torstaina, elokuuta 10, 2006

Esitelmä tyylistä ja tyyliniekkuudesta

Pidin Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen kevätseminaarissa 1996 esitelmän tyylistä ja tyyliniekan käsitteestä. Seminaarin aihe oli "seksi, kuolema ja raha", joten keskityin näihin teemoihin Quentin Crispin ja Donald Carrollin mainiossa Tyylikirjassa (jonka Odessa julkaisi 80-luvun puolivälissä, joku tekisi kulttuuriteon julkaisemalla sen uusintapainoksena). Kirja on ollut minulle jonkinlainen raamattu näissä asioissa, mutta suhtauduin siihen esitelmässä myös kriittisesti.

Esitelmässäni pelleilin: käytin muun muassa monokkelia. Väitin esitelmän aluksi, että yritän tehdä maailmasta tyylikkäämmän, ja vaihdoin silmälasini monokkeliin. (Se meni rikki seminaarin iltabileissä.) Ennen varsinaista esitelmää esittelin City-lehden sivua, jossa oli äänestystulos Suomen tyylikkäimmistä. Voittaja taisi olla Stefan Lindfors.

Minulla oli aie muokata hyvän vastaanoton saaneesta esitelmästä artikkeli, mutta se sitten jäi, harmi kyllä.

Laitan esitelmän ainakin kolmeen osaan:

TYYLINIEKKA ON MODERNI PELKURI
Raha, seksi ja kuolema Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjassa (1981/1984)

Ystävät, toverit,

mottoni on Stanislaw Jerzy Lecin kaksiosainen aforismi, jonka ensimmäinen osa on akateemikko Buffonin kuuluisa maksiimi: "Tyyli on ihminen." Lec kommentoi: "Kuinka harvaan asuttu maapallo!" [Tämän jälkeen laitoin monokkelin.]

Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirja, joka on ilmestynyt englanniksi 1981 ja suomeksi 1984, on kirja, joka opettaa lukijalle, miten tulla kaikkien tunnustamaksi tyyliniekaksi. Kirja on, sanoakseni asian liioittelevan leikkisästi, jostain markiisi de Saden ja Valittujen Palojen väliltä: samalla, kun se ottaa ohjeensa tosissaan, se tekee niistä armotonta pilaa. Tyylikirja on oivallinen yhdistelmä ironiaa ja hauskaa henkevyyttä. Se on yhtä tyylikäs kuin sen kirjoittajatkin.

Kirja ilmestyi Suomessa aikaan, jolloin juppiaate oli vielä uusi ja kiehtova ja sillä oli jotain tekemistä intellektuellien kanssa. Ei ole sattuma, että se ilmestyi samalta kustantajalta ja samoihin aikoihin kuin Georg Simmelin Muodin filosofia ja Walter Benjaminin Baudelaire-kirja Silmä väkijoukossa, jotka molemmat tarkastelevat kaupunkilaista, yhtaikaa eriytynyttä ja ryhmään kuuluvaa ihmistä.

Quentin Crispin ovat monet nähneetkin, suurin osa varmasti tietämättään, nimittäin Sally Potterin erinomaisessa elokuvassa Orlando. Minulla on tässä kohtaus, jossa Crisp esittää Englannin kuningatar Elisabeth I:ä. Kuunnelkaa, kuinka Crisp sanoo: "Don't grow old." Eräs elokuvahistorian kauneimmin lausuttuja repliikkejä. Variety valitsi Crispin suorituksen vuoden 1992 parhaaksi ristiinpukeutumisesitykseksi. Crisp on Englannissa ja Yhdysvalloissa tunnettu julkisuuden henkilö, ilman että hän olisi varsinaisesti tehnyt mitään sen eteen: hän on kuuluisuutensa hankkinut tyylillään. Crisp on tunnettu homoseksuaali ja kirjoittanut kirjan ajalta, jolloin hän toimi taiteilijoiden malleina. Kirjasta The Naked Civil Servant on tehty elokuvakin. Donald Carroll taas on kustantaja, joka on kirjoittanut mm. teoksen Why Didn't I Say That Earlier, jossa hän antaa ohjeita nopeaan verbaaliseen reagointiin.

Tyylikirja antaa ohjeita tyylikkyyden muotoilemiselle ja testaa jokaisen luvun jälkeen, kuinka hyvin opit ovat menneet perille. Vaikka testien logiikan tajuaa verrattain pian, niistä on hupia moneksi kerraksi. Kyse on johdonmukaisuudesta, johon palaan vielä tarkemmin. Oma suosikkini kaikista testeistä on seuraava:

Jos olette tyyliniekka, syötte sormin, koska:
a) Tahdotte kiinnittää huomiota siihen, että teille ei ole tuotu ruokailuvälineitä.
b) Tahdotte muistuttaa ihmisiä siitä, että olette kulttuuriantropologi.
c) Tahdotte osoittaa halveksuntaanne etikettisääntöjä kohtaan.
d) Olette eläin.

[Minkä valitsette? Voi laittaa kommentteihin. - jn]

Vaikka Tyylikirja onkin alkuperäisen nimensä - Doing It With Style - mukaisesti opas- ja ohjekirja, sitä ei tule ajatella kuuluvaksi samaan kategoriaan kuin ne kirjat, joita Anthony Giddens on analysoinut minuuden tee-se-itse-kirjoina. Näiden kirjojen avulla refleksiivisen modernisaation subjekti ottaa haltuunsa oman elämänsä tarinan ja merkityksen. Tyylikirjasta ei saa otetta myöskään Dick Hebdigen alakulttuuritutkimuksilla, koska Tyylikirjan kuvaama tyyliniekka ei kuulu mihinkään alakulttuuriin, mikä vaatisi ryhmään kuulumista. Kyse Crispin ja Carrollin kirjassa ei ole persoonallisuuden muotoilusta tai sen parantamisesta: se ei sano tekevänsä kenestäkään persoonallisempaa ja kiinnostavampaa kuin mitä tämä jo on.

Tyylikirja ei myöskään ole käytös- eikä pukeutumisopas sanan perinteisessä mielessä. Se ei opeta oven avaamista, haarukalla ja veitsellä syömistä eikä oikeaa pukeutumista iltajuhliin, jotka alkavat klo kuuden jälkeen. Kuten äskeisestä esimerkistä huomattiin, etikettisääntöjä voi rikkoa, jos oma persoonallisuus niin vaatii.

Crisp ja Carroll sanovat voivansa määritellä tyylin, jonka tehtävän aiemmat puheenvuorot ovat tyystin laiminlyöneet. Kirjoittajat viittaavat mm. alussa mainitsemaani Buffoniin, joka sanoi vuonna 1753: "Tyyli on ihminen itse." Crisp ja Carroll irvailevat: "Tämä määritelmä on huomionarvoisempi komean kaikunsa kuin selkeytensä vuoksi." Crispille ja Carrollille tyyli on johdonmukaisuutta, ennakoitavuutta ja oman itsensä tuntemista. He kirjoittavat:

Toista teidän kaltaistanne ihmistä ei ole koskaan ollut eikä sellaista ilmaannu vastakaan. Sitä pienenpienten hiiliatomien ketjua, johon luonteenne käsikirjoitus on luonnosteltu, ei voida monistaa. Kukaan ei ole voinut kokea maailmaa täsmälleen samoin kuin te. Kukin ihminen on yhden hengen vähemmistö.

Tämä ajatus johtolankanaan Crisp ja Carroll alkavat selvittää, mitä ihmisen on tehtävä voidakseen tulla tyyliniekaksi, jonka elämän tärkein oivallus on elää jatkuvasti julkisuudessa: on oltava aina samanlainen ja käyttäydyttävä aina samalla tavalla. Kirjoittajien perusohje kuuluu: "[Tyyliniekka] näyttelee omaa itseään."

Lähtökohta on kuitenkin ongelmallinen, myös Tyylikirjan itsensä kannalta. Se paljastuu ristiriitaiseksi, missä ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa - Crisp ja Carroll kieltäytyvät kuitenkin huomaamasta tätä ristiriitaisuutta. Enemmän kuin ristiriitaisuuteen, tulen kiinnittämään huomiota tekstin taustalla väijyvään subjektikäsitykseen. Tulen nimittämään tätä käsitystä diskurssiksi ja nimenomaan modernin pelkurin diskurssiksi. Mitä tässä yhteydessä tarkoittavat 'moderni' ja 'pelkuri' selviää myöhemmin.

Aluksi määrittely. Crisp ja Carroll kirjoittavat:

(...) tyyli on yksilöllinen ominaisuus, joka itsestään kumpuaa ihmisen persoonallisuudesta, mutta jota pidetään tietoisesti yllä. Tai toisin ilmaistuna: tyyliniekka on ihminen, joka on oma itsensä, mutta tarkoituksellisesti.

Tyylikirja on täynnä pistoja joka suuntaan: eniten niitä saavat ihmiset, jotka eivät välitä siitä, ilmentääkö heidän jokapäiväinen käytöksensä heidän persoonallisuuttaan vai ei. Tämä tarkoittaa suurinta osaa meistä, koska mehän olemme hivenen välinpitämättömiä sen suhteen, mitä vaatetuksemme, ilmeemme ja vaatteemme meistä muille ihmisille viestivät. Mikään ei voisi olla Crispille ja Carrollille kauhistuttavampaa kuin vaikkapa skinheadit, jotka pukeutuvat aina tyystin samanlaiseen univormuun ja vieläpä ajelevat hiuksensa muistuttaakseen enemmän toisiaan. Crisp ja Carroll ovat pisteliäitä myös sellaisia aviopareja kohtaan, jotka ovat kauan olleet yhdessä ja jotka sen vuoksi alkavat muistuttaa toisiaan.

Samoin Crisp ja Carroll kieltävät sen mahdollisuuden, että tyyli puettaisiin päälle sopivin väliajoin. Tyyli ei ole sama asia kuin class, vaan se on jotain syvempää. Jos ihminen on tyylikäs, hänessä on tyyliä koko ajan eikä vain sellaisina hetkinä, jolloin hän sitä tarvitsee.

Tyyliniekka on siis itsensä tarkkailija. Crisp ja Carroll kirjoittavat:

(...) tyylin ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa itsetarkkailua (joka taas edellyttää kykyä asettua oman itsensä ulkopuolelle ja on siten suorastaan itsekeskeisyyden vastakohta).

Crisp ja Carroll siteeraavat varmemmaksi vakuudeksi ranskalaista Jules Renardia, joka on sanonut: "Aina kun en ajattele itseäni, minusta tuntuu kuin en ajattelisi lainkaan." Tämä on melkein foucaultlaista: ihminen ottaa ulkopuolisen vallankäyttäjän aseman itseensä nähden voidakseen esittää itseään paremmin.

Tyyliniekka pukeutuu aina samalla tavalla. Vaatetus on Crispin ja Carrollin mukaan "ensimmäinen (...) ja usein ainoa" viesti, jonka ihminen antaa itsestään. "Halusi tai ei", kirjoittajat sanovat, "ihminen kuitenkin aina pukeutumisellaan avaa joitakin ikkunoita omaan itseensä." Koska vaatteet ovat aina samanlaiset (vaikka eivät tietenkään samat), itseen avautuvat ikkunat ovat nekin samanlaiset. Tämä on paljastava kohta Tyylikirjan diskurssissa. "Oli tilanne mikä hyvänsä, ihminen pysyy aina samana", Crisp ja Carroll sanovat. Fidel Castro on kirjoittajille loistava esimerkki pukeutuessaan aina kenttävihreisiin (tuskin enää, nyt kun Castrokin on vallankumousromantiikan menetettyä merkityksensä antautunut liituraitalinjalle). [Tämä oli tilanne hetken ajan 90-luvun puolivälissä. Nyt 80-vuotias Castro esiintyy taas aina vain kenttäunivormussa. - jn]

Tyyliniekka puhuu aina samalla tavalla. Crisp ja Carroll suosittelevat hiljaista puhetta, koska se saa muut tarkemmin kuuntelemaan, mitä kullakin on sanottavanaan. Tyyliniekka käyttää samaa hajustetta, hän asuu samassa asunnossa, joka ei koskaan muutu, tyyliniekka käy samassa ravintolassa, josta hänet aina tarvittaessa voi löytää. Toisin sanoen, tyyliniekka on ennalta arvattava ihminen. Hänen käytöksessään ei ole mitään yllättävää eikä ihmisten tule päästä sanomaan: "Enpä totisesti olisi uskonut hänestä tuollaista!"

Tämä kuulostaa nopeasti ajateltuna tylsältä elämältä: aina samanlaista! Elämä muuttuisi tämän mukaan jatkuvasti toistettaviksi rutiineiksi. Crisp ja Carroll ehättävät torjumaan ajatuksen, koska "tyyliniekka on vapaa". He kirjoittavat:

Tyyli on vapautta. Se on vapautta kilpailuhenkisyydestä, muodinmukaisuudesta sekä "menestymisen" ja hyväksytyksi tulemisen tarpeista.

Tyyliniekka on vapaa, koska hän asettaa itsensä kaikkien muiden yläpuolelle (ei tietenkään halventaakseen heitä, vaan asettaakseen itsensä "jatkuvaan juhlavalaistukseen", kuten Crisp ja Carroll sanovat). Häntä eivät mitkään sosiaaliset tilanteet voi muuttaa, ja eri ihmiset kokevat hänet jatkuvasti samanlaisena. Tyyliniekka on oma rikkumaton minuutensa niin loistoravintolassa kuin työvoimatoimiston kassalla, niin uimarannalla kuin läpitunkemattomassa viidakossakin. Tyyli ei siis koskaan ole tylsyyttä, vaan se on voitto turhauttavista yhteiskunnallisista tilanteista, joissa ihmisen on koettava olevansa jonkun toisen määräilemä, jonkun toisen määrittämä, jonkun toisen muovaama. Eikö tämä olekin paratiisi?

2 kommenttia:

isit kirjoitti...

Valitsen vaihtoehdon c.

Juri kirjoitti...

Ei ei. Oikea vaihtoehto on se, jossa myönnetään olevansa sika. Silloinhan näyttää, mitä on ja toimii johdonmukaisesti sen pohjalta.