Uskomaton kevät 2026

 
Ajattelin käyttää jonkinlaisesta lomastani (tekemäni isotöinen kirja on vielä kesken ja joudun työstämään sitä kesän aikana ja runnomaan sen kasaan elokuussa) aikaa siihen, että käyn läpi, mitä kaikkea tein viime keväänä. Lista on aikamoinen. Tuloksena oli unettomuutta ja ahdistusta, joiden takia olen käynyt lääkärissä (joka määräsi uniapneatestin; tuloksia odotellessa) ja aloittanut lyhytterapian. En tiedä, auttaako tällainen listaus, mutta toivon joka tapauksessa, että kukaan ei sano vähättelevästi: "Laiska töitään luettelee", varsinkin kun siinä mielestäni on kyse siitä, että puhutaan suunnitteilla olevista töistä, ei niistä joita on jo tehnyt - tai ehkä sananlaskua voisi muuttaa muotoon "leuhka töitään luettelee". Oli miten oli, olen nyt kesäkuussa alkanut taas nukkua normaalisti. En aina hyvin, mutta kuitenkin ilman unilääkettä enkä koe ahdistuksen tunteita. 

KEVÄÄN 2026 TYÖT

1) Kirjoitin suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiaa useita kymmeniä sivuja. Kirjan alkuperäinen deadline oli tämän vuoden maaliskuussa, mutta jouduin siirtämään sitä moneen kertaan ja lopulta lähettämään sen kustantajalle keskeneräisenä ja lupaamaan, että loppu tulee elokuussa. Varmaan lähetän viimeiset sivut, kun painokoneita jo käynnistellään. Yritin ehdottaa jossain vaiheessa, että kirja päättyisi vuoteen 2000, mutta kustantaja ei suostunut tähän. 

2) Muokkasin Turun Sanomiin kirjoittamastani artikkelista pienen esseekirjasen Åbo cileäx!, joka käsittelee 1960- ja 1970-luvuilla erilaisissa kulttuurilehdissä ja antologioissa ilmestyneitä turkulaisten kirjoittajien runoja. Materiaalin olin kerännyt jo aiemmin saatuani TOP-säätiöltä apurahan "Turun runon vuosikymmenet" -työnimellä kulkeneeseen antologiaan, jolle en löytänyt sopivaa kustantajaa. Koska Åbo cileäx! tuli Helmivyöltä, taitoin ja oikoluin sen itse. 

3) Editoin, korjasin ja päivitin vuonna 2004 ilmestynyttä elokuvan historiaa käsittelevää teostani Valkoinen hehku, jonka julkaisi alun perin Vastapaino; uuden painoksen julkaisi Oppian. Kirjoitin uutta materiaalia useita kymmeniä sivuja, ja lisäksi kirjoitin uuden luvun elokuvan kehityskuluista 2000-luvulla. Olin alun perin luvannut tehdä päivitystyön jo aiemmin, mutta joutunut muiden töiden takia lykkäämään sitä. En osaa sanoa, oliko lykkäämisestä mitään varsinaista hyötyä, ja huomaan, että varsinkin uudessa 2000-lukua käsittelevässä osiossa on joitain puutteita, mikä johtuu nopeasta työskentelystä. 

4) Julkaisin kesäkuussa yli 20 vuotta tekeillä olleen kirjan Pulpografia 2, jossa käsittelen 1960-1990-luvuilla ilmestyneitä amerikkalaisia kioskidekkareita ja muita matalaotsaisia kirjoja. Olin vuosien varrella työstänyt kirjaa niin että olin lukenut kirjoja vessassa istuessani tai kissaa ulkoiluttaessani ja välillä täydentänyt tietoja. Viime hetkillä tein noin 15-tuntisen työpäivän, ja oikoluin taittoa junassa matkalla Helsinkiin ja kävin tekstin loppuun läpi vielä illalla kotona. Sain yhden lisäyksen lähdeluetteloon noin puoli kahdentoista aikaan yöllä. 

5) Julkaisin Helmivyön kautta useita kokoamiani kirjoja. Omiin teksteihin perustuu artikkelikokoelma Junia ja ruunulinnoja, jossa pääpaino on 1800-luvun ja 1900-luvun suomalaisella proosakirjallisuudella. Kyse oli Helmivyön kymmenvuotisjuhlakirjasta, ja kaikki tekstit olivat ilmestyneet Helmivyön kirjojen esipuheina. Muita kevään aikana kokoamiani kirjoja olivat vanhoja ja uusia lentosotanovelleja yhteen naittava Haaskalintu/Yölento (joka perustui kahteen keskeneräiseen projektiin, jotka keksin tehdä kääntökirjana; uutta materiaalia en tähän kirjaan etsinyt, mutta jouduin kyllä kopsaamaan yliopiston kirjastossa Reino Helismaan novellin, jota en kotoa löytänyt), Topeliuksen Ikuinen ylioppilas, jonka kokosin hetken päähänpistosta Gutenbergiin digitoiduista teksteistä, ja Olavi Karjaliinin Matin kolminkertainen kuolema, joka oli täydennetty uusintapainos Turbatorin julkaisemasta vihkosesta (siitä löytyi jopa vanha taitto, jota oli periaatteessa helppo täydentää, mutta tietenkin siinä tuli komplikaatioita, joihin ei ole nyt syytä mennä). Toimitustyö oli myös A. E. Ingmanin spefiromaanien yhteislaitos Hovilinnoja ja usvapatsaita, jossa käytetyt tekstit otin niin ikään Gutenbergista. Esipuheen otin keskeneräisestä fantasiahistoriastani (vaikka moni on sitä mieltä, että Ingmanin teokset ovat scifiä). Valkean käärmeen kruunu, johon kokosin 1800-luvun suomalaista protofantasiaa, oli tekeillä pitkään, mutta halusin saada sen kuitenkin valmiiksi ennen varsinaista historiateostani. 

6) Toimitin ja taitoin Helmivyölle seuraavat kirjat: Tapani Bagge: Rikosten pyörteissä, Nikkinen, Rantala ja Toivonen: Pedon vallassa, Tapio Niemi: Sointu vanhenee hitaasti, Voitto Ruohonen: Pahan kosketus ja M. G. Soikkeli: Mies joka ampui Joosua Nasaretilaisen. Monessakaan näissä ei ollut paljon toimittamista, ja osan parissa olin työskennellyt jo edellisenä syksynä. Oikoluin myös yhtä kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä, ja lisäksi kävin läpi skannaamaani vanhaa romaania, jonka uusintalaitos ilmestyy niin ikään syksyllä. Toimitin Mikko Kapasen ja Max Ryynäsen Kaiken maailman räppiä -kirjan, mutta sen taittoi Ville Manninen, jolle suuri kiitos.

7) Jatkoin edelleen Leonard Clinen The Dark Chamber -romaanin suomentamista (tänä keväänä tosin editoin vain sitä osuutta, jonka olin jo kääntänyt). Olen työskennellyt periaatteella "kaksi kappaletta joka aamu ennen muita töitä". Toivon saavani tämän apurahoitetun homman valmiiksi ensi syksynä, tekstiä on jäljellä parikymmentä sivua - mutta teksti on kohtuuttoman vaikeaa, ja olen päättänyt, etten enää rupea tällaisiin hommiin. Toisaalta tämäkin apuraha tuli tarpeeseen vuonna 2022, enkä ole muutenkaan niitä, jotka jättävät jo aloitetut hommat kesken. 

8) Vedin taiteellisen johtajan ominaisuudessa Suomalaisen elokuvan festivaalin, jonka ohjelmistosuunnittelu oli tietenkin alkanut jo aiemmin viime syksynä. Kuten tällaisissa aina ilmeisesti käy, kommunikaatiokatkokset ja epäselvyydet organisaatiorakenteessa aiheuttivat ylimääräistä työtä ja vaivaa. Olin festivaalin viimeisen päivän aamuna niin väsynyt, että olin ruveta itkemään Facebookia selatessani. Festivaalin jälkeen pidin noin viikon loman, mikä oli tietenkin pois muista töistä. (Luin kyllä yhden kirjan, jota käsittelen Pulpografia 2:ssa.) 

9) Vedin kolme kertaa Kino Killassa leffavisan yhdessä Erika Rouskun kanssa. Ensimmäinen kerta jännitti niin paljon, että join liikaa alkoholia ja sain migreenikohtauksen. Lisäksi jalkani tulivat niin kipeiksi seisaaltaan juontamisesta, että niitä särki koko yön. Visan piti alkaa jo viime syksynä, mutta silloin päätin kiireiden takia, että se siirretään - en tiedä, oliko tästäkään siirtämisestä mitään hyötyä. 

10) Toimitin Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden. Se tarkoittaa juttujen tilaamista, oikolukua parissa eri vaiheessa ja taittajan ohjeistusta (onneksi on ulkopuolinen taittaja!). Lehden avustajat ovat hyviä eikä heidän jutuissaan onneksi ole paljon korjattavaa. En kirjoittanut tähän numeroon kuin muutaman sarjakuva- ja suoratoistoarvostelun sekä pääkirjoituksen. Tämä homma syntyy vapaaehtoispohjalta, mutta tuntuu edelleen melko mielekkäältä. 

11) Työskentelin Taiteen edistämiskeskuksen audiovisuaalisten taiteiden toimikunnassa ja luin useita satoja elokuva- ja tv-aiheisia apurahahakemuksia. Tästä hommasta olisi paljon sanottavaa, mutta työskentely ja keskustelut ovat luottamuksellisia. Lopetin työskentelyn tähän kevääseen enkä ole mukana Kuvin uudessa asiantuntijapankissa, vaikka sitä kautta luettavien hakemusten määrä olisi ollut huomattavasti pienempi. Olin sentään älynnyt jättäytyä pois festivaalien apurahalautakunnasta (se ei kai ole varsinainen lautakunta, mutta en muista oikeaa termiä, jota tämän yhteydessä käytettiin), jossa olin ollut viime vuoden keväänä. 

12) Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen hallituksen varapuheenjohtajana olin mukana uuden toiminnanjohtajan rekrytoinnissa, joka oli yllättävän hankala ja pitkä prosessi, kun hyviä hakijoita oli niin monta. Keskuksen toimintaan - joka on Kino Killan takia pitkässä muutoksessa - liittyi paljon muutakin, jonka takia oli useita kokouksia.

13) Toimin Lounais-Suomen kirjailijoiden hallituksen sihteerinä, ja jouduimme puheenjohtaja Frida Pessin kanssa asioimaan pankin kanssa saadaksemme tilinkäyttöoikeudet itsellemme, kun edellinen puheenjohtaja Harri Kumpulainen kuoli melko äkillisesti vajaa vuosi sitten. Kokouksia on ollut hyvin maltillisesti eivätkä yhdistyksen sometiedotukset ole vieneet kovin paljon työaikaa. 

14) Järjestin perinteiset syntymäpäiväbileet ja jaoin neljä Juri Nummelin -palkintoa. Lisäksi järjestin samalle päivälle Helmivyön kymmenvuotisjuhlaseminaarin, jossa oli kolme kirjallisuusaiheista keskustelua, joihin otin kaikkiin itse osaa. 

Lisäksi olin lähettänyt pitkään työstämäni romaanikäsikirjoituksen joulun alla kustantamoille, ja jännitin sen kohtaloa, varsinkin niinä hetkinä, jolloin valvoin yöllä. (Joistain kustantamoista käsikirjoitus tuli takaisin saman tien, joistain pitkällisen pohdinnan jälkeen, mutta mistään ei tosiaan tärpännyt, mikä tarkoittaa lisätöitä tekstin parissa.) Kaiken muun päälle jouduin ottamaan kantaa plagiointitapaukseen, joka koski Helmivyötä: Harri István Mäen pienoisromaani Pinkki knalli oli joulun alla paljastunut plagiaatiksi, ja (toisen tahon tekemät) lisätutkimukset paljastivat maaliskuussa, että myös pienoisromaanit Peilipatsas ja Loitsu olivat plagiaatteja. Poistin kaikki Helmivyön julkaisemat Mäen teokset myynnistä, vaikka osaan ei kohdistunutkaan plagiaattiepäilyjä, ja ilmoitin, etten enää voi julkaista hänen teoksiaan, koska luottamus on mennyt. Tähän tietysti liittyi kaikenlaista oheiskuohuntaa, kuten jonkun esittämä epäilys siitä, että Helmivyön toiminnassa olisi ollut jotain epäilyttävää, kun en heti julkistanut ensimmäistä plagiointitapausta ja tein sen vasta, kun Enostone ilmoitti vastaavasta tapauksesta.

En tiedä, miten tämä kaikki oli mahdollista, mutta niin vain oli. Myönnän auliisti, että olisin voinut rajata paremmin tai keskittyä johonkin näistä mainituista asioista. Sellainen on minulle kuitenkin vaikeaa. Osassa tapauksista - kuten Pulpografia 2:ssa - kyse oli siitä, että pitkään tekeillä olleet kirjat vain sattuivat valmistumaan tiettyyn aikaan, mutta osan tein nopeasti, melkein hetken päähänpistosta. Julkaisin Helmivyön kautta näin paljon kirjoja, koska halusin saada puskuria sen varalta, etten saa uutta apurahaa. (Lisäksi halusin paljon uutta myytävää Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville, ja panostus kannatti.) Olen nyt vajaat pari vuotta elänyt hyvin rahoitettuna, mutta en halunnut tilien olevan tyhjät, kun rahoitus päättyisi keväällä. Ja onnistuinkin tässä: uskon voivani elää Helmivyön tuloista tulleilla säästöillä loppuvuoden, vaikka uutta apurahaa ei tulisikaan. Nykyhallituksen meininki (ja muu maailmantilanne) on tosin sellainen, että on vaikea luottaa tulevaisuuteen. Fantasiahistoriani julkaisee Avain, joka ilmoitti pari viikkoa sitten lopettavansa tulevan syksyn jälkeen yleisen tietokirjallisuuden julkaisun ja keskittyvänsä vain selkokirjoihin sekä kirjastoalan opaskirjoihin. Syksyksi minulla ei ole ainakaan toistaiseksi apurahaa, ja olen miettinyt joitain vapaita kirjahankkeita, joita voisin työstää. En ole myöskään sopinut mistään tietokirjasta, jolla olisi deadline. Voisiko elää pelkillä Helmivyön tuloilla? Julkaisumäärien tai ainakin myynnin pitäisi lisääntyä tuplasti, jotta se olisi mahdollista. Tulevaisuus näyttää. 

Toimintani omakustantajana ja pienkustantajana

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään ja nytkin pitäisi tehdä ihan kaikkea muuta, mutta olin joka tapauksessa ajatellut julkaista blogissa muutama viikko sitten Suomen tietokirjailijoiden koulutuksessa pitämäni esityksen siitä, miten olen toiminut omien teosteni kustantajana. En ole aivan varma, täyttääkö Helmivyön toiminta omakustanteen raamit (ja problematisoin asiaa tekstissä), mutta tämä pointti jäi esityksessä melkein kokonaan käsittelemättä. Sanoin myös jo kättelyssä, etten tiedä, onko puhumastani mitään iloa, koska en ole varma, voinko suositella kenellekään sitä, mitä olen itse tehnyt, mutta saamastani myönteisestä palautteesta päätellen jutusta oli ainakin iloa ja viihdettä. Juttua säesti vähän sekava Powerpoint-esitys (työelämätaitojani pitäisi päivittää), tässä mukana siis sen kuvia. Lopun osuus oikeista tekemistäni omakustanteista jäi lopulta aikataulusyistä pois. Tekstihän on myös liian pitkä ja liian tarkka, mutta se lienee itselleni tyypillistä. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, olen Juri Nummelin, ja olen turkulainen tietokirjailija tai oikeastaan pelkkä kirjailija, koska olen julkaissut myös proosaa (ja julkaisen toivottavasti vielä lisää) sekä kustantaja. Minua pyydettiin puhumaan tänne omakustanteiden tekemisestä, mutta jäin miettimään, ovatko kirjat, joista on tarkoitukseni puhua, kuitenkaan omakustanteita vai kenties jotain muuta. 

Minulla on joka tapauksessa pitkä kokemus kaikenlaisten omakustanteiden tekemisestä. Vuonna 1987, yläasteikäisenä, perustin Blinkity Blankin, A5-kokoisen lehden, jossa julkaisin omia runojani ja vaihtelevasti myös muiden. Lehdessä alkoi ilmestyä juttujani unohdetuista runoilijoista, mikä sitten kumuloitui ensiksi juttusarjaksi Kulttuurivihkoihin, lopulta kirjaksi Unohdetut kirjailijat, jonka Kirjastopalvelu julkaisi 2007 (niitä tuli lopulta toinen, ja vuonna 2018 tein kirjoista yhdistetyn laitoksen). Tämä kertoo siitä, että kaikkea kannattaa tehdä! Ja kaikkea kannattaa aina kantaa mukanaan, vaikka monet hyvinvointioppaat sanovatkin, että menneisyydestä kannattaa päästää irti. 

Tein runolehteäni kymmenen vuoden ajan, koko opiskeluajan, niin että se lopulta ilmestyi kaksi kertaa vuodessa, ja opiskelujen loppuessa lakkautin lehden. Tein opiskeluaikana myös joitain satunnaisia omakustanteita, joista kuvassa yksi. Se oli kooste synttäribileissäni luettuja juhlapuheita ja muita, kun olin täyttänyt 23. 

En ole koskaan varsinaisesti pyrkinyt runoilijaksi muutamaa lehdissä julkaistua runoa lukuun ottamatta, ja 90-00-luvun vaihteessa elätin itseäni (tai ainakin yritin elättää) vapaana toimittajana. Vuonna 2000 ilmestyi esikoisteokseni Pulpografia, jonka synnyttämissä aalloissa olen lillunut vuosikausia sen jälkeenkin. Olen tehnyt kirjalle jo neljä jatko-osaa, ja toivon voivani tänä kesänä julkaista viidennen. Kaksi näistä jatko-osista on kaupallisen kustantajan tekemiä, joskin toisesta tehtiin todella pieni painos, ja yhden olen julkaissut itse ja yhden julkaisu hoidettiin yhdistyksen kautta. Viides tulee omakustanteena, mutta aiheesta kohta lisää. Mutta luulen, että sen jälkeen alkaa tulla mitta täyteen kioskikirjallisuuden tutkijana - paitsi että on yksi keskeneräinen hanke, joka tekisi kuitenkin mieli saattaa loppuun... 

Sanotaan karkeasti, että vuodet 2005-2015 olivat hyvää aikaa, jolloin monet eri kustantajat julkaisivat kirjahankkeitani. Tein paljon novelliantologioita Turbatorille, jonka vetäjälle Harri Kumpulaiselle menivät monenlaiset hullutkin ideat läpi ja hän jopa maksoi niistä, hyvin vähän ja välillä myöhässä ja joskus osittain pimeästikin, mutta maksoi silti. Isommatkin kustantajat julkaisivat toimittamiani antologioita, kuten Teos ja Jalava.  Tietokirjojakin sai tehtyä: BTJ Kirjastopalvelu julkaisi muutaman toimittamani kirjallisuushakuteoksen, Vastapaino taas elokuvan historiaa kartoittavan Valkoisen hehkun. Saimme tehtyä vaimoni kanssa hauskoja pikkukirjoja Nemolle (harvinaisia etunimiä) ja Atenalle (Pieni talkkunakirja). Vaikutti että tämähän voi olla kannattavaa hommaa. Vuonna 2013 tein Mikko Laaksosen kanssa kiitetyn ja paljon myydyn Turun seudun arkkitehtuurioppaan; sen jälkeen Mikko on käyttänyt kirjoittamaani aineistoa omissa arkkitehtuurikirjoissaan, joita on syntynyt useita, ja Mikko olisi mielestäni hyvä ehdokas STIK:n tietokirjailijapalkinnon saajaksi. 

Vuoden 2015 puolella homma alkoi kuitenkin jo tyrehtyä, vaikka olenkin sen jälkeen tehnyt vielä paljon kirjoja esimerkiksi Avaimelle - josta on tosin sanottu, että elokuva- ja kirja-aiheiset kirjat eivät myy ja toinen sarjakuva-aiheinen tietokirja, jota ehdotin, tyrmättiin kättelyssä liian marginaalisena. Turbatorin toiminta alkoi luisua alamäkeen ja viimeisestä sinne tekemästäni antologiasta sain pienen palkkion (muistaakseni 600 e) pari kuukautta myöhässä. 

Vuonna 2015 perustin muutaman tuttavani kanssa tietokirjakustantamon, joka toimi Kirjan talo -osuuskunnan alla. Tarkkeen ensimmäiset kirjat olivat oma Animaatioelokuvan lyhyt historia ja rikoskirjailija Tapani Baggen artikkelikokoelma Vaaran viehätys. Kirjoja myytiin ihan kohtuullisesti, ja julkaisimme pari kolme muutakin kirjaa, mutta emme missään vaiheessa pystyneet maksamaan minkäänlaisia palkkoja itsellemme tai tekijöille eli touhussa ei ollut mitään järkeä. 

Seuraavaa vuotta 2016 olen kuvannut masentavaksi ja ahdistavaksi vuodeksi, jolloin mikään ei sujunut. Olin tehnyt hullun lailla suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (ja pyörittänyt Tarketta), jonka Avain julkaisi ja maksoi tietenkin jonkin ennakon. Se oli ainoa palkallinen työ koko keväänä, muistaakseni jotain hiukan yli tuhat euroa. Turbatorilta sain kyllä myös nuo muutamat sataset. Apurahoja ei tullut. Kesä sinniteltiin vaimon tulojen turvin, mikä ahdisti. Joitain lehtijuttuja sain tehtyä, mutta hyvin pieniä summiahan niistä saa - esimerkiksi hyvästä ja perusteellisesta kirja-arvostelusta Kiiltomatoon saa sata euroa. 

Tarke ei ollut aivan sitä, mitä olisin halunnut tehdä. Hommasta ei tullut rahaa eikä toiminta ollut niin ketterää kuin olisin halunnut. Tilauksia tuli yksitellen eikä meillä ollut asiaa Kirjavälityksen Kirjaväylään, josta kirjat olisivat liikkuneet ilman omaa panostamme. Irrottauduin Tarkkeen toiminnasta (se lakkasi melkein saman tien sen jälkeen kun olin lähtenyt siitä, joskin nettisivut ovat edelleen olemassa ja kaksi kirjaa tilattavissa Books on Demandin kautta) ja rupesin perustamaan omaa kustantamoa. Olin päättänyt jo kättelyssä, että se julkaisisi kirjat vain tarvepainatteina. En halunnut painattaa isoja pinoja kirjoja, joita ei sitten myytäisi, ja lisäksi halusin, ettei minun tarvitsisi niitä kirjoja olla koko ajan postittelemassa. Runoilija Leevi Lehdon perustama Ntamo oli tässä hyvänä esimerkkinä, ja Lehdon uhmakkuus esimerkiksi siinä, että hän ei ikinä kävisi missään tilaisuudessa myymässä, oli tärkeä esikuva. Niin kuin aina esikuvien kanssa käy, olen joutunut tinkimään omista ehdoistani. 

Joka tapauksessa keskeinen idea oli se, että joku muu hoitaa myynnin kirjastoihin ja kirjakauppoihin (jos ne sattuisivat niihin päätymään). Saksalaisella Books on Demandilla on järjestelmä, jossa kirjat ilmoitetaan automaattisesti Kirjavälityksen (en haluaisi käyttää nykyistä nimeä Storiaa) tietokantaan ja josta kirjastot ja kirjakaupat voivat ne tilata ilman että minuun on kukaan yhteydessä. Samalla minun ei myöskään tarvitse niihin tiedottaa mitään. Tämä on vapauttanut toimimaan eri tavalla kuin kustantamot yleensä: minun ei tarvitse tietää etukäteen, mitä kunakin kautena julkaisen, vaan voin päättää sen lennosta, jos jokin kirja tulee valmiiksi tai vaikka saan päähäni, että julkaisenkin jonkin kirjan. Tänä keväänä varsinkin olen tehnyt muutamia kirjoja niin että olen saanut idean ja nopeasti toteuttanut sen. Ne eivät olleet tietokirjoja, joten ei niistä sen enempää. 

Toisaalta monet luottavat siihen, että ennakkomarkkinointi myy kirjoja tehokkaasti, mutta en kuitenkaan tiedota kirjoista kirjakaupoille muutenkaan enkä saisi niitä niihin esille, niin en ole jaksanut nähdä vaivaa. Luulen että ero myytyjen kirjojen määrässä on muutamia, korkeintaan kymmenen. Olen myös pitänyt sopimuksessa kohtaa, jonka mukaan tekijä saa ostaa kirjaansa 50 prosentin alennuksella, mutta se ei ole edellytys sopimuksen synnylle (toki se on joskus auttanut), ts. Helmivyö ei ole palvelukustantamo, vaikka kirjamyynnin vähentyessä olen välillä miettinyt, että voisi entistä enemmän ottaa ihmisiltä rahat pois, mutta ehkä omatuntoni ei kestäisi sitä

Markkinointiin on tietenkin tarvittu nettisivu. Olen alusta alkaen käyttänyt Bloggerin ilmaispohjaa, ja nettisivuja on joskus sanottu pelkäksi blogiksi. Se alkoi jossain vaiheessa vaivata, ja kyselin aina välillä joltain tuttavalta, olisiko heistä apua siihen, että Bloggerin sivu saataisiin jonkin domainin alle. Maksoin muutaman vuoden ajan jopa jollekin domainhotellille kympin vuodessa osoitteesta, jota en saanut käyttöön. Tuttavista ei lopulta ollut apua. Viime vuonna lopulta maksoin turkulaiselle alan firmalle jotain 60 e verran siitä, että kustantamohelmivyo.blogspot.com muuttui muotoon kustantamohelmivyo.fi. Firman tyyppi sanoi, että homma ei ollut helppo, vaikka hän on ammattilainen. Sivut ovat käytännössä edelleen samat, ja osaan tehdä nopeasti Bloggerilla uudelle kirjalle sivun. 

Mitä taas tulee siihen, että joistain ehdoistani jouduin lopulta tinkimään: olen huomannut, että monet ostavat kirjat mielellään suoraan kustantajalta, ja se oli minusta sen verran rasittavaa, että joskus ilmoitin, etten tee sitä enää, mutta olen senkin päätökseni joutunut pyörtämään, varsinkin kun Books on Demandin saksalainen nettikauppa on hankala, ja siihen joutuu kirjautumaan, mitä ei muissa verkkokaupoissa enää tapaa. 

Takaisin Helmivyön historiaan: Perustin toiminimen, ja otin nimeksi Helmivyön, muistaakseni Julius Krohnin keksimän sanan, joka tarkoittaa antologiaa. Värväsin kansigraafikoiksi pari tuttuani, tuolloin Amerikassa asuvan J.T. Lindroosin, joka oli pyörittänyt siellä omaa kustantamoa, ja sarjakuvavaikuttaja Timo Ronkaisen, jotka ovat kummatkin nopeita ja hoksaavia graafikoita. Varsinkin J.T:n nopeutta jaksan hämmästellä vuodesta toiseen. Yleensä en kehtaa sanoa, mitä heille maksan kansista, mutta onneksi J.T. on Suomeen muutettuaan löytänyt muitakin, paremmin maksavia töitä - ja silti ehtii tehdä töitä Helmivyölle! Yleensä hyväksyn ensimmäisen luonnoksen, koska en pysty teettämään pieniä korjauksia lukuun ottamatta uusia kansia. Toki joitain mietitään vähän pidempään. Noin ylipäätään sanoisin, että omakustanteen tekijän ei kannata itse tehdä kirjojen kansia, vaan mahdollisuuksien mukaan pyytää jotakuta muuta tekemään ne. 

Kesän 2016 lopussa ilmestyivät Kustantamo Helmivyön ensimmäiset kirjat. Kaksi oli kokonaan omia hankkeitani, jotka olivat olleet menossa yhdelle kustantamolle, jonka toiminnasta en olisi saanut rahaa, ja yksi oli jännitysromaanin käsikirjoitus, jonka olin tuttavalta saanut. (Sekin on pidempi juttu, mutta ei mennä nyt siihen.) Sittemmin olen julkaissut kymmenen vuoden aikana noin kaksisataa kirjaa eli kaksikymmentä vuodessa! Jotkut monen henkilön kustantamotkaan eivät pääse samaan, mitä joku voi tietysti pitää etunakin. Olen ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia, kun kirjoja ei painateta turhan päiten, mutta ovathan kirjat jatkuvasti BoD:n palvelimella, mihin menee sähköä ja vettä. Olen miettinyt, että joitain vanhempia kirjoja voisi poistaa valikoimasta, mutta en ole jaksanut ruveta siihen. Olen myös ajatellut, että tasainen kirjojen vuo tuo enemmän tuloja, mutta tässä mallissa ei tietenkään lasketa omalle ajalle kuluja. Olen työskennellyt enimmäkseen niin että työstän aina muutamaa kirjaa joka työpäivä, esimerkiksi taittaminen sujuu hyvin niin että sitä tekee vartista puoleen tuntiin joka päivä. Sillä tavalla kirja tulee jossain vaiheessa valmiiksi ilman että sen eteen on stressannut. Toisaalta näin kirjoissa voi joskus kestääkin.  

Olen Helmivyön kautta julkaissut sekä omia tietoteoksiani että omaa proosaani, mutta paljon myös muiden kirjoja, niin tietoteoksia kuin proosaa. Olen nyttemmin ilmoittanut, että en ota vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, mutta niitä tulee silti, ja käytännössä hylkään ne aina kättelyssä. Näihin töihin on aina mennyt liikaa aikaa tuottoon nähden, ja osa on ollut valitettavan ikäviä tapauksia, joissa olen joutunut vastahankaan kirjailijan kanssa. Mutta se ei nyt kuulu tähän. 

Miten olen kirjat tehnyt? Minulla oli joitain muita projekteja varten tuttavaltani saamani piratoitu Pagemaker 7, jota olen opetellut käyttämään 90-luvun lopulla työkkärin graafisen alan ATK-kurssilla - oikeasti hyödyllinen työkkärin kurssi! Lisäksi latasin kuvankäsittelyä varten ilmaisohjelman PhotoFiltren, joka on köyhän miehen Photoshop-kopio, mutta niin vain silläkin on pärjätty. Koneen vaihtaminen tulee eteen, ja olen miettinyt, ottaisinko Adoben lisenssin, mutta toisaalta sain toiselta tutulta linkin, mistä saa ladattua piratoidun taitto-ohjelman. En ole vielä tutustunut asiaan, koska vanha läppäri vielä jotenkuten pelittää. 

Mitä olen sitten julkaissut? Omien, lähinnä populaarikirjallisuutta ja elokuvaa käsittelevien kirjojeni lisäksi olen tehnyt edelleen erilaisia novelliantologioita, niin uusista kuin vanhoistakin novelleista, ja lisäksi olen tehnyt joitain uudelleenjulkaisuja, joista erityisen ylpeä olen raumalaisen Kosti Koskisen kauhunovellikokoelmasta Ihmeellinen kuherruskuukausi, jonka julkaisusta sovin Rauman taidemuseon kanssa. Olen myös julkaissut uusiksi 1800-luvun suomenkielistä proosaa, kuten Jaakko Juteinia ja Pietari Hannikaista. Lisäksi olen julkaissut muiden tekemiä tietokirjoja esim. sarjakuvasta sekä uutta proosaa, josta olen tosin viime aikoina luopunut. Helmivyöllä ei ole varsinaisesti omaa linjaa, ja eräs kirjoittaja lähestyikin sanoen, ettei pystynyt päättelemään, mikä se linja olisi, mutta tarjoaa käsikirjoitusta kuitenkin. 

Helmivyö tuottaa minulle rahaa. Pää on pysynyt pinnalla niinäkin vuosina, kun ei ole tullut apurahaa. Toimeentulo on ollut niukkaa, mutta sitä on ollut. Olen ollut nyt pitkään eri apurahoilla, viimeksi Koneen säätiön rahalla, joka, niin kuin kaikki tietävät, on kuin apurahanhakijoiden Graalin malja. Olen pystynyt säästämään Helmivyön rahoja koko tämän ajan ja toivon pärjääväni loppuvuoden niillä siinäkin tapauksessa, että apurahaa ei tule. Tämä tietysti vaatii sitä, että keksin ja pystyn toteuttamaan kirjoja - mutta tästä ei ole pelkoa, koska ideoita on enemmän kuin ehdin tehdä. Lisäksi olen viime aikoina saanut Helmivyölle useita hyviä elokuva-aiheisia käsikirjoituksia - paljonhan elokuvakirjoja ei myydä, mutta teen tällaista kulttuurityötä mielelläni, koska olen kuitenkin kasvanut elokuvan ja elokuvakirjojen parissa.  

Mutta en halua julkaista kirjojani vain Helmivyön kautta. Apurahahakemuksissa näyttää hölmöltä, jos kaikkien viiden viime vuoden aikana julkaissut kustantamo on Helmivyö. Joskus saatan skipata niitä, jotta pääsen panemaan listaan jonkun kaupallisen kustantajan julkaiseman teoksen. Olen ajatellut ylipäätään niin, että tärkeimmät kirjani pyrin saamaan julki jonkin muun kustantamon kautta ja Helmivyö toimii eräänlaisena varmistajana sille, että mitään ei jää pöytälaatikkoon. Joskus olen arvellut, että joku muu kustantamo voisi julkaista jonkin käsikirjoitukseni, mutta maksamatta minulle ennakkoa tai edes rojalteja. Helmivyön kautta voin saada melkein mistä tahansa kirjasta edes jotain, vielä en ole onnistunut julkaisemaan kirjaa, jota ei olisi myyty lainkaan. Mutta sen verran pitää sanoa, että painettujen kirjojen myynti on pudonnut puoleen sinä aikana, kun olen Helmivyötä pyörittänyt. Lisäksi nykyhallituksen poistama vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen poistaminen merkitsi Helmivyölle parin tuhannen euron lovea vuotuisiin tuloihin. Haluaisin kovasti, että tuki tulisi takaisin. 

Seuraavassa käyn läpi joitain omia tietoteoksani, joita olen julkaissut Helmivyön kautta. 

- ekat omat tietokirjat, jotka julkaisin Helmivyön kautta, olivat Epämiellyttäviä päähenkilöitä, johon olin koonnut kirjoituksiani amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista, ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, johon kokosin tekstejäni erilaisista kirjallisuuden lajityypeistä, käytännössä dekkareista, länkkäreistä ja kauhusta. Näissä on esipuheita, arvosteluja, artikkeleita ja niin edelleen. Olin koettanut jälkimmäiselle kirjalle löytää kustantajaa mm. Avaimesta ja Faroksesta. Näistä Avain oli kuitenkin julkaissut vuonna 2014 samanlaisen artikkelikokoelman Sotaa, sutinaa, seikkailuja, jossa tekstit käsittelevät vain suomalaista kioski- tai lukemistolehtikirjallisuutta. Kukaan ei kuitenkaan lämmennyt hankkeelle, joten päätin julkaista kirjan itse

Idea tällaisten kirjojen tekemiseen tuli Tapani Baggen Vaaran viehätyksestä, jota olin ollut julkaisemassa Tarkkeen kautta, niin kuin äsken selitin. Tapanille idea oli tullut amerikkalaiselta rikoskirjailijalta Donald Westlakelta, jonka kirjoittamista käsitteleviä esseitä julkaistiin postuumisti omana kokoelmanaan. Olemme Tapanin kanssa tehneet näitä sittemminkin, ja olen Helmivyön kautta julkaissut Tapanilta jo kaksi muuta artikkelikokoelmaa; kolmas on juuri ilmestynyt. Vaimo joskus kysyi: "Miten niitä sun vanhoja juttuja riittää edelleen?" Tapanin kirjoja näistä aiheista myydään enemmän kuin minun. 

- näitä tällä tavalla tehtyjä kirjoja ovat mm. Lisää sotaa, sutinaa ja seikkailuja ja Erotiikan lisälehtiä, johon kokosin kirjallista pornografiaa käsitteleviä kirjoituksiani, sekä Etäisten laaksojen kirjat (2024), johon keräsin lännenkirjallisuutta käsitteleviä kirjoituksia, joskin tein suuren osan jutuista varta vasten, ne vain ilmestyivät ensiksi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä

Omien teosten uusintapainokset ovat hyvä tapa pitää esillä omakustanteina, varsinkin tarvepainatteina, jolloin niitä voi tilata milloin vain. Backlistiä on monella tekijällä, ja useasti kirjoja on pidetty myynnissä vain vähän aikaa. Pitää vain muistaa, ettei painoon voi lähettää alkuperäistä taittoa, vaikka se vedoksena olisikin tallessa, koska alkuperäinen kustantaja omistaa oikeudet taittoon.  Yleensä kannattaa myös editoida tekstiä vielä kerran ja mahdollisuuksien mukaan täydentää sitä, jotta uusintapainos kannattaa hankkia. 

- Unohdettuja kirjailijoita: yhdistetty ja korjattu uusintalaitos kahdesta BTJ Kirjastopalvelun julkaisemasta kirjasta (jostain syystä tutkijat viittaavat tämän korjatun laitoksen sijasta vanhempiin laitoksiin, mutta en tiedä, mitä sille voi tehdä)

- Muurahaisesta Muksikseen: uusintapainos epäonnistuneesta ja liian nopeasti tehdystä kirjasta, jonka näkyvyys oli suurin piirtein nolla prosenttia ja jota kustantaja myi euron kappale messuilla (mutta en lopulta itse saanut ostaa makuloitavia kirjoja samaan hintaan, vaan piti maksaa kaksi euroa plus postikulut); tästä tuli mielestäni hyvä kirja, jossa on paljon tietoa, jota ei muuten suomen kielellä ole saatavilla; aihehan on monessa mielessä marginaalinen: elokuvakirjat eivät yleensä kiinnosta ostavaa yleisöä, animaatioelokuva kiinnostaa vain pientä osaa niistä, joita elokuvakirjat yleensä kiinnostavat, ja lisäksi kyse on poliittisesti arkaluontoisesta neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä elokuvasta; pyrin tietysti tarkkaan kertomaan, että kyse ei ole mistään nostalgisesta tai putinisesta puolustelusta, vaan suhtaudun kriittisesti Neuvostoliiton  kommunistiseen järjestelmään ja putinistiseen nykyhallintoon; toisaalta tuon esille sen ristiriidan, että niin tuhoisa järjestelmä pystyi mahdollistamaan todella laajan upean ja taiteellisesti riippumattoman animaatiotuotannon

Älyttömiä ideoita: 

- Tähtien kirja (2018): älytön idea koota omat Facebookissa ilmestyneet elokuva-arvioni, joiden skaala vaihtelee vitseistä ja aforismin omaisista tiivistyksistä pitkähköihin esseisiin, mutta olen joka tapauksessa tekemässä kirjalle jatko-osaa; eikö muka sosiaalista mediaa tule tallentaa myös painettuun sanaan? 

- Kolmensadan vuoden yksinäisyys (2020): vuonna 1997 valmistunut yksinäisyyden historiaa käsittelevä graduni, jonka muuttamista kirjaksi olin pyöritellyt vuosien ajan, mutta tehnyt siitä vain sähkökirjan, jota on myyty yhteensä ehkä viisi kappaletta; jo tässä vaiheessa poistin tekstistä alaviitteitä ja muutenkin tein siitä enemmän populaaria tietotekstiä; koronan alkaessa päätin julkaista tekstin myös painettuna kirjana, mutta en jaksanut nähdä vielä vaivaa, että olisin käynyt lähteet uudestaan läpi ja korjannut sitaatit (paristakin lähdetekstistä oli tullut uusia suomennoksia), koska pelkäsin, että olisin sitten joutunut käymään koko homman läpi ja ehkä olisi pitänyt muuttaa tutkimustuloksiakin 

Pulpografian jatko-osia:

- Pulpografia Erotica (2021): pitkään jatkuneen selvitystyön kirja, joka ilmestyi 21 vuotta esikoisteokseni jälkeen, vaikka oli ollut teossa siitä asti; käsittelen kirjassa sellaisia amerikkalaisia kioskipokkareita, joissa pääpaino on seksissä tai pornografiassa ja jotka ovat ilmestyneet suomeksi erilaisissa pokkarisarjoissa; tässä on kaikista kirjoistani ehkä eniten sellaista tietoa, jota ei ole Wikipediassa tai missään muussa kirjassa, ainakaan suomeksi, ja luulen, että osa tiedosta on sellaista, jota ei ole kirjan kansiin painettu englanniksikaan; aihe on monin tavoin marginaalinen ja vaatii erityistä mielenlaatua tai ajattelutapaa, että tästä kiinnostuu, mutta sanotaanko näin että itse olisin todella kiinnostunut kirjasta, jos sen olisi tehnyt joku muu (hän olisi kuitenkin tehnyt sen omasta mielestäni jotenkin puutteellisesti)

- omalla tavallaan Pulpografian jatko-osa on myös Viidestilaukeavat, joka on täydennysosa vuonna 2005 julkaistulle kirjalle Kuudestilaukeavat, jossa esittelen Pulpografiasta tutulla tavalla amerikkalaisia kioskikirjailijoita; Viidestilaukeavien ekan painoksen julkaisi Suomen Länkkäriseura ja tähän Helmivyön laitokseen korjasin ja täydensin tekstiä ja taitoin sen uudestaan

- Vaikea laji (2024) ja Onneksi vaimollakin on tuloja (2025): omaelämäkerrallinen kirjapari, jotka tein samalla tavalla kuin aiemmin mainitut artikkelikokoelmat Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ja muut: keräsin jo julkaistuja tekstejä, esipuheita, blogikirjoituksia, lehdissä julkaistuja esseitä ja muisteluja ja niin edelleen; Vaikea laji käsittelee enemmän työtäni ja keskittyy kirjoihin, Onneksi vaimollakin on tuloja kertoo henkilökohtaisesta elämästä. ja siinä on esimerkiksi henkilöprofiilit vanhemmistani, muisteluja asumisesta lähiössä, kuvauksia puuhailustani elokuvakerhojen ja -festivaalien parissa ja niin edelleen; kahdesta kirjasta Vaikea laji on selvästi kiinnostanut lukijoita enemmän kuin henkilökohtainen Onneksi vaimollakin on tuloja, vaikka Turun Sanomien arvostelussaan Veijo Hietala arveli, että minulla on paljon faneja; kirjassa on myös osio, johon olen kerännyt hylättyjä apurahahakemuksia ja kirjaideoita, mitä jotkut ovat ihmetelleet, en tiedä miksi, koska itsestäni tuo on kirjan kiinnostavimpia osioita

- olen julkaissut myös pidempiä esseitä, jotka olisivat liian pitkiä jossain lehdessä julkaistavaksi, näihin olen saanut apurahoja esimerkiksi Suomen arvostelijain liitolta; yhdessä käsittelin Rasmus Nalle -sarjakuvaa, sen historiaa ja suhdettani siihen, toisessa, Kahden tulen välissä -nimisessä esseessä, käsittelin Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaania ja sen konteksteja lukematta itse kirjaa 

 

Mutta en tiedä, ovatko Helmivyön kirjat omakustanteita. Niissä ei ole kyllä minkäänlaista julkaisukynnystä paitsi oma harkintani. Joskus sekin on pettänyt, ja olen joskus julkaissut Helmivyön kirjoina sellaisia, joita olen alun perin suunnitellut joksikin kavereille myytäviksi vitsikkäisiksi kirjoiksi - sellainen on esim. Huonoimmat novellini, joka ilmestyi muutama vuosi sitten, käytännössä aluksi vitsinä, mutta sitten se puolivahingossa päätyi julkiseksi kirjaksi  

Toisaalta tilannetta voisi verrata siihen, että Paavo Haavikko julkaisi runonsa WSOY:n kautta, mutta proosansa, näytelmänsä ja pamflettinsa hän julkaisi oman kustantamon, Art Housen kautta. Olivatko ne Haavikon omakustanteita? En tunne julkaisuprosessia tietenkään. Kukaan ei myöskään puuttunut siihen, kun Yrjö Jäntti pani johtamansa WSOY:n julkaisemaan valtavan Suomen sana -kirjasarjan, joka oli vain hänen henkilökohtainen päähänpistonsa, Suomen historian kallein ns. vanity press -hanke. Jossain vaiheessa Helmivyölle kokoamistani antologioista muodostuu yhtä laaja hanke, jossa on kilokaupalla unohdettua suomalaista kirjallisuutta. 

Oli miten oli, olen tehnyt paljon myös pieniä omakustannekirjasia ja vihkoja, joilla ei useinkaan ole isbn-tunnusta. Näitä voi kutsua pienpainatteiksi - jostain on päähäni tarttunut myös ajatus siitä, että näitä voisi kutsua myös galleriatason julkaisuiksi, aivan kuin jonkin näyttelyn oheislukemistoksi. 

Näissä pikkukirjasissa on ollut usein jotain ihan muuta kuin tietopuolista aineistoa tai edes proosaa, kuten löydettyä runoutta tai vanhoja blogeissa tai Facebookissa julkaistuja asukuvia. Osassa on ollut muualla käyttämättä jäänyttä aineistoa, kuten kirjasessa Poistoja kauhukirjasta, jonka tein, kun olin ottanut talteen poistamiani tekstinpätkiä vuonna 2020 ilmestyneestä kauhuhistoriastani Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Tosin kirja ei ole kovin käyttökelpoinen, koska siitä ei käy ilmi, miksi tekstit on otettu pois; toisaalta sen painosmäärä oli vain kymmenen. Kerran tein perheelle joululahjaksi perheen sanontoja keräävän kirjasen Kiviä ja kakkaa, jota tosin painoin kymmenen kappaletta eli siitä riitti muutama ylimääräinen kappale tuotantoni kerääjille. 

Seuraavassa joitain jollain tavalla tärkeitä omakustanteita, joissa on tietopuolista sisältöä. Joissain on isbn-tunnus, kuten Elokuvan aakkosilla. Valitettavasti kaikista ei löydy kuvaa. 

- Nummelin on Nummelin: tein jo 90-luvulla pienen vihkosen (nykyään sanottaisiin zine), jossa kerroin kavereitteni kanssa 80-luvulla tekemistäni elokuvista; teksti on mukana viime vuonna ilmestyneessä Onneksi vaimollakin on tuloja -kirjassa, johon  keräsin omaelämäkerrallisia tekstejä

- vastaava on Muisto kääpiökuninkaasta, jossa kirjoitin graduuni liittyen Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjasta, joka oli ensimmäinen itse lukemani kirja joskus 70-luvun puolivälin tienoilla; tämäkin teksti on mukana mainitussa omaelämäkertakirjassa; nämä ovat kummatkin vuodelta 1997

- Ihmeen tuntua: pikkukirjanen, johon olin kerännyt tietoa 1930-1940-luvuilla Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa julkaistuista scifinovelleista; tieto on nyt tarkasteltuna puutteellista ja osin väärääkin, kun lähteitä ei tuolloin ollut olemassa tai käsilläni, mutta en ole aiheesta myöskään tehnyt toista opusta, osittain siksi että se laajenisi kohtuuttomasti, tiedostot ovat kyllä olemassa: kirjalla on kyllä älyttömän pitkä alaotsikko, mutta en tiedä, miten saman informaation olisi muutoin välittänyt; nyt antaisin sille alaotsikoksi "Tieteisnovelleja lukemistolehdistä", koska samantyyppinen alaotsikko oli myös kirjalla Viidestilaukeavat, jossa käsittelen "Länkkärinovelleja lukemistolehdistä"; tämä edeltää noin puolella vuodella varsinaista esikoisteostani Pulpografia, jonka tekemisestä se syntyi

- Elokuvan aakkosia (2015): pieniä tekstejä, joita luin ollessani Kinoklubi-nimisen tv-ohjelman kolumnisti tai pakinoitsija, eräänlainen Turun kirjeenvaihtaja; tämä oli aikaa, kun tein joka uutenavuotena pienen kirjasen, joskus runoja, joskus sähkökirjoja (traditio katkesi viime vuonna, kun oli muuta puuhaa) 

- Muutamia sanoja Porista: 50-vuotislahjaksi itselleni tekemä vihkonen, jossa on kolme kirjoitusta kotikaupungistani Porista; samana vuonna sain myös itselleni tehdyn juhlakirjan, ja pystyin joistain vahingossa näkemistäni vihjeistä päättelemään että sellainen on tulossa, joten saatoin tehdä itselleni vain tällaisen vaatimattoman painatteen

- Bagatelleja: viime vuonna synttärikirjakseni tekemä vihkonen, jossa on elokuva-arvosteluja ajalta, jolloin olin 14-20-vuotias sekä muutamia runoja ja yksi novelli 

Harri Kumpulainen, kustannusalan viimeisiä suuria eksentrikkoja

 

Harri joskus 2020-luvun alussa. En tiedä kuvan ottajaa. 

Kustantaja, toimittaja, kirjailija, sanoittaja ja levytuottaja Harri Kumpulainen kuoli viime viikon perjantaina sairaalassa nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän oli 77. 

Oli suoranainen ihme, että Harri oli vielä elossa – mies poltti röökiä ketjussa ja joi suhteellisen paljon viinaa vielä viimeisinä vuosinaan. Olin aina ajatellut, että hän kuolee heti kun lopettaa työnteon, mutta näköjään hän ei ehtinyt sitäkään tehdä, vaan lähti todennäköisesti työpöydän äärestä sairaalaan, jossa lopulta teki päätöksen, ettei hoitoja jatketa. 

Harri oli kustannusalan viimeisiä legendaarisia hörhöjä, niin sanottu hullu kustantaja aiemmin esittelemässäni nelikentässä. Parhaimmillaan hän oli myös mukava kustantaja, mutta välillä myös ärsyttävä. Järkevää hänestä ei saanut millään. Joitain ideoitani hän ei julkaissut, mutta muutoin aika älyttömiä ideoita meni läpi pelkän läpänheiton perusteella – tällaisia olivat esimerkiksi Paavo Väyrystä ja Cthulhu-mytologiaa naittava On Suurten muinaisten aika tai pornoantologia Tuska ja hurmio, jonka tein, kun Harri sanoi, ettei tavallinen erotiikka myy (hirveän näköinen, mutta sisällöltään minusta hauska Asentoja), joten pitää siis julkaista sadomasopornoa. 

Eivät Harrin omatkaan ideat aina kauhean järkeviä olleet – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että hän välttämättä halusi julkaista ystävänsä säveltäjä Matti Rag Paanasen aforismeja kymmenenä isokokoisena kirjana? Jokaista painettiin tietääkseni vain 80 kappaletta, joten kirjoilla ei mitenkään voinut päästä edes omilleen. Kun Harrille Facebookissa ehdotettiin, että kirjoista voisi tehdä pienemmän laitoksen, johon kokoaisi parhaat mietelmät (ilmoittauduin vapaaehtoiseksi), hän tyrmäsi ajatuksen täysin, Ragin kaikki mietelmät piti julkaista nimenomaan tällä tavalla. EDIT: Rag Paanasen aforismeja julkaistiin siis kymmenenä eri kirjana, ei viitenä, kuten tässä aiemmin kirjoitettiin.

Kun tutustuin Harriin vuoden 2006 paikkeilla, en ollut mielestäni hänestä koskaan kuullutkaan. Oli hämmentävä saada sähköpostia, jossa lähettäjä kertoi julkaisseensa scifinovelleja jo 1960-luvun lopusta alkaen. Missä niitä muka oli voinut julkaista? (En ollut juurikaan seurannut scifi-fanzineita, joissa, varsinkin Portissa, olisin todennäköisesti törmännyt Harrin käyttämään nimimerkkiin Harri Erkki. Hän oli koko uransa käyttänyt nimen eri muunnelmia, esimerkiksi Cocktail-lehteen oli syntynyt novelleja nimellä Harry Erichs.)

Harri oli jostain bongannut Isku-nimisen lehden, jonka olin perustanut pari vuotta aiemmin. Se oli käytännössä fanzine, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja rikosnovelleja, sekä käännöksiä että alkuperäisiä kotimaisia tekstejä. Harri halusi jutella aiheesta enemmän, hänellä oli kustannusideoita ja kokemusta tällaisen toiminnan suhteen. Sovimme tapaamisen Humalistonkadun Aurinkoiseen, ja muistelen että silloin oli todella kylmä syksyinen päivä. Ensimmäinen asia, minkä Harri minulle sanoi, oli: "Missä helvetissä se ilmastonmuutos viipyy?" 

En Harrin tavattuani ja hänen kanssa muutamaan kertaan keskusteltuani ollut millään uskoa, että hänen juttunsa olivat tosia. Hän oli todellakin julkaissut paljon scifinovelleja 60-luvulta alkaen, ensimmäiset Koti-Posti-lehdessä vuodesta 1967 alkaen – toisin sanoen hän oli saanut niistä rahaa! En muista, kysyinkö koskaan, paljonko niistä maksettiin. Harri julkaisi sittemmin oman ensimmäisen novellinsa "Paluu häntään" kirjassaan Pitkä jauntti. 

Näyttelyjuliste, taattua Turbator-tyyliä. 

Mutta ne jutut! Kaikkia en välttämättä voi edes kertoa eteenpäin... Mutta Harri kertoi urastaan muun muassa sellaisen täräyttävän seikan, että hän toimitti 1970-luvulla Isojen poikien kuvaristikot -lehteä. Sellaista ei löytynyt netistä eikä edes Kansalliskirjaston Fennica-tietokannasta, joten ajattelin, että Harri vain veti minua höplästä. Myöhemmin, kun kokosimme Turun kirjamessuille Länsirannikon pulp -nimisen näyttelyn (jonka näyttelyjuliste minulla edelleen on), hän toi lehtiä jopa näytille – eli kyse oli kuin olikin oikeasta julkaisusta! Ja lehti oli nimensä veroinen: tavanomaisten ristikkojen välissä oli kuvia alastomista naisista. Lisäksi lehdissä saattoi olla Harrin novelleja, en ole varma. Hänellä oli tapana täyttää lehtiensä aukkopaikkoja omilla teksteillään. Näissäkin oli usein paljon hyviä tekstejä, kuten Vappu-Vippu-huumorilehdessä vuonna 1980 ollut aikamatkustustarina "Kellari" (julkaisin sen uudestaan Iskussa vuonna 2010). 

Harriin tutustuttuani suunnittelin, että tekisin hänestä pitkän haastattelujutun. Tarjosinkin sellaista Kuukausiliitteeseen, jossa ideaa pidettiin mielenkiintoisena, mutta kuulemma vanhojen miesten haastatteluja on niin paljon etteivät he tarttuneet tarjoukseen. Olisi varmasti löytynyt joku muukin lehti, mutta ilmeisesti minulla oli muita töitä niin paljon etten pohtinut asiaa sen pidempään. Nyt harmittaa, sillä paljon jäi taltioimatta. Osa Harrin kertomista jutuista on jo häipynyt muististani tai ne ovat vain epämääräisiä mielikuvia. 

Joka tapauksessa keskustelumme etenivät niin pitkälle, että  päätimme ryhtyä tekemään yhdessä kirjoja. Ilmeisesti Harri oli jo kuitenkin pitkään miettinyt, että ryhtyisi kustantamaan kirjoja ja nimenomaan genrekirjallisuuden antologioita ja yksittäisten kirjoittajien kokoelmia m-sarjan nimellä (en ole tästä aivan varma, mutta oletan, että Harrilla vain oli käyttämätön logo, josta hän sitten keksi sarjan nimen). 

Harri perusti aputoiminimen Turbatorin Pelipeitto-firmalleen, joka oli keskittynyt julkaisemaan Rakennussanomat-nimistä lehteä. Sen hän oli ostanut 80-luvun puolivälissä. Turbator tarkoittaa häirikköä ("masturbator" itsehäirikköä), ja Harri sanoikin, että hän haluaa olla kustannusmaailman häirikkö ja julkaista novelleja, kun isoja kustantamoita kiinnostavat vain romaanit. (Enää eivät kiinnosta nekään.) Harri mietti aina välillä, että tekisimme myös kioskijakeluun tarkoitettua lehteä, mutta ehkä onneksi hän ei pannut rahojaan tällaiseen – vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin lehtipisteissä nähtiin Karkkilan pahamaineisen Karprintin Rikoscocktail-lehteä (johon käsittääkseni kirjoittivat pakon edessä firman riistämät toimitusharjoittelijat). 

Harrilla oli selvästi valmiita ideoita jo mielessään, ja yksitellen niitä toteutinkin, kuten kokoelman raisiolaisen merikapteenin Veikko Hannuniemen novelleja sekä erätarinoiden antologian (olen edelleen ylpeä Outoja jälkiä -kirjasta, vaikka en tiedä metsästämisestä mitään). Harri toteutti ohessa omia kirjojaan ja ideoitaan, joissa painottui scifi. Saattoi olla Harrin ajatus koota turkulaisten kirjoittajien rikosnovelleja. Viides testamentti syntyi kevääksi 2007. Aiheesta teki jopa Turun Sanomat jutun! Kirjassa on mukana vanhoja novelleja, muun muassa Aake Jermolta, joka oli turkulaisen Uuden Auran toimittaja 1940-luvulla, Totti Karpelalta ja Pirkko Arhipalta. Nimensä kirja sai Markku Soikkelin hämärästä rikosnovellin tapaisesta. Uusia juttuja oli muun muassa Boris Hurtalta ja kaveriltani Sami Myllymäeltä, jota pidin lupaavana kirjoittajana.

Jatkoa tuli. En muista, kumpi meistä ehdotti, että voisimme julkaista turkulaisen Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleja – olin joka tapauksessa niihin törmännyt lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaisemaa Seikkailujen Maailmaa tutkiessani. Harri pystyi kertomaan paljon kiinnostavia anekdootteja Viherluodon veljeksistä, joista Pentin hän oli tuntenutkin ja kuullut häneltä juttuja jo 50-luvulla kuolleesta Aimosta. Etelän Kauhujen salakammio tuli samalla kertaa Harrin oman scifinovellikokoelman Pitkän jauntin kanssa. Julkkarit pidettiin Turun yliopiston silloin vielä pitämässä kirjakaupassa Kerttulinkadulla. Samoihin aikoihin tulivat myös Boris Hurtan ja M. G. Soikkelin novellien kokoelmat, ja Hurttaa Harri julkaisikin paljon. Ilman Harrin toimintaa Hurtan novellit olisivat ehkä jääneet scififanzineiden sivuille. (Heidän piti yhdessä kirjoittaa jokin kirja salanimellä Harri Hurtta.) 

Näin joka tapauksessa heti, että kirjoissa oli ongelmia. Harri ymmärsi taiteen ja kuvituksen päälle, ja hän osti mm. Jukka Murtosaarelta hienoja klassiseen pokkarityyliin tehtyjä kuvituksia, mutta kirjojen ulkoasusta hän ei tajunnut paljon mitään – tai ei ainakaan osannut tuoda tätä näkyville mitenkään. En tiedä, tekikö Harri kannet itse, mutta hänellä tai hänen graafikollaan oli joka tapauksessa tapana panna vain kuva laatikkoon kannen yläosaan ja kirjoittaa tekstit alle, vaikka esimerkiksi Murtosaari aina jätti kuviin tilaa teksteille. Kansien värit olivat myös karmeita. En ihmetellyt, ettei kirjoja juurikaan myyty, mistä Harri aina muisti valittaa. Vika ei ollut yksinomaan minun, vaikka jotkut kirjaideani aika epäkaupallisia olivatkin. Kirsti Ellilä ainakin oli järkyttynyt omien novelliensa valikoiman vaaleanpunaisesta kannesta. Petri Laineen scifinovellien kokoelmassa Murtosaaren piirtämä kuva on väärinpäin. Olin paikalla Turun kirjamessuilla, kun Petri Salin näki Jäätynyt Kokytos -kirjansa ensimmäisen kerran. Harri oli pannut kanteen jossain näyttelyssä ottamansa kuvan, josta ei kunnolla saanut selvää, mitä siinä oli, ei ainakaan mitään itse kirjaan liittyvää. Petri mutisi epäselvästi: "Se on tosi hieno", vaikka näki, että hän olisi halunnut vajota meren mutaan. (Tämä ei estänyt Harria ja Petriä jatkamasta yhteistyötä: ilmestyi vielä toinen novellivalikoma Kolmaskymmeneskolmas simpanssi sekä mainio rikosromaani Toinen nainen, jonka käytännössä tilasin Petriltä. Siinä on Mika Myyryn mainio EC-sarjakuvien tyylinen kansi.) 

Eivät ensimmäisten kirjojen sisäsivut olleet yleensä sen parempia. Fontit olivat rumia, yleensä Times New Romania, ja palstat mitä sattuu. Lisäksi ongelmia tuli siitä, että minulla on ollut aina tapana, etten tietokoneella kirjoittaessani käytä sisennyksiä, mutta Harrin käyttämä taittaja ei jostain syystä osannut tehdä taitossa automaattisia sisennyksiä, vaan läiski sattumanvaraisia kappalevälejä eri kohtiin ajatuksena ilmeisesti rytmittää tekstiä (jossain kohtaa rupesinkin lisäämään sisennyksiä Harrille menneisiin käsikirjoituksiin). Tapani Bagge taas käyttää sisennyksiä, ja hänen novellikokoelmansa Ammattimies näyttääkin tässä mielessä paremmalta. Turbatorin kirjoissa luki aina "Sivunvalmistus: PH-Peisti", mutta en koskaan tavannut tätä taittajaa. 

Turun Sanomien Kimmo Lilja selaili joskus Turbatorin uutuuksia kirjamessuilla ja kysyi minulta epätoivoisen näköisenä, voinko tehdä kirjojen ulkoasulle jotain. Rupesinkin jossain vaiheessa taittamaan omat kirjani, ja vaikka en tuolloin ollut millään tavalla ammattilainen (enkä ole sitä vieläkään), kirjojen luettavuus parani huomattavasti. Ongelmia aiheutti myös se, että Harri painatti Turbatorin kirjat niin että niitä on vaikea lukea, kun ne eivät aukea kunnolla, ja jos sivut vääntää reippaasti auki, liimaus pettää ja kirja hajoaa. Jos tästä huomautti Harrille, hän saattoi suutahtaa tai kuitata asian sytyttämällä tupakan ja sanomalla, ettei sillä ole mitään väliä. Aidon eksentrikon tunnistaakin siitä, että hän voi olla kokonaan pihalla joistain asioista. 

En välittänyt. Oli töitä, joista maksettiin ja joita halusin tehdä. Olin aina halunnut koota vanhoista novelleista antologioita, pelastaa unohdettuja kirjailijoita ja nostaa kiinnostavia lukemistolehtien kirjoittajien esiin. Ihailin vastaavaa työtä tekeviä englantilaisia ja amerikkalaisia tekijöitä, kuten Mike Ashleya tai Maxim Jakubowskia. 

Harri ei kylläkään maksanut paljon: muistaakseni sain Viidennestä testamentista ja Kauhujen salakammiosta 700 tai 750 e per kirja, myöhemmin kun taitoin omat kirjani, saatoin saada tuhat euroa. Muistaakseni eniten sain Tuskasta ja hurmiosta, josta nettosin peräti 1500 e, jos oikein muistan. Eipä sitäkään juuri myyty, vaikka sen idea nimenomaan oli, että sadomasoporno myisi. Typerän (itseni kirjoittaman) takakansitekstin takia SM-yhteisökin hylki kirjaa, vaikka kävimme peräti alan bileissä mainostamassa sitä eri kirjoittajien kanssa. 

Harri saattoi myös välillä tehdä kirjoihin muutoksia viime hetkillä. Kokosin melko viitseliäästi eri kirjoittajien kanssa antologian, jossa marsalkka Mannerheim seikkailee steampunkhenkisesti eri vuosikymmenillä. Nimeksi piti tulla Mannerheimin salainen elämä, mutta painoon se päätyi kuitenkin tylsällä nimellä Mannerheimin seikkailut. Voisi tietysti julkaista kirjan nyt uudestaan oikealla, enemmän spefiin ja steampunkiin viittaavalla nimellä. 

Harrin palkkioihinkin saattoi välillä liittyä jotain filunkipelin tuntua. Kerran hän maksoi jostain tekemästäni kirjasta niin että hän sanoi saaneensa juuri rahaa ja antoi minulle käteisenä jonkin summan, tyyliin 140 euroa, ja myöhemmin loput eli vaikkapa 560 euroa (mistä sitten pidätettiin verot). En aina tiennyt, mitä tällaisista tempauksista tuli ajatella. Harri valitti usein raha-asioista, mutta samalla hän oli todella höveli. Jonkin kirjan julkkarien jälkeen hän vei minut ja jonkun kolmannen syömään ja matkalla mukaan tarttunut vaimoni sai myös lounaan -- kerrankin joku sai ilmaisen lounaan! (Ellei sitten ajattele, että avioliitto minun kanssani on lounaasta langennut maksu.) 

Harrin bisnekset alkoivat yskiä 2010-luvun puoliväliä tultaessa. Olin tehnyt kirjan Kirottu kaupunki, jonka oli tarkoitus toimia oheislukemistona kirjoittamalleni suomalaisen lännenkirjallisuuden historialle (Wild West Finlandin julkaisi Avain 2016), mutta sain siitä Harrin lupaamat 500 e (toimitustyö plus taitto) vasta kuukausia jälkeenpäin. Tuo vuosi 2016 olikin masentava ja ahdistava vuosi, kun en saanut apurahoja eikä ollut maksavia työkeikkoja, ja vaikutti siltä, että Turbatorinkin vauhti hidastuu, pelkäsin itse asiassa, että Harrin firma menee konkurssiin. Kirottu kaupunki jäikin viimeiseksi m-sarjan kirjaksi. Harri kyllä julkaisi joitain satunnaisia kirjoja senkin jälkeen, mutta harvakseltaan eikä osa niistä ollut itsestäni millään lailla kiinnostavia. Tosin Harrin itsensä kirjoittamat kirjat Kalle, joka on muistelmatyyppinen essee kirjailija Kaarlo Isotalosta, ja Pieni tyttökirja, jossa Harri muistelee lapsuutensa Kärsämäen ihastuksiaan, olivat sympaattisia, vaikka jälkimmäinen hiukan liikkuikin lähellä kiusallista. Joka tapauksessa Kärsämäen sodanjälkeisen historian voi melkein rekonstruoida Harrin kirjoitusten perusteella, hän myös toimitti aiheeseen liittyviä tietopuolisempia opuksia. 

Kärsämäkeen (ja Harrin itseensä) liittyy myös mainio "spekulatiivinen faktio" Mahdollinen elämä, jossa Harri kuvittelee Sulo "Runkku" Rundgrenin elämäntarinan. Runkku on löytynyt vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjenvessasta. Tarina kertonee paljon Harrista itsestään, sillä sekä hän että Runkku halusivat väkisin olla marginaalissa ja kirjoittaa kioskiviihdettä ja iskelmäsanoituksia salanimellä. Kerran Harri kertoi minulle tarjonneensa tekstejä Karistolle, jossa oli tuolloin ollut Erno Paasilinna kustannuspäällikkönä. Tämä oli hylännyt Harrin tekstit. En tiedä, minkälaisia tekstejä Harri oli Karistolle lähettänyt, mutta ehkä tässä on kyse jostain avainkokemuksesta, jonka jälkeen on ollut helppoa – tai välttämätöntä – sanoa hyvästit kirjalliselle eliitille ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. (Jännää että hylkääjänä oli juuri Paasilinna, joka itse halusi aina esiintyä eliitinvastaisena.)  

Harri oli joka tapauksessa parhaimmillaan erinomainen kirjoittaja, jonka teksteissä oli yllättäviä havaintoja ja kytköksiä, ja esimerkiksi hänen Turku-pakinansa, joita ilmestyi pikkuruisina kirjoina Kui mul kukki? ja Trumppurumpetti, ovat oikeasti todella hauskoja. Nauran harvoin ääneen kirjaa lukiessani (ja lähtökohtaisesti inhoan murrepakinoita), mutta näitä lukiessani nauroin – samalla tavalla kuin Harrin juttuja kuunnellessani. Muistelen aina välillä yhtä hänen vanhaa tarinaansa, jonka mukaan hän oli joidenkin ystäviensä kanssa veneilemässä. Viinaa kului, ja miehet sammuivat kannelle paatin jatkaessa menoaan – ja heräsivät seuraavan kerran Tukholman saaristossa! Veneilyjuttuja on Harrin mainiossa pikkukirjassa Meri kutsuu (2011), jossa on myös hänen itsensä tekemä piirros kannessa, mainio sekin. 

Harri oli kuitenkin laiska editoimaan tekstiä (taas tapaamme aidon eksentrikon). Muistan joitain käsikirjoituksia, joita hän lähetti minulle, joko omiin lehtiini tai antologioihin, joita toimitin muille kustantajille, ja ihmettelen edelleen, miksi ne olivat niin sotkuisia. Jossain tekstissä saattoi olla yhtäkkiä ilman syytä kymmenen kappaleenvaihtoa. Sama sotkuisuus vaivaa myös yhtä Harrin viimeisistä kirjoista, Harri Erkin nimellä julkaistua esseekokoelmaa Scifistä (2021), jonka oikoluku jättää kevyesti sanottuna toivomisen varaa. Scifikriitikkona Harri oli kuitenkin työteliäs ja kriittinen, ja hän vaati muiden kirjoilta laatua. Ehkä voisi koota hänen kritiikkiensä valikoiman? 

Jollain tavalla tekisi mieli vielä tehdä kunniaa merkittävälle miehelle. Olimme niin läheisiä, että saatoimme jopa riidellä. Olin tehnyt jonkin virheen yhden kirjan taitossa eikä Harri saanut minua juuri sillä hetkellä kiinni, kun kirjan piti mennä painoon. Kun soitin hänelle takaisin, sanoin että kyse on pienestä mokasta, jonka korjaan parissa minuutissa, jahka vain pääsen kotiin, mutta tämä ei tietenkään kelvannut hänelle, vaan hän oli jo pyytänyt jotakuta muuta tekemään korjauksen. Puhelu kävelykadulla meni aikamoiseksi puolin ja toisin huutamiseksi. Kaikesta huolimatta tuntuu, että joitain kirjojani Harri julkaisi jonkinlaisen kiitollisuuden velassa, kuten pienoisromaanini Haamun (2013). En usko että sitä paljon myytiin, mutta Harri maksoi minulle siitä jopa 200 euron ennakon! Itse tein jollain kierolla tavalla kunniaa julkaistessani Helmivyön kautta uudestaan Harrin viikonlopun aikana kirjoittaman seksidekkarin Seksikoulun. Hän halusi, että se julkaistaan nimellä Harri B. Erkki, jotta lukijalle käy selväksi, että kyse on B-luokan kamasta.  

Somejakoja varten sensuroitu kansi. Timo Ronkainen suunnitteli uusintapainoksen ulkoasun vanhaa Cocktail-sarjaa mukaillen, kuva löytyi Cocktail-lehdestä. 

Oli miten oli: ilman Harria en olisi sitä mitä olen. Olen ikuisesti kiitollinen niistä töistä, joita sain hänelle tehdä. Ilman niitä en olisi päässyt toimittamaan antologioita isommille kustantajille. Ne hommat kuivuivat lopulta kasaan, mutta niillä eli kuitenkin joidenkin vuosien tai kuukausien ajan, ja sen takia kai töitä tehdään. Oman kustantamoni Helmivyön voi nähdä osittain Turbatorin jatkeena, ja jotkut Helmivyön kautta julkaisemani omat hankkeet ovat sellaisia, joita en ehtinyt Harrille tehdä tai jotka Harri hylkäsi (hän piti esimerkiksi ajatusta Matti Kid Hytösen Formula-tarinoista tylsänä). 

Palautinkin Harrille osan kunniasta myöntämällä hänelle vuonna 2024 yhden ensimmäisistä nimeäni kantavista palkinnoista. Kun vein plakaattia hänelle, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: "Mitä vittua nyt taas?" Tämä kertoo myös jotain Harrista ihmisenä. 

Yhtä ihmistä ei saa yhteen kirjoitukseen. Toisaalta, kuten Nietzsche käsittääkseni sanoi, jos ihmisestä kuulee kaksi tai kolme anekdoottia, voi jo kertoa, millainen hän on. Harrin kohdalla anekdooteista ei ole pulaa. Viimeinen asia, jonka kuulin hänen sanovan (tai oikeastaan asia selostettiin minulle Harrin poistuttua), oli kesällä Lounais-Suomen kirjailijoiden (jossa Harri oli pitkään puheenjohtajana [tästäkin olisi paljon kirjoitettavaa]) kesätapaamisessa, josta hän lähti katsomaan Ranskan ympäriajoa ja sanoi lähtiessään: "Suomessa pitäisi järjestää suomalaisille sopiva kisa, ämpärin ympäriajo." Tämän jälkeen vaihdoin Harrin kanssa enää vain pari satunnaista sähköpostia. Kuulin Harrin kuolemasta yöllä kahdelta, kun tulin baarista ja sain vielä päähäni tsekata viestit. 

Olin jo ennen Harrin kuolinuutista miettinyt, että kirjoittaisin hänestä samanlaisen omakohtaisen esseen kuin hän oli tehnyt Kaarlo Isotalosta. Olisiko kirjan nimi KUMPULAINEN? Ehkä sellaiseen saisi merkittävästä miehestä enemmän kuin yhteen blogikirjoitukseen mahtuu. (Ja ehkä siinä voisi kertoa niitä juttuja, joita tässä ei voinut mainita.) 

Vaikea/helppo laji: esitelmäni Joktoconissa elokuussa 2025

Kävin puhumassa työstäni ja urastani Suomen tieteiskirjoittajat ry:n tapahtumassa Joktoconissa lauantaina 9.8. Puhuin otsikolla "Vaikea laji" (mikä viittaa tietenkin ammatillisiin muistelmiini), mutta esitelmää kirjoittaessani huomasin, että nimi olisi voinut olla myös "Helppo laji", koska päädyin puhumaan siitä, miten olen voinut tehdä ja julkaista niin paljon. Koetin kuitenkin kiinnittää huomion siihen, miten kirjoittamisen ja kustantamisen rakenteet ovat muuttumassa, vaikka myönsin myös, että koen välillä olevani kuin jonkinlainen viimeinen dinosaurus, jonka toimintakeinot alkavat olla rajoittuneet ja vanhanaikaiset. Tätä ehkä korosti se, että vain puhuin, en näyttänyt edes yhden yhtä diaa. Olisin piirtänyt tuon mainitsemani nelikentän, mutta paikalla ei ollut edes fläppitaulua. Paikan päällä mainitsin kustantamon nimen, josta puhuin hulluna ja ärsyttävänä, mutta tässä olen jostain häveliäisyydestä sen piilottanut. Kirjan ja kustantamon kyllä varmasti helposti keksii, kun selaa teosluetteloani. Mainitsin samassa yhteydessä myös, että myös kirjailijat voidaan jakaa saman nelikentän mukaisesti. Varmasti esitelmä muutenkin eli hetkessä, ja varsinkin On Suurten muinaisten aika -kirjasta kerroin laajemmin paikan päällä kuin mitä tässä kirjoitan, ja sama koskee myös esitelmän alkua. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, 

nimeni on Juri Nummelin ja olen jossain määrin tullut tutuksi kirjailijana ja kustantajana. Minulla on Helmivyö-niminen pieni kustantamo, joka tekee kirjat tarvepainatteina. 

Olen viime aikoina sanonut, että olen tehnyt lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden puolella voi tehdä: olen kirjoittanut tietokirjoja, olen kirjoittanut proosaa, olen kirjoittanut runoja, olen toimittanut novelliantologioita, olen toimittanut hakuteoksia ja artikkelikokoelmia, olen suomentanut, olen kustannustoimittanut kirjoja, olen kustantanut kirjoja. Alalla 60-luvun lopulta ollut Harri Kumpulainen eli nimimerkki Harri Erkki virnuili, että en ole vielä kirjoittanut musiikkinäytelmää. En ole itse asiassa kirjoittanut mitään näytelmää, mutta ehkä senkin aika tulee vielä. Kerran tosin kirjoitin prätkäjengille käsikirjoituksen elokuvaa varten, mutta he sanoivat, että se oli liian hieno, he eivät pystyisi sitä kuvaamaan. 

Ilman väärää omakehua voin sanoa, että olen ollut julkaisemassa jollain tavalla yli kaksisataa teosta.  Kansalliskirjaston Fennica-tietokannassa minulla on 230 tietuetta. Joihinkin kirjoihin olen kirjoittanut vain esipuheen, jotkut olen vain koonnut helposti saatavilla olevasta aineistosta enkä ole sitä millään lailla muuttanut, osaa olen tehnyt kaksikymmentä vuotta ja ylikin, osa on syntynyt parissa kolmessa viikossa jonkun muun tekemästä ideasta. Osan olen tehnyt niin että olen kirjoittanut joka päivä vähintään muutaman lauseen ja tehnyt taustatutkimusta aiheesta. Joskus on vaikea tietää, mikä näistä kaikista on ollut varsinaista päivätyötäni, koska saatan hyvinkin innostua tekemään kokonaisia päiviä jonkin sivuprojektin parissa enkä millään malttaisi palata tekeillä olevan päätyön pariin. Ehkä ne ovat tarpeellisia taukoja, jonkinlaisia lomia. Olen pitänyt kyllä oikeitakin lomia. Eräs ystäväni luuli joskus, että teen joka päivä töitä, mutta totuus on, että en ole vuosiin tehnyt viikonloppuisin töitä, ainakaan säännöllisesti ja pitkiä aikoja. Sama pätee kesälomiin: viime heinäkuu kului lähinnä vapaa-ajan asunnolla ulkona drinkki kädessä istuen enkä ajatellut töitä kuin ehkä puolikkaan työpäivän verran. 

Miten tämä kaikki on mahdollista? Myin jokin aika sitten julkaisemiani kirjoja eräälle tuttavalle, joka on kova keräilemään kaikenlaisia kirjoja. Hän selaili viime marraskuussa ilmestynyttä kirjaani Etäisten laaksojen kirjat, jossa kirjoitan amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, ja ihmetteli, miten ehdin tutustumaan niin paljon kaikenlaiseen. Sanoin, että sehän on vain työtäni. Olisin voinut kyllä myös sanoa, että Etäisten laaksojen kirjojen artikkeleista suurin osa on kirjoitettu viimeisen viiden vuoden aikana, ei yhtenä rykäyksenä. Osa kirjan teksteistä on myös vanhempia, kun olen kaivanut esille samasta aihepiiristä tekemiäni artikkeleita. Lisäksi kirjan pohjana olevaan artikkelisarjaan tuli aikoinaan pieni apuraha, joka tosin meni saman tien kevytmieliseen elämään, koska se maksettiin kesän alussa - artikkelisarja ja kirja tulivat sitten valmiiksi muun työn ohessa. Varmasti järkevämpiäkin tapoja on ansaita elantonsa. 

Joka tapauksessa hyvin vähän kirjoittamaani on jäänyt pöytälaatikkoon, tällä hetkellä käytännössä vain yksi rikosromaanin käsikirjoitus, jos en laske mukaan toisen romaanin käsikirjoitusta, mutta se ei ole vielä valmis. Olen tosin tehnyt sitä kohta viidentoista vuoden ajan. Tuon toisen kirjoitin parin viikon aikana jonkinlaisessa kuumeessa, mutta aivan julkaisukelpoista tekstiä se ei ole ja romaani ehkä jääkin pöytälaatikkoon, vaikka oma draivinsa siinä onkin. 

Mistä sitten on kyse? Ainakin kymmensormijärjestelmän melko hyvästä hallinnasta. Kävin yläasteella kirjoituskonetunneilla ja sinnikkäästi näpyttelin kirjainyhdistelmiä tyyliin ASDF ASDF ASDF. Tästä on ollut ehkä enemmän apua kuin mistään muusta yläasteella oppimastani. Olen kirjoittanut joitain lehtiin tekemiäni kolumneja alle puolessa tunnissa, joskus jopa viidessätoista minuutissa idean saatuani. Joskus huomaan, että lyhyen tekstin teemat ja rakenne ovat ikään kuin olemassa jo valmiina päässäni, vaikka en ole tehnyt minkäänlaisia muistiinpanoja tai edes pohtinut, mistä tekstissä voisi viime kädessä olla kyse. Sormilla tuntuu olevan suora yhteys aivoihin eivätkä ajatukset kulje minkään muun kautta. Tämä tietysti osaltaan liittyy siihen, että olen ollut kiinnostunut niin sanotusta pulp- eli kioskikirjallisuudesta, toisin sanoen kirjallisuudesta, jota kaikenkarvaiset senttarit eli rahasta kirjoittavat ovat suoltaneet usean tuhannen sanan päivävauhtia useinkaan pysähtymättä miettimään, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuisi. Olen aina ihaillut esimerkiksi Barry Malzbergia, joka kertoi kirjoittaneensa nuorena miehenä 60 000 sanan mittaisen seksiromaanin vuorokaudessa ja vieläpä myyneensä sen kustantajalle. Toki tässä puhutaan jonkinlaisella hällä väliä -asenteella toimivasta kioskikustantamosta (kaikki julkaistaan), mutta saavutus on silti uskomaton. Koetin itse kerran samanlaista menetelmää. Sain kirjoitettua noin 17 000 sanaa kahdessatoista tunnissa ja olin fyysisesti aivan poikki, alaselkä tuli kipeäksi, jalat ja maha kramppasivat ja hikoilin kuin hellemöykyssä. En olisi seuraavana päivänä pystynyt kirjoittamaan kuin korkeintaan lyhyitä tekstiviestejä. "Ok." "Kiitti."

Yksi edellytys tällaiselle työskentelylle on myös se, että kriteerit eivät saa olla liian tiukat. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen tai siihen, että olisi paras versio itsestään - todennäköisesti en edes saisi itsestäni tämän parempaa irti. 

Joskus tällainen asenne tuottaa ongelmia. Ei ole välttämättä mahdollisuutta tai resursseja tarkistaa tekstejä, kun ne jo pitää lähettää kustantajalle. Tämän vuoden keväällä ilmestyi kirjani Hiiriä ja hirviöitä, joka on animaatioelokuvan historia. Se oli kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen kirjan täydennetty laitos, jonka toinen kustantaja tilasi - kirjoitin uuden version ilman apurahaa reilun kuukauden aikana, jälleen kerran jonkinlaisen kuumeen vallassa, ja huomasin sitten vasta kirjan ilmestyttyä, että kuvailen yhtä ja samaa asiaa parin sivun sisällä ja kummallakin kerralla eri tavalla! Voin tietysti aina syyttää kustantajaa, joka ei tehnyt perinteistä kustannustoimitusta juuri lainkaan. Lisäksi sain kirjasta 750 euroa (plus rojaltit), mikä ei tietenkään houkutellut kauhean huolelliseen työskentelyyn. (Huom! Tässä kohtaa oli aiemmin virhe, joka oli tyystin omaa syytäni: sain kirjasta isomman palkkion kuin tässä alun perin sanoin, ja siihen lasketaan päälle rojaltit.) 

En toisin sanoen ole perfektionisti millään muotoa. Pikemminkin imperfektionisti. Jokin olisi voinut olla täydellistä, mutta ei nyt sattuneesta syystä ollut. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa siltä, että suhtautuisin virheisiin ja mokiin kevyesti, saatan pikemminkin masentua niistä ja harmitella niitä pitkänkin aikaa. Tähän ehkä auttaisivat toisenlaiset työskentelyolosuhteet, mutta niiden toistaiseksi puuttuessa en voi kuin kohautella käsiäni ja sanoa: "Tarvitsin ne seitsemänsataa." 

Selvää joka tapauksessa on, että mitään inspiraatiota ei todellakaan jäädä odottamaan. Kirjoitetaan ja työstetään kirjoja silloinkin kuin ei huvita. Kaiken voi korjata jälkeenpäin. Tosin kulunut heinäkuu osoitti sen, että tämäkään tapa työskennellä ei toimi kaikissa olosuhteissa. Kuka olisi pystynyt kirjoittamaan edes väkisin 30 asteen helteessä? Entä kymmenen vuoden päästä 35 tai 40 asteen helteessä? Tulevia kirjailijaresidenssejä suunniteltaessa pitäisikin ottaa huomioon se, että parhaiten tekstiä syntyy reilussa 20 asteessa - toisin sanoen ilmastointiin ja jäähdytykseen pitää varautua hyvissä ajoin. 

Onko tässä kaikki? Tällaisen tuotteliaisuuden takana ovat tietenkin myös rakenteet, ja ne ovat olleet koko urani ajan murroksessa. Kulttuuriala on tietysti aina murroksessa eikä mikään koskaan ole kovin hyvin, mutta voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ennen asiat todellakin olivat paremmin. Otetaan vaikka vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjastoille kohdennettu tuki, jonka turvin kirjastot saattoivat ostaa useampia kappaleita laadukasta kirjallisuutta, joka ei myyntilistoilla juhli. Tiedän omasta kokemuksesta, että tuki saattoi tarkoittaa useita kymmeniä kappaleita myytyä kirjaa per nimike. Kun tuki poistettiin 2023, se näkyi saman tien: sain useita tyrmäyksiä kustantajilta ideoistani. Hetkeksi jopa valahdin masennukseen ja ahdistukseen, kun pelkäsin, että urani oli tässä. Kukaan ei enää julkaise kirjojani. Kaikenlaista on tietenkin tapahtunut sen jälkeen, varsinkin Koneen säätiön apuraha, jolla olen tällä hetkellä, mutta tuolloin tuntui kuin matto olisi kiskaistu alta, vaikka kuinka olisi ajatellut, että kustantajat ovat vain varovaisia ja tunnustelevat, miten asiat lähtevät uudessa järjestelmässä lutviutumaan. En usko, että lähtevät. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat joka tapauksessa niin rajussa murroksessa tällä hetkellä, että koen olevani kuin yksi viimeisistä dinosauruksista. Jotkut ovat sitä mieltä, että nyt todella kirjoitetaan kiinnostavaa ja laadukasta kirjallisuutta, mutta kirjallisuus tarvitsee myös taloudelliset kivijalat. Laadukas kirjallisuus itsessään ei elätä ketään, tarvitaan myös lukijat, kirjastot, kirjakaupat, media, joka kirjoittaa kirjoista, ja niin edelleen. 

Puhumattakaan apurahoista. Niitäkin Suomen sinimusta hallitus pyrkii vähentämään. Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken kautta myönnettävää rahoitusta on jo vähennetty, ja yliopistollista tutkimusta rahoittavan Suomen Akatemian työskentelyn autonomisuuteen on puututtu ministeritasolta, mikä kertoo siitä, kuinka paljon kyseiset poliitikot ymmärtävät tieteen tekemisestä. Taiteen tekemisestä ymmärtävät vielä vähemmän, jos mahdollista. 

Samaan pyrkivät lukuisat nettikommentoijat, jotka valittavat vaikkapa Koneen säätiön tuesta Elokapinalle tai muille ympäristökatastrofista puhuville tahoille. Ne asettuvat samaan janaan kuin tekotaidetta suoltaville punaviiniä kittaaville mukataiteijoille syydettävät apurahat, joita toiset taiteilijat myöntävät kavereilleen. Olisi kiinnostava kuulla, keiden niitä apurahoja sitten näin pienessä maassa pitäisi myöntää - naapurin taksikuskilla varmasti voisi olla jotain kiinnostavaa sanottavaa esimerkiksi suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiasta, jota yritän taas alkaa työstää kesäloman jälkeen. Joka tapauksessa uskon, että viime aikoina käyty keskustelu tulee näkymään apurahahankkeissa suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin korostumisena - ellei näy jo. Ainakaan ei kannata tutkia kynsisalonkeja afrikkalaisessa intersektionaalisessa feministikirjallisuudessa. Itse olen viime aikoina keskittynyt pääosin kotimaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä minun ei aivan vielä tarvitse paeta maasta. 

Yksi oleellinen rakenne ovat tietenkin kustantajat. Ilman niitä ei ole kirjallisuutta. Voisi tietysti sanoa Margaret Thatcheria mukaillen, että ei ole kirjallisuutta, on vain kirjailijoita. Nykyään jokainen voi julkaista kirjansa itse, mutta sitä seuraava kaaos olisi hallitsematon. Kukaan ei enää tietäisi, mitä joku on julkaissut. Suurten ja keskisuurten kustantamojen toiminnassa on paljon kritisoitavaa, mutta ilman niitä meillä ei olisi mitään. Ja lisäksi voin sanoa, että ne myös maksavat paremmin. Tämä ei valitettavasti päde kaikkiin keskisuuriin kustantamoihin, joiden maksutavoista onkin mediassa ollut viime kuukausina jonkin verran paljastusjuttuja. Tosin juttelin juuri parin kirjailijan kanssa, joiden kustantaja oli juuri tällainen keskisuuren kustantamo, joka oli julkisuudessa maksuvaikeuksistaan. Kysyin, olivatko he saaneet rahojaan. Kumpikin nauroi ja kysyi: "Mitä rahoja?" Toinen oli runoilija, toinen novellisti. 

Itselläni on ollut onni saada työskennellä hyvin monenlaisten kustantajien kanssa. Olen itse asiassa sanonut, että minulla voi olla kustantajien Suomen ennätys. En ole nyt pariin vuoteen lukua tarkistanut, mutta vuonna 2022 eri kustantajia, jotka teoksiani ovat julkaisseet, oli 31. Kilpakumppaninani on Hämeenlinnan ihme Tapani Bagge, jolla samoihin aikoihin oli itse asiassa 32 kustantajaa, mutta en ole hänenkään tilannettaan tarkistanut. 

Joka tapauksessa joukkoon on mahtunut monenlaista. Kerran keksin, että kustantajat voi jakaa nelikenttään: hullu - järkevä / ärsyttävä - mukava. Harva on kaikkea, tosin minusta on sanottu, että kaikkea löytyy. 

Harva on myöskään järkevä ja mukava - jos sellaisen kustantajan löydätte, siitä kannattaa pitää kiinni kynsin hampain. Tosin parhaat kustantajat ovat samaan aikaan hulluja ja mukavia. Näihin voisin hyvin laskea jo aiemmin mainitsemani Harri Kumpulaisen, joka pyöritti - ja käytännössä pyörittää edelleen - Turbator-nimistä kustantamoa, jolle työskentelin monen vuoden ajan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja 2010-luvun alkupuoliskolla. Harrille menivät läpi älyttömimmätkin ideat, kuten vuonna 2012 ilmestynyt On Suurten Muinaisten aika, jossa paljastetaan Paavo Väyrysen yhteydet Lovecraftin muinaisiin jumaluuksiin. Kirja valmistui kolmessa viikossa sen jälkeen, kun Niko Aslak Peltonen ja pari muuta kaveria olivat saaneet idean baarissa. Kirja olisi valmistunut nopeammin, jos ei olisi ollut joulua välissä. Kun ehdotin ideaa Kumpulaiselle, hän sanoi vain: "Tehdään niin päästään vittuilemaan."

Tein Turbatorille parikymmentä erilaista antologiaa, ja Harri julkaisi, ehkä kiitollisuudesta, myös rikosnovellien kokoelmani Pakastetun poliisin tapaus sekä pienoisromaanini Haamu. Niitä on varmaan myyty vähemmän kuin toimittamiani antologioita. 

Harrin kanssa työskentely oli myös raskasta, sillä kaikesta älykkyydestään huolimatta Harrilla oli aika erikoiset käsitykset siitä, miltä kirjojen tulee näyttää ja tuntua. Rupesin jossain vaiheessa taittamaan itse kirjani - nykyään en tosin pysty katsomaan näitä kirjoja miettimättä, mitä oikein ajattelin - ja tilasin myös kansia tuntemiltani kuvittajilta. Tämä tietysti lisäsi työmäärääni, mutta kyllä Harri saattoi maksaa satasen tai pari ylimääräistä näistä hommista. 

Jos Harri oli hullu ja mukava, niin toisessa ääripäässä oli eräs kustantaja, jolle tein yhden pienen toimitustyön tunnetun suomalaisen pilakuvittajan vanhoista novelleista. Kustantamon, jolla oli jonkin vanhan tuttavuuden pohjalta yhteys tähän kuvittajaan ja tämän perikuntaan, pyrki koko ajan poistamaan nimeni kirjasta, kuten kirjoittamalla esipuheeni uudestaan, mihin en tietenkään suostunut. Kirjasta yritettiin myös maksaa tarjoamalla minulle kuvittajan pilapiirrosta. Onnistuin torjumaan idean ja sain sieltä lopulta 500 euroa korvaukseksi työstäni. Tulihan se silloin tarpeeseen, mutta homma sai uusia kierroksia, kun kuulin tutultani pari viikkoa sitten, että kyseisestä kustantamosta oli ilmestynyt historiikki. Siinä mainitaan kyllä toimittamani kirja, mutta minua ei sanota missään, vaan annetaan ymmärtää, että kustantaja ja kuvittajan tytär olivat kahdestaan sen tehneet! 

Onneksi on ollut järkeviä ja mukaviakin kustantajia. Yksi on ollut Jalavassa ja Art Housessa työskennellyt Urpu Strellman, joka valitettavasti meni muutamaksi vuodeksi agentuurien puolelle töihin. Nyt hän on palannut töihin ostamalla Jalavan ja Art Housen, mutta tilanteet ovat muuttuneet radikaalisti muutamien vuosien aikana, enkä tällä hetkellä tiedä, saammeko aikaiseksi yhteisiä projekteja.  

Toisin sanoen tarvitaan kaikenlaisia kustantajia. Tarvitaan hulluja ja ärsyttäviä kustantajia, tarvitaan mukavia ja järkeviä kustantajia - mutta kustantaja ei saa olla myöskään liian järkevä, koska silloin päätöksiä ohjaavat markkinoiden rautaiset lait ja paljon kiinnostavia kirjoja jää kustantamatta. Tässä kohtaa tietenkin astuvat mukaan pienet kustantajat, osuuskunnat ja muut vastaavat pienet ja jopa mikrotason toimijat.  Yksi sellainen on oma Helmivyöni, jonka perustin vuonna 2016 kyllästyttyäni siihen, että joka vuosi ei tule apurahoja, joista toimeentuloni on kuitenkin paljolti riippuvainen. Olenkin pystynyt rahoittamaan apurahattomina vuosina elämiseni Helmivyöstä tulevilla tuloilla, vaikka moni ilmoittikin kustantamoa perustaessani, että menetän vain rahani ja tulen hulluksi. Keskeinen idea on ollut työskennellä vain tarvepainatteiden kanssa, toisin sanoen kirjoja ei tilata valmiiksi varastoon ja sitten toivota, että joku myös ostaa niitä.

Olen myös ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia. Ei painateta kirjoja turhaan. Toisaalta niitä kuljetetaan sitten mahdollisesti yksittäinkin paketteina lukijoille, ja lisäksi kirjat ovat koko ajan painotalon palvelimella odottamassa tulevansa ostetuksi. Olen miettinyt, että joitain vanhimpia nimikkeitä voisi poistaa myynnistä, mutta toisaalta niin sanottu pitkä häntä pitää minua leivän syrjässä kiinni. Olen joskus sanonut, että heti kun tulee perustulo, vähennän työtäni ja lopetan ainakin kaikenlaiset välityökirjat, joita Helmivyön kautta olen tehnyt. Uskon, että perustulo tekisi hyvää kaikille, myös maapallolle. 

Oli miten oli, Helmivyönkin toimintaa uhkaavat kuitenkin samat asiat kuin muitakin kustantamoja: painettujen kirjojen ostaminen vähenee, kirjastojen ostot vähenevät, kirjat saavat jatkuvasti vähemmän näkyvyyttä - samaan aikaan kun niitä julkaistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Yksittäisen kirjan saama näkyvyys voi olla hyvin hyvin pientä, vaikka se olisi kuinka laadukkaasti tehty. Olen vähentänyt tekemääni työtä ilmoittamalla, etten ota enää vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, ja olen koettanut keskittyä tietokirjaprojekteihin, mutta oma työnsä niissäkin on - joissain jopa enemmän kuin proosassa. Olen ollut huomaavinani, että suurten ja keskisuurten kustantamojen keskittyessä takuuvarmoihin kirjoihin minulle on lähetetty entistä enemmän käsikirjoituksia. Varsinkin elokuva-aiheisia kirjoja olen saanut viime aikoina käsiini, ja esimerkiksi viime keväänä julkaistu Lauri Piispan kirja Eisenstein, jossa hän siis käsittelee tunnettua neuvostoliittolaista ohjaajaa, on laadultaan yksi Helmivyön parhaita. 

Onko tästä kaikesta jotain opittavaa? Keskeinen asia on se, että rakenteita pitää olla, ja kaikkiin on viime vuosina kohdistunut pahoja iskuja, osin lukijoiden itsensä hyväksymänä, kuten äänikirjojen suosio todistaa, tekoälypelleilystä puhumattakaan. Toinen tärkeä asia on se, että pitää puuhata kaikenlaista. Pitää olla valmis työskentelemään alueilla, jotka eivät ole täysin omia. Olen kirjoittanut ja toimittanut satoja kirjoja, osan mukavuusalueeni ulkopuolelta - en tarkoita, että niissä syntyi ihmeitä, vaan että niistä sai rahaa eikä rahan tärkeyttä voi kyllin korostaa. 

Kiitos. 

OIKAISU: Hiiriä ja hirviöitä -kirjasta sain ennakon, en pelkkää kertakorvausta.