menen suoraan hyllylle hakemaan sen, minkä tarvitsen, tai sitten tilaan tarvitsemani kirjan varastosta. Usein käytän Turun yliopiston kirjastoa, jossa vapaakappalekirjastona on paljon outoa ja erikoista.

Yksi haahuilun tapa minulla edelleen on: katselen usein uutuushyllystä pienkustantamoiden kirjoja. Kiinnostaa, mitä marginaaleissa tapahtuu, mitä uusia kustantamoita tai muita toimijoita on olemassa, minkä näköisiä ovat uudet omakustanteet, minkälaisia vanhoja teoksia on nostettu uusintajulkaisun arvoisiksi. Suurin osa kirjoista toki jää lainaamatta, mutta jokin käsitys uusista kirjoista näinkin syntyy. 

Samalla saatan nostaa esille joitain oman pienkustantamoni Helmivyön kirjoja, jos niitä on uutuushyllyyn päätynyt. Vedän kirjoja hiukan hyllystä esiin tai jätän rivin ensimmäiseksi – josko joku sattuisi lainaamaan. Monet kollegat ovat kertoneet tekevänsä samaa kirjakaupassa: hiplaavat omia kirjojaan ja jättävät niitä tarkoituksella pinojen päällimmäisiksi. Melkein kaikilla on tunne siitä, että omat kirjat eivät saa riittävästi julkisuutta. 

Nykyään kaikki kirjojen saama julkisuus tuppaakin kasautumaan parillekymmenelle tekijälle ja nimikkeelle. Finlandia-palkinto ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jättävät melkein kaikki muut palkinnot alleen, syövät muilta ilmatilan. Samalla mediassa perinteisten kirja-arvostelujen määrä vähenee vähenemistään ja uusista kirjoista kirjoitetaan usein tekijöiden oman elämäntarinan kautta. Tarinallisuus on tärkeämpää kuin kriittinen arvio. Samalla tuntuu, että vähälevikkisten kirjojen esiin nostamiseksi perustetut kritiikkijulkaisut, kuten Kiiltomato, arvioivat suurin piirtein samoja kirjoja, jotka muutenkin jo nousevat esille. Sama tuntuu olevan kirjablogeissa, joiden pitäjät ehkä tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita kirjoista, joista kaikki muutkin sillä hetkellä puhuvat. Ja tottahan se on – jos joku perustaisi sivuston, jolla on tarkoitus kirjoittaa unohdetuista tai vähän tunnetuista kirjoista, kukaan ei lukisi sitä. 

Ja kirjathan todella unohtuvat melkein saman tien. Toinen hylly, jota kirjastoissa usein katselen, on poistohylly. Jos käyn toisella paikkakunnalla ja on aikaa, poikkean kirjastossa tsekkaamassa poistohyllyt tai -kärryt. Joillain paikkakunnilla on erilliset huoneet, joihin poistokirjat on järjestetty. Tosin poistohyllyjenkin kiinnostavuus on vähentynyt, kun kirjastot ovat lähes koko maassa poistaneet varastoistaan kaikki oikeasti vanhat kirjat. Poistohyllyt täyttyvät muutaman vuoden vanhoista jännäreistä. Huomaan usein, etten ole missään vaiheessa edes pannut merkille, että sellaisia on ilmestynyt. Ehkä ei ole kukaan muukaan. Kirjat saattavat olla valtavia järkäleitä, 600-sivuisia maailmoja syleileviä rikos- ja ihmissuhderomaaneja, mutta poistohyllyyn joutuessaan ne ovat enää vain kierrätysjätettä. 

Siitä tulee tietty surullinen olo. Eikö kukaan näitäkään enää halua lukea? 

Toki juuri näiden mittavien bestsellerien kohdalla näkyy nykyinen kirjastohankintojen vinoutuma: ostetaan suuri määrä kirjoja, joita varataan paljon, mutta joiden lukuikä jää vähäiseksi. Divareissa tiedetään, että kukaan ei halua ostaa pari vuotta sitten suosittua kirjaa. Se pitää hankkia ja lukea saman tien, vielä kun se on uusi, vielä kun se on puheenaihe. (Tämä on yksi syy siihen, miksi ihmiset kokevat, että divarit eivät enää osta kirjoja, kun he yrittävät myydä niihin muutaman vuoden takaisia suosikkeja tai niiden pokkaripainoksia.) 

Vinoutuman ongelmat eivät jää tähän. Samalla, kun kirjastot satsaavat suosittuihin kirjoihin, ne jättävät hankkimatta pienilevikkisiä kirjoja. 

Yksittäisten kirjojen myyntiluvut ovat nykyään todella pieniä. Aiemmin kirjastoihin saattoi luottaa, ja eräs kustantamoalalla pitkään työskennellyt kertoi, että 1980-luvulla melkein mitä tahansa kirjaa myytiin 3 000 kappaletta. 

Muutos on ollut hidas, mutta musertava. Aikoinaan 1990-luvulla oli uutinen, kun uutta unkarilaista käännösromaania oli myyty vain muutama sata kappaletta, vaikka se sai paljon julkisuutta lehdistössä. Muutama sata kappaletta on uusi normaali, usein myös painosmäärä, joka jostain uutuuskirjasta otetaan. Muutama sata?! Pari vuosi sitten taas eräs useita kehuttujakin teoksia julkaissut runoilija kertoi, että hänen runokokoelmaansa oli myyty neljä kappaletta, eikä siitä tehty minkäänlaista uutista. Oman kustantamoni Helmivyön kirjoja myydään paristakymmenestä reiluun sataan, jotkut harvat nousevat pariinsataankin. Kirjastot lienevät vähiten myyvien kirjojen ainoita ostajia.

Tekijät (ja lukijat) usein syyttävät sitä, ettei kirjoja saa kirjakaupoista, joissa keskitytään muutamaan kymmeneen hyvin myyvään nimikkeeseen ja oheistilpehööriin. Kirjakauppojen myyjät osaavat enää vain katsoa koneelta, että kirjaa voi tilata. Melkein kuka tahansa voi tehdä saman kotoa omalta koneeltaan. 

Tähän sanotaan, että kirjaa pitää päästä hiplaamaan, että voi tehdä ostopäätöksen. Se on tietysti totta, mutta nyt käsi sydämelle: ostaisitko itse kahdella- tai kolmellakymmenellä eurolla itsellesi tuntemattoman tekijän runokokoelman, jos se osuisi silmiisi Suomalaisessa kirjakaupassa? Savukeitaan harjoittama messuhinnoittelu (kaksi euroa, viisi euroa, kymmenen euroa) on voinut olla tällaisten teosten pelastus, mutta enää ei ole Savukeidasta eikä korona-aikana messujakaan. 

Hiplauksen korostaminen ostopäätöksessä lienee jokin tekosyy sille, että lukeminen ei kiinnosta. Mieluummin selaa kännykkää tai katsoo Netflixiä. Hiplausta korostaa myös se, että kirjat ovat nykyään niin herkullisen näköisiä, kirkkaita värejä ja ihania käsin tekstatun näköisiä fontteja. Kaukana ovat ajat, jolloin Kosti Antikaisen ja Martti Mykkäsen brutalistisella kollaasityylillä myytiin tuhansittain kirjoja. 

Vähäisiä myyntilukuja kauhistellaan myös sanomalla, että kirjallisuudenhan pitäisi opettaa ihmisille empatiaa, miksi kukaan ei lue? Näinä vihapuheen, salaliittoteorioiden ja valtaan ympäri maailmaa nousseen äärioikeiston aikoina lukeminenhan olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta totuus lienee, että lukemista tällä tavalla fetissoimalla ei saada mitään aikaan. Aiemmin kirjoja myytiin niin paljon, koska ihmisillä ei ollut muuta tekemistä. Luppoaika täytettiin lukemisella, nykyään sama luppoaika täyttyy somella, tosi-tv:llä tai suoratoistojen sisällöillä, jotka eivät lopu, vaikka ottaisi asiakseen katsoa joka päivä kymmenen tuntia kolmen vuoden ajan. Lukemisen hienoutta ei pitäisi tuputtaa, vaan se pitäisi uudestaan tehdä arkipäiväiseksi. Pahaa vain pelkään, että se ei ole enää mahdollista – kukapa poistaisi sosiaalisen median tai suoratoiston maailmasta? 

Ehkä harhailen aiheesta toiseen, mutta pyrin tähän: pienkustantajan ja vähälevikkisen kirjailijan paras turva on kirjasto. Tai ainakin sen tulisi olla, niin kuin se on aina aiemmin ollut. Olen kateellisena kuunnellut juttuja Norjan systeemistä, jossa valtio ostaa laadukkaita teoksia useisiin kirjastoihin normaalien kirjastohankintojen lisäksi. Joskus luulin, että valtio ostaisi kaikkia julkaistuja kirjoja yhden kappaleen, mutta valitettavasti se ei pitänyt paikkansa. Sellainen systeemi tarkoittaisi Suomessa joka tapauksessa yli 700 myytyä kirjaa per nimike! 

Oli miten oli, parinkin 1980-luvun jälkeen iskeneen laman jäljiltä Suomesta on kadonnut satoja pieniä kirjastoja. Vielä 2000-luvullakin on lakkautettu sata kirjastoa. Osa on lakkautettu kuntaliitosten myötä, mutta nekin liittyvät vähentyneisiin julkisiin varoihin, kun köyhtyneet pienet kunnat ovat halunneet liittyä isompiin. Suomi ei tietenkään ole yhtä rikas kuin öljyvaltio Norja, mutta silti voi kysyä, onko näin laaja lakkauttaminen ollut tarpeellista. Kun kirjasto on kerran lakkautettu, ei sitä enää koskaan perusteta uudestaan, puhumattakaan siitä, että rahahanoja kiristävälle austerity-politiikalle ei julkisuudessa esitetty riittävästi vaihtoehtoja. 

Kirjastojen lakkauttaminen ei ole ainoa syy, mikä kirjamyyntiä hillitsee. Toinen syy on kirjastojen varausten maksuttomuus. Tätä pidetään luonnollisesti lukijoiden keskuudessa hyvänä ilmiönä, mutta samalla se merkitsee sitä, että tiettyjen alueiden kirjastot tekevät yhteishankintoja, jolloin yhtä kirjaa saatetaankin hankkia vain yksi tai kaksi kappaletta. Niitä sitten kierrätetään eri kuntien kirjastojen tai lähikirjastojen kesken. Tämä merkitsee useilla kymmenilläkin kappaleilla pienempiä kirjastotilauksia. 

Kirjastojen lakkauttaminen tai väheneminen ei tietenkään ole vain kustantamoiden tai kirjailijoiden ongelma. Se on iso ongelma myös syrjäseuduille tai ylipäätään pienille kunnille. Monissa kunnissa ainoa kirjasto on kaukana eikä todellakaan saavutettavissa. Kirjastopalvelut eivät ole tasa-arvoisia kansalaisten kesken. 

Ennen oli toisin. Mökkeilemme Kemiönsaaren Kiilan kylässä, jossa on vajaa sata asukasta. Tuntuu uskomattomalta, että siellä oli vielä 1980-luvulla oma kirjasto. Samassa rakennuksessa oli myös posti, joita ei kohta ole enää missään isossakaan kaupungissa. Koskeekohan sama kehitys kohta myös kirjastoja? Tai ehkä ne muuttuvat maksullisiksi, niin kuin Sauli Niinistön muistetaan pohdiskelleen. 

Maksullisia kirjastoja on tosin ollut maailman sivu. Yhdysvalloissa ja Englannissa ne olivat merkittävä lisä maksuttomien julkisten kirjastojen lisäksi, ja monet viihteeseen keskittyneet kustantamot ja kirjailijat, kuten Barbara Cartland, julkaisivat nimenomaan maksullisten kirjastojen markkinoille. Paljonkohan Cartlandin kirjoja myytäisiin tänä päivänä? Ja saisiko hänkin kustantajaltaan viestin, että nyt kirjasi makuloidaan, mutta saisit ostaa niitä viisi euroa kappale, montako pannaan? 

Vitsailut sikseen: olisiko kirjastojen maksullisuus ratkaisu? Tuskin enää 2020-luvulla, ihmiset silti käyttäisivät muita viihteen muotoja. Onhan Facebook "ilmainen". Poliittisesti idea ei saisi kannatusta kuin kokoomuksen äärilaidalta ja perussuomalaisilta, joille julkisten kirjastojen kaltainen instituutio on pelkkää luksustoimintaa, niin kuin työttömyysturvakin. 

Mikä siis avuksi? Jos sanoo, että yhteiskunnan tulisi ohjata enemmän varoja kirjastojen kirjahankintoihin, tulee samalla sanoneeksi, että kirjastojen satsaukset nykymuotoiseen yhteisöllisyyteen (yleisön käytössä olevat tietokoneet, istuskeluportaat, jotka on varustettu latauspisteillä, vuokralaitteet ja niin edelleen) ovat turhia. 

En minä niillä kyllä mitään tee, sanoo postmodernin individualismin oppinut keski-ikäinen mies. Kyynisenä hetkenä kysyn, kannatanko perustuloa vain sen takia, että saisin sitä itse. Pakottaudun ajattelemaan, että siitä olisi hyötyä myös massoille, joukolle. 

Toisaalta olen ehkä jo luovuttanut. Olen useita kertoja sanonut itselleni, että aktiiviuraani on jäljellä enää 15–20 vuotta, voin hyvin keskittyä siihen, että teen kirjoja koko ajan ikääntyvälle ja hupenevalle lukijakunnalle. Hyvä vain, että heillekin riittää luettavaa, ei minun tarvitse välittää itseäni nuoremmista.

Tietysti elättelen mielikuvaa, että joku parikymppinen älykönalku vaeltelee jossain kirjastossa ja törmää kirjaani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja lukee siitä pitkän version Leonard Clinen Jumalan päähän kirjoittamastani esipuheesta. Ehkä hän lainaa tekstin innoittamana romaanin, jonka suomensin tuskalla ja vaivalla. Ehkä juuri sillä hetkellä kirja löytää viimeinkin lukijansa. Ehkä sen hetken ansiosta kirjan tekeminen ei lopultakaan ollut turhaa.  

Tommi Melender ja nuoruuden kapinat

Olen hiukan häpeissäni: lupasin jo ainakin kaksi kuukautta sitten Kiiltomato-verkkolehden päätoimittaja Karo Hämäläiselle, että arvioisin Tommi Melenderin esseekokoelman Yhden hengen orgiat. No, nyt olen viimeinkin lukenut kirjan ja suurin osa arviosta on kirjoitettukin - olisin viimeistellytkin jo jutun, mutta tulin kipeäksi. Ehkä viimeistään maanantaina... toivottavasti Karo lukee tämän!

Melenderin pieni ja taidokas esseekokoelma on vaativan lukemisen puolustus. Melender toivoo - ehkä suorastaan vaatii -, että lukisimme jotain muutakin kuin niin sanotusti koukuttavaa kirjallisuutta. Sehän on sana, jota nykyään pitää lähes jokaiseen kirjaan yhdistää. Kirja ei ole mitään, jos se ei koukuta lukemaan. Tietokirjatkin pitää kirjoittaa niin että ne koukuttavat.

En ole ns. paras puhuja aiheesta, koska olen dekkareiden suurkuluttaja. Toisaalta juuri dekkareiden kohdalla sama koukuttavuuden vaatimus on alkanut ärsyttää pahan kerran. Kaipaisin rikosromaaniltakin jotain vähän vivahteikkaampaa tapaa vetää lukija mukaan tarinaan kuin antaa tipotellen vinkkejä tulevista tai menneistä tapahtumista - siinä on jotain liian täsmällistä, liian konemaista. Jokin aika sitten luin Kindlestä Sam Hawken -nimisen nuoren amerikkalaisen dekkaristin kirjan Juaréz Dance, joka toimii juuri päinvastoin kuin suurin osa nykydekkareista: teksti on tarkoituksellisen latteaa niin että se muuttuu hypnoottiseksi, henkilöistä ei kerrota mitään muuta kuin heidän tekonsa, ei edes minäkertojana toimivasta päähenkilöstä, juonesta ei paljasteta etukäteen mitään eikä lukijan oleteta kiinnostuvan päähenkilön, Meksikossa operoivan palkkatappajan taustoista. Ja juuri siksi kirja imaisikin minut mukaansa niin etten olisi millään malttanut laskea Kindleä käsistäni. Sen sijaan vaikkapa Gillian Flynnin Kiltin tytön kohdalla näin ei juuri käynyt, vaikka se muutoin onkin koukuttamisen merkkinäyte.

Ei minun pitänyt tästä puhua. Minun piti kirjoittaa siitä, että tunnistin itseni kirjan nimiesseestä. Melender kirjoittaa siinä omasta teini-iän ja lukioajan lukukokemuksistaan ja siitä, miten hän koketeerasi kirja kädessä koulussa. T. S. Eliotia välitunnilla! Aivan kuin minä! Minulla oli jo yläasteella tapana brassailla lukemalla kirjoja julkisesti, joita kukaan muu ei tiennyt, vaikkapa jotain muinaisen Odessa-pienkustantamon Länsimaiden perikato -sarjaa. Äidinkielen tunnilla luin William S. Burroughsin Hurjia poikia. Minulla oli lisäksi lompakossani pienillä paperilapuilla kirjallisia sitaatteja, kuten James Joycen Taiteilijan omakuvan eka lause tai Friedrich Engelsin "Vapaus on tiedostettua välttämättömyyttä". Muistan sen kerran, kun kävelin Porissa pitkin kaupunkia ja luin kävellessäni Rimbaudin Säteileviä kuvia. Hyvä kun en ääneen!

Nyttemminhän olen tietysti taantunut lukijana. Luen mieluummin dekkarin (Gillian Flynnin jälkeen menossa on John Connollyn verinen ja kauhuromaania lähestyvä Dark Hollow, joka on kyllä sarjamurhaajajännäri paremmasta päästä, osittain siksi että Connolly sitoutuu myös kovaksikeitetyn koulukunnan empaattiseen suuntaukseen) kuin vaikkapa vaativaa teoriaa tai edes normaalia vaativamman kaunokirjallisen teoksen. Välillä minua hävettää, välillä ei. Välillä ajattelen, että kyllä minä vielä ehdin ne Thomas Mannit ja Pynchonit lukea. Osansa on tietysti silläkin, että perhe-elämä melko vaikean lapsen kanssa ei varsinaisesti mahdollista pitkäjänteistä lukemista. (Tietysti nytkin voisin olla lukemassa, mutta sitten se olisi se Connolly...)

Toisaalta tällainen dekkarien lukeminen - puhumattakaan siitä että luen mieluummin Sam Hawkenin kaltaista aloittelevaa nobodya kuin edes ajattelen Stieg Larssonin lukemista, jostain Lars Kepleristä puhumattakaan - on samanlainen vastaele kuin Melenderin ja minun teini-ikäisenä harrastama Eliotin tai William S. Burroughsin lukeminen välitunnilla. Melender pitääkin nuoruuden touhujaan kapinana: "halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta." Melender jatkaa: "Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."

Tunnistan tästäkin itseni. Jollain tunnilla lukiossa puhuttiin ammatinvalinnasta. Joku sanoi, ettei hän haluaisi sellaista tavallista kahdeksasta neljään elämää. Sanoin, en kovin vakuuttavasti (muistan osittain mumisseeni käsiini), että ei se tule onnistumaan, siihen syssyyn te joudutte kuitenkin. Sain vastaani muutamiakin pontevia vastalauseita enkä tehnyt lausunnollani juurikaan ystäviä. Kapinani ei rajoittunut lukemiseen tai puheisiin: eräänä päivänä yhdeksännellä luokalla menin kouluun Adidas-verkkareissa, kauluspaidassa, rusetissa ja ruskeassa pikkutakissa. (Samantyyppistä kapinointia taidan harrastaa edelleen.)

Melender vähän naureskelee esseessään nuoruuden touhuilleen (vaikka hän myös näkee nykyisissä lukutavoissaankin samanlaisia piirteitä), minusta taas kaikki edellä kuvaillut ovat edelleen hienoja eleitä eikä niissä ole mitään hävettävää, edes näin nelikymppisenä.

Ne voi nähdä myös jonkinlaisena myötäsyntyisenä asenteena, jolle ei ikään kuin voi mitään. Olen usein ihmetellyt joidenkin valittajien näkemystä siitä, että tällainen pelleily on tarkoitushakuista erikoisuudentavoittelua. Joillekin se voi sitä olla, mutta joillekin se voi olla sitä ilman että sitä varsinaisesti tavoitellaan. Se, että jokin suosittu ei vain nappaa, oli se kirja tai levy - joku ei vaikkapa pidä U2:sta tai Stieg Larssonista -, ei ole välttämättä tarkoin harkittu sosiaalis-kulttuurinen ele, jonka avulla koetetaan nostaa omaa statusta, vaan yksinkertaisesti aito ja vilpitön pitämys. (Melender puhuu esseessään myös tietyistä sarjatyypeistä: jotkut vain ovat eksentrisiä ja onnistuvat silti tekemään samat asiat kuin monet muutkin, vaikkapa lukemaan T. S. Eliotia välitunnilla. Tämä tietysti vähentää ajatusta omasta ainutlaatuisuudesta.)

Olen huomannut viime aikoina, että mitä tahansa yritänkin kuunnella 80-luvun syntsapopista klassikkojazziin tai suomalaiseen iskelmään, tunnen tulevani kotiin, kun laitan päälle vaikkapa Bantam Roosterin tai Flat Duo Jetsin kaltaista räminärokkia, joka ei monelle taas välttämättä merkitse juuri muuta kuin räminää. Sama Sam Hawkenin kaltaisen hypnoottisen vähäeleisen kirjoittajan kanssa. Jos kotiin tuleminen on aina jotain pyhää, niin voin siinä mielessä yhtyä Melenderin sanoihin: "Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää."

Misantropian historia painoon

Monta vuotta teossa ollut kirjaprojekti, jonka vuoksi olen välillä ollut menettää mielenterveyteni, meni tänään painoon. Kyse on Savukeitaalle tehdystä - tai oikeastaan päätyneestä - artikkeli- ja/tai esseekokoelmasta Misantropian historia, joka käsittelee ihmisvihan ilmentymiä kautta aikain eri näkökulmista. Sisällysluettelo alla, kustantaja Ville Hytösen taiteilema kansi vieressä. Kirjoitan joskus tarkemmin kirjan syntyhistoriasta - se on aika hyvä case kirjailijan elämästä ja normaalista työrutiinista.

Juri Nummelin: Lukijalle
Juri Nummelin: Johdatus misantropian historiaan
Anssi Hynynen: ”Elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa”. Ihmisvihaa Ateenassa
Juri Nummelin: Molièren Alceste, uuden ajan ihmisvihaaja
Juri Nummelin: Markiisi de Saden probleema
Tommi Melender: Massojen vihollinen
Jussi K. Niemelä: Neroja ja ihmisiä. Schopenhauerin ja Nietzschen elitistinen harha
Juha-Heikki Tihinen: Pohjoismaista ihmisvihaa. Sandemose ja Strindberg
Tapani Kilpeläinen: Kolme tapaa yrittää eroon ihmiskunnasta. Modernismi misantropiana
Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun
Jussi K. Niemelä: Yukio Mishima ja veren estetiikka
Juri Nummelin: Dekkarit ja misantropia
Jussi K. Niemelä: Viheliäisin luontokappale
Ville Hänninen: Lopussa naru? Kalervo Palsan sarjakuvat ja makaaberin komiikka
Tomi Kiilakoski: ”Inhimillisyys on yliarvostettua”. Ihmisviha koulusurmissa
Kimi Kärki: Kallonpala-amuletteja ja palavia kirkkoja. Varg Vikernes ja norjalainen black metal -alakulttuuri
Juri Nummelin: Molière, Nietzsche ja pari suomalaista kusipäätä

PS. Ai niin, viimeinen teksti käsittelee Pasaa ja Atpoa!

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Tässä Tiedonantajan kolumnisarjan viimeinen osa, jossa yritän hahmotella - edelleen humoristisesti ja osin parodisesti - jonkinlaista sadomasokismin luokkatietoista politiikkaa, koko ajan tietäen, että sellaista ei voi olla. 50 Shades of Grey -viittaus menee hiukan mönkään, koska rakkaudestahan siinä on loppujen lopuksi kyse (luin kirjasarjaa lähes puoliväliin, toisen kirjan alkupuoliskon puoliväliin). Viittaus Kollontain Uuteen omatuntoon saattaa sekin mennä hiukan pieleen, koska en ole koskaan oikeasti lukenut kirjaa, tiedän vain suurin piirtein mistä siinä on kyse. Monethan ovat nyttemmin syyttäneet Kollontaita siitä, että hän on luonut ajatuksillaan lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien kommunistinaisten ideaalin, jota on seurannut sydämettömien tarhantätien kaaderi. En nyt ihan ole samaa mieltä. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kokoamassani novelliantologiassa Tuska ja hurmio (2011) on laajat jälkisanani "Sadomasokismi suomalaisessa kirjallisuudessa ennen ja nyttemmin". Se on ehkä vähän hatara teksti, jota tein muiden töiden ohessa (en tosin aina tiedä, mikä on se varsinainen työ, jonka ohessa nämä joskus syntyvät) ja siitä puuttuu oleellisia mainintoja, mutta en tiedä toisia tutkimuksen tapaisia tekstejä, joissa aihetta olisi käsitelty. Kirjassa on myös muutamia novelleja, jotka ovat koska tahansa kiihottavampia kuin laimea 50 Shades of Grey - suosittelen esimerkiksi Essi Tammimaan hienoa novellia "Ehtoja", joka oli myös tulla kirjan nimeksi. (Tässä ja tässä vielä kolumnisarjan edelliset osat.)

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista: vapaaehtoinen alistuminen seksisuhteessa vapauttaa ihmiset irti seksuaalisista stereotypioista.
Sadomasokismi on kuitenkin muuttunut poroporvarilliseksi harrasteluksi. Miten muutenkaan, kun koko muukin yhteiskunta on muuttunut poroporvarilliseksi?
Sadomasokismissa on kyse fetisseistä, joita palvotaan, olivat ne sitten sitomista, korkokenkien tai nahan kiillon ihailua.
Freudin mukaan fetissi seksuaalisen palvonnan kohteena on poissaolevan äidin aiheuttaman trauman käsittelyä. Mistä muustakaan on kyse nykyisessä korkokenkämaniassa kuin siitä, että korkokengissään vaappuvien nuorten naisten äidit ovat olleet luomassa uraa, tekemässä kapitalistista yhteiskuntaa?
Korkokengäthän ovat nykyään selvä fetissi, itseään vapaaehtoisesti kiduttavien naisten palvontakohteita, joiden avulla jäädään oman roolin vangiksi. Kuvitelma niiden tuomasta vallasta miehiin nähden on vain toteutumatonta fantasiaa.
Joillekin myös kotitöiden tekeminen käskystä on sadomasokistinen fetissi - eikö se kerro, että ihmiset ovat vieraantuneet omasta työstään? Alun perin hämyisiin alakulttuureihin kuulunut tapa pukeutua kiiltävään pvc-muoviin on miedontunut kiiltäväpintaisiksi wetlook-leggingseiksi. Niitä käytetään tavallisena katuasuna huikeiden korkeiden korkojen kanssa.
Mutta ainoastaan turvatussa asemassa oleva porvari voi todella nauttia fantasioistaan. Hänkään ei voi vapaasti tuoda kaikkea julkisuuteen. Perinteinen pilapiirros kuvaa firman johtajaa saamassa piskaa bordellissa. Mutta suunta voi olla myös toisinpäin.
Alan klassikossa, Pauline Réagen O:n tarinassa (1954) tavataan varakas aatelinen, joka kieltää naisorjiaan sekoittamasta rakkautta ja tottelevaisuutta. Seksi ja alistuminen ovat jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Muistetaan myös yksi 1980-luvun juppikauden keskeisiä elokuvia, Adrian Lynen 8½ viikkoa, jossa Mickey Rourke ja Kim Basinger muhinoivat vapaasti, ilman sitoumuksia, harrastavat pientä piiskausta ja sitomista. Elokuvan jupit ovat taloudellisesti varakkaita ja keskenään tasa-arvoisia, he kyllä voivat mennä vapaaseen sitoumuksettomaan suhteeseen.
Kohta suomeksikin ilmestyvä kohuromaani 50 Shades of Grey kertoo siitä, miten salaperäinen ja varakas porvari ottaa epävarman nuoren naisen sadomasokistiseen alistussuhteeseen. Kyse ei tässäkään ole rakkaudesta, vaan pelkästään seksistä ja alistamisesta.
Ajatus vapaasta, ilman sitoumuksia harrastettavasta seksistä on kuitenkin ollut osa työväenliikkeen teorioita. Muistetaan esimerkiksi Alexandra Kollontain Uusi omatunto, joka suomennettiin vuonna 1920.
Työväestön tulisi ottaa tässäkin aloite ja vaatia antiporvarillista sadomasokismia. Sitä voi harjoittaa luomuna, ilman kiinalaisten lasten tekemiä käsirautoja tai piiskoja. Ihmisen kekseliäisyys voi nousta uusiin sfääreihin, kun ei tarvitse pitäytyä kauppojen standardoiduissa valikoimissa. Se olisi osa vallankumousta.
Tarvitsemme myös eroottista kirjallisuutta, jossa alistussuhteet kääntyvät ylösalaisin, jatkuvasti.

Animaatioelokuvan voima, eli miksi itken elokuvissa

Olen aivan kohtsillään lähdössä Lahden kaupunginkirjastoon puhumaan alla olevan tekstin mukaan (esiintymiseni on siellä tänään tiistaina 17.30, jos joku blogin lukijoista sinne suinkin ehtii).

Tämä on aihe, joka mietityttänyt minua jo pitkään ja kun Lahdesta pyydettiin luennoimaan, niin ajattelin jotenkin lähestyä sitä - varsinkin kun olin mainitun Petra Rossin opinnäytetyön opponoinut Porin yliopistokeskukseen. Se oli sen verran hyvä työ, etten palauttanut sitä, vaikka olisi pitänyt - minun piti käyttää Rossin oivalluksia (ja myönnetään, myös lähdeluetteloa) hyväksi, kun kirjoittaisin animaatioelokuvan historiasta teoksen. Se hanke saattoi kokonaan kaatua, mutta siitä myöhemmin. Olen ensimmäisenä itse myöntämässä, että esitykseni teoreettinen pohja on hatara ja Chaplinin Pojan esillevetäminen animaatiota koskevan luennon lopuksi on ongelmallista, mutta toisaalta, kuten sanon, mykkäkomedian ja amerikkalaisen surrealistisen viihdeanimaation ("surrealistinen" on termi, jota Petra Rossi työssään käyttää; en keksi parempaakaan) välillä on monia yhtäläisyyksiä.

Pikkusiskoni naureskeli joskus isällemme, kun he olivat yhdessä katselleet jotain piirrettyä elokuvaa. En enää tiedä, mistä piirretyistä oli kyse, mutta olen aina ollut siinä käsityksessä, että kyse on ollut jostain tavanomaisesta itäeurooppalaisesta piirretystä, joita Suomessa on aina paljon nähty.
Miksi pikkusisko sitten nauroi isälle? Se oli jonkin sortin vahingoniloa. Isä oli nimittäin itkeskellyt jonkin animaation lopussa, vaikka tekele ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta pikkusiskooni ja pikkuveljeeni. Yksinkertaisen, naivistisesti piirretyn elokuvan lopussa lienee pelastettu joku urheasti tulipalon tai vastaavan kynsistä. Ehkä siinä on vielä korostettu ystävyyden merkitystä. Ainoastaan yhdessä voimme pärjätä oli yleinen itäeurooppalaisten animaatioiden ja muiden lastenelokuvien sanoma.
Silloin, yli 20 vuotta sitten, asia nauratti todennäköisesti minuakin. Teininä oli hauska olla kyynikko, joka ei liikutu mistään.
Sittemmin olen huomannut olevani kaikkea muuta kuin kyynikko. Animaatioelokuvilla on tässä ollut suuri rooli, jota voi melkeinpä verrata omaan perheen perustamiseen ja perheen kanssa eteen tulevien ongelmien kanssa kamppailemiseen. Animaatioelokuvat ovat kasvattaneet minua lähes yhtä paljon kuin puolisoni ja lapseni. Ilman animaatioita en rakastaisi lähimmäisiäni niin paljon kuin nyt.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että sen lisäksi että hohotan kovaäänisesti animaatioita katsoessani itken vuolaasti.
Ensimmäinen elokuva, jonka kohdalla myönsin tämän tosiasiaksi, on Disneyn tuottama, Ben Sharpsteenin ohjaama Dumbo. Kohtaus, jossa Dumbo-norsun vangittu äiti heijaa Dumboa kärsällään sellivaunun kaltereiden läpi, on sellainen, josta minun on vaikea edes kirjoittaa ilman että tunnen herkistyväni.

 Liikuttumista Dumbosta on helppo selitellä elokuvaharrastajille tyypilliseen tapaan, että Dumbo on parempi elokuva kuin muut Disney-elokuvat ja että se tehtiin Disneyltä osittain salassa, kun hän oli Etelä-Amerikassa solmimassa suhteita sikäläisiin levittäjiin ja elokuvantekijöihin. Tämä on alalle tyypillistä itsepetosta. Dumbon äiti ja lapsi -kohtaus liikuttaa ja itkettää, koska se on kaunis ja vetoaa meissä suojeluvaistoon sekä ajatukseen siitä, että vanhemman ja lapsen toisistaan erottaminen on julmimpia tekoja, mitä voi tehdä. Palaan tähän aiheeseen vielä luennon lopussa.
Sinänsä Dumbo on jännä elokuva Disney-studioiden tuotannossa, että siinä ylipäätään on selkeä äiti-lapsi -suhde. Sellaisiahan ei tunnetusti Disney-tuotteissa ole. Toisaalta Disney-elokuvat kertovat karua kieltään tyypillisestä amerikkalaisesta ilmiöstä, hylätyistä lapsista ja kaukana, kaukana, tavoittamattomissa olevista oikeista vanhemmista. Disneyn maailmassa vanhemmille voi käydä koko ajan huonosti - tämä on varmasti ollut ihan todellinen tilanne 1930- ja 1940-lukujen maailmassa, jossa isän tai äidin voi viedä äkillisesti sairaus tai sota tai halu uuteen elämään, jota pitää viettää jossain tuhansien kilometrien päässä. Tästähän kertovat monet amerikkalaiset laulut, joissa todetaan, ettei ole enää kotiin menemistä. Miettikääpä vaikkapa Gene Pitneyn laulua "Twenty Four Hours from Tulsa", jossa äkillinen tien päällä, tienvarsimotellissa koottu rakkaus tuhoaa vakiintuneen parisuhteen ja laulaja toteaa "And I can never, never, never --- go home again".
Pitneyn kappale itkettää. Siinä on tarttuvaa tunnetta yksinäisyydestä tien päällä, elämän jatkuvista pienistä pettymyksistä, joita yrittää tilkitä ihastumalla aina vain uusiin ja uusiin ihmisiin. Ennen kaikkea se kertoo laajoista mittasuhteista, fyysisistä ja henkisistä, jotka painavat ihmisiä.
Kotiin ei voi mennä myöskään Bambi, joka joutuu löytämään itsestään kovan ja karskin maskuliinisen puolensa, jotta voi jatkaa elämäänsä metsässä. Kun sen äiti ammutaan, sen pitää hylätä kaikki feminiiniset piirteet itsessään - jotkut ovatkin valittaneet, että Bambin paljastuminen urokseksi oli järkyttävää. Homopiireissähän puhutaan Bambi-efektistä. Bambi ihastuu elokuvan alkupuolella pieneen poikaskunkkiin, mutta joutuu jättämään nämä hömpötykset taakseen - Bambi-efektissä homo huomaa olevansakin hetero.
Dumbossa taas sallitaan feminiinisten piirteiden säilyttäminen, mikä on poikkeus Disney-tuotannossa. Dumbo saa jatkaa elämäänsä äitinsä kanssa eikä heitä eroteta toisistaan väkivaltaisesti. Totta kyllä, elokuvan lopetus on hätäinen, liian lyhyt muun elokuvan kehittelyihin nähden - ehkäpä Walt Disney oli juuri tulossa koputtamaan studion oveen ja keskeyttämään radikaalien animaattoreidensa työnteon?
Mutta tällä ei ole väliä. Dumbon mahdollinen radikaalius suhteessa muuhun Disney-tuotantoon ei ole merkittävää siinä suhteessa, miksi se itkettää.
Nimittäin myös perinteisiä malleja esittävät elokuvat voivat itkettää. Otetaan yksi esimerkki.
Näin Pixar-studion Cars-elokuvan ensimmäisen kerran ilman ääntä lentokoneessa matkalla Kyprokselle. Se tuntui lähinnä ylipitkältä automainokselta, jonka pääosassa oli muovisia hahmoja.
Sitten näin elokuvan dvd:ltä, kun tuttu lainasi sen tuolloin kolmevuotiaalle pojallemme katsottavaksi. Poika ei tajunnut siitä taatusti mitään, mutta vaati saada silti katsoa sitä kaksi kertaa päivässä - olisi katsonut sitä useamminkin, jos olisimme suostuneet. Lämpenin elokuvalle hitaasti. Vastustelinkin sitä aktiivisesti, saatoin esimerkiksi sanoa, että sen tarina on aika tavanomainen tai että "jos se olisi tehty näytelmäelokuvana animaation sijaan ja pääosissa olisivat Tom Hanks ja Meg Ryan, sitä ei pystyisi katsomaan". Todennäköisesti monikin pystyisi.
Lopulta antauduin täysin. Loppukohtaus, jossa Salama McQueen jättää oman voitokkaan rallinsa kesken työntääkseen pahasti kolaroineen vanhan veteraanin Kunkun maaliin, saa minut kyyneliin joka kerta - nykyään jopa siitä kertominen herkistää minua kavalasti. Salama McQueen on elokuvan aikana oppinut luopumaan omasta narsismistaan ja ottamaan huomioon toisetkin ihmiset - tai siis autot. Hän luopuu lopussa omasta voitostaan ja nousee korkeampaan kirkkauteen - ja lopulta hän muuttaa pieneen ja syrjäiseen Syylari Cityyn, jossa hän nämä uuden elämän alkeet oppi.

 Kuulostaa aika ällöttävältä, eikö totta? Cars on elokuva, joka samaan aikaan opettaa autoilun hienoutta ja vauhdin hurmaa ja saarnaa hitaamman elämän ja sympaattisemman elämäntavan puolesta. Tom Hanksin ja Meg Ryanin pääosittamana se voisi tuntua pelkästään kiusalliselta. Animaation voima on juuri siinä, että se saa ylittämään kaikki sellaiset ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet, jotka häiritsisivät perinteisessä näytelmäelokuvassa.
Kyse ei ole pelkästään koskettavista kohtauksista. Itkettää voi myös hauska tai jännittävä kohtaus. Nyt liikutaan jo alueella, jota en osaa selittää, mutta huomaan usein nauravani niin vahvasti jollekin animaation kohtaukselle, että minua rupeaa samalla itkettämään. Sama koskee jännittäviä kohtauksia - esimerkiksi Disneyn Lumikin lopussa, jossa kääpiöt lähtevät vuorelle Lumikin myrkyttäneen noidan perään. Se päättäväisyys, jolla kääpiöt toimivat rakastamansa Lumikin puolesta, yhdistyneenä Disneyn taitavaan kuvan ja äänen käsittelyyn, synkkään dramaattisuuteen ja lähes goottilaiseen kuvastoon, saa minut aivan veteläksi. Juuri tällaisissa kohtauksissa animaatio näyttää voimansa.

Mistä tässä nyt sitten on kyse? Aalto-yliopistossa opinnäytetyönsä animaatioelokuvasta tehnyt Petra Rossi on tutkinut animaatioelokuvien kuvauksia tai ns. representaatioita seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Rossi tutkii hyvässä työssään mm. Mikki ja Minni Hiiren välisiä suhteita, Väiski Vemmelsäären olennaisesti sukupuoletonta sukupuoliperformanssia sekä Paavo Pesusieneen koodattua homoseksuaalisuutta. Yksi Rossin pääväitteistä on, että animaatiot murtavat oletuksiamme ympäristöstä ja kehosta. Tämä koskee varsinkin antropomorfistisia eläinhahmoja, kuten juuri mainitsemiani hahmoja, joiden kohdalla seksuaalisuus on voinut olla hyvinkin häilyvää. Ylipäätään animaatiohahmojen ei-inhimillisyys saa meidät etääntymään niistä - monet ihmishahmoja koskevat kysymykset muuttuvat epärelevanteiksi.
Uskoisin että tämä selittää myös sen, miksi animaatiohahmojen kokemat järkytykset, mielenliikutukset ja jännitykset tuntuvat meissä kahta kovemmin. Hahmojen ei-inhimillisyys saa meidät kohtaamaan niiden inhimillisyyden suojattomammin, ylitämme saman tien jonkin kynnyksen, joka meitä kohtaa kun elokuvan pääosassa ovatkin ihmiset. Epärelevanteiksi muuttuvat kysymykset hahmojen psykologisesta tasosta, sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta - ollaan lähellä puhdasta suhdetta, joka iskee meihin yllättävänkin lujaa. Näytelmäelokuvassa pohtisimme vain liikaa sitä, ovatko asiat uskottavia.
Rossin väite koskee oikeastaan vain osaa animaatioista, juuri niitä joista olen aiemmin puhunut. Dumbo, Bambi ja Lumikin kääpiöt sekä Carsin Salama McQueen ovat selkeästi kehollisia hahmoja, jotka pystyvät voittamaan oman kehollisuutensa rajat - ne hyppivät, pomppivat, muuttuvat, kiihdyttävät. Niiden fysiikka on suorassa suhteessa niiden tunteisiin. Tässä ne eroavat suuresti perusanimaation valtavirrasta, joka vaikutti 1960-luvulta 1990-luvulle - esimerkiksi Kivisiin ja Sorasiin tai Masters of the Universeen samaa analyysia ei voi mitenkään soveltaa.
Ja miksi animaatiot muka ovat opettaneet minua? Niitä katsotaan lasten kanssa. Niistä oppii lasten reaktioita. Enkö muka tajunnut mitään isänä olemisesta ja sen tärkeydestä, kun poikani nyyhki suruissaan, kun jossain Maa aikojen alussa -sarjan osassa päähenkilö Pikkutassu tapaa kadoksissa olleen isänsä, joka ei kuitenkaan suostu muuttamaan Pikkutassun perheen kanssa yhteen?
Animaatio pakottaa katsojan kohtaamaan omat yksinkertaisimmat ja sentimentaalisimmat ajatuksensa siitä, millaista on olla toisten ihmisten kanssa. Näitä ajatuksia ei tarvitse kietoa älyllisyyden kaapuun, vaan voi rauhassa olla niin sentimentaalinen kuin vain suinkin pystyy. Animaatioita katsoessa ei hävetä, koska se että hahmot ovat piirrettyjä eläimiä - ainakin suurimmaksi osaksi - etäännyttää katsojan riittävästi. Se, mitä näemme, on jo lähtökohtaisesti jotain muuta kuin totta, mutta samalla se on enemmän totta kuin vääntelehtivästi esiintyvät ihmisnäyttelijät. Etäännyttämällä pääsemme lähemmäksi omaa itseämme.
Muistamme Brechtin puheet etäännyttämisefektistä. Brecht ei hyväksyisi, että termi nostetaan esille animaatioelokuvien yhteydessä, varsinkaan Disneyn - hänelle ne olisivat varmasti kammottavinta psykologista mielistelyä, mitä porvarillinen viihde voi tarjota. Mutta millä muulla termillä voisi kuvata sitä tunnetta, joka tulee, kun erityisen voimallinen animaatioelokuva itkettää kohtauksessa, joka näyttelijöiden tekemänä olisi vain vaivaannuttava - kun hahmot esimerkiksi ylittävät fysiikan kaikki rajoitukset tai hellivät toisiaan tavalla, joka näyttäisi ihmisten tekemänä mauttomalta tai tylsältä?
Tietenkin Dumbon äiti hellii lastaan heijaamalla tätä kärsässään, koska ihmisäiti ei sellaista voi tehdä. Kerta toisensa jälkeen kohtaus ylittää kaikki mahdolliset ruumiilliset rajat ja astuu ehkä tiedostamattoman alueelle. Haluamme itse tulla hellityksi juuri noin.
Ja juuri sitä animaatioiden katselu on minulle opettanut. Jokainen lapsi on kuin Dumbo pienenä ja häntä pitää helliä kaikin mahdollisin tavoin.
Mainitsin aiemmin, että Dumbon kohdalla itkettää ajatus siitä, että vanhempi ja lapsi erotetaan toisistaan. Dumbossa ajatus on jostain syystä käsinkosketeltava. On vain yksi elokuva, joka ohittaa sen voimassa, ja se ei paradoksaalisesti olekaan enää animaatio. Charles Chaplinin Poika toimii kuitenkin samalla tavalla kuin animaatio, luomalla oikeista ihmisistä samanlaisia puhtaasti ruumiillisia karikatyyrejä, joiden primäärisiin tarpeisiin voi samaistua.
Samanlaiseen voimaan pääsee ehkä vain venäläinen Andrei Tarkovski elokuvassaan Peili, jonka analysointi vaatisi huomattavasti hienovaraisempia työkaluja kuin mitä minulla on tässä käytössäni. Peili tarjoaa kuitenkin mahdollisuuteen katsojan omaan psykoanalyyttiseen työskentelyyn samalla kun se esittää kaikille katsojille, myös uskonnottomille, millainen on kokemus pyhästä. Ja noita pyhiä asioita on juuri lapsen ja äidin välinen suhde. Siitä kirjoittaessanikin minulle nousee kyynel silmään.
Katsotaan lopuksi kohtaus Chaplinin Pojasta, joka on elokuvahistorian koskettavimpia. Tässä näemme myös, miten fyysinen näyttelijäntyöskentely voi muistuttaa meitä vauhdikkaimmista piirretyistä.

Lännenkirjallisuuden historia

En ole ollenkaan varma, missä tällainen esseentapainen on ilmestynyt - josko missään. On mahdollista, että tämä on tehty jotain näyttelyä varten (Länkkäriseura, jota olen luotsannut reilut kymmenen vuotta, järjesti Turun kirjamessuille hienon näyttelyn lännenfiktion historiasta - mistä kiitos messujohtaja Kari J. Kettulalle!). Jos tämä on tehty sitä tarkoitusta varten, niin sitten Anssi Hynynen kirjoitti vastaavan tekstin lännenelokuvan historiasta. Ja tässähän on kyse suureksi osaksi vain amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, Euroopassa (ja varmasti myös muualla maailmassa) lajin historia on aivan erilainen. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on tähtäimessäni. 


Tämän kanssa voi lukea rinnakkain Rami Nummen kirjoittamaa arvostelua kauan sitten toimittamastani kirjasta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (BTJ 2005) täältä, Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden blogista. Kirjaan tein pidemmän lännenkirjallisuuden historian, toivon että se joskus löytää paikkansa jostain lajityyppikirjallisuutta käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

Lännenkirjallisuuden historia

Lännenkirjallisuudessa erotetaan usein toisistaan niin sanottu populaari länkkäri ja vakava, taiteellinen länkkäri. Edellinen on usein seikkailullisempaa ja sijoittuu Yhdysvaltain 1800-luvun loppuun, kun taas vakava, taiteellinen lännenkirjallisuus voi sijoittua vaikkapa 1600-luvulle tai nykyaikaan eikä sen pääosassa ole seikkailu.

Kummatkin syntyivät kuitenkin samaan aikaan, käytännössä saman kirjailijan teoksissa. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko James Fenimore Cooper loi edellytykset kummallekin 1800-luvun alussa kirjoittamillaan teoksilla, joista tunnetuimmat ovat Nahkasukka-sarjaan kuuluvat kirjat, kuten Viimeinen mohikaani (1826) ja Ruohoaavikko (1827). Cooperin teokset kuvasivat ristiriitaa luonnon ja sivilisaation välillä, mikä on ollut vakavan lännenkirjallisuuden keskeinen teema, mutta populaari lännenkirjallisuus sai niistä myöstä monia tärkeitä asioita, kuten sankarin ulkoisen kuvauksen ja juonet.

Cooperin jälkeen populaari lännenkirjallisuus syntyi paljolti Euroopassa, sellaisten kirjailijoiden kuin englantilaisen Mayne Reidin, saksalaisen Karl mayn ja ranskalaisen Gustave Aimardin toimesta. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia ns. dime noveleita eli kymmenen senttiä maksaneita vihkoja, joissa seikkailivat rajaseudun naamioidut sankarit ja puoli-intiaanit metsästäjät, kuten Edward S. Ellisin Nopsajalka. Cowboyt eivät olleet näissä kirjoissa minkäänlaisia sankareita. Tärkeimpiä sankareita olivat Young Wild West ja Deadwood Dick, samoin Buffalo Bill, jonka loi itsekin Villissä Lännessä seikkaillut Ned Buntline William Codyn juttujen pohjalta. [Alla olevassa kuvassa on tunnettu myöhempien aikojen pulp-lehti, jonka ehkä nimensä takia helposti sekoittaa näihin dime noveleihin; kyse on kuitenkin historiallisesti ja julkaisupoliittisesti aivan erilaisesta ilmiöstä. En nyt vain enää jaksa etsiä ja postata kuvaa oikeasta dime novelista. Pulp-lehdistä alempana.]

Vakava lännenromaani syntyy lopullisesti vuonna 1902, kun ilmestyy Owen Wisterin Virginialainen. Romaania on pidetty nimenomaan realisminsa takia käänteentekevänä kirjana. Lisäksi se teki lopultakin cowboysta lännenfiktion tärkeimmän sankarin.

Yksi edellytys lännenkirjallisuuden synnylle oli se, että Villin Lännen aikakausi oli katsottu päättyneeksi. Ei ollut enää syytä valloittaa Länttä, vaan siitä saattoi jo kirjoittaa historiana, elettynä menneisyytenä. Historioitsija Frederick Jackson Turner oli vuonna 1893 sanonut että rajaseutua ei enää ole.

Wisterin jälkeisiä vakavia lännenkirjailijoita olivat 1920—1930-luvuilla mm. Eugene Manlove Rhodes, Harvey Fergusson ja Conrad Richter (The Sea of Grass, 1937). Samaan aikaan myös intiaaneja alettiin kuvata realistisemmin kuin aiemmin, esimerkkinä voi mainita vaikkapa Edgar Rice Burroughsin, jonka intiaaneja sympatisoivat romaanit Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat ilmestyneet suomeksikin. Myös naiset tulivat lännenkirjallisuuden sankareiksi, esimerkiksi Willa Catherin romaaneissa (Antonia ystäväni, 1918).

Samaan aikaan Wisterin jalanjäljissä syntyy myös pulp-lehtien eli kioskikirjallisuuden Villi Länsi. Pulp-lehdet olivat lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa julkaistuja halvalle paperille painettuja lehtiä, joissa julkaistiin suurimmaksi osaksi pelkästään fiktiota. Tätä lehtiin kirjoittivat monenlaiset senttarit, joko kymmeniä novelleja kuukaudessa takovat ammattilaiset tai muutamaan tarinaan jäävät kokeilijat.

Lehdet oli tarkoitettu luettavaksi yhden kerran ja sitten heitettäväksi pois. Osa kirjallisuudesta olikin tyystin unohdettavaa, mutta osa on kuitenkin saanut klassikon aseman. Ylipäätään on tunnustettu, että monet pulp-lehtien kirjoittajat käsittelivät vaikeita asioita monipuolisesti, vaikka heidän tarinoissaan korostuikin toiminta.

Pulp-lehtien aikakausi olivat 1910-1950-luvut ja niiden kultakausi olivat 1920-1940-luvut. Toisen maailmansodan jälkeen tulleet uudet viihdytysvälineet, televisio ja sarjakuvat, veivät niiltä lukijat ja ne muuttivat muotoaan tai lakkasivat kokonaan. Pulp-lehtien tärkeitä lännenkirjailijoita olivat muun muassa Clarence Mulford, joka loi Hopalong Cassidyn, Max Brand, joka oli yksi tuotteliampia lännenkirjailijoita, sekä Ernest Haycox, joka kirjoitti myös vakavampaa lännenkirjallisuutta. Myös Zane Grey kuuluu enemmänkin populaarin lännenkirjallisuuden piiriin, vaikka hän ei juurikaan kirjoittanut pulp-lehtiin. Myös Louis L’Amour aloitti uransa pulp-lehdissä jo 1930-luvulla.

1950-luvulla pokkarit, pehmeäkantiset taskukirjat, korvasivat pulp-lehdet. Samalla viihteellisestä lännenkirjallisuudesta tuli synkempää ja realistisempaa. Kirjojen kieli normalisoitui – vanhan Villin Lännen tuntua ei haettu enää cowboy-slangista tai paikallisista murteista, vaan kirjailijoiden käyttämä kieli läheni yleiskieltä. Samalla tyyli yksinkertaistui ja tuli lähemmäksi kovaksikeitettyjä, hemingwaylaisia ihanteita.

Tapahtui myös monenlaisia rajanylityksiä, kuten todistaa Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies eli Shane (1949; elokuvana 1952). Kirja kertoi yhtenä ensimmäisistä normaalin kioskilänkkärin tarinan: Salaperäinen mies saapuu pikkukaupunkiin, jossa kytee maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välinen sota. Mies ottaa maanviljelijöiden puolen ja karjankasvattajat palkkaavat ammattitappajan. Tulee kaksintaistelu, jonka mies voittaa. Hän lähtee pois taakseen katsomatta.

Tärkeitä 1950- ja 1960-lukujen pokkarikirjailijoita olivat mm. Will Cook, Lewis B. Patten ja Gordon Shirreffs. Louis L’Amour on näistä kuitenkin ollut suosituin, joskaan ei välttämättä paras.

1960-luvun lopulla länkkärit muuttuivat vielä kertaalleen. Vakavassa lännenkirjallisuudessa alettiin nähdä parodisia anti-länkkäreitä (termi on tutkija Leslie Fiedlerin), kuten E.L. Doctorowin esikoisromaani Welcome to Hard Times (1960; elokuvana 1966) ja James Leo Herlihyn Keskiyön cowboy (1965; elokuvana 1969). Antilänkkärit ottivat aiempien populaarilänkkärien kaikki kliseet ja stereotypiat ja liioittelevat niitä ja tuovat näin esille niiden absurdiuden. Absurdiuden vei äärimmilleen musta kirjailija Ishmael Reed kirjassaan Yellow Back Radio Broke-Down (1968), jossa sankari Loop Garoo Kid taistelee Helvetistä karannutta Drag Gibsonia vastaan.

Lännenmyyttejä purkivat myös monet intiaanikirjailijat, jotka pääsivät esiin 1960-luvulla. Tunnetuin intiaanikirjailija on ollut N. Scott Momaday. Intiaanikirjailijat ovat käyttäneet kirjoissaan hyväksi intiaanien omia myyttejä ja omaa käsitystä lännen valloituksesta. Intiaanikirjailijoista voi nostaa Momadayn lisäksi esille ainakin James Welchin ja Leslie Marmon Silkon.

Pokkarilänkkäreissä taas näkyi italialaisten spagettiwesternien vaikutus. Se näkyi rajuna väkivallan ja seksin lisääntymisenä. Kirjoissa oli sellaisia sankareita kuin Sabata, Macho Callahan ja Nimetön Mies, jotka päästävät pihalle muita pahiksia ja välillä harrastavat seksiä.

Kaikkein kovimmat länkkärit tehtiin kuitenkin muualla kuin Amerikassa. Englannissa syntyi erityinen koulukunta ja kirjoittajapiiri, joita sanottiin Piccadilly Cowboysiksi – sen takia, että he eivät olleet käyneet Piccadilly-aukiota kauempana lännessä. Näihin kirjailijoihin kuuluivat niin Terry Harknett, George Gilman, Laurence James kuin nykyään arvostettu rikoskirjailija John Harveykin. [Vieressä kuva Harveyn tunnetuimmasta lännensarjasta, joka Suomessa tunnettiin, varmasti viisaasti, nimellä Hector.]

Myöhemmin 80-luvulla Thomas McGuanen ja Edward Hoaglandin kaltaiset vakavat kirjailijat kuvasivat Länttä kriittisesti ja turvautumatta vanhoihin romanttisiin myytteihin. McGuanen panos 70-luvun kriittiseen lännenelokuvaan on huomattava – hän teki käsikirjoitukset mm. elokuviin Rancho Deluxe (1974) ja Missouri palaa (1976). 90-luvun kiinnostavista lännenkirjailijoista voi mainita ainakin Charles Frazierin ja Mark Spraggin, jotka lähestyvät Länttä ja sen historiaa ja maisemaa vapaana aiempien vuosikymmenten pakonomaisesta kriittisyydestä.

Populaarin kirjallisuuden puolella 90-luku oli hiljaista aikaa. Villin Lännen myytit ovat tehneet rynnäkön moniin valtavirtaromaaneihin, kuten E. Annie Proulxin ja Charles Frazierin kirjoihin. 

Taiteilijan elämänkohtalo: kouluaine

Käväisin eilen Turun maakunta-arkistossa perustamassa nimeäni kantavan arkiston. Siellä on kirjeenvaihtoa (jolle tullee jonkin sortin käyttökielto, lähisukulaisia ja tieteellistä tutkimusta tekevien lisäksi), vanhoja lehtijuttuja sekä valtava määrä kaikenlaisia käsikirjoituksia. Yhden tekstin - alkeellisen agenttiseikkailun - ala-asteajoilta jo postasin tänne blogiin, tässä toinen, jo huomattavasti monimutkaisempaa ja sisäistyneempää kirjoittamista, joskaan en ole aivan varma, onko tämä narsismia vai sille nauramista. Todennäköisesti kumpaakin, jos nyt uskoo että 17- tai 18-vuotias sellaiseen pystyy. Tämä on siis lukion kolmannen luokan aine; arvosanaksi sain kympin. (Olin kolmannella luokalla vielä alaikäinen, koska olin mennyt kouluun kuusivuotiaana - asia, jonka mainitsemisenkin voi laittaa narsismin tai ainakn itsekorostamisen piikkiin.) Onhan tässä tiettyä erikoista metakirjallisuudellisuutta. Sen verran, että Vampirella-julistetta minulla ei vieläkään ole, suuri osa muista tavoitteista on toteutunut... paitsi englannin kielen professuuri. (Tällaisen ajatuksen olinkin jo autuaasti - ja onneksi - unohtanut.) 

Taiteilijan elämänkohtalo
Lukion äidinkielen aine, 3. luokka (1989-1990)

"Siinä se nyt sitten on: kaikkea mahdollista itsestään luuleva pojankloppi, silmälasit, tukka taakse kammattuna. Mikähän sekin luulee olevansa? Runoilija! Niin varmaan: osaako edes kaljaa juoda? Onko vielä neitsyt..? Hahhah, eihän se tiedä elämästä mitään!"

"Kuka olet sinä sanomaan, että runoilijan täytyy elää hurjaa elämää: mistäs sinä sen tiedät, miten niitä paperille laitettavia kokemuksia saa? Miksi sitä nyt joka naintia ja känniä pitäisi kuvata?"

"Rimbaud, Baudelaire, Hemingway, Apollinaire..."

"Suuria runoilijoita, myönnetään pois! Mutta eihän voi väittää, että tuon koltiaisen pitäisi olla samanlainen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat mainittujen kaltaisia ryyppääjiä, seikkailijoita ja kuppaan kuolijoita? Ei mitään, sanon minä!"

"Ohhoh! Nyt puhut ristiin: jos en minä ole mikään sanomaan, millainen runoilijan tulisi olla, niin miten sitten sinä?"

"Suvaitsemattomia olemme kaikki, minä, sinä ja ne muut. Ja varsinkin tuo poika! Mitähän siitäkin tulee: ei ikinä voisi muuta hyväksyä kuin omansa..."

"Siinä näet, siinä näet: ei kokemusta elämästä, ei suvaitsevaisuutta!"

"Ei ollut Baudelairekaan kovin suvaitsevainen!"

"Äsh.. ole sinä Baudesta hiljaa!"

"No kumminkin: vannon ja vakuutan, että tuosta pojasta vielä tulee jotain, ja kun häntä sitten muistellaan, muistellaan sitä ankaraa hyökkäävyttää ja suvaitsemattomuutta!"

"Ja sekö sitten on hyvä juttu? Eikö voisi olla parempi, että hän olisi avoin ja suvaitsevainen?"

"Kumpi meistä nyt sitä hurjaa runoilijaa puolustaa?" Huokaisu. "Mutta annas olla nyt. Meidät pantiin tänne tutkimaan tuon kakaran kohtaloa. Emmekö jo aloittaisi? Onko sinulla kynä ja paperia? Hyvä, kirjoita sitten näin: 'Tulee mitä luultavimmin hyväksi runoilijaksi, koska osoittaa jo nyt muodon, joskaan ei vielä sisällön hallintaa...' Laitetaan niitä faktoja sitten joskus. Mutta jatketaan nyt... Kai me muuten olemme samaa mieltä tuosta äskeisestä?"

"Suurimmaksi osaksi. Mutta... en minä nyt niin varma tuosta muodon hallinnasta ole..."

"Anna sen nyt silti olla. Taiteilijan elämänkohtaloahan tässä ennustetaan. Tulee siis kuitenkin hyväksi."

"Jos oppii kriittiseksi."

"Aivan. '...joskaan ei sisällön hallintaa.' Mutta jos sittenkin aloittaisimme elämästä, emmekä teksteistä."

"No se nyt ei olisi vaikeaa. Hänhän sanoo menevänsä lukemaan englantia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Mitäkö? Poika julkaisee pari runokokoelmaa..."

"Entä julkisuus: saavatko ne huomiota?"

"Mistä minä tiedän? Jos se vaikkaa epäonnistuu, päästää läpi huonoja tekstejä? Ja kukaan ei lue ja sitten niitä saa Suomalaisen Hintakuopasta vitosella!" [Suomalaisen Kirjakaupan kauppojen halpisosasto, jota ei enää ole. - jn]

"Ei kai sitä voi sanoa! Mutta sen perusteella, mitä minä tuosta kakarasta tiedän, näin ei tule käymään."

"Ei kai sitä voi sanoa, ei kai sitä voi sanoa! Mitä me tässä sitten teemme: sanomme sen, mitä ei voi sanoa! Muista, mitä Wittgenstein sanoi!"

"Mistä ei voi puhua, siitä täytyy laulaa!"

"Typerys!"

"No no, eipäs nyt raivostuta. Meillä on tehtävä. Kohta tämä tuntikin loppuu ja tuo poika kyllästyy riitelyymme."

"Jatketaan siis. Anna tulla."

"Hänhän tähtää kääntäjäksi."

"Aivan, mutta puhuu hullu myös englannin kielen professuurista."

"Ei! Mitä se aikoo? Englannin professoriksi?!"

"Niin niin!"

"Hohhoh, pysyisi nyt vain siinä runoilussa!"

"Just!"

"Nyt riitti!"

"Mitä?"

"Kuka?"

"Se, josta puhutte. Minä kyllästyin. Herranen sentään, kaksi terävää ja lukenutta miestä eikä jälkeä synny! Voi Jeesus ja sen isä! Kuka teidätkin laittoi hommiin?"

"Kaikki alkoi siitä, kun se Paunu pisti aineen pystyyn. Ja joku niistä oppilaista pani meidät hommiin, kai pelkäsi, ettei itse osaa!" [Juhani Paunu oli lukiossa äidinkielenopettajamme. - jn]

"Voi sitäkin tomppelia! Laittoi teidät hommiin, ettehän te edes tiedä mitään! Ette runoudesta, vielä vähemmän minusta! Pitääkö minun itse tehdä tämä loppuun?"

"Kai sinä nyt paremmin kirjoitat kuin..."

"...kuin me puhumme, vai?"

"Idiootti!"

"Hyvä on, minä kerron, mitä minulle tapahtuu."

"Älä sitten kehu itseäsi!"

"En en. Okei... siinä te olitte oikeassa, että minusta tulee hyvä runoilija. Ja englannin kääntäjä. Se professorijuttu on vitsi: minä vain haluaisin tehdä tutkielman englannin maailmankieleksi tulosta."

"Siinä vaiheessa, kun sinä sitä teet, se on jo tehty!"

"Älkää keskeyttäkö! Minä en tiedä, menenkö naimisiin. Ja mitä väliä sillä nyt sitten on?" Pitkä tauko. "Ei tästä kyllä silti tule mitään! Mitä minä voin sanoa siitä, millainen tulee minun kohtaloni olemaan? Minä hankin jostain Vampirella-julisteen ja kehystän seinälle, autoa en osta, kirjoitan pari kolme kokoelmaa ja romaania, käännän hyviä kirjoja. Asun jossain, yritän hankkia edes kohtalaisen tyylikkäitä huonekaluja. Käyn elokuvissa ja teen niitä jätkien kanssa. Keräilen kirjoja. Opettelen laittamaan ruokaa ja.. hm.. ystävystymään naisten kanssa." Taas tauko. "Ja siitä, miten ihmiset - kriitikot, Ilta-Sanomat ja muut - tulevat minuun suhtautumaan, en tiedä hyttysen läjän vertaa! Jos tietäisin, en olisi tässä! Olisi kai sitä hauska päästä aukomaan suutaan telkkariin tai radioon - hitto, tämähän nyt on ihan naurettava juttu! Onko tämä kaikki tullut paperille?"

"Ei ei, meidänhän piti kirjoittaa sinun elämänkohtalosi."

"Siis tämä keskustelu pysyy keskusteluna? Mikä helpotus!"

"Odotas vähän..."

"Mitä?!"

"Älä nyt hermostu, mutta luulen kuulleeni naksahduksen nauhurin mennessä päälle."


PS. Minä, joka laitoin nämä kaksi asiantuntijaa asialle, haluan pysytellä tuntemattomana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka keskustelun äänitti, mutta sain nauhan postissa ja tässä se nyt on, kuultavananne.

Halpikset, B-leffat ja muut outoudet

Tämmöinen leffajuttu julkaistiin kai Aamulehden Valo-liitteessä - täysin varma en ole. Tyyli on kuitenkin sama kuin monissa Valoon tekemissäni jutuissa. Aihe on minusta edelleen kiinnostava: mikä on B-elokuva ja mikä ei? Asia on epäselvä ja sellaiseksi jäänee. Tämä viittaa todennäköisesti aiheeseen, jota pohdin muutamia vuosia sitten ja josta pidin jonkinlaisen luennonkin - siihen tekemäni muistiinpanot löytyvät tästä, monikielisestä postauksesta toisessa blogissa.

Taiteen ja halpakuran yhteiset tiet

Aikamoiseksi kultti-ilmiöksi nousseen Star Wreck -elokuvan tekijät ovat koko ajan sanoneet, että heidän elokuvansa tekeminen ei maksanut mitään.

Miten niin ei maksanut? Eivätkö he laske mitään omalle työlleen? Näiden miesten avulla Suomen talous nousee kyllä uuteen kukoistukseen, kun palkat muuttuvat tarpeettomiksi.

Jos Star Wreck olisi todellinen halpis, se olisi tehty viikossa, eikä siihen olisi tuhlattu aikaa seitsemää vuotta, niin kuin tamperelaiset kertovat tehneensä.

Halvinta elokuvantekeminen on varmasti ollut studiokauden Hollywoodin liepeillä pyörineiden eksploitaatiotuottajien hoteissa: puolet elokuvista oli toisten kuvaamaa arkistomateriaalia, jonka ympärille kuvattiin hätäisesti valaistuja kohtauksia jämäpaloista kootuissa lavasteissa. Tällaisia elokuvia ei ikinä tuotu Suomeen, eikä ihme, sillä kotimaassaan Yhdysvalloissakin niiden näyttäminen keskittyi sirkuksiin ja muihin epämääräisen karnevalistisiin paikkoihin – milloin ne eivät olleet kiellettyjä.

On jännittävä huomata, että kammottavimmat halpikset ja hienoimmat mestariteokset on toisinaan koottu toisiaan muistuttavilla tavoilla. 1930-luvun roistomaiset seksi- ja kauhuleffojen tuottajat, kuten Maniacin (1934; ks. kuva) tuottaja-ohjaaja Dwain Esper, tekivät elokuvia samalla kompilaatiotekniikalla kuin eräät dokumenttielokuvan merkittävimmät ohjaajat – leikkaamalla ja liimaamalla pätkiä toisten tekemistä elokuvista ja arkistomateriaalista.

Samalla voi huomata, että kokeellinen elokuva ja yksinkertaisiin shokkeihin perustuva halparäkä tehdään samalla tavalla: kumpikaan ei voisi olla studiotuote. Joku saa idean, hommaa mukaan pari ystäväänsä, joista jollain on sattumoisin käytössään isoisän ostama filmikamera, ja isän serkun tuttu, joka on kauppias, antaa rahaa filmin ostamiseen, jos hänen kauppansa näkyy filmillä, ja lopulta pyydetään tuttuja esiintymään pääosissa. Elokuvat ovat yksittäisiä projekteja, eivät liukuhihnatuotteita, joita syntyy tauotta joka kuukausi.

(Nykyäänhän tämä on ihan yleinen tapa. Ihmiset vuokraavat työvoimaansa tuottajan palvelukseen eivätkä he ole kuukausipalkkalaisia, niin kuin studiokaudella oli tapana. Olenkin joskus miettinyt, onko studiokauden tapa tehdä elokuvia ollut vain jonkinlainen sosiaalidemokraattinen poikkeama pätkätyöläisyyden vuosisadalla.)

Isot studiotkin tietysti tuottivat elokuvia halvalla. Puhutaan niinsanotuista b-elokuvista. B-elokuvalla tarkoitetaan yleensä noin tunnin mittaista toimintaelokuvaa, jota esitetään ennen tai jälkeen arvokkaan pääelokuvan. Tällaisia elokuvia tehtiin Hollywoodissa satoja, ellei tuhansia. Yleisin lajityyppi oli länkkäri, sitten tulivat jännärit. Osasta näistä on muodostunut kulttiklassikoita, kuten Edgar G. Ulmerin Detourista (1945). Niiden ohjaajista tuli yhtäkkiä neroja.

Ranskalaiset ja amerikkalaisetkin kriitikot menivät hiukan halpaan 60-luvulla, kun he alkoivat nostaa esille Hollywoodin hihnatyöläisiä. Esimerkiksi amerikkalainen Manny Farber kehui Howard Hawksia nimenomaan underground-ohjaajana, jonka elokuvat eivät saa ansaitsemaansa huomiota. James Naremore huomauttaa tähän kuivasti, että kaikki Hawksin elokuvat olivat isoja, suuresti mainostettuja ensi-iltoja ja niissä oli pääosassa isoja tähtiä, kuten Humphrey Bogart ja John Wayne. Undergroundia?

Todellisissa b-elokuvissa ei ollut isoja näyttelijänimiä, vaikka niilläkin oli omat tähtensä. Naremore toteaa kirjassaan More Than Night (1998), että elokuvan saama julkisuus saattoi kuitenkin määritellä b-elokuvan paremmin ja tarkemmin kuin siihen käytetty budjetti tai budjetin avulla tai siitä huolimatta aikaansaatu taiteellinen vaikutelma. Esimerkiksi Val Lewtonin tuottamat, nyttemmin kuuluisuuteen kohonneet kauhuelokuvat, kuten Yö voodoo-saarella (1943), pyörivät lähinnä syrjäkaupunkien teattereissa eikä niitä juuri mainostettu. Studiopomo saattoi sanoa, että eihän niitä katso muut kuin mustat ja tehdastyöläiset.

Outoja poikkeuksiakin b-filmeissä nähtiin. Yksi oli Orson Wellesin Macbeth, jonka rahoitti halpislänkkäreistä tunnettu studio Republic, joka haki 40-luvun lopulla jalansijaa kalliimpien elokuvien seasta. Wellesin ekspressionistinen tulkinta käyttää hyväkseen rahoituksen vähyyttä ja puvustuskin on vähän mitä sattuu. Ehkä se on juuri sitä taiteellisuutta, joka pääsee kukoistamaan vähissäkin edellytyksissä.

Welles ei myöhemmälläkään urallaan aina päässyt kunnolla rahoihin kiinni. Juttu kertoo, että Welles itse lukee Oikeusjutun (1962) lopputekstit ääneen (”Minun nimeni on Orson Welles”), koska hän ei saanut rahoitusta niiden filmaamiseen. Eräitä kohtauksia kuvattiin käytöstä poistetulla rautatieasemalla.

Ympyrä tulee täyteen. Wellesin viimeinen elokuva, erinomainen V niin kuin väärennös (1974), on suureksi osaksi jonkun muun kuvaamaa materiaalia. Welles osti halvalla Francois Reichenbach -nimisen miehen yritelmän dokumentiksi taideväärentäjä Elmy de Horysta ja filmasi sen ympärille muutamia yksittäisiä kohtauksia. Halpis? Aivan varmasti. Kokeellista elokuvaa? Aivan varmasti.

Kirjastoni

Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tämä on ilmestynyt tai onko ilmestynyt missään. Näköjään näin voi käydä, vaikka olisi ollut uralla vasta 20 vuotta - olen joskus ihmetellyt, miksi esimerkiksi Hannu Salama ei Asentoja-kirjaa kootessani muistanut ollenkaan, mistä oli kyse hänen Hymy-lehdessä julkaisemastaan "Sovinistisika"-novellissa.

Minun kirjastoni

Kirjastoni koostuu lukuisista kerroksista. Ne limittyvät ja menevät päällekkäin ja sulautuvat toisiinsa. Kirjastoni ei elä ikuista elämää, vaan on jatkuvassa muutoksessa. Osa siitä tosin tuntuu pölyttyneen ja vaikuttaa elävän unohduksessa.

Minulla oli vielä lukiolaisena kotona asuessani vajaa tuhat kirjaa, jotka ovat ajan myötä kasvaneet noin kolmeksituhanneksi kirjaksi. Tämä kerrostuma on kirjahyllyissäni näkyvin. Suurin osa tästä on perinteisestä kulttuurikodin arvokasta keräilykirjallisuutta: kaunokirjallisuuden klassikoita, antiikkia ja antiikin historiaa, uutta kaunokirjallisuutta, paljon runoutta (Haavikkoa, Saarikoskea, Jyrki Pellistä, T. S. Eliotia jne.).

Suurinta osaa tästä kirjallisuudesta en juuri koskaan lue. Minua välillä vaivaa se, että ne muodostavat edelleenkin kirjastostani suurimman osan. Tuntuu kuin ne olisi kerännyt joku, jota ei enää ole: 16—25-vuotias hiukan näsäviisas teini-intellektuelli, jolle tärkeintä on ulkoinen teho, ei ehkä niinkään todellinen kiinnostus kirjoihin. Huonoina hetkinä mietin, että olen hankkinut kirjat vain, koska tuolloisten aikojen ystävät keräsivät samoja kirjoja.

Osasyyllinen kirjaston tähän kerrokseen on myös isäni, joka on myynyt käytettyjä kirjoja yli neljännesvuoden ajan. Opin nopeasti, mitä oikeaan kirjastoon kuuluu, kun osallistuin kaupantekoon 14—15-vuotiaasta alkaen Porin torilla ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Samalla sain isältä kirjoja, osan palkkiona torilla tehdystä myyntityöstä.

En ole yksin. Minusta tuntuu usein, että monet muutkin keräävät tiettyjä kirjoja vain koska niitä kuuluu keräillä.

Kun minusta tuli se, mitä olin aina halunnut eli kirjailija tai oikeastaan tietokirjailija, jossa toimessa kirjoitan lähinnä muista kirjoista, minua alkoivat kiinnostaa kirjat, joista kukaan muu ei ole kiinnostunut. (Saman tyyppisiä kiinnostuksen kohteita minulla on muissakin harrastuksissani: musiikissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, vanhoissa leluissa.) Ensimmäinen teokseni käsitteli amerikkalaisia kioskidekkareita. Nyt kun luen Pulpografiaa, tajuan, että siinä näkyy vielä tuon 25-vuotiaan näsäviisaan intellektuellin ääni – se ei ole pelkästään rakkaudentunnustus lajityypille (eli kovaksikeitetylle dekkarille), vaan myös etäännytetty ja väkinäinen kritiikki, jossa oli tärkeätä osata käyttää yliopistollisen oppiaineen tunnusmerkkejä ja sanastoa.

Pulpografian jälkeen olen tutkinut länkkäreitä, trillereitä, erotiikkaa, unohdettuja ja omakustannekirjailijoita, melkein mitä tahansa. Toinen kerros kirjastostani koostuukin kirjoista, jotka olen hankkinut työn vuoksi. Nämä kirjat ovat luonteeltaan liikkuvia: ne liikkuvat eestaas kirjaston etäpisteeksi muuttuneen kellarikopin ja asunnon välillä, välillä ne liikkuvat eestaas eri kirjahyllyjen välillä, joskus niitä pannaan laatikkoon ja kirjoitetaan päälle ”SEKAL. POKK.” ja todetaan: ”Ehkä tämän voi joskus viedä vaikka kesämökille, jahka semmoinen ostetaan.” Osa kirjoista kulkee kirpputorin ja asunnon väliä. Kun niistä on kirjoitettu, ne poistetaan. En voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi Ridley Pearsonin tylsiä trillereitä, vaikka olenkin niistä kirjoittanut hakuteokseen lyhyen artikkelin.

Tällä osalla kirjastoa ei olisi kulttuuri-establishmentin silmissä minkäänlaista uskottavuutta. Olen ajatellut esimerkiksi joskus tutkivani elokuvista tehtyjä romaaniversioita – näin minulla on (kylläkin oven taakse piiloon työnnetyssä läjässä) Rob McGregorin (kuka lie) kirjoittama versio elokuvasta Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Vastaava on Craig Shaw Gardnerin Batman-elokuvan romaaniversio. Harva laittaisi näitä olohuoneen kirjahyllyyn edustamaan.

Niiden rinnalle minulle on kertynyt myös laaja kokoelma amerikkalaista ja osin englantilaistakin kovaksikeitettyä dekkaria, suuri osa alkuperäisinä amerikkalaisina laitoksina. Näillä kirjoilla ei ole Suomessa juurikaan keräilijöitä, mutta minua ne kiehtovat. Silti olen pistänyt niistä suuren osan mainittuun kellarikoppiin. Jopa niin, että joskus mietin, että toisin nuo sadat kirjat olohuoneen kirjahyllyyn todistamaan siitä, mikä minua nykyisin eniten kiinnostaa, ja veisin neuvostovenäläisen modernismin klassikot – Oleša, Zamjatin, Piljnak, Mandelstam – kellariin odottamaan kypsempää aikaa, jota ei ehkä enää koskaan tule.

Minulle on sanottu, että tällainen lukijaprofiili todistaa regressiosta. Mitä voin sille, että lukiessani vaikkapa juuri Boris Pilnjakin Alastonta vuotta minua hiukan kyllästytti enkä jaksanut kiinnostua ihan kaikesta? Kun sen sijaan Jules Vernen tylsiksi tuomitut seikkailuromaanit yhtäkkiä alkoivatkin innostaa – tai Alistair MacLeanin varhaiset teokset. Kotoa ja nuoruuden ajan ystäviltäni olin oppinut, että tällaista kirjallisuutta voi ja pitää vähän halveksua.

Tämän kerrostuman kohdalla olen huomannut myös, että kriteerini teosten kunnon suhteen ovat höltyneet. Ei kansipapereista niin väliä, tärkeintä on, että kirjan saa luettua. Kirjastojen poistohyllyt ja kirpparien halpalaarit ovat osoittautuneet tärkeäksi tiedonhankintalähteeksi. Ajatus kulkee: luen tämän ja kirjoitan siitä ja pistän sitten pois. Joskus huomaa kiintyneensä kirjaan, josta on kirjoittanut, eikä suostu enää luopumaan siitä. Niiden paikka on pahvilaatikko ja ehkä kellarin perä ja mahdollinen kesämökki…

Kaksi kerrostumaa ei tuntuisi riittävän. Meille on kertynyt myös paljon lastenkirjoja – klassikoita: Rasmus Nallea (melkein täysi satsi), Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja, Maikki Harjannetta, Richard Scarrya. Olen ostanut kirppareilta paljon graafisesti laadukkaita ja yllättäviä itäeurooppalaisia (ja muitakin) lastenkirjoja ja todennut, ettei niitä kukaan lue. Amerikkalaisissa kuvakirjoissa on omat kiehtovat klassikkonsa, mutta kuka esimerkiksi muistaa Nathaniel Benchleyn (Peter "Tappajahai" Benchleyn isä, muuten) hauskan kirjan Punaisen Ketun kanootti (suom. 1967)? Vaikka siinä on erinomaisen Arnold Lobelin kuvitus? (Lobelin omatkin kirjat, kuten Hiirisoppaa, ovat nekin aivan valtavan hienoja.)

Samalla olemme vaimon kanssa innostuneet hamstraamaan huonoa lastenkirjallisuutta, jonkinlaista lastenkirjallisuuden kioskikamaa, välinpitämättömästi piirrettyä ja kerrottua halparäkää. Esimerkkinä espanjalainen, imelästi piirretty Teemu ja pojat (suom. 1983), joka kertoo namusedästä. Tarina alkaa: ”Teemu pitää kovasti pojista…”

Teemun ja poikien kanssa samaan riviin sopinee laaja erotiikan kokoelma, jossa ei ole kaihdettu suttuisintakaan kioskiräpellystä (paitsi varsinaisia seksilehtiä). Upea löytö kirpputorilta oli viime vuoden kesällä Ruotsissa julkaistu Häpy-lehti 60-luvun lopulta.

Kaikkea tätä yhdistää se, etten enää viitsi maksaa kirjoista paljonkaan. Euro ja kaksi on nykyään yleisin hinta ostamilleni kirjoille. Divarit ovat hienoja paikkoja, mutta nykyään aivan liian kalliita. Kirpputoreillakin kirjoista pyydetään liikaa. Parhaita paikkoja hyvien kirjalöytöjen tekemiseen ovat nykyisessä kotikaupungissani Turussa iltatori (ja varsinkin Laatutorikirjat-nimellä kulkeva kauppiaspariskunta, joka tyhjentää kesän lopuksi varastonsa 50 senttiä kappale! oi sitä shoppailun huumaa!), Åbo Akademin kirjaston duplikaattivaraston poistomyymälä, jossa kirjoja hinnoitellaan aika vapaasti ja valikoima on hyvin eksentrinen, sekä läheinen Pelastusarmeijan kirpputori (ei ehkä enää, mutta taannoin sieltä teki hyviä löytöjä 50 sentin hintaan).

Regressio on siis edennyt hyvinkin pitkälle. Onko minulla vielä jokin arvokas, perinteinen keräilykohde, jossa suostun maksamaan kirjoista kunnon hintoja? On toki. Olen kerännyt laajahkon arkkitehtuuria käsittelevän kirjaston, jossa pääpaino on ollut suomalaisella ja modernilla arkkitehtuurilla. Sekin on aihe, josta kirjoja riittää – halpakustantamot ovat viimeisen 15 vuoden aikan kyllästäneet markkinat upeilla värikuvilla varustetuilla pehmeäkantisilla teoksilla, mutta olen koettanut pysytellä niistä erossa. Eivätkös ne ole vähän liian helppoja?

Samalla muutenkin toivoisi ihmisiltä vähän viitseliäisyyttä. Ei saisi sortua kustantajien ja median helppoon ylistykseen - odottakaa vähän aikaa, sitten seuloontuvat ne kirjat, joita todella kannattaa lukea. Toisaalta olen elämässäni lukenut paljon kirjoja, joita ei kannata lukea, mutta jotka ovat monestakin syystä osoittautuneet kiehtoviksi... Sellaista elämää on joskus turhauttava ja vaikeakin elää, mutta joskus se on parasta mahdollista elämää.

Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

Pidin tällaisen pitkähkön esitelmän Porin kaupunginkirjastossa pari viikkoa sitten, kun pyydettiin puhumaan pohjoismaisille kirjastoviikoille teemasta "Pohjoiset myytit". Hiukan ihmettelin, kun minua pyydettiin puhumaan (ja selitys vasta outo oli: viitattiin kirjoittamaani omakustanteeseen Outoa huminaa, Joe Novak...), mutta sitten muistin, että olen joskus pohtinut tämmöistä aihetta.

Tämä on hyvin vapaalla kädellä kirjoitettu, lähes ensiversio, jota en ole juuri editoinut, joten siinä on virheitä ja epäselvyyksiä. Lisäksi siitä puuttuu monenlaisia esimerkkejä, kuten Topeliuksen monet sadut ja kauhukertomukset tai vaikkapa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Se, että teksti tuntuu jäävän kesken enkä käsittele ollenkaan uutta fantasiaa, on aivan tietoista. Sen yleisesityksen paikka on joskus toiste, ja ehkä sen tekeekin joku muu kuin minä. - En myöskään jaksa hakea linkkejä enkä kursivoida teosten nimiä, ja kuvitukseksi saa riittää tuo Somersalon kirjan kansi. (Joku saisi muuten postata nettiin teoksen ensipainoksen kansikuvan, en ole mielestäni koskaan nähnyt sitä.)

Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa

Tänään aiheenani on fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaikki teistä ovat varmaan lukeneet fantasiakirjallisuutta tai ainakin nähneet fantasiakirjoista tehtyjä elokuvia: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, Universumin tomu, Narnia, Maameren tarinat ja niin edelleen. Esimerkkejä on viime vuosilta rutkasti. Fantasia on suunnaton buumi, mutta se ei ole mikään uusi ilmiö. Tolkienin Taru sormusten herrasta ilmestyi alun perin jo 1950-luvulla, C.S. Lewisin Narnia-kirjat vuosikymmen aiemmin, Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät 60-70-lukujen vaihteessa. Tolkienkaan ei ollut ensimmäinen fantasiakirjailija, koska häntä edelsivät monet kirjailijat jo 1800-luvulla. Erittäin suositeltava varhainen fantasiaromaani on lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär, joka ilmestyi alun perin vuonna 1924 ja suomeksi vasta 2007. 1980- ja 1990-luvuilla fantasia taas räjähti monella tapaa käsistä ja laajoja romaanisarjoja on ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi - ja tietysti lukemattomilla muilla kielillä - kymmeniä. Robert Jordan, David Eddings ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet suosittuja kirjasarjoja eikä niille näytä tulevan loppua. Omaperäisempää fantasiaa voi etsiä vaikkapa George R.R. Martinin tai Michael Swanwickin romaaneista, jotka on selkeämmin suunnattu aikuislukijoille.

Mutta entä Suomessa? Nykyään täällä kirjoitetaan paljonkin monenlaista fantasiaa, ja varmaan monet täällä ovat lukeneet esimerkiksi Anu Holopaisen, Sari Peltoniemen ja Timo Parvelan fantasiaromaaneja. Aikuislukijoille haastavampaa fantasiaa tekevät esimerkiksi Tiina Raevaara ja Pasi Ilmari Jääskeläinen. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi taas on maailmalla kenties tunnetuin uusi suomalainen fantasiaromaani. Nämä ovat kaikki nousseet esille 2000-luvulla, vaikka osa on aloittanut uransa jo 1980-luvulla.

Mutta onko kuva erilainen aiempina vuosikymmeninä? Yleinen totuutena pidetty väite on ollut, että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole suosittu fantasiaa ja että täällä on vallinnut silkka realismin vaatimus, joka on tehokkaasti poistanut kaikki kuvaukset olemattomista maailmoista, keijukaisista, velhoista ja muista fantasiaan hanakasti liitetyistä asioista. Jo Snellman kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että suomalaisen kansalliskirjallisuuden pitää käsitellä todellisuutta. Snellmanin ajatus oli että ainoastaan näin voidaan luoda kirjallisuutta, joka auttaa luomaan kansakunnan käsitettä ja suomalaisille omaa identiteettiä. Jos kirjoitamme kirjoja, joissa seikkailevat hirviöt tai muinaiset jumalat, emme osallistu suomalaiseen minuuden rakentamiseen.

Tällä on tietysti ollut laajat seuraukset. J.V. Snellman on ollut yksi merkittävimpiä nimiä suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ja hänen vaikutuksensa tuntuu edelleenkin, joten realismi on ollut Suomessa merkittävin kirjallisuuden tyylilaji.

Totta on myös se, että Suomessa ei ole voinut puhua fantasiakirjallisuudesta sinänsä, koska sanaa ei ole ollut olemassa. Jos joitain esimerkkejä onkin ollut, niin on pitänyt puhua vaikkapa saturomaaneista. Jos kirja on sijoittunut tulevaisuuteen, niin sitten on pitänyt puhua tulevaisuusromaanista. Anglosaksisia termejä fantasia ja science fiction ei ole ollut käytössä. Science fiction tuli suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun 1950-luvulla, fantasia vasta kolmisen vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta se, että meillä on termi jollekin asialle vasta myöhemmin, ei tarkoita sitä, etteikö asiaa itseään olisi ollut jo olemassa. Ylipäätäänhän niin sanotut lajityypit määritellään vasta jälkikäteen, kun tietyn tyyppisiä tarinoita on tehty riittävästi ja tarvitaan määritelmä.

Suomessa on kirjoitettu fantasiaa aina, melkein ensimmäisistä suomenkielisistä kirjoista lähtien. En nyt tarkoita Agricolan ABC-kirjaa, vaan puhun kaunokirjallisuudesta.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Sitähän pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina. Seitsemässä veljeksessä on laajoja fantasiahenkisiä kohtauksia, kuten kohta, jossa Aapo kertoo muille veljeksille Kalvean immen tarinan. Erkki Pirtola on todennut kohtauksesta muun muassa:

Neitosielu joutuu demonin vankina puhdistamaan tämän aarteita päivisin. Yöllä tämä saa seistä vuoren huipulla huokailemassa ja tuijottamassa kirkon ristiä metsän rajassa. Aamulla peikko tempaisee tämän taas virkaansa. Immestä on tullut kalvea, koska peikko on imenyt tältä pois veren; tehnyt hänestä elävästi kuolleen. Kun sata päivää on kulunut, saapuu sulhanen. Tämä ei löydä rakkaintaan mistään ja kuolee. Neito on vuosia vankeudessa, kunnes eräänä yönä ylkä saapuu taivaista loistavana tähtenä, survaisee hengen miekan peikkoon, joka tuhoutuu ja neito pelastuu. "Mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen."

Mutta Kivikään ei ollut ensimmäinen suomalainen kirjailija asialla. Vuonna 1860 Zachris Topelius, jota on sanottu Suomen kansan satusedäksi, julkaisi tarinansa Simeon Levis resa i Finland, jossa kuvataan tulevaisuuden Suomea. Topeliuksen tarinassa taivaalla hyörivät ilmalaivat, maan pinnalla höyryvaunut. Alkoholismi on lakannut vaivaamasta suomalaisia - mikä on todellinen utopia. Kiinnostava pointti on se, että Suomi on muuttunut Topeliuksen kuvitelmana sellaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jollainen se nykyäänkin edelleen on. Topelius myös kuvittelee, että Suomi olisi itsenäinen - tarinan kirjoittaminen julkaiseminen 1800-luvun puolivälissä olikin arkaluontoinen poliittinen teko, koska Suomi oli vakaasti Venäjän tsaarin hallinnassa.

Topeliuksen tarinan kaltainen tulevaisuuteen suuntautuva utopia on yleensä nähty kuuluvan enemmän science fictionin piiriin, mutta fantasiankin alku Suomessa sijoittuu juuri 1860-luvulle. Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven tukija ja suomalaisen teatterin perustajana pidetty monitoimimies, julkaisi vuonna 1864 novellin "Belsazarin pidot".

Belsazarin pidot on Raamatusta peräisin oleva tarina, Belsazar on babylonialainen prinssi, joka erehtyy uhmaamaan Jehovaa. Jehova kostaa - kohta, jossa Jumalan suunnaton käsi laskeutuu taivaasta ja kirjoittaa seinälle tulikirjoitusta, on suomalaisen fantasian ja jopa kauhun lähtökohta. Lisäksi tarinan alku, jossa babylonialaiset pitävät juhlia, tuntuisi ennakoivan 1900-luvun barbaarisia juhlia, joissa alastomat naiset tanssivat ja viini virtaa, sekä esimerkiksi Robert E. Howardin Conan-tarinoita. Sitaatti valaisee:

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikoivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niin kuin kevättuulen tuudittelemat kukat.
Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät - enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.

Belsazarin pidot -novellin taustalla oli saksalaisen runoilijan Heinrich Heinen runo, joka tosin käännettiin suomeksi vasta 1880-luvulla, mutta oletan, että Bergbom on tekstin tuntenut.

Onko Raamattu-aiheinen teksti sitten fantasiaa eli kuvitelmaa? Raamattuahan monet pitävät totena, Jumalan sanana. Mutta varmasti Jumalan taivaasta laskeutuva käsi on fantasiaa, sanoi uskonnon pohjalla olevista perusoletuksista mitä tahansa.

Raamattu-kertomuksia kirjoitettiin Bergbomin lisäksi muutamia muitakin. Fredrika Runebergin, Vänrikki Stoolin tarinoiden kirjoittajan vaimo, novellikokoelmassa on yksi Raamattu-aiheinen novelli, Kuninkaiden kirjaan sisältyvän vallananastaja Simrin tarinan. Eino Leino kirjoitti uusiksi Niniven kaupungin tarinan. Kumpikaan tarina ei sinänsä ole fantasiaa. Voisi kuvitella, että Suomessa, joka oli 1800-luvun lopussa harras ja uskovainen maa, olisi kirjoitettu enemmänkin Raamattu-aiheisia tarinoita, mutta jostain syystä ne näyttävät jääneen kuitenkin vähäiselle osalle. Myöhemminhän tietysti selkeästi uskovaiset piirit omaksuivat tällaisen kaunokirjallisuuden itselleen, mikä on tarkoittanut sitä, että Suomessa kirjallisessa keskustelussa Raamattu-aiheita ei ole otettu oikein vakavasti, paitsi milloin niillä on leikitelty tai niitä on ivattu. Ivapuolta harrastivat monet vasemmistolaiset kirjailijat 1900-luvun alussa, kuten Kaarlo Uskela, joka monissa pakinantapaisissa teksteissään ivasi Raamatun tarinoiden sisäisiä ristiriitaisuuksia.

Fredrika Runeberg kirjoitti Raamattu-tarinansa lisäksi myös eksoottisia tarinoita, sellaisia, jotka sijoittuvat kaukomaille, yleensä Lähi-itään tai vielä kaukaisimmille maille. Runebergilla on mm. tarinat "Aikyn" ja "Salik Sardar Khaanin puoliso". Nämäkin ovat oma pieni alalajinsa suomalaisessa fantasiassa, voidaan jopa puhua erityisestä orientalistisesta alalajityypistä, joka jatkui pitkälle 1900-luvulle ja jonka hedelmiä ovat myös toisen maailmansodan jälkeiset historialliset romaanit, kuten Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Mutta entä Kalevala? Elias Lönnrotin 1840-luvulla kokoama kansalliseeposhan on fantasiaa jos mikä, ja esimerkiksi J.R.R. Tolkien käytti sitä hyvin paljon pohjana luodessaan Keskimaan mytologiaa ja historiaa. Kukaan suomalainen kirjailija ei ole viime vuosia lukuun ottamatta juuri pyrkinyt vastaavaan. Jännittävää on, että sitä yritti suomalaissyntyinen, Amerikassa uransa luonut science fiction-kirjailija Emil Petaja, joka 50-60-luvuilla julkaisi englanniksi laajan seikkailukirjasarjan, joka pohjautuu juuri Kalevalaan ja sen sankareihin. Petajalla Kalevalan sankarit vain heräävät tulevaisuudessa ja seikkailevat Otava-nimisellä planeetalla.

Tarina, jota ehkä Kalevalasta on eniten käytetty, on Kullervo Kalervonpojan tarina. Se on kiehtonut mm. Aleksis Kiveä ja J.H. Erkkoa, jotka kummatkin kirjoittivat aiheesta näytelmän. 1800-luvun lopulla myös suomalaisen työväenliikkeen puolella tehtiin paljon omia Kalevala-muunnelmia, joissa korostettiin tämän kapinallisuutta ja omistajiensa tahtoon taipumatonta luonnettaan.

Kullervo puhuu lopussa miekalleen ja miekka vastaa:

»Miekka mietti miehen mielen
Arvasi uron pakinan,
Vastasi sanalla tuolla
"Miks'en söisi mielelläni,
Söisi syylistä lihoa
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki
Juon verta viattomanki."»

Tämän tapaisia kohtauksia maailman fantasiakirjallisuus on täynnään ja on hauska nähdä, miten Kullervon miekan tunteet ovat kuin Robert E. Howardin Conanilla. Kun Conanilta kysytään mikä on parasta elämässä, tämä vastaa: "To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women."

Miekkakohtausta ei ole enää esimerkiksi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmässä, mikä kertonee siitä, että Kalevala-muunnoksissa haluttiin fantastista osuutta vähentää. Milloin suomalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet Kalevalaan perustuvia tekstejä, niiden fantasia- tai satuluonnetta on voitu vähätellä, kun on viitattu Kalevalaan - ne eivät siis ole kirjailijan itse keksimiä satuja, vaan niiden perusta on suomalaisuuden pyhässä kirjassa. Kalevala on pyhittänyt tietyt fantasiaelementit kirjallisuudessa, mutta sen ulkopuolelle ei ole juuri voitu mennä ja keksiä omia fantasioitaan. Paljon Kalevalaan perustuvia tekstejä kirjoitti muun muassa Eino Leino, jota ei yleensä pidetä fantasiakirjailijana, vaikka hänen tuotannossaan on hyvin paljon fantastisia sävyjä. Leino myös kirjoitti eräänlaisen jatko-osan Kalevalaan eli Helkavirret. Niitä ilmestyi kaksi kirjaa vuosina 1903 ja 1916.

Toisaalta fantasia kukki 1900-luvun alussa runsaasti satukirjallisuudessa, joka oli laajalti lapsille tarkoitettua, vaikka monet kirjailijat tekivätkin niin sanottuja taidesatuja. Yksi tällainen on Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, jota luetaan edelleen, vaikka se on alun perin ilmestynyt vuonna 1919. Kirja valittiin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi kautta aikain. Se on upea mielikuvituksen läpäisemä teksti, jota sen nyt hölmöltä vaikuttava nimi heikentää. Juoniselostus:

Satumaan kuningas on moittinut Mestaritonttua, joka lähtee suutuksissaan matkoihinsa. Hän kohtaa noita Sammaleisen, joka hänkin on saanut osakseen kiittämättömyyttä. Sammaleinen pyytää Mestaritontun vieraakseen kotiinsa Suosaarelle. Siellä Mestaritonttu osuu kuulemaan, kun noita ystävineen puhuu saaren taiasta.

Suurvelho Julma-Kumma on loihtinut Aamuruskonmaan kuninkaan kuuseksi ja vanginnut tämän Saraste-sisaren kiven sisään. Mestaritonttu kutsuu Satumaan prinssi Yönsilmän avukseen Sarastetta vapauttamaan. Siihen tarvitaan meren syvyyksistä noudettua helmeä, jonka Mestaritonttu on saanut lahjaksi prinsessa Päivikiltä.

Sammaleinen anastaa helmen, jonka kuitenkin sieppaavat hänen velhokumppaninsa. Mestaritonttu ja Yönsilmä seuraavat heitä Julma-Kumman hoviin Kyöpelivuorelle. Näkymättömäksi naamioitunut tonttu saa helmen haltuunsa ja pelastaa Yönsilmän. Yhdessä he palaavat vapauttamaan Sarasteen ja hänen veljensä. Aurinkomaan kuningas lähtee vielä Meren kartanoihin hakemaan takaisin Päivikkiä, jonka Meren prinssi on houkutellut valtakuntaansa.

Somersalon kanssa saman tyyppisiä satuja kirjoitti mm. Laura Soinne, jonka tunnetuin teos on todennäköisesti Seikkailusatuja, joka ilmestyi vuonna 1931.

Satujen kohdalla fantasian elementti on suomalaisessa kirjallisuudessa luonnollinen, mutta sitä on voitu vähätellä, koska ne ovat olleet satuja eikä niitä ole tarkoitettu aikuislukijoille. Monet kirjailijat ovat kuitenkin voineet tuoda fantastisia elementtejä kotimaiseen kirjallisuuteen, kun niitä ei ole välttämättä voinut käsitellä aikuisten kirjoissa.

Yksi tällainen oli myös Mika Waltari, joka on edelleen yksi tunnetuimpia ja luetuimpia kotimaisia kirjaijoita. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat laajoja fantastisia aineksiakin sisältäviä romaaneja, kuten Sinuhe egyptiläinen. Waltarin uran alku on kiinnostava esitelmäni kokonaisteeman kannalta, sillä Waltarin voi sanoa aloittaneen fantasian ja seikkailun kirjoittajana. Waltariin varhaisiin teoksiin 1920-luvulla kuuluvat mm. satukirja Dzhinnistanin prinssi (1928), jossa on monia jännittäviä, aikuiseenkin fantasian lukijaan vetoavia satuja, kuten "Sinivalon maa", joka tarinansa puolesta muistuttaa vaikkapa Tarua sormusten herrasta. Sekä Waltarin että Tolkienin tarinoissa pieni urhea joukko kulkee pitkän matkan pahan hallitsijan maahan voidakseen pelastaa maailman. Noita Yö on tullut Venus-tähdeltä Sinivalon Maahan ja luonut Pahojen Varjojen Metsän ja rakentanut sen keskelle Pimeyden Tornin. Erityisen jännittävässä kohtauksessa sankarit joutuvat uimaan suurten mustekalojen täyttämän järven lävitse.

Waltarin tunnettu, mutta erittäin harvinainen novellikokoelma Kuolleen silmät ilmestyi vuonna 1926. Sen kaikki tarinat ovat kauhutarinoita, osa hyvinkin raakoja ja verisiä, osa yliluonnollisia, osa psykologisia. Kirjan avaava tarina "Auringonlaskun saari" on sen parhaita kertomuksia, edelleen tuoreelta vaikuttava kuvaus viikinkipäälliköstä, joka kuulee tarun "Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat". Tarina ei jätä häntä rauhaan ja rohkeimpien miestensä kanssa hän lähtee etsimään tuota salaperäistä maata. Hyökättyään voittoisasti Auringon Laskun Maahan viikingit löytävät tyhjäksi jääneestä kaupungista naisenpatsaan. Patsas herättää miehissä villejä himoja:

Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Viikinkipäällikkö huomaa joutuneensa täysin patsaan pauloihin ja se herättää miehissä myös väkivaltaista mustasukkaisuutta. Miehet tappavat toisiaan ja kaikki tajuavat patsaan aiheuttaneen kirouksen, mutta päällikkö ei anna periksi.
"Auringonlaskun saari" ilmestyi englanniksi Johanna Sinisalon toimittamassa antologiassa The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2005) ja kirjan ulkomaiset arvioijat innostuivat vertaamaan sitä niin sanottuun miekka ja magia -kirjallisuuteen (englanniksi sword and sorcery), jonka tunnetuin edustaja on amerikkalainen Robert E. Howard ja tämän luomus, Conan. Waltarin novelli olisikin hyvin voinut ilmestyä jossain amerikkalaisessa pulp-lehdessä 1930-luvulla, jolloin lajityyppin on yleensä katsottu syntyneen. Waltari kirjoitti tarinansa kuitenkin suureksi osaksi ilman ulkomaisia vaikutteita, mikä tekee hänen suorituksestaan merkittävän.
Waltarin ura kuitenkin vaihtoi suuntaa. Hänen kerrotaan keskustelleen runoilija Uuno Kailaksen kanssa. Kailasta oli juuri syytetty satukirjailijaksi - Kailaan monissa runoissa onkin mystisiä, hyvin eroottis-sävytteisiä ja seikkailullisia aineksia, kuten runossa "Mysterio":

Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.

Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.

Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.

Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.

Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.

Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.

Kailas sanoi Waltarille, ilmeisen katkerana, että tämäkin on sellainen satukirjailija, kun tämä oli julkaissut Dzhinnistanin prinssin ja Kuolleen silmät. Waltari lopettikin fantasian ja kauhun kirjoittamisen ja tehtaili koko 30-luvun tylsiä ja pitkiä jaarituksia, joissa rakennetaan Helsinkiä monen sukupolven voimin. Waltarin olisi pitänyt pysyä fantasiakirjailijana, minkä todistaa se, että kun hän sodan jälkeen suuntautui lähinnä historialliseen kirjallisuuteen, Sinuhe egyptiläisen parhaat kohtaukset ovat kohtaukset, joissa päähenkilö Sinuhe lähtee rakastettunsa Minean kanssa Kreetan saarelle, jossa Minea uhrataan labyrintissä minotauroksella. Sinuhe lähtee perään miekka kädessä pelastaakseen Minean. Pitkä kohtaus on Sinuhen jäntevin ja parhaiten rytmitetty kohtaus. Samaa voi sanoa vaikkapa kirjailijan toisesta historiallisesta romaanista, Turms kuolemattomasta, jonka monissa seikkailukohtauksissa on voimaa ja kiihkoa. Pitkissä filosofisissa keskusteluissa sitä ei useinkaan ole.

Waltarissa on kiinnekohtia 1920- ja 1930-lukujen kirjallisiin liikkeisiin, eritoten Tulenkantajiin, jotka olivat modernistisen kirjallisuuden yksi ensimmäisiä kannattajia sotien välisessä Suomessa. Tulenkantajat ihailivat länsieurooppalaista, eritoten ranskalaista kulttuuria, kun Suomessa sitä aiemmin oli sitouduttu lähinnä saksalaiseen kulttuuriin. Ranskalaisesta kulttuurista Tulenkantajiin tarttui tietynlainen rappion ja turmelluksen ihannointi, joka muistuttaa jossain määrin nykyaikaista goottikulttuuria: vampyyreja, väkivallan erotisointia, pimeyden ja pahuuden idolisointia tai ainakin sillä leikkimistä. Tulenkantajat ei ollut pitkäikäinen eikä loppujen lopuksi kovin laajavaikutuksinen kirjallinen liike, mutta se synnytti joitain hienoja kauhunovelleja, kuten Leo Anttilan "Kohtalo", joka ilmestyi Tulenkantajien vuosikirjassa vuonna 1925. Siinä mies törmää Pariisissa juhliessaan kauniiseen naiseen, joka suudelman hetkellä paljastuu vampyyriksi. Raumalainen tulenkantajalainen kirjailija Unto Koskela kirjoitti kokonaisen kauhunovellikokoelman, mutta se jäi julkaisematta, ehkä kustantaja ei hyväksynyt sitä ohjelmaansa. Myös monissa Tulenkantajien piirissä vaikuttaneilla runoilijoilla on kauhuhenkisiä runoja. Waltarilla esimerkiksi runo nimeltä "Jano", jossa runon minä toivoo:

Suutele mun huulistani kaikki veri, kaikki puna,
surmaa, tukehduta minut raskain, kuumin suudelmin,
vielä senkin jälkeen yhä kuolevana, raadeltuna
suudelmias janoon, janoon mielin, hurjin, nälkäisin.

Joitain Waltarin eroottisia kauhurunoja on tulkittu väärin, omaelämäkerrallisesti, lähtökohtana
esimerkiksi Waltarin omat pettymykset rakkauselämässä. Minusta tekstit kannattaisi lukea sellaisenaan: eroottisesti, jopa sadomasokistisesti sävyttyneinä fantasiarunoina, joiden tarkoitus on luoda tiivis tunnelma.

Sotien välinen aika oli monessa mielessä kiinnostavaa aikaa. Vaikka puhuin aiemmin tuossa siitä, että Waltari sysättiin kirjoittamaan realistista ja arvokasta proosaa, joka kertoo kansakunnan rakentamisesta ja itsenäistymisestä, aikakausi oli kuitenkin monessa mielessä vapaampaa. Suomessa kirjoitettiin ja julkaistiin paljon scifiä ja fantasiaa. Se oli usein äärioikeistolaista ja suurta osaa kirjoista pidettäisiin nyt poliittisesti epäkorrekteina. Tällainen on esimerkiksi Aarno Karimon romaani Kohtalon kolmas hetki, joka ilmestyi vuonna 1927. Se kertoo vuosina 1968-1969 käytävästä Suomen ja Venäjän välisestä sodasta, jossa Suomi voittaa turvautumalla insinööriensä kehittämiin ihmeaseisiin ja liittoutumalla Venäjän vähemmistökansojen kanssa. Karimon romaani oli suosittu ja siitä otettiin toinen painos kymmenisen vuotta myöhemmin. Romaania ei tietenkään toisen maailmansodan jälkeen olisi voinut julkaista enää uudestaan, koska poliittiset suhteet olivat mitä olivat, mutta ehkä uuden tulemisen aika olisi jo käsillä.

Muita vastaavia tekstejä oli esimerkiksi Kosti Lahden Tiukalle otti mutta selvä tuli, joka ilmestyi vuonna 1923. Se kertoo uudesta vallankumousyrityksestä, jonka valkoiset upseerit tietysti tuhoavat. Jalmari Kara kirjoitti salanimellä Kapteeni Teräs romaanin Suur-Isänmaa (1918), jossa Suomi valloittaa itselleen Venäjältä laajoja alueita ja tuhoaa muun muassa Pietarin kaupungin. Sota-aikana vastaavia tekstejä ilmestyi enemmänkin, mm. Kaarlo Turusen kirjoittama jatkokertomus Kansallissosialisti-lehdessä, jossa suomalaiset tuhoavat venäläiset uusilla sädeaseillaan ja järjestävät maailmaan rauhan ja lähtevät sitten valloittamaan Marsia.

Viattomampaa scifiä edusti V. Artin Mereen pudonnut tähti, joka ilmestyi vuonna 1929. Se on erittäin sujuvasti ja kiinnostavastikin kirjoitettu tarina salaperäisestä saaresta, joka putoaa taivaalta Tyyneen mereen. Kirjan sankarit tutkivat saaren omituisia asukkaita ja niiden yhteiskuntajärjestystä. Toiselta poliittiselta laidalta fantasiaa edustaa suomenruotsalaisen L.A. Salavan pieni romaani Philip Pim, kärpästen kruunaamaton kuningas, jossa Salava kuvittelee puhuvien kärpästen yhteiskunnan. Romaani on satiiria nousukasmaisesta ja kulttuurin syvempiä sävyjä ymmärtämättömästä yhteiskuntaluokasta.

Se, että sotaa ennen ja sen aikana science fiction -kirjallisuus perustui hyvin paljon sotaan Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, aiheutti tietysti sen vastareaktion, että sodan jälkeen koko lajityyppi joutui paitsioon. Sillä oli ryvettynyt maine. Lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen kulttuurin muutos: sodan jälkeen Suomessa valtaan ja kulttuuriseen keskiöön nousi vasemmistolainen linja, jossa fantasiaa ja satuja ei juuri arvostettu. Suomalaisessa vasemmistolaisessa kulttuurikeskustelussa on aina väheksytty fantasiaa, koska se on koettu pakona todellisuudesta eikä siinä ole haluttu hakea ratkaisuja nykypäivän ja yhteiskunnan ongelmiin. Tämä on tietysti monella tapaa ongelmallinen näkemys, vaikka totta on, että Suomessa fantasia ja sadut eivät ole olleet luonteeltaan yhteiskunnallisia. Kun vasemmistolaiset kirjailijat sodan jälkeen kirjoittivat satuja, niissä korostui opettavainen sävy, samalla tapaa kuin sittemmin parjatuissa uskonnollisissa saduissa 1900-luvun alussa. Esimerkiksi vasemmistolaisen runoilijan Pentti Lahden kirjoittamissa saduissa saarnataan esimerkiksi tupakanpolttoa vastaan ja kehoitetaan keräämään Leninin kuvilla varustettuja postimerkkejä.

Tämä aiheutti lopulta sen, että suomalaisessa kirjallisuudessa fantasia ja science fiction sysättiin lopullisesti marginaaliin, lastenkirjallisuuteen ja halpaan kioskiviihteeseen, vaikka aiemmin aikuisillakin oli ollut ikään kuin lupa sitä lukea. Kauhukirjallisuus lakkasi käytännössä olemasta olemassa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Jonkin verran kauhuksi laskettavaa kirjallisuutta ilmestyi ns. lukemistolehdissä, joita ilmestyi viikottain tai kuukausittain ja joissa oli eri kirjailijoiden kirjoittamia nopealukuisia, viihteellisiä novelleja eri lajityypeissä.

Sodan jälkeisessä Suomessa ilmestyi yksi vaikutusvaltainen scifi-sarja, nimimerkkiä Outsider käyttäneen Aarne Haapakosken Atorox-sarja. Sarjan kuusi teosta ilmestyivät halpoina pehmeäkantisina, huonolle paperille painettuina kirjoina. Sarja kertoo Atorox-nimisestä robotista, jolla on käytettävänään kuudentoista eri ihmisen mikroelokuvatut aivot! Sen persoonallisuutta voi siis vaihtaa koska tahansa. Outsider kuljettaa Atoroxia aurinkokunnan eri planeetoilla. Sarjaa on pidetty yhtenä parhaista suomalaisista scifi-kirjoista, mutta lukemista ne eivät enää kestä.

Samaan aikaan ilmestyi muitakin aikuislukijoille tarkoitettuja scifi-kirjoja, kuten Tauno Koivukosken Paluu alkuun. Se ilmestyi vuonna 1946 ja kertoo ydinsodasta, joka tuhoaa maailman. Maailma kuitenkin palaa kirjan nimen mukaisesti alkuun ja ihmiskunta syntyy uudestaan. Kirja, samoin kuin Outsiderin Atoroxit, kertoo siitä, miten Suomessakin vuonna 1945 räjäytetyt atomipommit aiheuttivat pelkoa ja ahdistusta.

Atomipommien ja sodan aiheuttama ahdistus purkautui myös ensimmäisessä Muumi-kirjassa, jonka nimi on Muumit ja suuri tuhotulva. Tove Janssonin esikoisromaani ilmestyi 1945 ja suomeksi se ilmestyi vasta 1991 - ilmeisesti siksi että siinä on ristiriitaisuuksia, jotka eivät sovi yhteen muiden, myöhempien Muumi-kirjojen kanssa. Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma joutuvat etsimään uuden kodin, kun tulva tuhoaa heidän entisen kotinsa.

Muumit ovat suomalaisen sodanjälkeisen fantasian merkittävin yksittäinen kirjasarja. Se on levinnyt maailmalle hyvin laajalti ja sitä rakastetaan eritoten Japanissa. Siinä vetoaa elementti, joka on hyvin tyypillinen suomalaisille: Muumien maailma on sisäänpäin kääntynyt, introvertti, ja sen kaikki henkilöt ovat outoja eikä kukaan ole sankari. Tässä Janssonin luoma maailma eroaa esimerkiksi 1920-lukujen seikkailusaduista. Muumeissa on kiinnostavaa myös se, että Jansson ei millään tavalla ota esimerkkiä suomalaisista kansansaduista tai Kalevalasta saati vanhoista taidesaduista esim. Topeliuksen tyyliin, vaan luo täysin omaehtoisen mytologian. Kiinnostavaa on myös se, että hän ei välitä luoda sitä aukottomasti, vaan antaa sen jäädä ristiriitaiseksi ja epäselväksi. Hahmot ja niiden väliset suhteet muuttuvat kirjasta toiseen, ja soppaa sekoittaa myös se, että Janssonin ja tämän veljen Lars Janssonin tekemät sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin alkuperäiset Muumi-romaanit.

Janssonin rinnalle pitää nostaa myös Irmelin Sandman Lilius, joka aloitti kymmenisen vuotta myöhemmin kuin Jansson. Suomenruotsalainen Lilius on luonut omaa Tulavalle-kaupunkinsa mytologiaa ja historiaa pikkuhiljaa eri romaaneissa ja muissa teoksissa kymmenien vuosien ajan. Lilius edustaa Janssonin tavoin hiljaisempaa fantasiaa, jossa sankariteoilla ei ole juuri merkitystä. Kiinnostavan poikkeuksen muodostaa upea aloitusteos Kuningas Tulle (1972), jossa Lilius käyttää vanhoja kansantaruja ja Kalevalaa kertoakseen tarinan Tulavallen kaupungin muinaisesta perustajasta. Se on lähes Tolkienin teosten veroinen voimainnäytös.

On kiinnostavaa, että nämä kummatkin ovat suomenruotsalaisia. Onko suomenruotsalaisessa kulttuurissa jotain, joka kannustaa fantasian luomiseen? Saman aikuinen ja osittain samanhenkinen täysin suomenkielisellä puolella luotu fantasiateos on Lea Leksin unohdettu, mutta edelleen kiinnostava Tuuliharja tulee (1954), nuortenkirja, joka kertoo puhuvien hevosten yhteiskunnasta, jonka kohtalo kietoutuu ihmisten yhteiskunnan kohtalon kanssa. Jos teos olisi ilmestynyt vaikkapa Englannissa, se olisi useilla uusintapainoksilla silattu fantasiaklassikko.

Muutoin 1950- ja 1960-lukujen fantasia ja varsinkin science fiction oli tuomittu jäämään poikakirjojen sivujen sisälle. Tällaisia poikakirjoja ovat vaikkapa Into Jyläskosken Marsin radiolentäjät (1955), jossa marsilaiset ovat perustaneet Himalajalle siirtokunnan ja kaappaavat Maan asukkaita auttamaan omissa salaperäisissä tarkoituksissaan, ja Harri Hirvaksen Marsin mies Amerikassa (1960). Matti Lilja kirjoitti kaksi kirjaa kadonneesta Darian maasta. Kiinnostava Tarzan-henkisyydessään on Jalmari Vaulan Kuolemanlaakson kurimuksessa (1952), kertomus luolamiehistä taistelemassa toisiaan vastaan. Tällainen ns. paleofiktio, kertomukset esihistoriallisista ihmisistä, muodostavat Suomessa oman pienen alalajityyppinsä, joka on ollut yllättävän suosittu siihen nähden, että alan kirjoittajia on ollut vain vähän: Sakari Pälsi ja Veikko Haakana ja myöhemmin kansainvälisesti tunnettu tutkija Björn Kurten.

Vastaavia romaaneja ilmestyi lukuisia ja ne muodostavat sen scifi-perinnön, jota vastaan 1980- ja 1990-lukujen kirjailijat lähtivät kapinoimaan. Poikkeuksia - aikuista fantasiaa ja aikuista science fictionia - ilmestyi vain vähän, yhtenä esimerkkinä Juhani Peltosen urheiluaiheinen satiiri Elmo. Samalla synnytettiin vaikutelma, että Suomessa ei ole omaa scifi- ja fantasiaperinnettä, vaikka se on ollut monipuolinen ja usein laadukaskin.

Ja nyt meillä on laaja fantasia- ja scifi-kirjailijoiden rivistö, joka kirjoittaa haastavia ja kiinnostavia teoksia. Edellisiä sukupolvia vastaan kannattaa aina kapinoida, mutta jossain vaiheessa on tarpeen katsoa myös menneisyyteen ja löytää sieltä, mitä löydettävissä on.