Tyyliesitelmän lopetus

Quentin Crispin Tyylikirjaa käsittelevän esitelmän loppuluvut. Päätelmät ovat melko varmasti vanhentuneita tällä hetkellä eikä kukaan puhu enää refleksiivisestä modernisaatiosta, mutta silloin se oli kuuminta hottia (ollaan siis jossain vuodessa -96). En toisaalta näe, että päätelmäni olisivat jotenkin vääriä. Tyylikirja on erinomaisesti kirjoitettu hauska ja pisteliäs kirja, mutta sen ns. positioima ihanneihminen on hiukan pelottava. Kun sanoin, että olen koettanut pitää teosta ohjenuorana näissä asioissa, en muistanut sanoa, että olen myös antanut periksi monessa asiassa. En siis varmasti ole tyylikäs millään muotoa. Harmi - olisihan se kivaa!

Tyylikäs kuolema

Kuolema tulee esille kirjan viimeisessä luvussa Vanhuus, jossa johdonmukaisuuden teema on yhä korostunut. Vanhuus on kirjoittajien mielestä selvimmin tyyliniekkauden aikaa, koska silloin ihmisellä on mahdollisuus olla aidosti oma itsensä. Crisp ja Carroll kirjoittavat:

Tyyliniekalle vanhuus (...) tarjoaa eräitä selviä etujakin. Hänen tyylinsä on ensinnäkin siinä vaiheessa hänelle jo yhtä luonnollinen asia kuin hengittäminen (...). Matkan pään häämöttäessä hänellä on myös lupa näytellä hieman yli. Hän on jo teesinsä esittänyt ja voi nyt käydä alleviivaamaan viestiään.

Vanhuuden riemu on kirjoittajien mukaan siinä, että vanhana "ihmisellä on varaa ennenkuulumattomaan ylellisyyteen: hän voi vain olla - joutumatta vaivaamaan päätään ajatuksella, että hänen täytyisi tehdä jotakin". Tämä kuitenkin tuottaa suurelle osalle ihmisiä päänvaivaa, koska he ajattelevat, että elämän aikana pitäisi nimenomaan tehdä jotain.

Kuoleman ennen kaikkea on oltava johdonmukainen. Kuoleman tulee olla koko edeltävän elämän summa, oli se sitten luonnollinen kuolema tai itsemurha (jota Crisp ja Carroll nimittävät huutomerkiksi elämän lauseen lopussa). Esimerkkinä Crispillä ja Carrollilla on mm. Ernest Hemingway, josta he kirjoittavat: "Suuri Valkoinen Metsästäjä (...), joka oli ampunut melkein kaikkea mikä liikkuu, ampui lopulta itsensäkin." Muita esimerkillisiä kuolemia ovat Isadore Duncanin, Virginia Woolfin, Yukio Mishiman ja Ambrose Biercen kuolemat ja itsemurhat, vain muutaman mainitakseni. Myös teatterikriitikko Kenneth Tynan saa erikoismaininnan: hän sai viisikymppisenä tietää sairastavansa keuhkolaajentumaa, mikä ei häntä kuitenkaan hetkauttanut, vaan hän jatkoi tupakoimista - nyt tietysti vain enemmin palkein.

Modernin pelkurin diskurssi

Miksi siis moderni pelkuri? Crisp ja Carroll ilmoittavat kulkevansa kartoittamatonta maastoa, mutta se on harha. Tyylikirja on vain yksi osa pitkässä ketjussa käyttäytymis- ja siviloimisoppaita, joiden historiaa Norbert Elias on kartoittanut sivilisaatioprosessia kuvaavissa teoksissaan. Nämä oppaat ovat Eliaksen mukaan olleet erinomaisen tärkeitä muokattaessa ihmistä siviloituneiksi, sisäiseen tarkkailuun keskittyneiksi ja siisteiksi.

Modernisaatioon olennaisesti liittyvä maallistuminen on Tyylikirjassa saavuttanut päätepisteensä. Seksiä ei hylätä enää sen takia, että uskonnollinen auktoriteetti sen kieltää, vaan koska se ei tarjoa tyyliniekalle tarpeellisen johdonmukaista perustaa subjektiudelle. Ruumis on petollinen. Ja koska tyyliniekka pelkää epäjohdonmukaisuutta, hän pyrkii eliminoimaan epäjohdonmukaisuuden silläkin hinnalla, että ei koskaan voi tyydyttää itseään eikä toista ihmistä fyysisesti. Ruumiillisina pidetyt suhteet pitää muuttaa välimatkan päästä hoidettaviksi suhteiksi, joihin ei voi liittyä aistihavaintojen petosta. Tyyliniekasta puserretaan pois myös halu elää: ei siksi, että häntä odottaisi jokin palkinto tuolla puolen, vaan koska, kuten Crisp ja Carroll sanovat, "tyylillä ja elämänkaaren pituudella ei ole mitään tekemistä keskenään".

Tyyliniekan elämässä on paljon, joka näyttäisi vaativan suurta rohkeutta. Hän jättäytyy tahallaan yksin, hän tekee eron muista ihmisistä, pysyttelee kylläkin kohteliaana ja korrektina, jättäytyy varmaksi pilan kohteeksi (kirjassa on luku vihamiehen hämmentämisestä), vain voidakseen itse kukoistaa. Tämä on olennaisesti modernia. Tyyliniekka on osittain kehitysromaanin eli Bildungsromanin perillinen: hän pyrkii täydelliseen itsenäisyyteen ja subjektiuteen, kuten Goethen Wilhelm Meister. Hän pyrkii kuitenkin myös kaikista yhteiskunnallisista, sosiaalisista tilanteista eroon, niiden yläpuolelle. Hän ei halua, että häntä määrittää kukaan muu kuin hän itse.

Tämä on tyyliniekan diskurssissa ristiriitaista. Aivan alussa kirjoittajat antavat ohjeen siitä, kuinka tyyliniekkautta voi ja pitää kehittää. Kyse on siis itsetuntemuksesta, joka aloitetaan tarkkailemalla itseään: millainen olen? Kirjoittajat jatkavat:

[On] päästävä selville siitä, mitä muut teissä havaitsevat silloin kun he ovat näkemässä. (...) On (...) elintärkeää ottaa huomioon toisten näkemykset, mikäli aikoo muodostaa totuudenmukaisen kuvan itsestään.

Kirjoittajat varoittavat kuitenkin, ettei itsetuntemusta havittelevan pidä koskaan kysyä, mitä mieltä joku toinen on kysyjästä. Tämä johtaa yleensä harhateille. Mielenkiintoinen ristiriita kuitenkin syntyy. Crispin ja Carrollin pääväite on, että tyyliniekka on omanlaatuinen persoonallisuutensa, jollaista ei ole toista. Se on "pienenpieni hiiliatomien ketju" - ei siis mitään historiallista, vaan pikemminkin jotain sen ylittävää. (Tähänhän tyyliniekka juuri pyrkii: ylittämään historiallisuuden rajat.) Persoonallisuus on olemassa sisäsyntyisesti, silti itsetuntemukseen vaaditaan toisten reaktioiden tarkkailua.

Kun tyyliniekaksi pyrkivä toisin sanoen haluaa tuntea itsensä ja sen jälkeen asettaa itsensä jatkuvaan juhlavalaistukseen, hänen on tarkkailtava sekä itseään että toisia. Hän asettuu tätä varten itsensä ulkopuolelle: ensiksi tarkkaillakseen itseään ulkopuolisena, toiseksi tarkkaillakseen muiden reaktioita, edelleen ulkopuolisena itseensä nähden, jotta voisi objektiivisesti hyödyntää mainitut reaktiot.

Tätä juuri on modernin pelkurin diskurssi. Tyylikirja on sosiaalista modernisaatiota, jossa ihminen lopultakin ottaa minänsä haltuunsa ja pitää sitä tietoisesti yllä. Se on modernisaatiota monelta kannalta: se maallistaa ihmisen, se tekee ihmisestä itsehillinnän mestariteoksen, se tekee rationaalisesta subjektista ruumiittoman patsaan, jolla on koko ajan samanlaiset vaatteet yllään. Ennen kaikkea, se tekee ihmisestä historiattoman ja universaalin. Se ei välttämättä tee kaikista maskuliinisia, kuten saattaisi jo kuvitella, mutta silti riittävän etnosentrisiä. Selvää nimittäin lienee, että tällainen tyylikäsitys on mahdollinen ainoastaan länsimaisissa yhteiskunnissa.

Viittasin alussa ohimennen Anthony Giddensin ja kumppaneiden käsitteeseen 'refleksiivinen modernisaatio'. Termi on yhä, monista erinomaisista kirjoituksista huolimatta, määrittelyä vailla, mutta yksinkertaistaen sillä voidaan tarkoittaa sitä, kuinka yhteiskunnalliset "toimijat (...) hankkivat kykyjä reflektoida olemassaolonsa yhteiskunnallisia edellytyksiä ja samalla muuttaa niitä" (Beck). Tyylikirja on kirjoitettu aikana, jolloin refleksiivisestä modernisaatiosta ei puhuttu vielä sanaakaan. Postmoderni, nomadinen subjekti toki jo tunnettiin ja osattiin Derridan, Lyotardin ja muiden kannustamana puhua ihmisestä, joka ei astu mihinkään tiettyyn rooliin, vaan vaihtelee niitä eikä ota asiaa niin tosissaan.

Voidaankin kenties ajatella, että Tyylikirja on vastareaktio postmodernin ihmisen yhtenäisyyden hylkäämiselle. Todellisuus, sikäli kuin sitä on olemassa kaikkien kielipelien alla, on postmodernin mukaan tullut moniperspektiiviseksi, moniarvoiseksi ja ennen kaikkea pinnalliseksi, niin ettei siitä kannata pitää kiinni. Tom Sandqvist kysyy, eikö tätä kaikkien identiteettien vaihdettavuutta voisi kutsua "hellästi muovatuksi kuvaksi".

Modernin ja postmodernin erottaminen toisistaan kategorisesti on kuitenkin ongelmallista. Marshall Berman kuvaa jo klassisessa teoksessaan All That Is Solid Melts Into Air modernin subjektin elinolosuhteita ympäristöksi, joka lupaa seikkailuja, valtaa, iloa, kasvua ja ikuista muutosta. Tämä ympäristö samalla uhkaa murskata kaikki mahdollisuudet kasvuun ja muutokseen, kaiken mitä meillä on ja voisi olla. Bermanin mukaan modernisaation subjekti kuitenkin taistelee tätä murskautumista vastaan. Hän yrittää tehdä olonsa mukavaksi kaiken hajoamisen kurimuksessa.

Berman puhuu lähinnä 1800-luvun eli Marxin, Baudelairen ja Dostojevskin modernisaatiosta, mutta esimerkiksi mainitsemani Tom Sandqvist pitää Bermanin analysoimia piirteitä tyypillisinä myös tämän vuosisadan alun futuristeille. Sandqvist toteaa vielä viitaten Fredric Jamesoniin, kuinka italialaiset futuristit kanavoivat kaiken murskautumisen pelkonsa yhteiskunnalliseen fascismiin.

Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä Crisp ja Carroll sanovat ihmisen tilanteesta? Tyylikirjan toimija pyrkii, samoin kuin Sandqvistin mainitsemat futuristit, eheyttämään kokemuksensa modernin kurimuksessa. Hän ei pyri tekemään sitä astumalla joukkojen, kuten fasistien, riviin, vaan astumalla kaikkien yhteiskunnallisten edellytysten ulkopuolelle. Tyyliniekka pyrkii toisin sanoen kahteen asiaan: hän pyrkii tekemään olonsa mukavaksi modernisaation kurimuksessa, mutta hän myös pyrkii eliminoimaan modernisaation ja sen perillisen, postmodernin, taipumuksen moniselitteisyyteen. Tämä tapahtuu luomalla yksilöllinen kieli, joka ei salli minkäänlaisia sivumielteitä. Tyyliniekka kontrolloi kielensä vastaanottoa ja sen merkityksiä.

Tämä kaikki paljastaa lopulta sen, että kaikki eivät voi olla tyyliniekkoja, koska silloin jäisivät tekemättä sellaiset työt, jotka pitävät taloutta ja yhteiskuntaa liikkeessä. On vaikea Tyylikirjan luettuaan ajatella, että olisi miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä, joiden tyyli on olla rakennustyöläinen tai linja-auton kuljettaja.

Pelkuri tämä subjekti on yksinkertaisesti siksi, että hän pelkää: hän pelkää omaa ruumistaan, muita ihmisiä, vallankäyttötilanteita, kaiken menettämistä, aikaa, maailmaa. Nämä pelot ovat moderneja pelkoja: ruumiin ja mielen, minän ja muiden väliin on avautunut kuilu, joka ei koskaan sulkeudu. Tyyliniekka voi olla tyylikäs ja ihailtu, mutta hän on silti vaikeuksissa.