Hipsuvarvas autiolla saarella

Minun piti omistaa graduni yksinäisyyden historiasta kirjalle Hipsuvarvas autiolla saarella, mutta jostain syystä unohdin sen. Kirjoitin aiheesta kuitenkin pienen tekstin, jota monistin pikkukirjaseksi ystäville ja kollegoille. Tässä se on.

1. Muisto

Opin lukemaan neljävuotiaana seuraamalla itseäni kaksi ja puoli vuotta vanhemman isoveljeni opettelua. Osasin heti lukea suoraan, mikä aiheutti koulussa tavattomia vaikeuksia, kun en ollut oppia tavaamaan. Erään kerran joku toverini ihmetteli, kun näytin jotain, mitä olin lukenut - hän ei osannut, koska hän oli opetellut vasta isot kirjaimet eikä pieniä painokirjaimia, jotka eivät tuottaneet minulle mitään vaikeuksia.
Ensimmäinen kirja, jonka luin itse, oli Hipsuvarvas autiolla saarella. Kirjoitin siitä myöhemmin lukioaikana kouluaineessa jotenkin näin: "Jonkun höpsähtäneen ja lapsenmielisen kirjoittama naiivi kirja." Hipsuvarpaan on kirjoittanut merkittävä suomentaja ja nuorten- ja lastenkirjailija Helmi Krohn: ei siis varmasti puhettakaan mistään höpsähtäneestä ja lapsenmielisestä (Krohn oli kuitenkin kiinnostunut salatieteistä ja suomensi monia mystiikkaan liittyviä kirjoja, esim. katolisen pappi Johannes Gerberin Kosketuksissa henkimaailman kanssa). Tämän olen kuitenkin tiennyt vasta vain muutaman vuoden ajan ja Hipsuvarvas autiolla saarella on ollut muistoissani tekijätön kirja ja siksi varmasti niin läheinen, koska olen voinut omia sen itselleni.
Minua kiusattiin lukemisesta. Hipsuvarvas autiolla saarella -nimessä oli "tovereitteni" mielestä varmasti jotain typerää ja siksi se oli niin ihanteellinen kiusaamisen syy. Minut piiritettiin ja minulta kysyttiin - ilmeisesti monikaan joukosta ei vielä ollut oppinut kunnolla lukemaan ja oli kade -, kuinka kauan minulta meni aikaa kirjan lukemiseen. Vastasin: "Puoli tuntia." (Nyt siihen menee noin viisi minuuttia: kirjassa on pieniä sivuja 49, joista kuvasivuja on 12.) En usko, että yksikään minua kuulustelleista (selvää poliisimentaliteettia) tyypeistä on sittemminkään lukenut Hipsuvarpaan seikkailuja. Itse luin kirjan varmaan kaksikymmentä kertaa.
En tiedä, mistä kirja meille oli kulkeentunut. Ehkä isäni, joka jo 1970-luvun puolessavälissä oli aloittanut kirjojen hamstraamisen porilaisista Anttivaarista ja Tiimarista, oli sen ostanut. En tiedä, missä kirja on nyt - toivoakseni se on annettu jonnekin sukulaislapselle, joka näin oppii lukemisen riemut.
On outo analogia, että minua kiusattiin sellaisen kirjan lukemisesta, jonka päähenkilö joutuu autiolle saarelle, ts. yksinäisyyteen. Yksinäisyyden kokemusten lukeminen sysäsi minut yksinäisyyteen, josta poispääseminen kestikin sitten melkein koko peruskoulun ajan. Villikissan uhkaama Hipsuvarvas on kuitenkin urhea: hän pääsee takaisin kotiin tehtyään Villikissan vaarattomaksi (tosin mystisen Kääpiökuninkaan avulla). Hipsuvarpaan robinsonadi päättyy, kun Hipsuvarvas toteaa: "Koti lapsen paras on." Tämä on perinteinen Bildungsromanin päätös, mikä osoittaa vain sitä, kuinka sitkeitä tietyt muodot ja ideologiat ovat. Koti, jota kohti olen yksinäisyydestäni kamppaillut, on ollut yhteisö, ihmisten paljous ympärilläni.

Olen tehnyt pro gradu -tutkielmani yksinäisyydestä (Kolmensadan vuoden yksinäisyys. Yksinäisyyden representaatioita 1500-1700-lukujen eurooppalaisessa kirjallisuudessa). Se ei ole ollut ainakaan näkyvästi terapeuttinen työ, koska en ole opiskeluaikanani juuri tuntenut yksinäisyyttä. Jokin tiedostamaton tässä on kuitenkin varmasti toiminut - olenko purkanut Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjan lukemisen aiheuttaman yksinäisyyden tunteen suunnattomaksi tekstimassaksi (183 s.) ja näin lopullisesti tehnyt pesäeron uhkaavaan menneeseen? Jokin tiedostamaton varmasti vaikutti siinä, että unohdin omistaa tutkielmani Hipsuvarpaalle, kuten olin suunnitellut.

2. Epätarkahko analyysi muiston kohteesta

Helmi Krohnin kirjoittama Hipsuvarvas-sarja ilmestyi v. 1942, ja sarjan kirjoja on painettu yli 500 000 kpl. Kirjojen pienessä koossa ja hellyttävässä kuvituksessa (jonka tekijää ei mainita) on jotain välittömästi nostalgiaa synnyttävää. Kirjat ovat usein kirjallisuuden klassikkojen muokkauksia - Hipsuvarvas autiolla saarella viittaa tietysti Daniel Defoen Robinson Crusoehun, Pupujussi Gulliverin intertekstistä ei liene epäilystä. Robinsonadi on myös Huppuhännän seikkailut, joissa hiukan hölmön oloiset pupu Huppuhäntä ja ankanpoikanen Keltatukka joutuvat autiolle saarelle, jolta heidät pelastaa Kääpiökuninkaan lailla mystinen Mestari Varis. Kaikki kertomukset noudattelevat kehitysromaanin mallia: seikkailun jälkeen yksinkertaiset päähenkilöt ovat oppineet rauhallisen elämän ilot ja nautinnot.
Termi 'robinsonadi' on alunperin Karl Marxin, joka loi sen kirjoittaessaan klassisen taloustieteen - Adam Smith, David Ricardo, vain muutamia mainitakseni - erheistä. Marxin mukaan 1700- ja 1800-luvun taloustieteilijät olettivat, että ihminen on jo yksinäisyydessä, luonnon armoilla, taloudellinen tuottaja samassa mielessä kuin hän on teollistuneessa yhteiskunnassa.
Marxkin tarkoitti robinsonadeilla lähinnä Defoen romaania (1719), mutta tosiasiassa kertomuksia autiolle saarelle joutumisesta oli kirjoitettu jo antiikin aikana (Sofokles: Philoktetes). Kertomus yksinäisyydestä villitsi eurooppalaisia varsinkin 1600-luvun alusta alkaen - aikana, jolloin alkoivat syntyä yksilöllisyyden ja subjektiuden ajatukset.
Pieni hiiri Hipsuvarvas lähtee kotoa ja jättää taakseen rauhallisen ja onnellisen elämän: "Heillä oli käristettyä läskiä aamiaiseksi, paahdettua juustoa päivälliseksi ja kaikenlaista hyvää illalliseksi." (s. 5) Hipsuvarvas on suoraan verrannollinen Robinson Crusoelle, koska tämäkin jättää kohtalonomaisessa kiihkossaan turvallisen elämän keskitilan taakseen. Hipsuvarpaaseen tultaessa on jo tapahtunut niin suuri diskursiivinen muutos, että riittää, kun mainitaan, ettei Hipsuvarvas muun perheen lailla ole onnellinen.
Franco Moretti kirjoittaa teoksessaan The Way of the World kahdesta piirteestä, jotka Bildungsromanin sankarin pitää torjua, jotta hänestä tulee kelvollinen subjekti. Nämä ovat kiihkeys ja levottomuus. Kiihkeys estää sankaria kiinnittymästä yhteen merkitykseen ja levottomuus saa sankarin vaeltamaan. Hipsuvarvas on juuri tällainen levoton ja kiihkeä sankari. Vaaditaan seikkailu Villikissan kanssa, että hän voisi hylätä onnettomat luonteenpiirteensä.
Villikissa korvaa Defoen romaanin ihmissyöjät, ja Villikissan kohdatessaan Hipsuvarvas joutuu testeihin, joissa hän muun muassa joutuu vastustamaan juuston houkutusta (s. 32). Hipsuvarpaan pelastaa Naapurisaaren Kääpiökuningas, joka saapuu purjeveneellä saarelle. "Kääpiökuningas oli huomannut [Hipsuvarpaan rannalle asettaman] merkin jo pari päivää sitten, mutta hänellä oli silloin kova hammassärky, ja sitä paitsi Naapurisaaressa kaikki työt käyvät hyvin hitaasti." (s. 35) Kääpiökuningas ajaa Villikissan tiehensä, ja Hipsuvarvas keksii, miten tämä tehdään vaarattomaksi: laittamalla tiuku sen kaulaan. "[K]ello kilisi niin äänekkäästi aivan hänen [kissan] korvansa juuressa, että hän säikähti." (s. 44) Tämän jälkeen Kääpiökuningas vie Hipsuvarpaan kotiin, jonne hän saapuu "pörröisenä ja ruskettuneena" ja huutaa: "Voi, kuinka hauskaa on olla taas kotona! Antakaa minulle paljon, paljon, oikein paljon ruokaa!"
Pierre Macherey huomauttaa, että Robinson Crusoen yksi luonteenomaisia piirteitä on puute. Saari eli luonto kuvataan puutteena eikä loppumattomasti ammennettavana paratiisina. Hipsuvarvas haluaa kertomuksen lopussa korvata saman puutteen syömällä paljon ruokaa (muistamme, että hän saa läskiä ja juustoa ja "kaikenlaista hyvää"). Saarella hän oli saanut pelkkää kostunutta juustoa ja keksejä - löytämäänsä juustonpalaa hän ei pääse hyödyntämään. Muut hiiret pitävät Hipsuvarvasta sankarina, mutta hän itse toteaa: "[K]ovalle ottaa, kun täytyy olla sankarina autiolla saarella, missä ei ole mitään syötävää. Koti lapsen paras on[.]"
Yksinäisyys on Robinson Crusoessa se elementti, jonka avulla Crusoe paranee kiihkeydestään ja levottomuudestaan. Yksinäisyys, joka aluksi on Crusoelle vankila ja rangaistus, muuttuukin kerronnan myötä kodiksi ja jopa vapahdukseksi. Näin ei ole Hipsuvarpaassa, vaan parantava elementti on oikeastaan Villikissa ja sen takaa-ajojen aiheuttama kurjuus. Jos Villikissa on Crusoen ihmissyöjien vastine, voidaan kysyä, onko Hipsuvarvas autiolla saarella rasistisempi kuin Defoen romaani, jossa Crusoe sentään ottaa yhden ihmissyöjistä luokseen ja - niin hän ainakin ajattelee - parantaa tämän pahoista tavoistaan. Villikissaa ei paranneta vastaavalla tavalla, vaan se ainoastaan tehdään vaarattomaksi.
Kääpiökuninkaan hahmo on omituinen. Hän on kääpiö tietysti siksi, että hän olisi samankokoinen kuin Hipsuvarvaskin, mutta hänessä on jotain mystistä (varsinkin, kun tietää Helmi Krohnin salatiedeharrastukset). On houkutteleva selittää hänet - ja Hipsuvarpaan koettelemukset salaiseksi rituaaliksi - jonkinlaiseksi guruksi, joka johdattaa Hipsuvarpaan takaisin kotiin (kenties henkisempänä?). Kääpiökuninkaalla on "punaiset jalat", mikä viitannee saappaisiin, mutta koska saappaista ei puhuta mitään, voi myös kysyä, onko Kääpiökuninkaan hahmossa jotain ei-maailmallista. Hän tulee Naapurisaarelta, jossa "työt käyvät hyvin hitaasti": se on maa, jossa työ on eliminoitu. Samanlaiseen olotilaanhan Hipsuvarvas palaa: onnelaan, jossa voi syödä paistettua läskiä ja paahdettua juustoa "paljon, paljon, oikein paljon". Paratiisi ei olekaan saaren yksinäisyydessä, vaan paikassa, jossa yhteisö takaa ruoan paljouden.

Nekala, 23.5.1997

Viite:

Helmi Krohn: Hipsuvarvas autiolla saarella. Kuvitettu tarina Hipsuvarpaan seikkailuista autiolla saarella, jossa hän eli kuin Robinson Crusoe. 7. p. WSOY: Helsinki 1984. (Alunperin ilm. 1942.)