Uskomaton kevät 2026

 
Ajattelin käyttää jonkinlaisesta lomastani (tekemäni isotöinen kirja on vielä kesken ja joudun työstämään sitä kesän aikana ja runnomaan sen kasaan elokuussa) aikaa siihen, että käyn läpi, mitä kaikkea tein viime keväänä. Lista on aikamoinen. Tuloksena oli unettomuutta ja ahdistusta, joiden takia olen käynyt lääkärissä (joka määräsi uniapneatestin; tuloksia odotellessa) ja aloittanut lyhytterapian. En tiedä, auttaako tällainen listaus, mutta toivon joka tapauksessa, että kukaan ei sano vähättelevästi: "Laiska töitään luettelee", varsinkin kun siinä mielestäni on kyse siitä, että puhutaan suunnitteilla olevista töistä, ei niistä joita on jo tehnyt - tai ehkä sananlaskua voisi muuttaa muotoon "leuhka töitään luettelee". Oli miten oli, olen nyt kesäkuussa alkanut taas nukkua normaalisti. En aina hyvin, mutta kuitenkin ilman unilääkettä enkä koe ahdistuksen tunteita. 

KEVÄÄN 2026 TYÖT

1) Kirjoitin suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiaa useita kymmeniä sivuja. Kirjan alkuperäinen deadline oli tämän vuoden maaliskuussa, mutta jouduin siirtämään sitä moneen kertaan ja lopulta lähettämään sen kustantajalle keskeneräisenä ja lupaamaan, että loppu tulee elokuussa. Varmaan lähetän viimeiset sivut, kun painokoneita jo käynnistellään. Yritin ehdottaa jossain vaiheessa, että kirja päättyisi vuoteen 2000, mutta kustantaja ei suostunut tähän. 

2) Muokkasin Turun Sanomiin kirjoittamastani artikkelista pienen esseekirjasen Åbo cileäx!, joka käsittelee 1960- ja 1970-luvuilla erilaisissa kulttuurilehdissä ja antologioissa ilmestyneitä turkulaisten kirjoittajien runoja. Materiaalin olin kerännyt jo aiemmin saatuani TOP-säätiöltä apurahan "Turun runon vuosikymmenet" -työnimellä kulkeneeseen antologiaan, jolle en löytänyt sopivaa kustantajaa. Koska Åbo cileäx! tuli Helmivyöltä, taitoin ja oikoluin sen itse. 

3) Editoin, korjasin ja päivitin vuonna 2004 ilmestynyttä elokuvan historiaa käsittelevää teostani Valkoinen hehku, jonka julkaisi alun perin Vastapaino; uuden painoksen julkaisi Oppian. Kirjoitin uutta materiaalia useita kymmeniä sivuja, ja lisäksi kirjoitin uuden luvun elokuvan kehityskuluista 2000-luvulla. Olin alun perin luvannut tehdä päivitystyön jo aiemmin, mutta joutunut muiden töiden takia lykkäämään sitä. En osaa sanoa, oliko lykkäämisestä mitään varsinaista hyötyä, ja huomaan, että varsinkin uudessa 2000-lukua käsittelevässä osiossa on joitain puutteita, mikä johtuu nopeasta työskentelystä. 

4) Julkaisin kesäkuussa yli 20 vuotta tekeillä olleen kirjan Pulpografia 2, jossa käsittelen 1960-1990-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia kioskidekkareita ja muita matalaotsaisia kirjoja. Olin vuosien varrella työstänyt kirjaa niin että olin lukenut kirjoja vessassa istuessani tai kissaa ulkoiluttaessani ja välillä täydentänyt tietoja. Viime hetkillä tein noin 15-tuntisen työpäivän, ja oikoluin taittoa junassa matkalla Helsinkiin ja kävin tekstin loppuun läpi vielä illalla kotona. Sain yhden lisäyksen lähdeluetteloon noin puoli kahdentoista aikaan yöllä. 

5) Julkaisin Helmivyön kautta useita kokoamiani kirjoja. Omiin teksteihin perustuu artikkelikokoelma Junia ja ruunulinnoja, jossa pääpaino on 1800-luvun ja 1900-luvun suomalaisella proosakirjallisuudella. Kyse oli Helmivyön kymmenvuotisjuhlakirjasta, ja kaikki tekstit olivat ilmestyneet Helmivyön kirjojen esipuheina. Muita kevään aikana kokoamiani kirjoja olivat vanhoja ja uusia lentosotanovelleja yhteen naittava Haaskalintu/Yölento (joka perustui kahteen keskeneräiseen projektiin, jotka keksin tehdä kääntökirjana; uutta materiaalia en tähän kirjaan etsinyt, mutta jouduin kyllä kopsaamaan yliopiston kirjastossa Reino Helismaan novellin, jota en kotoa löytänyt), Topeliuksen Ikuinen ylioppilas, jonka kokosin hetken päähänpistosta Gutenbergiin digitoiduista teksteistä, ja Olavi Karjaliinin Matin kolminkertainen kuolema, joka oli täydennetty uusintapainos Turbatorin julkaisemasta vihkosesta (siitä löytyi jopa vanha taitto, jota oli periaatteessa helppo täydentää, mutta tietenkin siinä tuli komplikaatioita, joihin ei ole nyt syytä mennä). Toimitustyö oli myös A. E. Ingmanin spefiromaanien yhteislaitos Hovilinnoja ja usvapatsaita, jossa käytetyt tekstit otin niin ikään Gutenbergista. Esipuheen otin keskeneräisestä fantasiahistoriastani (vaikka moni on sitä mieltä, että Ingmanin teokset ovat scifiä). Valkean käärmeen kruunu, johon kokosin 1800-luvun suomalaista protofantasiaa, oli tekeillä pitkään, mutta halusin saada sen kuitenkin valmiiksi ennen varsinaista historiateostani. 

6) Toimitin ja taitoin Helmivyölle seuraavat kirjat: Tapani Bagge: Rikosten pyörteissä, Nikkinen, Rantala ja Toivonen: Pedon vallassa, Tapio Niemi: Sointu vanhenee hitaasti, Voitto Ruohonen: Pahan kosketus ja M. G. Soikkeli: Mies joka ampui Joosua Nasaretilaisen. Monessakaan näissä ei ollut paljon toimittamista, ja osan parissa olin työskennellyt jo edellisenä syksynä. Oikoluin myös yhtä kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä, ja lisäksi kävin läpi skannaamaani vanhaa romaania, jonka uusintalaitos ilmestyy niin ikään syksyllä. Toimitin Mikko Kapasen ja Max Ryynäsen Kaiken maailman räppiä -kirjan, mutta sen taittoi Ville Manninen, jolle suuri kiitos.

7) Jatkoin edelleen Leonard Clinen The Dark Chamber -romaanin suomentamista (tänä keväänä tosin editoin vain sitä osuutta, jonka olin jo kääntänyt). Olen työskennellyt periaatteella "kaksi kappaletta joka aamu ennen muita töitä". Toivon saavani tämän apurahoitetun homman valmiiksi ensi syksynä, tekstiä on jäljellä parikymmentä sivua - mutta teksti on kohtuuttoman vaikeaa, ja olen päättänyt, etten enää rupea tällaisiin hommiin. Toisaalta tämäkin apuraha tuli tarpeeseen vuonna 2022, enkä ole muutenkaan niitä, jotka jättävät jo aloitetut hommat kesken. 

8) Vedin taiteellisen johtajan ominaisuudessa Suomalaisen elokuvan festivaalin, jonka ohjelmistosuunnittelu oli tietenkin alkanut jo aiemmin viime syksynä. Kuten tällaisissa aina ilmeisesti käy, kommunikaatiokatkokset ja epäselvyydet organisaatiorakenteessa aiheuttivat ylimääräistä työtä ja vaivaa. Olin festivaalin viimeisen päivän aamuna niin väsynyt, että olin ruveta itkemään Facebookia selatessani. Festivaalin jälkeen pidin noin viikon loman, mikä oli tietenkin pois muista töistä. (Luin kyllä yhden kirjan, jota käsittelen Pulpografia 2:ssa.) 

9) Vedin kolme kertaa Kino Killassa leffavisan yhdessä Erika Rouskun kanssa. Ensimmäinen kerta jännitti niin paljon, että join liikaa alkoholia ja sain migreenikohtauksen. Lisäksi jalkani tulivat niin kipeiksi seisaaltaan juontamisesta, että niitä särki koko yön. Visan piti alkaa jo viime syksynä, mutta silloin päätin kiireiden takia, että se siirretään - en tiedä, oliko tästäkään siirtämisestä mitään hyötyä. 

10) Toimitin Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden. Se tarkoittaa juttujen tilaamista, oikolukua parissa eri vaiheessa ja taittajan ohjeistusta (onneksi on ulkopuolinen taittaja!). Lehden avustajat ovat hyviä eikä heidän jutuissaan onneksi ole paljon korjattavaa. En kirjoittanut tähän numeroon kuin muutaman sarjakuva- ja suoratoistoarvostelun sekä pääkirjoituksen. Tämä homma syntyy vapaaehtoispohjalta, mutta tuntuu edelleen melko mielekkäältä. 

11) Työskentelin Taiteen edistämiskeskuksen audiovisuaalisten taiteiden toimikunnassa ja luin useita satoja elokuva- ja tv-aiheisia apurahahakemuksia. Tästä hommasta olisi paljon sanottavaa, mutta työskentely ja keskustelut ovat luottamuksellisia. Lopetin työskentelyn tähän kevääseen enkä ole mukana Kuvin uudessa asiantuntijapankissa, vaikka sitä kautta luettavien hakemusten määrä olisi ollut huomattavasti pienempi. Olin sentään älynnyt jättäytyä pois festivaalien apurahalautakunnasta (se ei kai ole varsinainen lautakunta, mutta en muista oikeaa termiä, jota tämän yhteydessä käytettiin), jossa olin ollut viime vuoden keväänä. 

12) Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen hallituksen varapuheenjohtajana olin mukana uuden toiminnanjohtajan rekrytoinnissa, joka oli yllättävän hankala ja pitkä prosessi, kun hyviä hakijoita oli niin monta. Keskuksen toimintaan - joka on Kino Killan takia pitkässä muutoksessa - liittyi paljon muutakin, jonka takia oli useita kokouksia.

13) Toimin Lounais-Suomen kirjailijoiden hallituksen sihteerinä, ja jouduimme puheenjohtaja Frida Pessin kanssa asioimaan pankin kanssa saadaksemme tilinkäyttöoikeudet itsellemme, kun edellinen puheenjohtaja Harri Kumpulainen kuoli melko äkillisesti vajaa vuosi sitten. Kokouksia on ollut hyvin maltillisesti eivätkä yhdistyksen sometiedotukset ole vieneet kovin paljon työaikaa. 

14) Järjestin perinteiset syntymäpäiväbileet ja jaoin neljä Juri Nummelin -palkintoa. Lisäksi järjestin samalle päivälle Helmivyön kymmenvuotisjuhlaseminaarin, jossa oli kolme kirjallisuusaiheista keskustelua, joihin otin kaikkiin itse osaa. 

Lisäksi olin lähettänyt pitkään työstämäni romaanikäsikirjoituksen joulun alla kustantamoille, ja jännitin sen kohtaloa, varsinkin niinä hetkinä, jolloin valvoin yöllä. (Joistain kustantamoista käsikirjoitus tuli takaisin saman tien, joistain pitkällisen pohdinnan jälkeen, mutta mistään ei tosiaan tärpännyt, mikä tarkoittaa lisätöitä tekstin parissa.) Kaiken muun päälle jouduin ottamaan kantaa plagiointitapaukseen, joka koski Helmivyötä: Harri István Mäen pienoisromaani Pinkki knalli oli joulun alla paljastunut plagiaatiksi, ja (toisen tahon tekemät) lisätutkimukset paljastivat maaliskuussa, että myös pienoisromaanit Peilipatsas ja Loitsu olivat plagiaatteja. Poistin kaikki Helmivyön julkaisemat Mäen teokset myynnistä, vaikka osaan ei kohdistunutkaan plagiaattiepäilyjä, ja ilmoitin, etten enää voi julkaista hänen teoksiaan, koska luottamus on mennyt. Tähän tietysti liittyi kaikenlaista oheiskuohuntaa, kuten jonkun esittämä epäilys siitä, että Helmivyön toiminnassa olisi ollut jotain epäilyttävää, kun en heti julkistanut ensimmäistä plagiointitapausta ja tein sen vasta, kun Enostone ilmoitti vastaavasta tapauksesta.

En tiedä, miten tämä kaikki oli mahdollista, mutta niin vain oli. Myönnän auliisti, että olisin voinut rajata paremmin tai keskittyä johonkin näistä mainituista asioista. Sellainen on minulle kuitenkin vaikeaa. Osassa tapauksista - kuten Pulpografia 2:ssa - kyse oli siitä, että pitkään tekeillä olleet kirjat vain sattuivat valmistumaan tiettyyn aikaan, mutta osan tein nopeasti, melkein hetken päähänpistosta. Julkaisin Helmivyön kautta näin paljon kirjoja, koska halusin saada puskuria sen varalta, etten saa uutta apurahaa. (Lisäksi halusin paljon uutta myytävää Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville, ja panostus kannatti.) Olen nyt vajaat pari vuotta elänyt hyvin rahoitettuna, mutta en halunnut tilien olevan tyhjät, kun rahoitus päättyisi keväällä. Ja onnistuinkin tässä: uskon voivani elää Helmivyön tuloista tulleilla säästöillä loppuvuoden, vaikka uutta apurahaa ei tulisikaan. Nykyhallituksen meininki (ja muu maailmantilanne) on tosin sellainen, että on vaikea luottaa tulevaisuuteen. Fantasiahistoriani julkaisee Avain, joka ilmoitti pari viikkoa sitten lopettavansa tulevan syksyn jälkeen yleisen tietokirjallisuuden julkaisun ja keskittyvänsä vain selkokirjoihin sekä kirjastoalan opaskirjoihin. Syksyksi minulla ei ole ainakaan toistaiseksi apurahaa, ja olen miettinyt joitain vapaita kirjahankkeita, joita voisin työstää. En ole myöskään sopinut mistään tietokirjasta, jolla olisi deadline. Voisiko elää pelkillä Helmivyön tuloilla? Julkaisumäärien tai ainakin myynnin pitäisi lisääntyä tuplasti, jotta se olisi mahdollista. Tulevaisuus näyttää. 

Kirjallisuuden katoamisesta: Vaikea laji 2.0

Julkaisin tammikuussa Helmivyön kautta (eli käytännössä omakustanteena) kirjoituskokoelman Vaikea laji, johon olin kerännyt kaikenlaisia omaa kirjoittamistani ja muuta työtäni kuvaavia tekstejä. Osa oli ilmestynyt aiemmin tässä blogissa, osa oli kirjojen jälkisanoja tai esipuheita. Osan kirjoitin kirjaan varta vasten (tällainen on esimerkiksi kuvaus työskentelystä Recallmedin kanssa - se on mielestäni hyvinkin hilpeä edisodi). Vaikea laji on saanut hyvää palautetta (lähinnä somessa), mutta työstin sitä samaan aikaan, kun kirjoitin kesällä ilmestyvää laajempaa teostani Kiiman kutsuhuuto, joka on suomalaisen eroottisen ja pornokirjallisuuden historia, ja Vaikea laji jäi hiukan viimeistelemättömäksi, niin kielellisesti kuin esimerkiksi lopussa olevien bibliografioiden suhteen. Olen jo kahteen otteeseen korjaillut teoksesta yksityiskohtia ja ladannut sen uudestaan Books on Demandin palvelimelle. Vieläkin löydän siitä joka selailulla jotain korjailtavaa. (Hienon kannen teki Timo Ronkainen.) Tässä kirja kustantamon (kieltämättä vaatimattomilla) sivuilla. 

Joka tapauksessa kirjoitin loppuun myös jälkisanat, kun tajusin, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin alkanut kirjaa pikku hiljaa kokoamaan ja tekstejä editoimaan viime vuoden alkupuolella: sinimusta oikeistohallitus oli tuhoamassa minulle rakkaaksi ja tutuksi tullutta kustannus- ja kirjallisuusmaailmaa. Viime syksy ja vielä alkuvuosi olivat raskasta aikaa: sain kaksi hylkäävää apurahapäätöstä (ja vielä sen jälkeen, kun olin erityisesti panostanut hakemuksiin) ja lisäksi kustantamot torjuivat kirjaideoitani. Tuntui kuin kaikki olisi loppunut siihen paikkaan. 

Äskettäisen kehysriihen tuomat leikkaukset eri aloille olivat tietysti monella tapaa järkytys, mutta omasta näkökulmastani kirjallisuuden alalla pahimpia tapauksia oli vähälevikkisen laatukirjallisuuden tukiostojen poisto. Tämän uutisen jälkeen ainakin kaksi kustantajaa sanoi minulle, etteivät voi julkaista jotain kirjaideaani, koska laskisivat kuitenkin sen varaan, että kirjoja menisi kirjastoille riittäviä määriä juuri ostotuen varassa. (Ja nämä olivat sellaisia kirjaideoita, jollaiset aina ennen olivat melko varmasti menneet läpi.) 

Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on myös anteeksiantamaton moka, sillä se tarkoittaa vähempää ostettujen kirjojen määrää, kun niiden hinta nousee - on vaikea hahmottaa, mikä tässä oli niin vaikea hahmottaa. En ihmettele, että monet ovat sanoneet, että hallitus haluaa pitää kansan tyhmänä - tähänhän viittaa myös esimerkiksi aikuisopintotuen lakkauttaminen. Kulttuurin tuet ovat kuitenkin hyvin pieniä verrattuna esimerkiksi turve- ja turkisteollisuuden tukiin, puhumattakaan vaikkapa laivayhtiöiden saamista tuista - vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen budjetti oli 860 000 euroa, ja silti sen avulla pidettiin monia pienkustantamoita jopa pystyssä. Hallitus sanoo olevansa yrittäjän ystävä, mutta ei se ole ainakaan pienkustantajan ystävä, vaikka nämä ovat samanlaisia yrittäjiä kuin esimerkiksi kivijalan turkiskauppiaat. Hallitus on pikemminkin suurten yritysten ja pääomasijoittajien ystävä - toisin sanoen suurpääoman. 

Tietenkään kaikkea ei voi panna oikeistohallituksen kontolle, niin kätevää kuin se olisikin. Ihmisten kulutustottumukset ja kustantamojen toiminta ovat myös tärkeitä tekijöitä, mutta niitä ei voi kuitenkaan kokonaan irrottaa ympäröivästä maailmasta. Tässä muuten kiehtovaa luettavaa Yhdysvaltain kirjamarkkinoista, jossa 96 % prosenttia julkaistavista kirjoista myy alle tuhat kappaletta. Tilanne ei ole suoraan verrannollinen Suomeen, mutta samanlaisia piirteitä täälläkin jo näkyy, ja niitä kommentoin jälkisanoissa. Mainitsen tekstissä myös Ukrainan sodan ja sähkökriisin, jotka ovat vaikuttaneet painettujen kirjojen myyntiin todella paljon - luulen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti uskalla tuhlata vähiä rahojaan kirjoihin. 

Jälkisanoissa kuvailen myös, että olen ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. No, vähänpä tiesin: ensin mainittu kirjahanke ei lopulta saanut minkäänlaista tukea ja joudun näillä näkymin hylkäämään sen tai julkaisemaan sen keskeneräisenä. Toinen kirjahanke (sen jota tekoäly ei ikinä voi tehdä) on vielä aloittamatta, kun olen rämpinyt kasaan muita hankkeita - mutta eipä siitäkään mitään rahasampoa tule. Hanke, johon viittaan epämääräisesti elokuvana, on tietenkin pelkkä haave eikä ole edennyt millään tavalla. Onneksi sain tosiaan Rasmus Nalle -esseeseen apurahan ja olen kohta saanut sen valmiiksi ja painokuntoonkin (huomaan kirjoittavani aiempaa hitaammin ja työläämmin, mikä ei sekään auta tässä tilanteessa), ja lisäksi sain viikko sitten tiedon, että Taiteen edistämiskeskus on myöntänyt minulle ison apurahan isoon hankkeeseen (samaan, jonka mainitsen jälkisanoissa ja johon en ollut saanut rahoitusta). Toivon vielä saavani teokseen jonkin toisen - tai miksei kolmannenkin - apurahan.

Kuten jotkut ystäväni tietävät, olen hakemassa tänä vuonna yhtä kulttuurialan työpaikkaa Turussa, mikä mahdollisesti tarkoittaisi, että lopettaisin työskentelyn kirjailijana ja kustantajana. En tietenkään tiedä, saanko työpaikan. Tilanne on ristiriitainen: kun hallitus aloitti leikkauksensa ja kollegoiden ja kustantamoiden keskuuteen laskeutui tappiomieliala, olin varma siitä, että lopetan nämä työt, mutta kun olin saanut Kiiman kutsuhuudon valmiiksi ja palannut esimerkiksi pitkään tekeillä olevaan romaanikäsikirjoitukseeni sekä Rasmus Nalle -esseeseen, olen nauttinut työstäni ja kokenut, että juuri tämä on minun alani. En voisi tehdä muuta, mutta tunnen jatkuvasti nahoissani, että tämä on auringonlaskun ala. 

Toisaalta oli hienoa reilun 20 vuoden aikana työskennellä yli 30 kustantajalle - se ei tule olemaan mahdollista enää kenellekään jälkeeni tulevalle. Melkein jokaisesta kirjasta olen saanut edes jonkinlaisen korvauksen eli ne ovat olleet oikeasti tärkeitä. Vaikea laji onkin kertomus siitä, kuinka pieninä palasina kaltaiseni kirjailijan elanto voi olla. Niille, jotka mielellään haukkuvat kirjailijoita siitä, että nämä tukeutuvat apurahoihin, sanon: "Tehkää itse perässä!" 

Lienee kuitenkin selvää, että jatkossa suurimman osan teoksistani julkaisen itse Helmivyön kautta. Se taas sivumennen sanoen tarkoittaisi sitä, että minun olisi järkevää alkaa kiertää myyntitapahtumia, vaikka alun perin vannoin, etten ikinä tee sitä. Kirja myy kun se myydään, sanoo ystäväni ja kollegani Juha Jyrkäs, joka kiertää paljon juuri näitä tapahtumia ja ainakin yrittää pitää yllä optimistista mielialaa. 

Joka tapauksessa alla muistelmieni jälkisanat, toivottavasti ne tarjoavat jotain pohdittavaa nykyisen kriisin keskelle. Tekstissä linkkinä oleva Esquiren artikkeli kannattaa lukea. 

PS. Muutkin kirjailijat ovat julkaisseet viime aikoina kirjallisuuden ja kustantamisen tilaa manaavia kirjoituksia, tässä esim. Jukka Laajarinne. 

Jälkisanat: Vaikea laji 2.0 

Kun aloin koota tätä kirjaa vuoden 2023 alkupuolella, kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli rahaa edellisen vuoden apurahoista ja tietokirjailijapalkinnosta, ja kustannussopimuksia oli plakkarissa. 

Sitten yhtäkkiä kaikki tuntui luhistuvan syksyn 2023 aikana. Hallituksen kaavailemat heikennykset kirjailijan toimeentuloon – varsinkin kirjojen arvonlisäveron nosto ja vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen poisto – aiheuttivat yhdessä Ukrainan sodan, inflaation ja sähkökriisin kanssa sen, että kustantajia lakkasivat kiinnostamasta ehdotukseni (tai ainakin nämä tapahtuivat samaan aikaan). Sosiaalisen median ja suoratoistopalvelujen – joihin kai kirjojen lukuaikapalvelutkin kuuluu laskea – lisääntyvä käyttö on vain kirsikka kakun päällä. Kuka lukee kirjaa, kun voi katsoa Netflixiä? Myönnän itsekin syyllistyväni tähän, ja sitten jonkun sarjan katsottuani harmittelen, miksi tulee niin vähän luettua. 

Syksyn 2023 katastrofeihin kuului myös äänikirjojen ääneenlukijoiden ottaminen mukaan kirjastokorvauksiin, mikä oli iso periaatteellinen kysymys, vaikka ei suoraan itseäni koskenutkaan, kun tuotantoani on niin vähän äänikirjoina saatavana. 

Lisäksi päälle kävi tekoäly, joka valtasi luovat alat alle vuodessa. Kuka enää tarvitsee Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian kaltaista opusta, kun samat asiat voi pyytää ChatGPT:ltä? Niin ja vielä pitää mainita SAGA Egmont, joka aloitti vuosien 2022–2023 aikana todella massiivisen projektin tuoda vanhaa suomalaista viihdekirjallisuutta uudestaan julkisuuteen sähkö- ja äänikirjoina. Miten pienkustantamoni Helmivyö voisi toimia Egmontin kaltaista ylikansallista jättiä vastaan? 

Lisäksi apurahahakijoiden määrä nousee koko ajan. Jokainen apurahoja myöntävä taho on parin edellisen vuoden ajan ilmoittanut ennätysmäärästä hakijoita. Kaikki toteavat, että hakemusten taso on korkea ja että hyviä hakemuksia jää koko ajan ilman rahoitusta. Eikö se tarkoita sitä, että apurahat muuttuvat arpajaisiksi, joissa lopputuloksen ratkaisee vain jonkun asiasta päättävän henkilökohtainen fiilis? 

Hain itse syksyllä 2023 apurahaa isoon suomalaiseen kirjallisuuteen liittyvään hankkeeseen Suomen tietokirjailijoilta ja Koneen säätiöltä, mutta kummastakin tuli hylsy. Se tuntui ainakin hetken aikaa siltä kuin pohja olisi tempaistu alta. Onneksi sain sentään Suomen arvostelijain liitolta 1 500 euron apurahan pitkään suunnittelemaani Rasmus Nalle -esseetä varten. 

Olen tietysti ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. Nostin limboon jääneen kirjahankkeen ja ryhdyin neuvottelemaan sille uudenlaista rahoitusta, ja olin tyytyväinen, kun neuvottelutahot suhtautuivat siihen myönteisesti. Olen koettanut kehitellä uusia, pienimuotoisia kirjahankkeita, joita voisin tehdä ilman apurahaa, ja luottaa niistä saataviin palkkioihin. Helmivyölle olen kaapannut joitain kirjoja, joita tekoäly ei kehittyneimmilläänkään voisi tehdä. Olen suunnitellut hankkeita jopa kirjallisuuden ulkopuolelta, mutta, kuten kaikki tietävät, esimerkiksi elokuvan tekeminen on kymmeniä, ellei satoja kertoja vaikeampaa kuin kirjan tekeminen. Se sentään tapahtuu yleensä vain yksin. 

On ironista, että tämä murros osuu urallani kohtaan, jossa olen juuri saanut 20 vuotta jatkuneesta työstäni palkinnon. Vain kuolleet saavat elämäntyöpalkintoja vai miten vanha sanonta meneekään? Tuntuu hölmöltä, että torjuin erään työn pääkaupunkiseudulla vain jatkaakseni kirjailijan hommiani. 

En ole ainoa, joka puhuu lopettamisesta tai uranvaihdosta. Jotkut ovat sanoneet jäävänsä työttömyysjaksolle – itse en Helmivyön takia voisi sellaista tehdä. Jotkut kustantajat ovat kertoneet lopettavansa. 

Ehdotin eräälle tuttavalleni baarissa juomien äärellä, että joku voisi puhua shokkikapitalismista, joka tekee hyvää kustannusalalle. Löysät pois! Mitä järkeä julkaista jotain kirjaa, joka myy 300 kappaletta, kun pitäisi julkaista vain kirjoja, jotka myyvät 20 000 tai 100 000 kappaletta? Miksi on kustannustoimittajia, kun ihmiset voivat pyytää kavereitaan editoimaan kirjaansa? Miksi on kustannuspäälliköitä, miksei ole vain influensserien jatkuva vuo? Jossain vaiheessa kukaan ei enää kirjoita kirjoja, vaan ainoastaan oppaita siihen, miten jokin kirja lanseerataan näyttävästi. 

Kirjoja on viimeisen 20 vuoden aikana julkaistu aivan liikaa. Tätä kuvaa tunne, jonka koen kirjakaupassa tai varsinkin kirjamessuilla tai muussa vastaavassa tapahtumassa. Miten valitsen kaikista humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen uutuuksista sen, minkä todella haluan? Klassikoitakin julkaistaan enemmän kuin kukaan ehtii elämänsä aikana lukea, aiemmin niitä tuli yksi tai kaksi vuodessa. Katselen vierestä vain lievällä mielenkiinnolla, kun teinivuosinani himoitsemiani Arthur Macheneita ja Algernon Blackwoodeja tulee liukuhihnalta ulos. Sanoin eräälle kollegalleni, että koulutustasoa pitää laskea, että kirjoja ilmestyisi vähemmän. Tätä Petteri Orpon sinimustahallitus tuskin aivan miettii. (EDIT: Sittemmin ostin kyllä Abraxasin julkaiseman Blackwoodin novellikokoelman Panin puutarha, kun aloin tuntea huonoa omatuntoa ostamattomuudestani. Toisaalta rahat olivat varsinkin alkuvuodesta aivan loppu.)

Olen melkein koko urani ajan ollut jossain mielessä reunalla – tuolin tai kuilun. En ole koskaan tiennyt, mihin seuraavaksi ryhdyn tai varsinkaan miten sen rahoitan. Olen vain katsonut, mitä eteen tulee. On ollut ilo ja onni, että vastaan on tullut hulluja kustantajia, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen, jotka ovat rahoittaneet puuhastelujani. Puuhasteluillakin voi olla pysyvää arvoa. Oliko aiemmin tehty sellaista kirjaa kuin Tankki palaa!, johon keräsin TK-miesten ja muiden tekijöiden kirjoituksia sodasta? Olisiko ilman minua koskaan kaivettu esille Kari Suomalaisen rikostarinoita? Olisiko Harry Etelä vain nimi vanhoissa lehdissä, joita kukaan ei koskaan lue? Olisiko kukaan muu kirjoittanut suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa? Olen koko vuoden tehnyt suomalaisen seksikirjallisuuden historiaa – kuka muu muka sen olisi tehnyt? 

Kirjoitin Facebookissa, että vuoden 2023 kirjallisuuden kriisin suurimpia ilmentymiä on se, että hullut kustantamot ovat lopettaneet tai lopettamassa – tai vähentäneet niin paljon, ettei sekaan enää mahdu. Mutta kyllä kriisi näkyy ehdottomasti myös siinä, että tavalliset järkevät kustantamot ovat entistä tavallisempia ja järkevämpiä. On järkevämpää julkaista kirja neulomisesta kuin ammoin kuolleesta kirjailijasta. Kaunokirjalliseksi ajateltu esseehanke muokataan opaskirjaksi, jollaisia on tehty jo lukuisia. Ala pirstaloituu ja polarisoituu entisestään: muutamia kirjoja suitsutetaan niin paljon, että kaikki luulevat alalla menevän hyvin. Sitten ovat jossain kaukana ne kirjat, joita kirjailijat myyvät toisille kirjailijoille. Näitä taas nolottaa torjua myyntipuhe. Oravanpyörä pyörii. Kirjailijuus voi olla enää ura, ei ammatti, kirjoitti Esquire kuluvan vuoden marraskuussa. 

Tiedän kärjistäväni, mutta en voi oikein muutakaan. Toisaalta-toisaalta-puhe ei ole koskaan auttanut ketään. Tiedän myös, että tällaisen kirjoituksen perään pitäisi ehdottaa joitain korjaavia toimenpiteitä. Voin vain toivoa, että seuraava hallitus tämän nykyisen kammotuksen jälkeen laskee arvonlisäveroa ja palauttaa kirjastojen ostotuen, mutta yleensähän mitään kerran poistettua ei enää palauteta. Ääneenlukijoiden lainauskorvaus ei ainakaan laista enää katoa, eihän Bernerin taksilakiakaan ole lopullisesti korjattu. 

Toivoisin myös, että tavallisia lukevia ihmisiä syyllistettäisiin enemmän. Jos teitä todella kiinnostaa kotimaisen kirjallisuuden olemassaolo, ostakaa ja lukekaa painettuja kirjoja! Lakatkaa hehkuttamasta äänikirjoja ja sitä, kuinka korkealla olette kirjastojen varausjonoissa! Vähentäkää Netflixin katsomista ja kännykän räpläämistä! 

Runolehteni Blinkity Blank 1988-1997

Kuten olen täällä blogissa muutamaan kertaan maininnut, tein vuosina 1988-1997 omaa pientä runolehteä, jonka nimi oli Blinkity Blank. Nimen olin napannut kanadalaisen Norman McLarenin hienosta animaatioelokuvasta, jonka olen nähnyt useita kertoja, ensiksi Porin elokuvakerhossa, sitten ainakin Tampereen filkkareilla - ja viimeksi Pori Film Festivalilla, jonne sain valita muutamia elokuvia pari vuotta sitten (osoitus siitä, että lopulta palaa aina sinne, mistä lähti). 

Olen aina ollut ylpeä lehdestä ja pitänyt sen konseptista, vaikka minusta ei lopulta tullutkaan runoilijaa, niin kuin pitkään luulin. (Nykyisessä kirjallisessa tilanteessa en voi kuin sanoa, että hyvä, ettei minusta tullut runoilijaa: monipuolisena tietokirjailijana ja kustantajanakin on riittävän vaikea ansaita elantoaan.) Lehteä ilmestyi 20 virallista A5-kokoista numeroa, joiden lisäksi ilmestyi kaikenlaisia ylimääräisiä numeroita, yleensä pienemmässä A6-koossa, mutta jotkut olivat myös aanelosia; yksi taisi olla mikroskooppinen A7. (Alla olevassa listauksessa mainitaan, että olisin yrittänyt tehdä lehteä myös koossa A8, mutta ilmeisesti olen todennut hankkeen mahdottomaksi.)

Ideana oli melkein alusta saakka, että lehdissä olisi muutakin sisältöä kuin vain minun runojani. Kerran tai pari niissä oli jonkun ystäväni kirjoittamia runoja, mutta useimmiten mukana oli käännösrunoja, joita olin bongannut ja joita käytin käytännössä luvatta, tai sitten unohdettujen suomalaisten runoilijoiden esittelyjä. Näistä tuli sittemmin Kulttuurivihkoissa julkaistu juttusarja Pieniä laulajia, josta taas tuli aikanaan Unohdetut kirjailijat (joka taas johti jatko-osaan sekä teokseen Unohdettu Waltari). (Uudistetut painokset kirjoista ovat saatavilla BoD:n verkkokaupasta: tässä Unohdettuja kirjailijoita ja tässä Waltari.) 

Lehtien tekemiseen liittyy tietysti paljon anekdootteja: se, kun maksoin kaverilleni Kimmolle ensimmäisen numeron kopioinnista tarjoamalla hänelle Martinan halvimman eli kasvispizzan ja kun hän sai siitä ruokamyrkytyksen, se, kun sain itse nitoa lehteni porilaisessa kirjapainossa, jossa poljin alumiinilankaa niiteiksi syöttävää laitetta, se, kun yritin myydä lehtiä Rumban pienlehtipalstan kautta, se, kun lähetin yläasteen äidinkielenopettajalleni erikoisnumeron The Best of Blinkity Blank (jossa oli runoja numeroista 1-5) eikä hän ikinä vastannut mitään, se, kun gradun ohjaajanani toiminut Mikko Lehtonen kehui lehden nimeä jollekin kirjallisuustieteen seminaarin osallistujalle, se, kun tuleva kirjailija Jyrki Vainonen sanoi, että runot eivät ole huonoja, se, kun ystäväni Markku Lehtimäki käytti yhtä runoa jonkin metodikurssin kohdetekstinä ja joku oli sanonut, että se tuo mieleen Eeva-Liisa Mannerin runot, se, miten tuttavani Tarmo (oikea nimi Tarja) tajusi viimeisen numeron kannenkin jo nähdessään, että tämä on nyt se viimeinen numero... 

Nyt on vain käynyt niin, että olen hukannut oman Blinkity Blank -kokoelmani. Ne hävisivät muutossa, josta on kohta jo neljä vuotta aikaa, enkä ole niitä uudesta asunnostamme löytänyt. (Samassa katosivat myös ystäväni Arttu Mannisen kollaasitekniikalla tekemät lehdet, joita hän painatti 5-10 kappaleen painoksina saatuaan minulta jonkinlaisen innoituksen 80-luvun lopulla.) Tiedän, että hyvällä ystävälläni Simo Kuusisella on lehdet (hänellä on ehkä täydellisin kokoelma varhaisia Nummelinianaan kuuluvia pienpainatteita), ja kun kävin joulukuun alussa Porissa, poikkesin hänen luonaan ja pyysin saada nähdä kokoelmaa. Otin valokuvat viimeisessä Blinkity Blankissa olevasta "Blinkitografiasta", johon olin listannut ja ajoittanut kaikki BB:n ilmestyneet numerot, ja olen nyt kirjoittanut listauksen puhtaaksi; ne ovat tämän postauksen alimmaisena. Tein lehdistä kaksi havaintoa: olen jo tuolloin ollut kärsimätön, ehkä hiukan ADHD-henkinen kirjoittaja-julkaisija ja tehnyt paljon kaikenlaisia epävirallisia välinumeroita (ja sama meininki näyttää jatkuneen koko kirjailijan ja kustantajan urani aikana); olen jo tuolloin, alle 25-vuotiaana hahmottanut jotain järjestelyn ja jäsentelyn ideasta, viimeinen Blinkity Blank ei nimittäin koostunut sitä varten kirjoitetuista runoista, vaan olin valinnut parhaat runot lehdistä 15-19, ja lisäksi olin kaivanut esille runoja, jotka oli julkaistu muissa yhteyksissä, kuten Kulttuurivihkoissa tai Vapaa-ajattelijassa (johon tosiaan kirjoitin pari runoa ja ainakin yhden artikkelin 80-luvulla teini-ikäisenä). Kyse oli siis jo tuolloin jonkinlaisesta antologiasta. 

Simon kokoelmiin kuuluivat myös kolme yksittäiskappaleina tekemääni runovihkoa, joista tässä mukana kuvina yksi, nimeltään Viisi lyhyttä runoa. Runot ovat vuodelta 1997 ja edelleen mielestäni aika hyviä (toki osa kaipaisi pientä editointia). Juuri tämän saman ajan runoa joku kirjallisuudenopiskelija oli pitänyt Eeva-Liisa Manner -tyylisenä, eikä se varmasti kaukana olekaan totuudesta. Nykyään en osaa sanoa, millaisia runoja kirjoittaisin, koska luen niitä enää aika vähän. (Runot eivät ole alla samassa järjestyksessä kuin ne "kirjassa" ovat; lisäksi haluan pahoitella utuisia kuvia, en ole pystynyt ostamaan uutta kännykkää, vaikka kipeästi sellaisen tarvitsisin. Toivottavasti joku nyt tekstit tuosta kuitenkin saa luettua.) 

Paha vain, etten ottanut (samaisella kännykällä!) kuvia Blinkity Blankien kansista eikä minulla ole koneella kuin numeron 19 sinänsä minusta hauska kansi, jossa on Michel de Montaigne. Ensimmäisten lehtien kannet tein vain kirjoituskoneella niin että kannessa ei ollut muuta kuin tekstiä, mutta numerosta 7 alkaen niissä oli kuvakannet. Jokainen numero oli erilainen, ja lehden nimiökin vaihtui numerosta toiseen (äitini, joka piti pientä graafisen alan firmaa, teki minulle kaksi liuskaa erilaisia nimiöitä ja käytin niitä). Kuvia napsin vanhoista almanakoista, sarjakuvista ja kirjojen kansista. Pitänee joskus kuvata Simolla oleva kokoelma - viimeistään sitten kun perin sen itselleni! 

Blinkitografia eli Blinkity Blankit 1-20:  

Blinkity Blankeja tehtiin kahdeksan vuoden aikana tehty yhteensä 40 numeroa, lukuun ottamatta toisia painoksia (joita on tehty yksi, numero pre-14) ja uniikkikappaleita, joita on kolme. Näistä 40 numerosta 20 on varsinaisia numeroita, loput ovat näiden välissä tehtyjä pienempipainoksisia erikoisnumeroita. Kaikkiaan Blankeja on ”painettu” eli kopioitu 925 kappaletta.

Seuraavaan olen kerännyt kaikki Blinkity Blankit ja mainitsen kunkin kohdalla ilmestymisvuoden ja ajankohdan. Koska en koskaan laittanut mihinkään ylös mitään päivämääriä, ajankohdat ovat vähintäänkin summittaisia; osasta en ole edes varma. Poikkeuksen muodostaa numero 11,5, jonka kannessa komeilee päivämäärä 30.7.1992. Mainitsen myös kunkin numeron koon, painoksen määrän sekä kopiointipaikan. Kunkin lehden kohdalla mainitaan myös mahdollinen kirjoittajavieras sekä muita erityistietoja. Ensimmäisten numeroiden kohdalla olen käyttänyt merkintää ’Pori/Luvia’, mikä merkitsee sitä, että lehti on tehty Porissa, mutta kopioitu Luvialla (luokkatoverini Kimmo Ahon äidin kopiokoneella). Kysymysmerkki numeroiden 6–8 kohdalla tarkoittaa, etten enää muista, onko lehdet kopioitu Luvialla – on yhtä mahdollista, että ne on kopioitu jossain porilaisessa offsetpainossa. Muita kopiopaikkoja, joita käytin, olivat Porissa muistaakseni Antinkadulla sijainnut kirjapaino ja Tampereen yliopiston kopiopalvelu. Lisäksi tulostin pienipainoksisia lehtiä yliopiston mikroluokissa. (Alkuperäinen saateteksti Blinkity Blank 20:ssa. - Olen koettanut alle merkitä pöllimieni runojen suomentajat, mutta en ole jaksanut sen kummemmin tarkistaa. Pahoittelut tekijänoikeuksiin kajoamisesta, toiminta oli epäkaupallista eikä siinä useinkaan vaihdettu rahaa. Ensimmäiset lehdet olivat maksullisia ja lehti maksoi muistaakseni viisi markkaa, mutta jossain vaiheessa luovuin maksullisuudesta ja lahjoitin lehdet lukijoille. Samalla painosmäärä pieneni.)

 

Blinkity Blank 1. Kevät 1988, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Kimmo Aho. 50 kpl, joista 5 värillisi7. Koko A5.

Blinkity Blank 2. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, joista mahdollisesti 5 värillistä. A5.

Blinkity Blank 3. Syksy 1988, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joista mahdollisesti 5 värillistä. A5.

Blinkity Blank -esittelynumero. Kesä–syys 1988, Pori. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank 4. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, kaikki värillisiä. A5.

Blinkity Blank 5. Kevät 1989, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joissain kappaleissa värillisiä sivuja. A5.

Blinkity Blank 5bis. Kesä 1989, Pori. Kirjoittajavieraana Gunnar Björling. 5 kpl. A6.

(Tässä välissä ilmestyi uniikkikappaleina kaksi Blinkity Blank -ekstraa, joista toinen oli ns. hätäapu- ja toinen kaveriekstra. Ne ovat epämääräisen kokoisia ja yksityiskokoelmissa.)

Blinkity Blank 6. Syksy 1989, Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraina Rabbe Enckell ja Arttu Manninen. 50 kpl. A5.

Blinkity Blank 7. Talvi 1989–1990, Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraana Jacques Prevert. Ensimmäinen kuvakansi. 50 kpl. A5.

Blinkity Blank, 8. Kevät 1990 Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraana otteita teoksesta Suomalaisia vainajainpalvontamenoja. 50 kpl. A5.

The Best of Blinkity Blank. Kevät–kesä 1990, Pori. Kirjoittajavieraana ”vuoden 1968 lauseita”. 5 kpl. A4.

Blinkity Blankin suuri dadanumero. Syksy 1990, Pori/Tampere. Kirjoittajavieraana Tristan Tzara (käsinkirjoitettuna suttuna). 5 kpl. A4.

Blinkity Blank 8,5. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Jules Renard. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank 9. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Henri Michaux (suom. Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas), josta esittelytekstin kirjoittanut Simo Kuusinen. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 9½. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Robert Creeley (suom. Anselm Hollo?). 5 kpl. A6.

Blinkity Blankin pieni dadanumero. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Kurt Schwitters. 4 kpl. A4.

Blinkity Blankin pienempi dadanumero. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Pablo Picasso. 5 kpl. A6.

Blinkity Blankin pienin dadanumero. Kesä 1991, Tampere/Pori. Kirjoittajavieraana Hugo Ball. 10 kpl. A7.

Blinkity Blankin vieläkin pienempi dadanumero. Kesä 1991, Tampere/Pori. Uniikkikappale, yksityiskokoelmissa. A8.

Blinkity Blank 10. Talvi 1991–1992, Tampere/Pori. Kirjoittajavieraina August Ahlqvist ja Onni E. Helkiö. Suomalaisen runouden ja BB:n ensimmäinen juhlanumero. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 11. Kevät 1992, Tampere. Kirjoittajavieraana Nicanor Parra (suom. Matti Rossi?). 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 11,5. 30.7.1992, Tampere. ”The Worst of Blinkity Blank”. 10 kpl. A6.

Blinkity Blank 12. Syksy 1992, Tampere. Kirjoittajavieraina Jackson MacLow, Eugen Gomringer, Pierre ja Ilsa Garnier, Hansjörg Meyer. Konkreettisen runouden numero, mukana runoja dadanumeroista. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 13. Kevät 1993, Tampere. Kirjoittajavieraana Olli-Matti Ronimus. Tuntemattoman suomalaisen esittelyjen aloitus, epärunollisen runon manifesti. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 13,5. Kevät–kesä 1993, Tampere. Rocknumero, joka sisältää C-kasettina julkaistun Blinkity Blank Sound Supplementin, jolla ovat seuraavat kappaleet: Yuri: Union Sundown, Boppin’ Dylan, Exaggerate, Meat; National Panasonic Boys: Raju meininki päällä, Taten piikki, Rähjäiset pojat suistomaalta; Nazi-Petteri and the Lions: keikka Porin Riihikedon lukion kulttuuripäivillä keväällä 1990; The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet; The Paradise Boppers: Boppin’ Dylan; Twangsville: Immanuel Kant Blues. Ääniliitteen pituus n. 15 min. 10 kpl. A5. (Huom! BB Sound Supplement on nykyään kuultavissa täällä!)

Blinkity Blank 13,75. Kevät–kesä 1993, Tampere. Kirjoittajavieraina Antti, Samuli, Reija ja Anna runoilla porilaisen Cygnaeuksen ala-asteen 4B-luokan äitienpäiväjulkaisusta. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank pre-14. Syksy 1993, Tampere. Kirjoittajavieraana Paul Celan (suom. Jukka Koskelainen). 5 kpl, kaikki kappaleet keltaisia. A6.

Blinkity Blank pre-14. 2. numeroitu painos. 3 kpl, joista kaksi keltaisia, yksi punainen. Muutoin kuin edellä.

Blinkity Blank 14. Syksy 1993 – talvi 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Aarni Kouta. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 15. Kevät 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Väinö Putkonen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 35 kpl. A5.

The Best of Blinkity Blank 8–15. Kevät 1994, Tampere. 1. sarja: 20 numeroitua kpl. 2. sarja: 5 numeroita kpl. A5.

Blinkity Blankin perhe-erikoisnumero. Kesä 1994, Tampere. Kirjoittajavieraina Matti ja Matias Nummelin. 7 kpl. A6.

Blinkity Blank 16. Syksy 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Tolle Kaivola. 35 kpl. A5.

Blinkity Blank 17. Kevät 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana Hilja Liinamaa-Pärssinen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 18. Syksy 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana Eero Lyyvuo. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 18 in English language. Talvi 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Eero Lyyvuo (Talitiainen runoilijalle). Englanninkielinen pääkirjoitusta myöten, käännökset JN. Takakannessa kuva polkupyörän kardaanivedosta, ulkoasu muutoin sama kuin edellisessä. 11 kpl. (Tein lehden, kun tuli amerikkalaisen sähköpostituttavani Johnin kanssa asiasta puhetta, ja lähetin hänelle tekemäni käännösvihon.)

Blinkity Blank 19. Kevät–kesä 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Ritva Kapari. 25 kpl. A5.

Blinkity Blank post-19. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Aarno Peromies. 10 kpl. A6.

Blinkity Blank pre-20. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Tarmo Manelius. 10 kpl. A4.

Blinkity Blankin suuren dadanumeron paluu. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Seppo-Juhannus Tanninen. 7 kpl. A4.

Blinkity Blank 20. Kevät 1997, Tampere. Sisältää parhaat runot lehdistä 16–19 sekä lehtien ulkopuolisia runoja. Lisäksi Markku Soikkelin essee. Ilkka U. Pesämaan kansi. 50 kpl. A5.

Punainen Blinkity Blank. Kevät 1997, Tampere. 7 kpl (tieto epävarma). Koko epämääräinen, jokainen kappale uniikki. 

PS. Myöhempiä runojani voi lueskella tästä blogista, joka alkaa tosin vähän itselleni epätyypillisellä ajankohtaisrunolla. En ole näköjään moneen vuoteen säännöllisesti runoja tehnyt, ja tämänkin blogin tekstit ovat suodattamattomia ja editoimattomia. Joitain blogin runoja otin mukaan pieneen runovihkoon Kuninkaitteni unet, jonka tein ns. uudenvuoden kirjaksi muutama vuosi sitten. Siinä on ISBN-numero, mutta se ei ole ollut julkisessa myynnissä. 

PS2. Jos joku ei sattumalta sitä bibliografiasta huomannut, ns. rock-numeron mukana tullut ääniliite on kuultavissa SoundCloudissa täällä. 

Huomioita Mika Taanilan Film Reader -näyttelystä

Aboa Vetus Ars Novan näyttelyamanuenssi Niina Tanskanen pyysi minua vetämään yleisöopastuksen Mika Taanilan näyttelyyn Film Reader. Suostuin tietysti, koska en kovin helposti osaa sanoa "ei", ja museo oli joka tapauksessa maksamassa pienen palkkion hommasta. Kuitenkin jotain tiedän Taanilan urasta, koska hän oli Suomalaisen elokuvan festivaalin vieraana muutamia vuosia sitten, ja olen ollut hänen monista töistään innoissani, ennen kaikkea pitkästä elokuvasta Mannerlaatta, joka on tehty kokonaan ilman kameraa. Yleisöäkin oli, joskin tunsin paikallaolijoista 75 prosenttia. 

Kirjoitin muistiinpanoja Taanilan teoksista eilen 1.3. ollutta opastusta varten, ja ajattelin julkaista ne täällä, koska tuskin teen niistä mitään artikkelia. Siihen tietotaitoni ei ehkä riittäisi. Paikan päällä improvisoin joitain lisähuomioita ja kommentteja, mutta niitä en enää tähän tekstiin liittänyt, ja sama koskee myös opastusta seuranneen Niina Tanskasen lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Näyttely on joka tapauksessa mainio ja suosittelen sitä lämpimästi; se näkyy olevan auki enää tämän kuukauden, joten kannattaa kiirehtiä! 

Huomioita Mika Taanilan töistä 

laajemmin näyttelystä aluksi: 

- ajatuksena varmasti se, miten elokuvan ja kirjallisuuden väliset suhteet voidaan toteuttaa väärin: näyttelyssä Mika runtelee esimerkiksi fyysisiä elokuvakirjoja tai valmistelee elokuvan esityskuntoon niin ettei siitä voi käytännössä nähdä mitään

- Film Readerhan tarkoittaa esimerkiksi opaskirjaa jonkin ohjaajan tuotantoon, mutta se tarkoittaa myös lukupäätä, joka on oleellinen osa esittämiseen liittyvää teknologiaa, sitä ilman emme saa videosta kuvaa tai kasetista ääntä

- näyttelyssä Mika Taanila lukee elokuvia eri tavalla kuin ne on tarkoitettu hahmotettavaksi

- tässäkin kohtaa varmasti näkyy ajatus, joka toistuu näyttelyssä pyörivässä Erkki Kurenniemi -dokumentissa: taide on teknologian käyttämistä väärin, ja vain käyttämällä teknologiaa väärin voimme varmistaa, ettei teknologia hallitse meitä

- Taanila tässä näyttelyssä osoittaa, millä eri tavoilla elokuvaan liittyvää teknologiaa voi käyttää väärin: kaikki teokset liittyvät elokuvaan tai ovat elokuvaa, mutta eivät kuitenkaan ole elokuvaa siinä mielessä kuin se yleensä ajatellaan

- olen ottanut tähän opastukseen myös ideoita siitä, että Mika on kuratoinut esimerkiksi Oberhausenin filmijuhlille lyhytelokuvakatsauksia teemalla "film without film", elokuva ilman elokuvaa tai filmi ilman filmiä

- näyttelyn teoksissa näkyy myös ajatus siitä, että on olemassa the ideas of absent imagery, meditating with the blank screen and addressing the obscure mind-sets what I like to call “memory triggers”.

Muisti (2022)

- ensimmäisenä työ, joka valmistui kuulemma samaan aikaan kun näyttelyä ripustettiin: sivuja elokuva-aiheisesta kirjasta, jotka Taanila on leikannut irti ja asettanut siistiin riviin

- kirjassa on kysymyksiä elokuvista, joilla testataan, mitä katsoja niistä muistaa

- kysymyksissä on vähän leffavisan tyyliä, ehkä tällä teoksella Taanila on halunnut kuvata sitä, miten leffavisa toteuttaa "film without film" -ajatusta: elokuvista puhutaan intohimoisesti, mutta itse elokuvaa ei ole käsillä tai saatavilla

- teos olisi voinut hyötyä paremmasta valaistuksesta, mutta ehkä näin se tulee vielä salaperäisemmäksi, kun mitään ei näe, elokuva ei koskaan avaudu kunnolla, vaan se jää aina hämärään

Epäonnistunut tyhjyys. Paikka (2021)

- videoteos on tehty lämpökameralla, joka tallentaa Kruunuvuorenrannan rakennustyömaata

- käsikirjoittajana on Harry Salmenniemi, joka on viime vuosina noussut yhdeksi arvostetuimmista nykykirjailijoista, hän on jonkinlainen postmodernistinen tai jopa postpostmodernistinen nykyaikaa tallentava ja kommentoiva tekijä, joka pelaa tarkoituksellisen tyhjillä lauseilla, joissa ei tunnu olevan mitään selvää ajatusta, mutta jotka kuitenkin kuvaavat 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten elämää ja ajan henkeä, Zeitgeistia, tätä tyyliä jotkut ovat kuvanneet, tosin vain yksityisissä keskusteluissa, tekotaiteelliseksi

- Salmenniemen kanssa Mika Taanila on tehnyt myös elokuvan Mannerlaatta, joka aiemmin täällä näyttelyssä nähtiinkin

- tässä siitä sitaatti: ”Nyt makaan hotellissa valveilla, / tajuissani. ǀ Kun ajattelen matkaani, / on kuin muistaisin sen.”

- Salmenniemi on ollut tekemässä käsikirjoituksia muihinkin elokuviin, näiden lisäksi hän on tehnyt kässärin ainakin Kalle Nion elokuvaan Yön, joka esitettiin viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla, se näytettiin romahtaneelta kankaalta penkeiltä, joilla ei oikein voinut istua

Epäonnistunut tyhjyys. Aika (2021)

- tämä teos on tehty videoeditointiohjelmiston siirtymäefektien avulla, toisin sanoen esimerkiksi häivytysten eli feidausten avulla

- tämäkin on Salmenniemen kirjoittama

Ihminen ja tiede (2011)

- tässä on hyvä esimerkki siitä, miten Taanila käyttää teknologiaa väärin: teos on kokonaisuudessaan muistaakseni Yleisradion roskiksesta löytynyt 16 millin kela, jolla on Nobel-palkittujen tiedemiesten keskusteluja esittelevän tv-ohjelman suomenkielinen tekstitys, kuvia kelalla ei siis ole, pelkkää tekstiä, mikä luo kiinnostavan sillan Taanilan myöhempään pitkään elokuvaan Mannerlaatta, jossa on myös pitkiä jaksoja pelkkää tekstiä

- teos on muistutus siitä, miten arkaaiselta vanha tv-esitysten teknologia voi nykyään tuntua

- teos analysoi myös sitä, miten nopeaa ja jatkuvasti tulvivaa informaatiota pystyy käsittelemään

- ainoa mahdollisuus on astua riittävän kauas informaatiosta, ts. vasta kun projektori pysähtyy, voi huokaista

My Silence (2013)

- tämä on todennäköisesti näyttelyn laajin ja kunnianhimoisin teos, jos ei kokonaisia elokuvia lasketa mukaan

- teoksessa Mika on leikannut pois Louis Mallen elokuvasta Ilta Andren kanssa kaikki ne pätkät, joissa joku sanoo jotain, lisäksi "uusi" käsikirjoitus on luettavissa näyttelytilan seinillä

- elokuvan pituus on alun perin ollut 106 minuuttia, leikatun videoteoksen pituus 12 minuuttia 45 sekuntia

- taas käytetään teknologiaa väärin: Ilta Andren kanssa perustuu pelkästään puheelle, elokuvassa kaksi miestä keskustelee illallisen ääressä mitä monenlaisimmista asioista, mystiikasta, historiasta, teatterista, ihmisen roolista maan päällä

- olen itse kutsunut elokuvaa diipin baariselittämisen ensyklopediaksi, toinen miehistä on etulyöntiasemassa toiseen ja hän onkin teatteriohjaaja ja teatterinohjaaja, joka on ohjannut toisen miehen kirjoittamia näytelmiä, mutta tämä ei ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan mitään

- Mikan teos kommentoi tai ilkikurisesti kritisoi myös puheen ylivaltaa elokuvassa, jonka pitäisi monen mukaan olla ensisijaisesti visuaalinen taidemuoto: puhetta tulee yhden elokuvan aikana noin 90 prosenttia ajasta! 

- teoksen käsikirjoituksesta on valmistunut myös kirja, josta on siis kaikki dialogi pyyhitty pois. Jäljellä ovat vain henkilöiden nimet ennen repliikkiä ja toiminnan kuvaukset. Kirja on yhtä pitkä kuin alkuperäinen kirjaversio, jossa oli julkaistu elokuvan käsikirjoitus toiminnan kuvauksineen

- kirjan julkaisi Antti Nylénin pyörittämä taidekirjakustantamo Bokeh 100 kpl painoksena ja voin harmikseni sanoa, etten onnistunut kirjaa ostamaan, eikä sitä ole kokoelmiinsa näköjään hankkinut myöskään Turun kaupunginkirjasto tai näköjään mikään mukaan kirjasto 

- ehkä tämä sopii Taanilan ja Nylénin eetokseen, jossa teknologian lisäksi käytetään väärin myös kirjastolaitosta ja perinteistä kirjallisuuden maailmaa

Mustavalkoisia elokuvia (2013) 

- Väkivaltaisesti hajotettuja elokuvatallenteita esittävä sarja

- Taanila on itse kuvannut teosten tekemistä haastattelussa näin: 

"Niiden idea oli eräänlainen muistipeli. Valitsin hyllystäni VHS-kasetteja, joilla oli mustavalkoisia elokuvia. Koetin palauttaa mieleen niiden juonia, tarinoita ja tapahtumia. Useimmista muistin irrallisia kohtauksia, joistain vain musiikin tai näyttelijöiden kasvoja. Keksin projektin, jossa tuhosin näitä kasetteja yksitellen käyttämällä kuhunkin kasettiin metodia tai työkalua, jonka muistin – tai luulin muistavani – itse elokuvasta. Niinpä räjäytin Kiss Me Deadlyn uudenvuoden raketeilla, sulatin Häxanin avotulella, poltin Rooma – avoimen kaupungin liekinheittimellä, hakkasin paljain käsin Faster Pussycat, Kill! Kill!:in ja niin edelleen. Myös ampumarata West Shooters Club tuli tutuksi. He auttoivat minua ystävällisesti sessioissa, jotka vaativat käsiaseita tai haulikon. Keräsin sitten kasettien jämät kenkälaatikoihin ja vedostin niistä fotogrammeja suoraan paperille pimiössä."

- tässä nähdään mm. Häxan, Strait-Jacket (jossa muistaakseni tapetaan kirveellä), Kid Speed, joka lienee jokin mykkäkomedia eli ehkä kasetin päältä on ajettu autolla, The Incredible Shrinking Man (kasettia oli kuumennettu mikrossa, jotta siitä oli saatu elokuvan atomipilveä muistuttavaa pölyä), Honeymoon Killers, Silmät ilman kasvoja

Film Reader (2017)

- näissä teoksissa Taanila on käsitellyt elokuva-aiheisia kirjoja, joita hän on saanut ilmaiseksi muistaakseni KAVI:n eli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjaston poistohyllystä 

- mukana on klassisia elokuvakirjoja, kuten Baghin Paljastava silmä, tai ylipäätään klassista elokuvakulttuuria käsitteleviä elokuvia, kuten Marlene Dietrichin elämäkerta

- joissain tapauksissa, kuten Peter Gidalin Materialist Filmin tapauksessa, Taanila on kristallisoinut kirjassa käsiteltävän elokuvan, ohjaajan tai tyylin keskeisen idean, mutta pääsääntöisesti tässä jälleen käytetään teknologiaa väärin, kirjathan kuuluisi lukea; kirjat myös leikattu, kuten elokuvaa leikataan

- yksittäiset teokset ovat kuitenkin myös visuaalisesti kauniita

- mukana on myös yksi laaja elokuvahakuteos, jollaiset olivat aikoinaan yleisiä, kun helppoa tietoa ei muualta löytynyt: englantilaisen Leslie Halliwellin kokoama hakuteos, josta Taanila - tai kuulemma hänen poikansa! - on leikannut pois kaikki elokuvien nimet ja jäljellä ovat vain elokuvien juonikuviot, jotka näin näyttäytyvät erikoisessa, jopa surrealistisessa valossa

- uuden teoksen perusteella voisi pitää leffavisaa: tunnista elokuva juonisynopsiksen ja arvion perusteella

- Halliwelliahan kritisoitiin jo eläessään siitä, että hän arvosti eniten vanhaa Hollywood-elokuvaa ja varsinkin modernistinen elokuva jäi hänelle vieraaksi, olisi jännittävä kuulla, mitä hän sanoisi tällaisesta teoksesta

Maltan risti 

- tässä on todellinen film without film, sillä filmikelaan ja projektoriin perustuva teos on poistettu, koska sen toiminta oli epävarmaa filmin katkeillessa kuulemma päivittäin

- kyse oli 16 millin filmikelasta, joka pyöri projektorissa niin että siinä oli liikkeentunnistin, ja projektorista oli poistettu suljin, joka saa aikaan sen, että kuvat muodostavat mielikuvan liikkeestä, eli kun suljin oli poistettu, kankaalla eli seinässä näkyi vain epäselvää värillistä puuroa, josta ei erottunut mikään

- kun astui riittävän kauas projektorista, se lakkasi pyörimästä, jolloin saattoi nähdä ohikiitävän hetken ajan pysäytyskuvassa jonkin elokuvan ruudun

- kyse oli amerikkalaisen John Cassavetesin elokuvasta Love Streams, eli toisin sanoen kun Mika Taanila oli poistanut projektorista sulkimen, kankaalla alkoi näkyä suoranainen virta tai vuo eikä yksittäisiä kuvia, joista syntyy liikkeen vaikutelma

- sulkimen toinen nimi on Maltan risti ja sen patentoi vuonna 1900 saksalainen Oskar Messter, ja se muodostaa yhden pohjan maailmanlaajuiselle salaliitolle Theodore Roszakin romaanissa Flicker eli "välke"

Reflection of Fear (2021)

- samainen suljin on pääosassa myös teoksessa Reflection of Fear

- tässä strobon välke imitoi suljinta ja yhdestä liikkumattomasta kuvasta saadaan aikaan liikkeen vaikutelma

- katsoja on ikään kuin projektorin sisällä 

- still-kuva on ilmeisesti William Frakerin elokuvasta Reflection of Fear, pääosissa Sondra Locke ja Robert Shaw

Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)

- vuonna 2002 valmistunut dokumentti keksijä Erkki Kurenniemestä, joka on kehitellyt 1960-luvulta alkaen tietokoneisiin perustuvaa musiikkia ja tehnyt omia kokeellisia elokuviaan ja ollut mm. tekemässä M. A. Nummiselle Sähkökvartetti-nimistä laitetta

- Taanilan elokuvista yksi perinteisimpiä, mutta sisältönsä puolesta ei mitenkään tavanomainen 

- posthumanistinen elokuva: Kurenniemi toivoo, että fyysiset ruumiit lakkaavat olemasta, sielu on kuolematon software, ruumis on kuolevainen hardware

- posthumanismi = film without film, ajatus elokuvasta riittää, ei tarvita kokonaista elokuvaa

- kertooko tämän elokuvan perinteisyys siitä, että Taanila on siirtynyt tuotannossaan poispäin humanistisesta elokuvasta ja muu näyttely edustaa posthumanismia, ts. elokuvaa ilman elokuvaa? 

- Tulevaisuus tehty noin 90-prosenttisesti arkistomateriaalista, uutta ovat vain kuvat Kurenniemestä ajelemassa autollaan öisessä Helsingissä ja katsomassa omaa televisiotaan ja vanhoja videoitaan = sekin on melkein elokuva ilman elokuvaa (Taanilahan on toisaalla kuvannut, että elokuvan tekeminen ilman kameraa on monotonisuudessaan viehättävää)

- myös elektroninen musiikki on musiikkia ilman musiikkia, sillä se on softwarea, soittimilla soitettu musiikki on fyysistä, hardwarea

- elokuvassa esiintyy myös lohdullinen ajatus: niin kauan kuin voimme käyttää teknologiaa väärin, teknologia ei voi hallita meitä -> ajankohtainen ajatus keinoälyn aikakaudella, meidän on ikään kuin pakko käyttää keinoälyä väärin ja juksata sitä

- Kurenniemi haaveilee, että hänen tulevaisuuteen suuntautuva videokirjeensä (jossa on muutama tyyppi joko kännissä tai aineissa) nähdään kokonaan vuonna 2048, kuinka moni meistä aikoo olla todistamassa sitä? 

- aiemmin samalla paikalla on esitetty Taanilan ja Harry Salmenniemen elokuvaa Mannerlaatta, joka on todellinen posthumanistinen elokuva, se on tehty kokonaan ilman kameraa, pelkästään kopiokoneella kopioimalla erilaisia matkustamiseen liittyviä visuaalisia materiaaleja sekä Salmenniemen tekstiä, joka taas käsittelee matkustamiseen liittyvää paikattomuuden ja ruumiittomuuden tunnetta, ts. kaksi elokuvaa kertovat vahvasti Taanilan tuotannon siirtymisestä kohti posthumanismia

- elokuvakamera = ihmisen silmä, posthumanistinen elokuva tehdään ilman kameraa

- varta vasten kuvattava elokuva on hardwarea, found film on softwarea

uusimpia fotogrammeja ja ilmivedoksia

- Sisäkuvia-sarjan (2021) teoksissa valoherkän paperin päällä on liikuteltu elokuvantekijän välineistöä. 

- Ulkokuvia -sarjan (2021) ilmivedokset ovat tuntikausia kestävän valotuksen tuloksia.

- tällaisissa teoksissa tekotapa on tärkeämpi kuin visuaalinen lopputulos

Puhdistusnauhat (2015)

- imuroitaessa syntyneitä ääniä käsittävä ja manipuloiva nauhateos

- vanhentunut teknologia, jota jälleen käytetään väärin

Kiila: Verbranntes Land (2002)

- kyse lienee näyttelyn vanhimmasta teoksesta, jos ei Kurenniemi-dokkaria lasketa

- Kiila-yhtyeen biisi; Kiila oli ulvilalaisten kaverusten Niko-Matti Ahden ja Sami Sänpäkkilän yhteinen kokeellisen musiikin projekti, jossa on yhdistelty erilaisia vaikutteita 

- Sänpäkkilä perusti myöhemmin levy-yhtiö Fonal Recordsin ja on tehnyt paljon erilaisia musiikkivideoita ja erilaisia elokuva- ja videoprojekteja

- kummatkin projektit olivat osa 2000-luvun alussa noussutta kokeellisen kevyen musiikin (jos näin nyt voi sanoa, kyse ei kuitenkaan konserttimusiikista eikä esim. jazzista) ja videotaiteen buumia

- videona toimii täydellinen found object tai objet trouvee eli ns. readymade, valistuskäyttöön tehty vhs-kasetti siitä, miten vhs-kasetti toimii ja miten se huononee kopioitaessa kasetilta toiselle

- vaikutelma on koominen, mutta tarkkaan harkitun oloinen, aivan kuin Taanila olisi oikeasti tehnyt videon juuri näin, vaikka hän on vain yhdistänyt valmiin kasetin ja biisin, vaikutelma on kuin olisi tehty alun perinkin videotaidetta, vaikka oikeasti vasta Taanila on tehnyt opastusvideosta videotaidetta

- lisäksi kuvaan tulee myös koomisia pätkiä vanhoista mainoksista tai niiden kuvauksista

- vaikutelma on paikoitellen myös uhkaava, kun äänimaisema muuttuu aggressiivisemmaksi ja videolla näkyy esim. kuva siitä, milloin videon lähettämä signaali on hyvä, milloin huono

- vaikutelman koomisuus liittyy myös siihen, että vhs-kuva on 2020-luvulla oikeasti jo todella huonon näköinen, ja silti sitä esitellään kuin se olisi kehityksen kärkeä -- niin kuin se tietysti olikin, mutta ajat muuttuvat

- vhs-kuva näyttää tietysti nykyään myös kotikutoiselta ja jotenkin käppäiseltä, joten se voi vedota tekstuuriltaan sellaisiin nykykatsojiin, jotka ovat kyllästyneet elokuvateatterien ja suoratoiston digitaaliseen sileyteen

- jos teoksen haluaa nähdä kokonaan, se löytyy netistä osana laajempaa kokonaisuutta Fonal Recordsin nettisivuilta Contemporaries

Mies oli käyttämättä Facebookia kahden kuukauden ajan - tuloksena uskomaton muodonmuutos!

Olen tänä keväänä tehnyt ihmiskoetta: en ole käyttänyt tai ainakin olen koettanut olla käyttämättä Facebookia yli kahden kuukauden ajan. Sitä ennen olin niin tarmokas somettaja, että monet naureskelivat minulle: "Sulla on aika paljon asiaa", "Aina kun tulen Facebookiin, näen vain Jurin ja XXX:n päivityksiä" (tästä on kyllä jo vuosia), "Miten sä ehdit tekemään mitään muuta?" ja niin edelleen. En tiedä, oliko kyse suoranaisesta addiktiosta, mutta facebookkaamisen lopettaminen tuntui jännittävältä ja ristiriitaiselta. 

Miksi sitten lopetin? Siihen oli monia syitä ja lisäksi lopettamisesta oli monia seurauksia. Koetan niitä seuraavassa vähän avata. 

Minulla on ollut univaikeuksia jo pitkään, itse asiassa useita vuosia. Joskus en saa illalla nukahdettua, joskus taas herään aamuyöllä enkä saa uudestaan unen päästä kiinni. Tässä on monia tekijöitä, joista ääni- ja kosketusherkkyys ovat vain joitain yksittäisiä. (Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, meillä on makuuhuoneessa pimennysverhot ja luen aina kirjaa ennen kuin rupean nukkumaan. Vaimo käyttää kuorsausliuskoja ja olemme nyt koettaneet pitää makuuhuonetta viileämpänä, mistä vaimo tosin vähän kärsii.) 

Olen käyttänyt paljon Zopinoxia, josta ei tunnu olevan kauheasti haittoja, paitsi aamuisin paha maku suussa, hikoilua ja lievää kärttyisyyttä (no, olihan siinä niitä). Olen joka tapauksessa pärjännyt puolikkaalla pillerillä melkein koko ajan kaikkien näiden vuosien ajan (jossain haastattelussa joku nainen sanoi, että ottaa viisi Zopinoxia että saa nukuttua!). Lääkäri oli kuitenkin Zopinoxin käytöstä sen verran huolissaan ("haluatko dementoitua ennen vaimoasi?"), että määräsi minulle Mirtatsapiinia. Olin sitä aiemmin käyttänyt kerran, mutta kokenut vaikutukset sen verran epämiellyttäväksi, että olin vienyt lääkkeen takaisin apteekkiin. Nyt uskoin - tai ainakin halusin uskoa - lääkäriä, joka sanoi, että lääkkeen vaikutukset tasaantuvat ennen pitkää. Lisäksi eräs dj-hommia tekevä ystäväni oli kertonut, että hän saa aamuöisin nukuttua Mirtatsapiinin neljänneksellä. Juuri sellaista annosta lääkäri minullekin suositteli, joten hankin pillerinpuolittajan. Toimihan se. Muistan, että ensimmäisenä yönä - oli viikonloppu ja sai nukkua pitkään - nukuin todella sikeästi. Heräsin aamulla tyytyväisen raukeana - mutta raukeus ei koskaan lakannut. Se vain jatkui ja jatkui. 

Kestin vain muutaman yön. Koin oloni koko ajan täysin masentuneeksi, kaikki tuntui turhalta. Tiedän, että tämä on Mirtatsapiinin normaali sivuvaikutus (kysehän on masennuslääkkeestä, joilla on usein juuri tällainen vaikutus ennen kuin lääke lopullisesti alkaa vaikuttaa), mutta en yksinkertaisesti kestänyt sitä. Jonkinlainen päätepiste tuli, kun minun olisi pitänyt lähteä lääkärin niin ikään määräämään uniapneatestiin. Sain paniikkikohtauksen enkä pystynyt menemään sairaalaan. Sain sentään soitettua sinne ja peruttua opastuksen. (Tällä hetkellä odottelen uutta aikaa, joka on toukokuussa.) 

Silloin viimeistään tuli olo, että asialle pitää tehdä jotain. Mietin, mitä elämässäni on liikaa, ja päätin, että voisin kokeilla olla ilman sosiaalista mediaa, varsinkin Facebookia. (Twitteristä olen häipynyt jo vuosia sitten, samoin LinkedInistä. Ilmankos tunnettuuteni on laskenut.) Samana iltana, kohtauksesta selvittyäni, olin räpläämättä kännykkää, ja kävin myös pitkähköllä kävelyllä. Nukuin hyvin ilman unilääkettä. Olin saman tien paremmalla tuulella, oli kuin en olisi koskaan tuntenutkaan niitä turhuuden ja olemattomuuden tunteita, joista olin muutaman päivän ajan kärsinyt. 

Päätin jatkaa kokeilua, tosin kirjoitin asiasta Facebookiin (pyysin ihmisiä olemaan kommentoimatta päivitystä, ettei minun tarvitsisi miettiä, mitähän joku nyt taas sanoo). Facebookin lopettaminen ei muuten ole aivan helppoa, jos on esimerkiksi joidenkin ryhmien ylläpitäjä - siihen työhön piti löytää sijaiset. Onneksi se sujui vaivattomasti. Lisäksi minun piti tehdä kustantamolleni Helmivyölle ajoitettua päivityksiä, kun uusia kirjoja ilmestyi alkukeväällä niin paljon. 

Aloitin myös päiväkirjan. Olin kyllä tiennyt ennenkin, että moni kirjoittaa huolensa ja mietteensä ylös ennen nukkumaanmenoa, mutta en ollut koskaan kokeillut sitä. Sattumalta juuri näihin aikoihin huomasin Facebookissa, kun eräs tuttu kirjoitti tekevänsä juuri näin: vartti kirjoittamista päivässä ja uni maistuu. Päätin kokeilla samaa ja se toimi. Olenkin jatkanut päiväkirjan pitämistä koko tämän kahden kuukauden ajan (olen kirjoittanut käsin ja huomannut, että käsialani on nykyään aivan karmea). En ole juuri heräillyt pohtimaan keskeneräisiä työasioita, ja olen onnistunut yöllä herätessänikin pitämään ajatukseni aisoissa ja nukahtamaan uudestaan ilman unilääkettä. 

En ole aivan johdonmukaisesti pitänyt kiinni facebookittomuudesta. Kun Boris Hurtta kuoli tapaturmaisesti helmikuun alussa, katkaisin lakkoni ja tein aiheesta päivityksen, sen verran tärkeältä asialta suurmiehen kuolema tuntui. Pari kertaa olen tehnyt Helmivyön päivityksiä, jonkun kerran tein pari muuta työaiheista päivitystä. Nyt olen viikon ajan tehnyt muutamia päivityksiä parissa työhön liittyvässä ryhmässä, mutta en ole osallistunut keskusteluihin enkä varsinkaan ole tehnyt omia päivityksiä. 

Yhden asian olen selvästi huomannut: olen ollut paljon vähemmän väsyneempi kuin aiemmin. Talvella saatoin normaalin työpäivän jälkeen olla aivan poikki, ja minun on pitänyt maata sohvalla puoli tuntia ennen kuin olen esimerkiksi jaksanut tehdä ruokaa perheelle. Ihan kuin happi olisi loppunut. Tämä katkesi kuin veitsellä leikaten samalla kun lopetin Facebookin. Nyt on helppo uskoa, että jokainen kiihkeä ketju, johon on osallistunut useilla kommenteilla, vie ihmisestä puhdin pois. Miten te jaksatte, tekee mieli kysyä. Oikeastaan koko Facebookin ajatus tuntuu nyt täysin uuvuttavalta: koko ajan pitää olla varuillaan, koska tahansa voi mennä ohi joku tärkeä keskustelu tai linkki tai bloggaus ja koska tahansa pitää olla valmis sanomaan mielipiteensä jostain kulloinkin tärkeästä asiasta ja koska tahansa pitää pystyä jakamaan jokin hauska meemi tai kuva. Nyt tuntuu siltä, etten enää jaksaisi. Tai edes viitsisi. Asia tuntuu täysin yhdentekevältä. 

Toki voi sanoa, että omaa Facebookin käyttöään voi rajoittaa. Ei ole pakko olla jotain mieltä jostain eikä mielipidettään tarvitse toitottaa julki. Tämä on totta kai totta, mutta Facebookissa on jotain syvästi addiktoivaa, joka korostaa juuri tähän liittyviä haitallisia piirteitä, varsinkin kun uskon, että saisin ADHD-diagnoosin (yhdellä perheenjäsenelläni on diagnosoitu ADHD, ja luulen, että piirre kulkee suvussa). Jokin uutisvirrassa pakottaa ottamaan kantaa, puhumaan silloinkin kun ei tarvitsisi. Facebookin addiktoivat piirteet - tykkäykset, kommentien, kommentien tykkäykset, reaktionappulat - ovat todella koukuttavia, ja olen kateellinen ihmiselle, joka pystyy sanomaan, ettei niistä välitä. 

Pystyin todella hyvin keskittymään töihini ensimmäisen kuukauden ajan. Kirjoitin suuren osan tulevaa kirjaani Pulpografia Eroticaa, ja kun luin siihen liittyviä hakuteoksia, sain idean käydä läpi toista keskeneräistä samanaiheista teosta, ja muokkasinkin sen johdantoartikkelia ja sain myös järjesteltyä käsikirjoitusta järkevämpään suuntaan. Lisäksi pystyin edistämään joitain muita Helmivyölle suunnittelemiani keskeneräisiä opuksia. Tajusin olevani onnellinen, kun saan puuhailla tällaista kaukana maailman kuohuista. Ei tarvinnut olla mitään mieltä mistään. 

Nyttemmin keskeneräisiä ja vähän hankaliakin töitä on kertynyt niin, että univaikeudet ovat tulleet takaisin. Teen aivan liikaa erilaisia hommia, se ei voi olla näkymättä muussa olossani. Olen koettanut pitää työpäivät järkevän kokoisina enkä juuri tee ilta- tai viikonlopputöitä, mutta Luojan kiitos, olen osannut pysyä poissa Facebookista! 

Kyse on ollut myös itsetutkiskelusta. Monet pitävät minua, suurelta osin Facebook-käytökseni takia, jotenkin äkkipikaisena ihmisenä, mitä olen usein ihmetellyt, kun järkevissä ympyröissä koetan aina käyttäytyä asiallisesti kaikkia kohtaan, ja mielestäni usein onnistunkin siinä. Olen joka tapauksessa tajunnut, että Facebookissa on piirteitä, jotka saavat vereni kuohahtamaan helposti. Ne liittyvät selvästi johonkin piirteeseen luonteessani (sekin asettuu johonkin kohtaan autismin kirjoa), sillä minun on joskus vaikea olla tulkitsematta kommentteja kirjaimellisesti. (Tämä näkyy joskus myös elävässä elämässä, minkä takia jotkut pitävät minua tosikkona ja ovat myös olleet auliita kertomaan sen.) En aina osaa erottaa ystävällismielistä naljailua oikeasta vittuilusta, minkä monet ovat saaneet huomata. Olen suuttunut kommenteista, jotka jonkun muun mielestä olisivat vain hassuja läppiä. 

Lisäksi olen tajunnut, että kärsin nauretuksi tulemisen pelosta (olen mielestäni nähnyt tälle jonkin hienon nimen, mutta en nyt löydä sitä), ja sen paradoksaalisena kääntöpuolena on tarve provosoida, sanoa jotain tarkoituksellisen typerää tai esimerkiksi irvistellä kuvissa (minusta on hyvin vähän kuvia, joissa en pelleile), ja sitten niille kuville saatetaan nauraa - enkä osaa tulkita sitä muuten kuin kirjaimellisesti. Moni taas tuntuu luulevan, että kun pelleilen, hyväksyn samalla itseeni kohdistuvan naurun ja pilkan. Olen kyllä vilpittömästi pahoillani suuttumisistani, mutta joskus tuntuu, että tätä naljailua osuu omalle kohdalleni enemmän kuin toisille - kyse voi toki olla perspektiiviharhastakin, jotkuthan naljailevat kaikelle, mikä liikkuu. 

Lisäksi on tällaisia aivan triviaaleilta tuntuvia asioita, joita väkisinkin miettii: "Miksei se vastaa, vaikka laitoin ihan järkevän viestin?" "Miksei tuo muuten enää kommentoi päivityksiäni, onkohan se piilottanut minut, mitä olen tehnyt?" "Minkähän takia tuo poisti minut kavereistaan?" Olen myös joskus huomannut kadehtivani seiniä, joilla käydään hienoja keskusteluja. Toki niitä on joskus ollut omallakin seinälläni. Tietysti omien päivitystensä laatua voisi pohtia tarkemmin - mutta miksi?   

Oli miten oli, olen myös huomannut, että esimerkiksi ruoanlaitolle on nyt aivan valtavasti tilaa, kun ei pastaveden kiehumaan laittamisen ja suolan kaapista etsimisen välissä pysähdykään lukemaan uusia kommentteja. Olen jopa tehnyt joitain uusia ruokia, joiden reseptit olen aktiivisesti etsinyt! Olen myös katsonut enemmän elokuvia ja muita ohjelmia (katsoin esimerkiksi kaikki jaksot Peter von Baghin Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta käsittelevistä dokumenttisarjoista, kun satuin ne vanhoilla vhs-kaseteilla saamaan). Tein myös paluun bloggaamiseen: olen pitänyt vuosia myös työaiheista englanninkielistä blogia Pulpettia, johon innostuin tekemään useita Pulpografia Eroticaan liittyviä postauksia. Olisin voinut enemmänkin tehdä kaikenlaista. Laihtunut en sentään ole, vaikka periaatteessa olisin voinut käyttää kaiken tämän ylimääräisen ajan liikunnan harrastamiseen. Senkin voin kertoa, että aloitimme parin ystävän kanssa etävisailuperinteen: olemme suunnitelleet omia kysymyksiä ja pitäneet visaa Google Meetissä. Se on ollut hauskaa ja korvannut jonkin verran sitä, että koronan takia perinteinen leffavisa on ollut tauolla. 

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi työasioissa palata Facebookiin. Sen voisi tehdä niin että teen vain jonkin oman päivityksen enkä jää selaamaan muuta uutisvirtaa. Jotkut tuntuvat pärjäävän näin aivan hyvin, mutta siltikin pitäisi kytätä kommentteja. Ainakin pitäisi rajoittaa asioita, joita virrassa tulee vastaan. Pitäisikö esimerkiksi poistaa kaikki roikkuvat ystäväpyynnöt? Olen joskus tehnyt tilistäni ns. seurattavan, jolloin julkisia postauksiani voi lukea ilman että minua tarvitsee pyytää kaveriksi. Kannattaisiko se ominaisuus lakkauttaa? Paljonko minulla menee energiaa päivässä siihen, että mietin, mikä päivitys kulloinkin kannattaisi tehdä julkiseksi? Joillakinhan kaikki postaukset ovat julkisia, itse en sellaiseen pystyisi. Riitti kun kirjailijasivullani on kommentoinut sapekkaasti joku arkkikonservatiivi, joka onneksi lopulta lopetti. 

Pitäisi myös erota kaikenlaisista ryhmistä, joihin on tullut liittyneeksi, ja lisäksi pitäisi lakata seuraamasta joitain aktiivisia sivuja, joiden postauksista uutisvirta täyttyy. Tarvitsenko jokaista kommenttia jokaisesta persujen generoimasta somekohusta tai jokaista nokkeluutta Saska Saarikosken typeristä kolumneista? Fanittamani tutkija ja vasemmistopoliitikko Minja Koskela analysoi hyvin näitä someajan poliittisia kohuja, joihin on täysin mahdoton reagoida järkevästi tai produktiivisesti, kannattaa lukea täältä. Toisaalta mietin aivan arkisesti myös, että olisi kiva kuulla ihmisten elämästä tai jakaa asioita omasta elämästään. Toisaalta mietin myös, ketä kiinnostaa. Onko kenelläkään ollut ikävä? Varmasti moni ei edes huomaa, etten ole tehnyt juuri lainkaan päivityksiä kahteen kuukauteen. ("Oletko ollut poissa?") Lisäksi on usein järkevämpää kertoa mieltä painavista asioista jollekin läheiselleen, kuten vaimolleen. Välillä tietysti tulee tilanteita, joista olisi hauska kertoa Facebookissa (kuten eilen, kun hain levennettävän sormuksen kultasepänliikkeestä, ja kuulin kun myyjä sanoi toiselle asiakkaalle: "Koru on traditionaalisesti perinteinen lahja"). 

Mitä voin hävitä, jos en jatka facebookkausta? Olen hyvien ystävieni ja kollegoideni Vesa Sisätön ja Ville Hännisen kanssa suunnittelemassa uutta kirjaa, ja Vesa ehdotti, että siihen voisi saada hyvää materiaalia Facebook-ryhmissä. "I'm through with joukkoistaminen", sanoin. En ole oikeasti ihan varma, jaksanko enää jotain 125 kommentin ketjua johonkin kysymykseen ("sanokaas hyviä suomalaisia kirjoja", "mitä katsoisin Netflixistä, suosituksia?", "missä syödä Kannuksessa?", "onko Hankasalmella intersektionaalisten feministien toimintaryhmiä?"). Totta kyllä, keskiviikkona selasin feediä jonkin aikaa ja luin yhdeltä seinältä mainion postauksen ja hauskoja kommentteja, ja mietin, että olisipa hauska olla osa tätä, edes yhden tykkäyksen verran. En kuitenkaan reagoinut mihinkään, vaikka jonkin kommentin lukiessani naurahdin jopa ääneen. 

Olen huomannut, että kun olen viime aikoina avannut Facebookin, minua on jännittänyt. Ehkä se on samanlainen tunne kuin entisellä tupakoitsijalla, joka näkee jossain tupakka-askin. Tuntuu typerältä, että tällainen palvelu on näin tärkeässä asemassa elämässäni, että se määrää nukkumiseni, jaksamiseni, aikatauluni, ihmissuhteeni. Joku voi tietysti sanoa: "Get a life", mutta niinhän minä teenkin. 

PS. Tähän kirjoitukseen liittyy sellainen ristiriita, etten tiedä, jaanko sen Facebookissa vai en. En jaksaisi tarkkailla kommentteja. Ehkä pyydän vaimoa jakamaan tekstin, mutta sitten kyselen häneltä, mitä ihmiset ovat sanoneet. Olisi kai meillä muutakin puhuttavaa. 

EDIT: korjattu lääkkeen nimeä. Aiemmin tekstissä mainittu lääke oli Sumatriptan, joka on migreeni-, ei masennuslääke. Tämä oli puhdas alitajuinen huolimattomuusvirhe, koska perheessä käytetään myös Sumatriptania ja siitä oli käyty keskustelua samoihin aikoihin, kun blogitekstiä kirjoitin.

Sisällissodan ääniä: mitä opin itse sodasta

Kirjani Sisällissodan ääniä ilmestyi Suomen sisällissodan satavuotismuistovuonna. Se oli melkein tilausteos, kirjamessuilla Art Housen kustannuspäällikölle heittämäni ideanpoikasen perusteella tehty. Tietoni sisällissodasta aiemmin olivat olleet ehkä sattumanvaraisia, mutta ehkä näkemykseni nyt kirjan valmistuttua on tarkentunut. Sen verran monisyinen asia on kuitenkin kyseessä, että mitään yksittäistä totuutta siitä ei voi nähdäkseni olla. Paljon jää epäselväksi aina hamaan tulevaisuuteen.

Mistään juhlinnasta ei vuonna 2018 ole voinut puhua, sillä kyse on tapahtumaketjusta, jossa suomalaiset tappoivat lähes 40 000 toista suomalaista. On puhuttu veljessodasta, joka on tietysti harhaanjohtava termi, koska sotaan osallistui paljon myös naissotilaita, varsinkin punaisten puolella, mutta se korostaa kuitenkin tapahtuman traagisuutta: veli veljeä vastaan... Se on myös raamatullinen termi, kuin jokin perisynnin kaltainen olisi saanut suomalaiset tappamaan toisiaan.

Termejä on paljon muitakin: punakapina, vallankumous, vapaussota. Kaikki ovat poliittisesti monella tapaa latautuneita eikä niitä enää juuri käytetä. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja varsinkin poliittinen vasemmisto on lakannut puhumasta kapinasta ja vallankumouksesta, vaikka niistä nimenomaan oli kyse, yrityksestä saada itselle yhteiskunnallinen valta sotilaallisten toimenpiteiden avulla. Toisaalta termeissä on myös uhittelua ja ylpeyttä siitä, mitä tehtiin. Sotaan lähdettiin oman ja oman yhteiskuntaluokan vapauden puolesta, sikäli vasemmistokin voisi puhua vapaussodasta.

Termi on kuitenkin vakiintunut nimenomaan oikeiston omaisuudeksi. Vapaus on vapautta ennen kaikkea Venäjän vallasta, mutta ennen kaikkea Suomen kansallista itsenäisyyttä. Samalla termillä korostetaan sitä, että punakaarteja estettiin liittämästä Suomea tuoreen kommunistisen valtion Neuvosto-Venäjän oheen. Tämähän on tietysti jossittelua: emme voi tietää, olisiko Suomi liittynyt Neuvosto-Venäjään eli siis myöhemmin Neuvostoliittoon.

Toisaalta bolshevismiin nimenomaan kuului ajatus, että kansallisvaltiot lakkaavat olemasta tietyssä vaiheessa sosialismia, jolloin Suomikin olisi ajautunut ennen pitkää osaksi yhtä suurta neuvostovaltiota - toisin sanoen Neuvostoliittoa, jota johdettiin diktatorisesti ja verisesti.

Turun Sanomissa ollut
Jouko Grönholmin arvostelu

Olen itse vasemmistolainen ja suhtaudun sangen empaattisesti sisällissodan hävinneeseen osapuoleen eli punaisiin. Koen heidän tappionsa ja heihin sodan jälkeen kohdistetut toimenpiteet traagisina. Punaisen puolen näkemykset ovat minusta usein oikeita, tarkkoja analyyseja siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun alussa tapahtui, vaikka osassa puheenvuoroja näkyykin karkea tyyli, jota nykyään ehkä nimitettäisiin vihapuheeksi. Ymmärrän joka tapauksessa sen, että aseisiin tartuttiin ympäri maata. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella, että on hyvä, että punaiset eivät voittaneet sotaa. Olen alkanut ajatella, että vallankumouksen yrittäminen, sisällissotaan ryhtyminen oli virhe. Olen alkanut ajatella, että yhteiskunnalliset uudistukset olisi pitänyt hoitaa äänestämällä ja parlamentaarisesti. Toki tilanne vuonna 1917 on varmasti näyttänyt siltä, että parlamentaarista tietä ei päästä etenemään, merkittävä osa porvaristoa oli kuitenkin sen kannalla, että Suomi jää osaksi Venäjää.

Tätä asiaa voisi jossitella varmasti loputtomiin. Me emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet tai jos vallankumousta olisi yritetty äänestämällä. Jossittelun ketju on myös loputon: entäs jos Saksa olisikin pärjännyt ensimmäisessä maailmansodassa paremmin ja Suomeen olisi saatu Hessenin prinssi kuninkaaksi, niin kuin vuonna 1918 kaavailtiin? Suomi olisi ollut monella tapaa Saksan vasallivaltio, ja saksalaiset suurfirmat olisivat päässeet hyötymään Suomen luonnonvaroista. Mene ja tiedä, ehkä natsit eivät samalla olisi nousseet Saksassa, koska kuitenkin hyötyivät ensimmäisen maailmansodan traagisesta lopputuloksesta.

Tai jos äänestämällä luotu sosialidemokratia olisi lopulta paljastunut hauraaksi eikä olisi kestänyt äärioikeistolaistumisen painetta niinkään hyvin kuin nyt kesti? Jos Suomesta olisi 1930-luvulla vielä selvemmin tullut fasistinen valtio? Tai olisiko parlamentaarinen sosialidemokratia voinut estää Neuvostoliiton hyökkäyksen?

Kuten sanottu, tätä voi jatkaa loputtomiin. Onko jossittelusta hyötyä? Ainakin voimme pitää sen avulla yllä utopioita, ajatusta siitä, että yhteiskunnan ei tarvitse olla tällainen. Suomalaiset sosialidemokraatit lähtivät 1910-luvun lopulla rakentamaan maata, jonka piti oleman vapaampi ja tasa-arvoisempi - se ei ole huono ajatus edelleenkään aikana, jolloin vapaus ja tasa-arvo tuntuvat jatkuvasti olevan vaarassa.

(Yllä oleva perustuu suurelta osin Joensuussa helmikuussa 2018 pitämääni esitelmään. Tämän osuuden jälkeen siirryin esittelemään kirjaa ja siinä olevia tekstinäytteitä, mutta jälkimmäinen osuus esitelmästä perustui niin paljon olemassa olevaan kirjaan, että sitä on turha tässä toistaa. Muistutan vielä kirjan Facebook-sivusta, jolla julkaistaan lähinnä kirjasta pois jäänyttä aineistoa.)

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):