Olen rikosromaanien suurkuluttaja, kuten aiemminkin olen sanonut, mutta en pysty kiinnostumaan suuresta osasta rikosromaaneja. Pohjoismaiset dekkarit jättävät minut jo ajatuksen tasolla kylmäksi (vaikka pakko myöntää, että Tommi Melenderin siteeraukset Stieg Larssonin teosten kidutuskohtauksista nostivat niiden kiinnostavuutta huomattavasti) enkä oikein jaksa tekno- ja salaliittotrillereitä enkä kauheasti välitä kartanomysteereistä. Mieluiten luen amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria Dashiell Hammettista Michael Connellyyn (näiden kahden tunnetun nimen väliin, sivuille ja taustalle jää lukemattomia yhtä hyviä, ehkä jopa parempiakin kirjailijoita).Välillä innostun jostain vanhasta ranskalaisesta. Nyt innostuin Sébastien Japrisotin vuonna 1967 suomennetusta kirjasta Nainen autossa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1966. Siitä on tehty elokuva vuonna 1970, mutta sitä näyttää olevan vaikea saada käsiinsä. Japrisot oli kaunokirjallinen kirjailija ja hänelle rikosromaanit olivat "vain" sivubisnes, mutta voi pojat, hän oli hyvä niissäkin! Nainen autossa alkaa keskeltä sekavaa ja epäselvää painajaista ilman minkäänlaista pehmentävää tai taustoittavaa aloitusta: naisen kimppuun käydään huoltoaseman vessassa ja häneltä isketään käsi murskaksi. Kun nainen herää, hänellä ei ole mitään käsitystä, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi ja miksi. Kohta nainen saa huomata, että hänen väitetään ajaneen seuduilla päivää aiemmin, vaikka hän hyvin tietää, että näin ei ole voinut tapahtua. Naista painaa myös se, että hän on ottanut luvatta käyttöönsä työnantajansa uuden Thunderbirdin ja ajelee sillä vastuuttomasti pitkin Ranskaa.
Kirjasta tuli hiukan mieleen Gillian Flynnin Kiltti tyttö, josta olen kirjoittanut enemmän kuin se ehkä ansaitsisi (vaikka ei se huono ole, missään nimessä). Kummassakin kirjassa on pääosassa nuori nainen, joka joutuu keskelle painajaista, eikä lukija - eivätkä henkilöt - tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Japrisot on kuitenkin kirjallisesti yllätyksellisempi kuin Flynn. Nainen autossa on myös juonen kannalta yllätyksellisempi kuin Kiltti tyttö eikä sen sisältämä ironia ole niin itsestäänselvää kuin Flynnin teoksessa. Japrisot myös käyttää hyväkseen erilaisia kertojanääniä, mikä muistuttaa edelleen Kilttiä tyttöä, mutta Japrisot'n rekisteri on laajempi.
Japrisot on tyypillinen ranskalainen kirjailija siinä, että hän käyttää petollisen yksinkertaista, hypnoottista tyyliä, joka sisältää useita hienoja kiteytyksiä. Harvoin teen kirjoihin merkintöjä, mutta nyt huomasin poimivani ainakin tämmöiset kohdat esille:
"Hänellä oli ainakin yksi hyve: hän tiesi, että maailma lakkaisi olemasta sinä hetkenä kun hän kuolisi; siitä syystä toiset ihmiset eivät olleet vähääkään tärkeitä, vaikka kuinka yrittäisivät."
"Katsoessani peiliin näytin niin omalta itseltäni ja kaikki oli niin todellista että suljin silmäni."
"Tiedän nyt, että hulluus on juuri sitä: hyvin tarkkoja asioita - sinisiä kukkia, joissa on keskellä punaista, nuhruinen side, aurinko palmunlehtien välissä - jyrkkiä yksityiskohtia, jotka eivät liity yhteen, jotka eivät johda muuhun kuin omaan itseen."
"Paholainen ei ole tehnyt virheitä siitä asti kun on ollut paholainen."
(Luin kirjan sohvalla maaten: kärsin koko viime viikon alaselkäkivuista enkä juuri päässyt liikkeelle. Luin huonokuntoisen kappaleen, koska huomasin, että minulla on näitä kaksi. Paremman säilytän.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti