Olen hiukan häpeissäni: lupasin jo ainakin kaksi kuukautta sitten Kiiltomato-verkkolehden päätoimittaja Karo Hämäläiselle, että arvioisin Tommi Melenderin esseekokoelman Yhden hengen orgiat. No, nyt olen viimeinkin lukenut kirjan ja suurin osa arviosta on kirjoitettukin - olisin viimeistellytkin jo jutun, mutta tulin kipeäksi. Ehkä viimeistään maanantaina... toivottavasti Karo lukee tämän!Melenderin pieni ja taidokas esseekokoelma on vaativan lukemisen puolustus. Melender toivoo - ehkä suorastaan vaatii -, että lukisimme jotain muutakin kuin niin sanotusti koukuttavaa kirjallisuutta. Sehän on sana, jota nykyään pitää lähes jokaiseen kirjaan yhdistää. Kirja ei ole mitään, jos se ei koukuta lukemaan. Tietokirjatkin pitää kirjoittaa niin että ne koukuttavat.
En ole ns. paras puhuja aiheesta, koska olen dekkareiden suurkuluttaja. Toisaalta juuri dekkareiden kohdalla sama koukuttavuuden vaatimus on alkanut ärsyttää pahan kerran. Kaipaisin rikosromaaniltakin jotain vähän vivahteikkaampaa tapaa vetää lukija mukaan tarinaan kuin antaa tipotellen vinkkejä tulevista tai menneistä tapahtumista - siinä on jotain liian täsmällistä, liian konemaista. Jokin aika sitten luin Kindlestä Sam Hawken -nimisen nuoren amerikkalaisen dekkaristin kirjan Juaréz Dance, joka toimii juuri päinvastoin kuin suurin osa nykydekkareista: teksti on tarkoituksellisen latteaa niin että se muuttuu hypnoottiseksi, henkilöistä ei kerrota mitään muuta kuin heidän tekonsa, ei edes minäkertojana toimivasta päähenkilöstä, juonesta ei paljasteta etukäteen mitään eikä lukijan oleteta kiinnostuvan päähenkilön, Meksikossa operoivan palkkatappajan taustoista. Ja juuri siksi kirja imaisikin minut mukaansa niin etten olisi millään malttanut laskea Kindleä käsistäni. Sen sijaan vaikkapa Gillian Flynnin Kiltin tytön kohdalla näin ei juuri käynyt, vaikka se muutoin onkin koukuttamisen merkkinäyte.
Ei minun pitänyt tästä puhua. Minun piti kirjoittaa siitä, että tunnistin itseni kirjan nimiesseestä. Melender kirjoittaa siinä omasta teini-iän ja lukioajan lukukokemuksistaan ja siitä, miten hän koketeerasi kirja kädessä koulussa. T. S. Eliotia välitunnilla! Aivan kuin minä! Minulla oli jo yläasteella tapana brassailla lukemalla kirjoja julkisesti, joita kukaan muu ei tiennyt, vaikkapa jotain muinaisen Odessa-pienkustantamon Länsimaiden perikato -sarjaa. Äidinkielen tunnilla luin William S. Burroughsin Hurjia poikia. Minulla oli lisäksi lompakossani pienillä paperilapuilla kirjallisia sitaatteja, kuten James Joycen Taiteilijan omakuvan eka lause tai Friedrich Engelsin "Vapaus on tiedostettua välttämättömyyttä". Muistan sen kerran, kun kävelin Porissa pitkin kaupunkia ja luin kävellessäni Rimbaudin Säteileviä kuvia. Hyvä kun en ääneen!
Toisaalta tällainen dekkarien lukeminen - puhumattakaan siitä että luen mieluummin Sam Hawkenin kaltaista aloittelevaa nobodya kuin edes ajattelen Stieg Larssonin lukemista, jostain Lars Kepleristä puhumattakaan - on samanlainen vastaele kuin Melenderin ja minun teini-ikäisenä harrastama Eliotin tai William S. Burroughsin lukeminen välitunnilla. Melender pitääkin nuoruuden touhujaan kapinana: "halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta." Melender jatkaa: "Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."
Tunnistan tästäkin itseni. Jollain tunnilla lukiossa puhuttiin ammatinvalinnasta. Joku sanoi, ettei hän haluaisi sellaista tavallista kahdeksasta neljään elämää. Sanoin, en kovin vakuuttavasti (muistan osittain mumisseeni käsiini), että ei se tule onnistumaan, siihen syssyyn te joudutte kuitenkin. Sain vastaani muutamiakin pontevia vastalauseita enkä tehnyt lausunnollani juurikaan ystäviä. Kapinani ei rajoittunut lukemiseen tai puheisiin: eräänä päivänä yhdeksännellä luokalla menin kouluun Adidas-verkkareissa, kauluspaidassa, rusetissa ja ruskeassa pikkutakissa. (Samantyyppistä kapinointia taidan harrastaa edelleen.)
Melender vähän naureskelee esseessään nuoruuden touhuilleen (vaikka hän myös näkee nykyisissä lukutavoissaankin samanlaisia piirteitä), minusta taas kaikki edellä kuvaillut ovat edelleen hienoja eleitä eikä niissä ole mitään hävettävää, edes näin nelikymppisenä.
Ne voi nähdä myös jonkinlaisena myötäsyntyisenä asenteena, jolle ei ikään kuin voi mitään. Olen usein ihmetellyt joidenkin valittajien näkemystä siitä, että tällainen pelleily on tarkoitushakuista erikoisuudentavoittelua. Joillekin se voi sitä olla, mutta joillekin se voi olla sitä ilman että sitä varsinaisesti tavoitellaan. Se, että jokin suosittu ei vain nappaa, oli se kirja tai levy - joku ei vaikkapa pidä U2:sta tai Stieg Larssonista -, ei ole välttämättä tarkoin harkittu sosiaalis-kulttuurinen ele, jonka avulla koetetaan nostaa omaa statusta, vaan yksinkertaisesti aito ja vilpitön pitämys. (Melender puhuu esseessään myös tietyistä sarjatyypeistä: jotkut vain ovat eksentrisiä ja onnistuvat silti tekemään samat asiat kuin monet muutkin, vaikkapa lukemaan T. S. Eliotia välitunnilla. Tämä tietysti vähentää ajatusta omasta ainutlaatuisuudesta.)
Olen huomannut viime aikoina, että mitä tahansa yritänkin kuunnella 80-luvun syntsapopista klassikkojazziin tai suomalaiseen iskelmään, tunnen tulevani kotiin, kun laitan päälle vaikkapa Bantam Roosterin tai Flat Duo Jetsin kaltaista räminärokkia, joka ei monelle taas välttämättä merkitse juuri muuta kuin räminää. Sama Sam Hawkenin kaltaisen hypnoottisen vähäeleisen kirjoittajan kanssa. Jos kotiin tuleminen on aina jotain pyhää, niin voin siinä mielessä yhtyä Melenderin sanoihin: "Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti