Aku Ankan proosaversioita

Toinen Kidd.O-lehteen kirjoittamani kolumni, jossa edelleen käsittelen huonoa lastenkirjallisuutta. Tässä unohdin kuitenkin mainita, että Ankkalinna-aiheista proosaa on paljon enemmänkin, esimerkiksi Aku Ankka -lehdessä oli vielä 1960-luvun alussa pieniä novellintapaisia. Samanlaisia tekstejä julkaistiin myös muissa lehdissä, muistaakseni ainakin Viikko-Sanomissa (jossa novelleja saattelivat järkyttävän huonot, ties mistä reväistyt piirustukset; ks. alempana).

Jostain syystä tällaiset taidemuodon väännökset toiseen taidemuotoon kiehtovat minua, ja olen alustavasti sopinut kustantajan kanssa, että tekisin jossain vaiheessa kirjan sarjakuvien filmatisoinneista. Tuskin kelpuutan näitä Ankkalinna-juttuja siihen kuitenkaan. (Edit: tässä luki alun perin, että tekisin kirjan sarjakuvien proosaversioista. Kyse siis filmatisoinneista, kirjan 50 kirjaa - 50 elokuvaa -tyyliin.)

Kolumnin alussa kuvattu tapaus on todella tapahtunut, yksi näitä juttuja, joita jostain syystä vain muistaa, vaikka kyse ei ole mistään valtavasta traumasta.

Ankkalinna ja proosan jalo taito 

Pormestarinluodon K-kauppa, 70-luvun loppu. Kinuan äidiltäni pikkuista kirjaa niin pitkään että hän suostuu ostamaan sen.
Neliönmallinen minikirja Aku Ankan telttaretki oli joksikin aikaa rakkain esineeni. Luin sen monta kertaa.
Sitten kävi niin kuin näille aina käy: kirja hävisi tai todennäköisesti hävitettiin.
Ostin sen vuosikymmeniä myöhemmin kirpputorilta. Ei voi edes sanoa, että kaikki taika olisi hävinnyt, oli pikemminkin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Pienessä proosamuotoisessa tarinassa on kömpelösti piirretyt kuvat, jotka muistuttavat Disneyn Ankkalinna-hahmoja jos katsoo kaukaa ilman silmälaseja ja siristää silmiä.
Yksinkertaisessa jutussa Aku Ankka menee veljenpoikien kanssa telttaretkelle. "Mikähän Roope Ankkaa vaivaa?" pohtii kertoja. "Ajatelkaa nyt, hän on antanut lahjan vaikkei olekaan Akun syntymäpäivä." Lahja on kokeiluvaiheessa oleva itsestään avautuva ja sulkeutuva teltta.
Kun poppoo lopulta pääsee metsään, veljenpojat lähtevät kanootilla pitkin jokea ja Aku jää nukkumaan. Arvaahan sen miten siinä käy: teltta sulkeutuu Akun ympärille, kun tämä yrittää paeta paikalle tulevia karhuja. Lopulta karhut valuttavat Akun päälle hunajaa.
Juttu saattaa kuulostaa kerrottuna paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Aku Ankan telttaretki ei ole ainoa kömpelö proosaversio Ankkalinnan seikkailuista. Niitä on itse asiassa ilmestynyt yllättävän paljon.
Ja ne ovat kaikki huonoja.
Typerännimisessä Superkirjasto-sarjassa ilmestynyttä kirjaa Mummo Ankan hyvänyön tarinoita vuodelta 1985 voi sanoa jopa novellikokoelmaksi – jos välttämättä haluaa liata novellin käsitteen.
Jotain perverssiä tyydytystä voi kuitenkin saada esimerkiksi tarinasta "Hessu perustaa lemmikkieläinhoitolan". Se on taitava muotokuva ADHD:sta kärsivästä leptosomista, joka ei pysy hetkeäkään aloillaan eikä oikein hallitse asioitaan. "Voi Mikki", Hessu sanoo, "sun täytyy auttaa mua. Sillä aikaa, kun sä olit matkoilla, mä avasin hoitolan lemmikkieläimille. Mutta homma on paisunut niin mahtavasti, etten enää selviä yksin."
Vielä hölmömpi on "Mikki myy kesämökkinsä", jossa Mortti ja Vertti saavat tietää setänsä aikeista. Mökissä asustelee talvisin karhu ja pojat tietysti toivovat, että karhu pelottaisi ostajan pois. Käy päinvastoin: ostaja onkin innoissaan, kun vielä on villejä eläimiä! Tarina päättyy sovintoon: "Mutta kun asiasta oli sovittu, he kaikki kolme lähtivät ongelle!"
Niin tekisi lukijakin, jos vain pystyisi aivohalvaukseltaan.
Taidemuodon luonteeseen kuulunee, että tarinat tuntuvat nimenomaan proosamuodossa typerämmiltä kuin ne ehkä muuten olisivat – vaikka eivät nämä sarjakuvinakaan olisi mitään mestariteoksia.

Viikko-Sanomien kaunista Disney-aiheista
kuvitusta 50- tai 60-luvulta

Lisäksi asiaan kuuluu, että tällaiset opukset on tehty mahdollisimman rumasti.
En uskalla edes avata epämääräisen Oppenheimer Publishing -nimisen firman julkaisemia kirjaversioita Kivisestä ja Sorasesta, Väiski Vemmelsäärestä ja Jogi-karhusta.
Kirjoissa on kaikki infantiilit tekstit painettu CAPS LOCKILLA.

Suuri rakkauteni, huono lastenkirjallisuus (plus Kidd.O-lehden tarina)

Sanotaan, että printtimedia on vaikeuksissa, ettei painettuja lehtiä kannata enää julkaista. Jotain mieltä siinä kuitenkin tuntuu olevan, sillä maailma on täynnä uusia, näyttäviä ja pieteetillä tehtyjä paksuja lehtiä, joissa on upeita värikuvia ja pitkiä, joskus häröileviäkin juttuja. Lehdet voivat ilmestyä vain kerran tai kaksi vuotta, mutta sen ei ole väliä, sillä lehti on kuitenkin tehty ja saatu maailmaan toisten ihailtavaksi. (Mikä ei tietenkään ole yksinään median tarkoitus, se sanottakoon.)

Suomessa yksi tällainen projekti oli lastenmuotia ja yleensäkin lapsiin liittyviä elämäntapa-asioita käsittelevä Kidd.O-niminen lehti. Sitä tekivät Merja Yeung ja Anu Levy, kaksi media-alan ammattilaista, jotka kyllästyivät mediatalojen käskytykseen ja päättivät kokeilla itse. Merjan olen tuntenut yli 30 vuotta, koska olimme samassa koulussa jo ala-asteella - olemme tosin tunteneet hiukan on-off-tyyppisesti, välissä oli ainakin 20 vuotta ettemme tavanneet, sitten tulikin Facebook. Merja on valokuvaaja, Anu stailaaja ja meikkaaja, joka teki töitä kuvattavien kanssa. Muistan, että Merja laittoi minulle jossain vaiheessa viestiä ja kysyi, mikä on yleensä pistekoko aikakauslehdissä - onneksi osasin auttaa.

Kuva: Merja Yeung

Merja pyysi minua myös kirjoittamaan lehteen. Lupasin kirjoittaa lastenkirjallisuuteen liittyviä kolumneja, ja samalla vaimoni Elina lupasi kirjoittaa jutun retrotyyliä harrastavista vanhemmista, joiden lapsetkin puetaan retrotyyliin. Merja otti minusta hyvät kolumnistikuvat Helsingissä. Kuvaan (ks. ohessa) piirrettiin minulle kasa kirjoja syliin ja muistaakseni allekin, niin kuin nojaisin kirjapinoon.

Ensimmäinen Kidd.O ilmestyi syksyllä 2013. Saimme tekijänkappaleet, kun olimme käymässä Porissa äitini luona, Merja oli samaan aikaan omilla vanhemmillaan - tapasimme Pormestarinluodon kauppakeskuksen parkkipaikalla! Näin pientä voi joskus hienojenkin lehtien tekeminen olla. Sillä hieno ensimmäinenkin numero jo oli. Jutuissa oli kirjallisesti vielä hiottavaa eivätkä kaikki kestäisi tiukkaa journalistista seulaa, mutta ensimmäinen numero on aina ensimmäinen numero. Lehden painos jäi muistaakseni 2000:een, vaikka tähtäin oli ollut paljon isommissa luvuissa. Silti Kidd.O pääsi hyvin esille myyntipisteisiin, muistaakseni jopa R-kioskille.

Kidd.O ilmestyi tämän jälkeen kolme kertaa, aina yhtä paksuna ja näyttävänä - joka numerossa oli yli 200 sivua ja kuvat ja lastenstailaukset toinen toistaan hienompia. Jututkin paranivat, ja varsinkin kolumneissa oli muutamia hyviä. Itse kirjoitin joka numeroon lastenkirjallisuutta käsittelevän kolumnin, joissa pyrin lähestymään aihetta jotenkin vinosta, epätotutusta näkökulmasta. Kolmanteen numeroon otettiin vielä hienompi kolumnistikuva, jossa esiinnyn vanhimman ja keskimmäisen lapseni kanssa - kuvat otti Lili Zoe Ermezei, joka sai porukasta paljon irti. Kuva on tällä hetkellä Facebook-profiilikuvanani.

Kidd.On tarina kuitenkin päättyi neljänteen numeroon. En tunne tarkkaan lopetuspäätöksen taustoja, mutta uskon, että ruljanssi on ollut aika raskas enkä sinänsä päätöstä ihmettele. Mutta neljän upean numeron tekeminen on ollut hieno suoritus. Toivottavasti joku aloittaa vastaavan projektin, kyllä Suomeenkin mahtuu näyttäviä printtijulkaisuja, vaikka sitten lastenmuodin alalla.

Julkaisen Kidd.Oon kirjoittamani kolumnit blogissa ja aloitan luonnollisesti ensimmäisestä. Siinä käsittelin itselleni kovin rakasta aihetta, huonoa (siis umpihuonoa ja tyhmää) lastenkirjallisuutta, jota tulee kirppareilla vastaan säännöllisesti. Olemme vaimon kanssa perustaneet myös rekisteröimättömän yhdistyksen Huonon lastenkirjallisuuden ystävät ja sillä on oma kirjasto (joka on tietysti meillä).

Teemu ja pojat -kirjan kansikuva;
kirja on leikattu koirahahmon muotoon.

Huonon lastenkirjallisuuden viehätyksestä

Lastenkirjan aloituslause: "Teemu pitää kovasti pienistä pojista."
Öh, siis anteeksi, sanoo ehkä monikin lukija. Teemu? Se ruotsalaisten arkisten kuvakirjojen kiva poika, joka leipoo ja järjestää pukuleikin. Eihän Gunilla Wolde ole voinut tällaista Teemu-kirjaa tehdä.
Kyse ei olekaan ruotsalaisesta Teemusta, vaan espanjalaisesta.

Kirjan nimi on Teemu ja pojat ja se on julkaistu suomeksi vuonna 1983. Tarinan alussa Teemu-koira on pultsari, joka jakaa lapsille karkkeja puistossa. Lapset – kissa, nalle ja hiiri – hakkaavat Teemun ja ottavat karkit itselleen.
Teemu masentuu: pojat eivät pidäkään hänestä. Hän kulkee kaduilla ja törmää herrainvaatehtimoon. Josko pojat pitäisivät hänestä enemmän frakki päällä? Teemu laittaa kaikki rahansa hienoon asuun, ostaa uuden karkkipussin ja kokeilee onneaan. Pojat hakkaavat hänet uudestaan.
Mutta onneksi hiiripoikaa alkaa harmittaa Teemun kokema kohtelu ja yhdessä muiden lasten kanssa hän pyytää Teemulta anteeksi. Teemu on niin iloinen, että antaa poikien ratsastaa itsellään.
End of story.

Espanjalainen lastenkirjallisuus tuntuu ainakin ennen olleen järjestään pervojen ja sekaisin menneiden katolisten pappien runtelemien ihmisten tekemää.
Kyse on varmasti jonkinlaisesta voimattomasta kapinasta auktoriteettejä vastaan, sillä melkein jokaisessa näkemässäni espanjalaisperäisessä lastenkirjassa on ahdistavaa suhtautumista valtaapitäviin.
Samassa sarjassa, jossa Teemu ja pojat ilmestyi, julkaistiin myös Sheriffikissa-niminen teos, joka opettaa lapsilukijoita vahvasti epäilemään poliisien voittamattomuutta. Maanviljelijä tulee kertomaan sheriffikissalle, että hiiret ovat vallanneet hänen navettansa. Sheriffi menee paikalle varmana siitä, että voittaa mokomat hiiret, mutta saakin näiltä turpiinsa.
End of story.

Juttujen yleisen kammottavuuden lisäksi espanjalaiset lastenkirjat ovat – no, melko rumia. Piirrosjälki on usein teknisesti moitteetonta – piirtäjillä on varmasti klassinen koulutus –, mutta samalla se on muovista ja imelällä tavalla kosiskelevaa.
Hahmot eivät ole ollenkaan yhtä vetoavia kuin itäeurooppalaisessa, japanilaisessa tai pohjoismaisessa perinteessä, vaan usein sekopäisen näköisiä.
Sehän tietysti sopii yllä hahmotettuun kuvioon espanjalaisten lastenkirjantekijöiden traumoista.

Huono lastenkirjallisuus on yleisemminkin kiehtovaa. On mahdollista kerätä laaja kokoelma pelkästään huonoa lastenkirjallisuutta.
Teemu ja pojat on kokoelmani helmi, mutta muiden espanjalaisten lisäksi siihen kuuluu imelää ranskalaista lässytystä keskenään kirmailevista villisian poikasista ja oravista sekä vanhoja englantilaisia kirjoja, joissa selostetaan loputtomasti pikku Raunon koulunkäyntiä.
Seassa on myös suomalaisia omakustanteita sekä sunnuntaitaiteilijoiden tekemää halpakuraa.

Huono lastenkirjallisuus on pitänyt elossa monia kustantamoita, kuten Teemu ja pojat -kirjan kustantajaa Kirjalitoa. Se aloitti 60-luvulla julkaisemalla eurooppalaisperäisiä lastenkirjoja, joista suurin on jollain tavalla outoja.
Kirjaliton vanhoja lastenkirjoja näkee kirppareilla niin paljon, että niitä on varmasti myyty useita tuhansia kaupoissa ja kioskeissa ympäri maan.

Tietysti asialla ovat olleet myös uskonnolliset kustantajat sekä julkiset toimijat. Harmittaa vieläkin, etten ottanut lapsemme neuvolasta pientä harmaata tiedotusvihkosta, jonka nimi oli jotain tyyliin Matilla ja Liisalla on diabetes.
Ilmeisesti 1980-luvulta peräisin olevan opuksen kankea kuvitus toi mieleen Matti Hagelbergin omaperäiset raapetekniikalla tehdyt sarjakuvat. Kirjan missaaminen harmitti niin paljon, että joskus kun olin liikkeellä vanhan neuvolan lähellä, päätin käydä sisällä ja poimia kirjan mukaani.
Neuvola olikin lakkautettu.

PS. Olen muuten skannannut Teemu ja pojat -kirjan ja laittanut sen julkisena kansiona Facebookiin.