Pidin tavattomasti Andrew Dominikin rikoselokuvasta Killing Them Softly enkä peitellyt innostustani Sylviin kirjoittamassani arviossa. Viikkoa myöhemmin luin Antti Selkokarin arvion samasta elokuvasta Aamulehden Valo-liitteestä. Selkokari oli huomattavasti kriittisempi elokuvaa suhteen, piti sitä ilmeisesti jonkinlaisena Tarantino-kopiona. Selkokari aloittaa: "Parhaat rikoselokuvat tulevat kioskikirjoista, joita ei lueta turhan tarkkaan."Elokuvahan perustuu amerikkalaisen George V. Higginsin romaaniin Cogan's Trade, josta on nyt otettu uusintapainos elokuvan nimellä ja leffakannella (ei suomeksi tietenkään). Ymmärrän ajatuksen, jota Selkokari hakee, mutta Higgins ei kuitenkaan ole kioskikirjailija. Kaikki hänen kirjansa on julkaistu kovakantisina laatukustantamoilta ja hänellä on usein ollut enemmänkin kaunokirjallinen maine kuin varsinaisen rikoskirjailijan. Tämän on sinetöinyt muun muassa Julian Symonsin suitsutus dekkarin historiassa, joka on suomeksikin nimellä Murha! Murha!
Higginsin tyylikin takaa sen, että hänen kirjojaan ei voi lukea kuin "kioskikirjoja, joita ei lueta turhan tarkkaan". Higgins jättää pois kerronnallisen kuvailun ja juoni kulkee lähes pelkästään dialogin avulla. Higgins jättää usein pois myös lukijaa ohjaavat parenteesit ("hän sanoi", "McCormick kysyi", "nainen epäili"). Hänen teoksiaan nimenomaan ei voi lukea huolimattomasti. (Tämän huomaa myös katsomalla aiemman Higgins-filmatisoinnin Eddie Coylen ystävät. Sitä ei pysty seuraamaan keskittymättä. Kummatkin elokuvat ovat hyvin säilyttäneet kirjailijan dialogivetoisen tyylin. Killing Them Softlyssahan juonta ei kuljeteta juuri muuten kuin dialogin avulla ja silti elokuva toimii parhaimmillaan kuin unelma.)
Olen ennenkin pannut merkille samanlaisia kommentteja elokuva-arvioista. Kari Salminen kirjoitti joku vuosi sitten Lannistumaton Luke -elokuvasta ja heitti ohimennen jotain siihen suuntaan, että usein vanhat kioskipokkarit paranevat elokuviksi tehtynä. Lannistumaton Luke perustuu kuitenkin kovakantisena kirjana julkaistuihin karriääririkollisen romaanimuotoisiin muistelmiin, ei kioskipokkariin. Donn Pearce oli itse myös käsikirjoittamassa elokuvaa. Silti Salminen tuntui ajattelevan, että elokuvassa oli haluttu vain käyttää poisheitettäväksi tarkoitettua kirjaa pohjana jollekin muulle, joka olisi lähtökohtaisesti jotain parempaa ja pysyvämpää.
Vastaavaa "elokuva on aina parempi" -ajattelua näkee usein muutenkin, vaikkapa Psykosta puhuttaessa. Hitchcockin elokuva on hieno ja omana aikanaan valtavan vaikutusvaltainen murtaessaan lukuisia tabuja, mutta Robert Blochin alkuperäisromaania on arvioissa sanottu estoitta roskaksi. Samantyyppisiä asenteita näkyy vaikkapa vanhoista film noir -elokuvista puhuttaessa: elokuvat kiinnostavat, mutta harva on kiinnostunut romaaneista, joihin ne perustuvat tai ne tuomitaan lukematta pulp-roskaksi (vaikka ne olisivat siitä hyvin kaukana). Voi olla, että kysyn naiivin kysymyksen, mutta kysyn sen silti: mistä johtuu tämä visuaalisen mielihyvän ylivalta? Miksi samat tarinat olisivat väistämättä parempia elokuvana kuin kirjana? Heitän nopean: jos minun pitäisi nyt valita, katsoisinko Shaft-elokuvan vai lukisinko Ernest Tidymanin alkuperäisen Shaft-romaanin, valitsisin jälkimmäisen.
3 kommenttia:
Totuudella on toinenkin puoli. Jos kirja on itsessään paitsi arvostettu myös maineikas – eli arvostus ei ole jäänyt pieneen tietävien ryhmään vaan levinnyt laajalti –, kirjaa pidetään aina jo lähtökohtaisesti elokuvaa parempana. Etenkään Nobel-palkitusta kirjasta tuskin saisi aikaiseksikaan elokuvaa, jonka kanssa suostuttaisiin edes nyökkäysväleihin.
Tommi, tietysti noinkin päin. Tämä kai edellyttää sitä, että kirja on tosiaan kaikkien tuntema. On tietysti myös niitä tapauksia, joissa kirja on pienen kulttipiirin omaisuutta ja elokuva otetaan sen takia ylettömän kriittiseen tarkasteluun.
Voisi joskus tehdä postauksen elokuvista, jotka perustuvat kirjoihin, jotka ovat huonompia kuin elokuva (tai joita ei ylipäänsä tule ajatelluksi filmatisointeina).
Tietysti voisi ylipäätään pohtia, onko kahden taiteenlajin vertailu tällä tavalla hyödyllistä.
”Tietysti voisi ylipäätään pohtia, onko kahden taiteenlajin vertailu tällä tavalla hyödyllistä.”
Vertailuna siitä tuskin koskaan on hyötyä, mutta on siinä tietysti jokin pointti. Itseäni nyppivät yhä hirveästi Taru Sormusten herrasta -leffojen kahden jälkimmäisen osan typerät, tarkoituksettomat ja epäonnistuneet juonimuutokset. Ymmärrän siis kyllä, että taiteenlajia vaihdettaessa pitää tehdä muutoksia, mutta miksi tehdä muutoksia, joita uusi väline ei vaadi ja joille ei ole muutenkaan järkiperustetta? Vertailuun siirtyy väkisinkin, kun paremmin toimiva ratkaisu ”käännetään” huonommaksi – tai päinvastoin.
Lähetä kommentti