Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää.
Markku Lehtimäki
Jumalten tuho – vai lajityyppien?
Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:
Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)
Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)
Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)
Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:
Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)
Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti