Olen huomenna perjantaina Tietokirjailijoiden järjestämässä seminaarissa puhumassa virheistä tietokirjallisuudessa ja siitä kenen syytä ne ovat jne. Kirjoitin tämmöisen - ehdin todennäköisesti puhua aiheesta vain puolet tekstistä, mutta tässä se on kokonaisuudessaan, varmasti aika hajanaisena ja sattumanvaraisena. (Seminaari alkaa Tieteiden talossa 10 aikaan, minä höpisen klo 14.)
Vanilijasta vertasukuvallisesti
(jotain yleista itsestä aluksi; en puhu mitenkään teoreettisesti tai syvällisesti)
Ensimmäinen tietopuolinen kirjassa julkaistu tekstini oli Mikko Lehtosen toimittamassa miestutkimusartikkelikokoelmassa Aatamin puvussa ilmestynyt juttu Jack Kerouacista ja Matkalla-romaanista. Siinä on virhe, joka vaivaa minua edelleen: Markku Lahtelan suomennoksessa puhutaan pitkän Meksiko-jakson kohdalla "intialaisista" ja kommentoin tätä tietävään sävyyn ja tein siitä pitkälle menevän analyysinkin. Vasta kuukausia sen jälkeen kun kirja oli ilmestynyt, tajusin yhtäkkiä - muistan sen juuri näin, istuin ja koetin tehdä jotain muuta ja yhtäkkiä minuun iski tietoisuus asiasta - että alkuperäisessä tekstissä luki tietenkin "Indians" eli kyse oli "intiaaneista", missä onkin enemmän järkeä kuin intialaishöpötyksessä!
Tästä voin syyttää vain itseäni, vaikka täytyy myöntää, että kirja kävi sen verran tiukan editointiprosessin lävitse, että on ihme, että kukaan ei huomannut sitä. Kirjaa tehtiin niin että kaikki lukivat kaikkien tekstit ja esittivät kokouksissa kommentteja, jotka kirjoittajan sitten toivottiin ottavan huomioon. Kukaan ei sanonut, että ei Kerouac voi puhua intialaisista. Asiaa kyllä ihmeteltiin, mutta en itsekään tajunnut asian oikeaa laitaa. No, onneksi kukaan ei ole vetänyt minua asiasta valalle.
Esikoisteokseni oli vuoden 2000 jouluaatonaattona ilmestynyt Pulpografia, joka esittelee yli 300 amerikkalaista rikos- ja seikkailukirjailijaa, joiden teoksia on ilmestynyt suomeksi kioskikirjasarjoissa tai vanhanaikaisissa lukemistolehdissä. Se oli ensyklopedinen ponnistus, mutta se on selvästi esikoisteos. En ole moniinkaan esittelyihin enää kovin tyytyväinen - varsinkin olisin voinut huolellisemmin ilmoittaa sen, että pidän niistä teksteistä ja että ylipäätään koko tämän tyyppisen kirjoittamisen maailma on kiehtova jo sinällään. Kirjan vastaanotossa nousi niin vahvasti esille camp- ja roskakulttuurin henki, että minua alkoi harmittaa. Jouduin oikomaan toimittajien ja muiden kyselijöiden kommentteja tiuhaan tahtiin.
No, se ei kuulu tähän. Pulpografiassa on joitain todella noloja virheitä, jotka harmittavat minua. Yksi tällainen on Psykostaan tunnetun Robert Blochin esikoisromaanin Huivi. Väitän, että se ilmestyi alun perin pokkarina vuonna 1947 - vaikka samaan aikaan väitän toisaalla, että Yhdysvalloissa ensimmäinen ns. alkuperäispokkari ilmestyi vasta vuonna 1950. (Tämäkään tieto ei pidä itse asiassa paikkaansa.) Luulen, että tämä liittyi siihen, että olin aiheen pauloissa: halusin välttämättä väittää, että jokin niinkin erinomainen teos kuin Huivi oli alun perin halveksittua kioskikirjallisuutta. Halusin siis legitimoida tutkimuskohteeni. Lisäksi en yksinkertaisesti vielä tuntenut aihetta riittävän hyvin ja tein liikaa olettamuksia. Nämä ovat asioita, joita ei huolellisenkaan kustannustoimittajan voi millään olettaa tarkistavan tai edes tietävän. Tunnen Suomesta ehkä yksi tai kaksi ihmistä, jotka olisivat voineet tämäntyyppisen virheen löytää, mutta olisi ehkä kohtuutonta vaivata työtätekeviä ihmisiä lukemaan kokonaisen tietoteoksen käsikirjoitus.
Yksi kiusallinen virhe liittyy myös kauhukirjailija Dean R. Koontziin - samantyyppisiä virheitä teen kirjassa pitkin matkaa. Oletan nimittäin, että hänen salanimellä ilmestynyt rikosromaaninsa Sankariparka on juuri sen pituinen kuin se suomennoksessa on. Ihailen kirjassa jopa sitä, miten Koontz kirjoittaa niin imevästi, että kirjan lukee alle tunnissa. Kritisoin kirjaa kuitenkin myös joidenkin teemojen riittämättömästä käsittelystä.
Ei ole mikään ihme, että joitain asioita ei kuvata tarpeeksi kirjassa - se on lyhennetty ehkä neljännekseen sitä, mitä se on alun perin ollut! Saman tyyppinen moka kävi Harry Whittingtonin kohdalla. Hän on Yhdysvalloissakin nykyään arvostettu alan tekijä ja hänen teoksensa Murhaverkko on alan klassikoita, mutta suomeksi luetusta Oletko sinä mieheni? -kirjasta ei ehkä pääse sanomaan mitään, koska sekin on rajusti lyhennetty. Väitän kuitenkin kirjassani, että se on kerronnallisen tiivistämisen mestarinäyte. Ihmettelen tosin, miksi juonen täytyy olla niin monimutkainen - ehkä se ei olisi sitä, jos suomalainen kustantaja ei olisi lyhennyttänyt sitä puolella.
Tämän jälkeen olen pitänyt varani ja koettanut huomata kaikki tapaukset, joissa kirjaa on lyhennetty - Kuudestilaukeavien kohdalla huomautan asiasta pari kertaa. Nyt osasin myös tarkistaa asian - jostain teoksesta löysin netistä alkuperäisen sivumäärän. Yhden kirjan kohdalla ero oli huomattava: suomalaisessa pokkarissa oli laveasti ladottuja sivuja 128, kun alkuperäisessä kovakantisessa kirjassa oli ollut 181 sivua! Suomalaisia laitoksia on muutenkin lyhennetty, jotta ne on saatu mahtumaan täällä yleisesti käytettyyn 144 sivuun. Latoja on siis saattanut pätkiä loppukliimaksia vielä viime hetkelläkin.
Kuten sanoin, nämä ovat tyypillisesti virheitä, jotka ovat täysin tekijän vastuulla. Kustannustoimittaja olisi saattanut kysyä, olenko varma siitä, että kaikki suomennokset ovat oikean mittaisia, varsinkin kun pokkareiden maine on ollut huono juuri tästä syystä, mutta otan vastuun. Aion vielä tehdä Pulpografialle jatko-osan, johon tulee myös korjausosa. Olen huomannut, että eräät amerikkalaiset ja englantilaiset bibliografiakustantamot pitävät nettisivuja, joihin kirjataan bibliografiassa havaitut virheet ja tehdään lisäyksiä. Tällainen on esimerkiksi Allen Hubinin englanninkielisen rikosbibliografian nettisivu, jonne Hubin listaa korjauksia ja lisäyksiä.
Kustannustoimittaja olisi kuitenkin ehkä voinut korjata muutamat keskenään ristiriitaiset kohdat, joilla olen merkinnyt teoksen sisältämiin bibliografioihin teosten tiedot. Eräässä hakusanassa, jonka muistan olleen ensimmäisiä valmiiksi saamiani, merkitsen tunnollisesti kustantajan koko nimen: Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat, Oy Kodaprint Ab, kun kuitenkin joka puolella muualla kirjassa lukee vain Viihdekirjat ja Kodaprint jne. Samaten kustannustoimittaja olisi saattanut huomata, että erästä sarjaa julkaisivat samaan aikaan kaksi eri kustantajaa: Seinäjoen kirjapaino ja Vaasa Oy, kun totuus on, että Vaasa ryhtyi julkaisemaan sarjaa vasta jonkin ajan kuluttua. En enää pysty rekonstruoimaan, miksi olen merkinnyt kirjat väärin.
Bibliografioihin liittyy vielä yksi asia, joka minua Pulpografiassa nykyään vaivaa. Halusin bibliografioissa ilmoittaa myös alkuperäisen kustantajan, vaikka sitä ei tämäntyyppisissä teoksissa yleensä oletetakaan. Ajattelin kuitenkin, että sen avulla lukija pystyy päättelemään, minkä tyyppinen kustantaja oli kyseessä - onko kyse pokkarista vai kovakantisesta kirjasta, joka Suomessa vain on päätynyt pehmeihin kansiin? Lähteenä käytin mainitsemaani Allen Hubinin dekkaribibliografiaa sekä 20th Century Crime and Mystery Writers -teosta, jossa niinikään on mukana pikkutarkat bibliografiat. Kummassakin näkyy se, että tekijät ilmoittavat kustantajaksi mieluummin ns. emokustantamon eikä sen ns. imprintiä. Emokustantamo voi olla profiloitunut kovakantisiin kirjoihin ja sen pehmeäkantiset kirjat tulevat joltain alaosastolta, imprintiltä, tai jostain sarjasta. Tottelin kiltisti hienojen ulkomaisten kirjojen hienoja kirjoittajia ja merkitsin Pulpografiaan joidenkin alkuperäispokkarien kustantajaksi ison kovakantisten kirjojen kustantamon, vaikka tämä olikin oikeasti vain emokustantamo tai jopa iso mediakonglomeraatti, joka on jossain vaiheessa ostanut kustantamon. Nyt tiedän paremmin.
Myöhemmin olen monta kertaa törmännyt väitteeseen, että varsinkin tuon 20th Century Crime and Mystery Writers -teoksen bibliografiat ovat usein virheellisiä. Nyrkkisääntö tämmöisissä asioissa kuuluisikin kai, että kaikki pikkutarkat tiedot tulee tarkistaa moneen kertaan - ja vielä kerran. Jossain vaiheessa siihen tietysti kuluu niin paljon aikaa, että monet tärkeämmät asiat menevät väärin.
Nämä ovat toisaalta virheitä, joita kukaan muu ei ikinä huomaa, ja olen varmaan puhunutkin niistä jo liian kauan, mutta aina uuden tämmöisen huomatessani hermostun pahasti ja vaimo joutuu lohduttamaan minua sillä, ettei kukaan sitä kuitenkaan tiedä. Eikö muka ole tarkkoja lukijoita? Julkisuudessa näitä asioita ei ole kukaan kyllä nostanutkaan esille.
Pulpografialle on jatkoa pari vuotta sitten ilmestynyt Kuudestilaukeavat, jonka eräs kirjastoalan kustantaja otti hoiviinsa onnekkaassa päähänpistossaan. Kirja ei ole myynyt halutusti, mutta toisaalta sitä ei ole pahemmin markkinoitukaan. Lisäksi kustantaja ei lisännyt kanteen selittävää tekstiä siitä, mistä kirjassa on kyse - nyt se näyttää isokokoiselta lännenpokkarilta. Lupaan kirjan esipuheessa, että siinä esitellään vain amerikkalaisia kirjailijoita. Lisäksi totean, että jos jotakuta länkkärikirjoittajaa ei teoksesta löydy, hän ei todennäköisesti ole amerikkalainen.
Jokin aika sitten selvisi, että kirjassa mukana oleva naiskirjailija - otin sellaisen todella mielelläni mukaan, sillä naisia on tämäntyyppisellä alalla aina vähän - Gillian Overy, jonka yksi teos oli suomennettu salanimellä Gil Martin, olikin uusiseelantilainen kirjoittaja, jonka muutamat länkkärit olivat lisäksi ilmestyneet alun perin Englannissa! Olin onnistunut löytämään vain tietoa hänen kirjojensa amerikkalaisista julkaistuista. Olin näet luottanut vain amerikkalaisten kirjastojen yhteistietokantaan WorldCatiin, joka tosin usein pitää sisällään tietoja myös englantilaisista kirjoista. WorldCatista löysin Gil Martin -nimellä vain Yhdysvalloissa julkaistuja teoksia.
Asia selvisi, kun Gil Martinista tuli ohimennen puhetta eräällä länkkärikirjoittajien sähköpostilistalla, jossa joku kertoi Gillian Overyn oikean kansallisuuden. Suomalaisille lukijoille hän tulee aina olemaan amerikkalainen, jos kirjasta ei jostain syystä oteta toista painosta.
Kuudestilaukeavien kanssa on käynyt lisäksi aivan samalla tavalla kuin Pulpografiankin: bibliografisista osuuksista puuttuu kokonaisia teoksia, joita olen sittemmin löytänyt kirppareilta ja divareista. Erityisen hauska anekdootti liittyi Steven C. Lawrence -nimiseen kirjailijaan, jolta löysin jokin aika sitten kirjasta puuttuvan pokkarisuomennoksen Kulje kapeata tietä. Siinä oli mukana kirjailijan elämäkerta, jollaisia amerikkalaiset kustantajat ovat paljon harrastaneet, mutta jotka ovat yleensä jääneet suomennoksista pois!
Teimme muutama vuosi sitten pienen ruokakirjan talkkunasta vaimoni kanssa. Käsikirjoitus syntyi suurimmaksi osaksi ansiosidonnaista saadessani vuosina 2002-2003, mikä näin väärinkäyttönä todettakoon, mutta se ilmestyi vasta 2005. Pientenkin kirjojen tekeminen voi kestää yllättävän kauan.
Kirjassa korostetaan moneen otteeseen, että hiukan savuisen ja maanläheisen talkkunan makua pyöristää kivasti vaniljasokeri, erityisesti vaniljajogurtin tai vaniljajäätelön tapauksessa. Kun kirja sitten ilmestyi, huomasimme, että siellä lukee joka kohdassa "vanilija". Ensimmäisessä kohdassa arvelimme, että kyse oli omasta kirjoitusvirheestä, toisella ja kolmannella olimme varmoja siitä, että joku on ronkkinut tekstiä.
Otimme yhteyttä kustannustoimittajaan, joka oli toiminut koko prosessin ajan asiallisesti - varsinkin sanoessaan, ettei tekstiä tarvitse paljonkaan toimittaa, koska kirjoitamme niin hyvin. Kuulimme, että kustannuspäällikkö oli sanonut, että sana kirjoitetaan nykyään "vanilija", hiukan niin kuin hän olisi kuullut juuri huhun, että kielitoimisto muuttaa suositustaan. Guuglasimme ja selvisi, että mallia uuteen kirjoitusasuun oli otettu kroatiasta. Kustannustoimittaja pyysi meiltä kovasti anteeksi. Kustannuspäälliköltä emme ikinä kehdanneet asiaa kysyä, koska asia nolotti meitä hirveästi, hänenkin puolestaan. Nykyään hän on kustantamon toimitusjohtaja.
Reilu vuosi sitten editoin Kirjastopalvelulle kirjaa Ulkomaisia kauhukirjailijoita, jossa erilaiset kirjoittajat esittelevät noin neljäkymmentä kauhukirjailijaa. Yksi ystäväni kirjoitti Robert Louis Stevensonista ja kirjoitti mainion esittelyn, johon en juurikaan puuttunut - varsinkin kun tiesin, että kirjoittaja on todella tarkka omista lauseistaan. Aiemmin kun olin editoinut hänen muita tekstejään esimerkiksi Länkkäriseuran Ruudinsavuun, jota kaiken muun ohella toimitan ja taitan, hän oli valittanut kovaan ääneen. Tämä on yksi asia, johon tekstitoimittajat joutuvat varautumaan - kritiikistä äityvät kirjoittajat, joille mikään muu ei käy kuin ehkä kirjoitus- ja kielioppivirheiden korjaaminen, sikäli kuin he sellaisia tekevät. No, kuten sanoin, en puuttunut hänen Stevenson-tekstiinsä, koska siinä ei ollut mitään puututtavaa, joitain merkintäteknisiä asioita lukuun ottamatta. On muuten outoa, että yleensä tällaiset tarkat ihmiset eivät paljoakaan välitä annetuista säännöistä, vaan kehittävät ne itse, ehkä osittain siksi, että he pitävät annettuja sääntöjä huonoina, mutta myös siksi, että heillä on taipumus unohdella, että jokin asia on sovittu näin ja näin. Laiskuus ja välinpitämättömyys ovat usein perfektionismin kääntöpuolia.
Kirja sitten ilmestyi ja sai kiittävät, joskin hiukan ristiriitaisetkin arviot, lähinnä scifi-lehdissä. Itse olin tyytyväinen teokseen, mutta en sitä sen kummemmin lukenut. Turun kirjamessuilla sitten törmäsin ystävääni osastolla, jossa kirjoja oli myynnissä. Hän alkoi valittaa, että olin taas kerran tuhonnut hänen tekstinsä. Hän otti kirjan käteensä ja luki sieltä lauseen, jossa luki "vertasukuvallisesti". Sanan koomisuutta lisäsi se, että hänellä oli jostain syystä vaikeuksia sanoa väärin kirjoitettua termiä - "ver-taa-suu-kuu-vallisesti". Hän toisteli sitä äimistyneenä kymmeniä kertoja ja yritin vain väittää, että en minä tuollaista olisi sinne laittanut.
Tekstit olivat nimittäin käyneet ennen painoon menoa toisen editorin kautta. Minusta oli näyttänyt siltä, että kustantajan toimittaja ei ollut juurikaan puuttunut teksteihin, joten en ollut huomannut koko asiaa.
Ystäväni oli käyttänyt kohdassa sanaa "allegoria", mikä on minusta käypä sana. Sillä on hivenen tarkempi merkitys kuin suomen "vertauskuvalla" enkä muutenkaan vierasta tavanomaisten ja totuttujen sivistyssanojen käyttöä. Kustantaja oli selvästi ollut eri mieltä.
Asiasta kiistellessämme - ystäväni ei oikein suostunut uskomaan, että minä en ollut muuttanut sanaa ja tuhonnut hänen tekstiään - huomasin, että kustannustoimittaja seisoi vieressämme. Osoitin häntä ja sanoin, että tuossa on syyllinen. Kustannustoimittaja punastui pahan kerran ja selitti, että kustantajan tämän tyyppiset kirjat on tarkoitettu koululaisille, lähinnä yläaste- ja lukioikäisille, jotka tekevät suosikkikirjailijoistaan esitelmiä ja hakevat tietoa. Allegoria ei hänen mukaansa kuuluisi tämän ikäisten lasten sanavarastoon, mikä voi hyvinkin olla totta.
Kirjoitusvirheen - ver-taa-suu-kuu-vallisesti - selitti ainoastaan kiire. Olimme artikkelin kirjoittajan kanssa eri mieltä asiasta, kyllä lastenkin pitäisi tuntea sivistyssana, joka on ihan oleellinen kielenkäytössä monessa yhteydessä, mutta kustannustoimittaja ei antanut periksi. Ikävää on se, että sanavalinta ja kirjoitusvirhe menevät ensiksi kirjoittajan, sitten minun piikkiini. Ongelmaahan asiasta ei synny. Kukaan tuskin luulee, että on olemassa sana "vertasukuvallinen", mutta kömpelö olo siitä tulee lukijalle.
Tuorein suuritöinen kirjani on ollut elokuvan historiaan johdattava Valkoinen hehku. Siinä on yli 400 sivua, joten virheitäkin on. Suurin osa niistä on minun ja osan niistä kustannustoimittaja olisi ehkä voinut huomata, mutta se olisi vaatinut erittäin suurta elokuvan historian tietämystä ja ehkä myös taipumusta kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin. Kustantajan taitava kustannustoimittaja kiinnitti, ehkä järkevästikin, enemmän huomiota tekstin sujuvuuteen ja sisäiseen johdonmukaisuuteen. Hän tarkisti lisäksi suuren määrän elokuvien suomalaisia nimiä, mistä olen kiitollinen, ja hommasi kääntäjät sellaisten kielialueiden elokuvien nimille, joita en itse osaa. Lisäksi hän huomautti viitteissä ilmenevistä ongelmista.
Tämä ei estänyt Filmihullun arvostelijaa Markku Varjolaa päättämästä arvosteluaan luettelemalla kaikki hänen silmiinsä osuneet virheet ja korjaamalla ne (jaa, no, joistain hän vain vinoilee). En ole ihan varma, kuinka järkevää tietokirjakritiikkiä tämä on - otan ne toki huomioon, jos kirjasta tulee toinen painos (ja toivon tietysti että tulee), mutta Filmihullun lukijalle on tästä syntynyt mielikuva, että kirjan on tehnyt joku historiaa tuntematon turkulainen. Järkevämpää olisi varmasti ollut, jos Varjola olisi lähettänyt korjaukset minulle.
Oli miten oli, Varjolan korjauksiin kuuluvat mm. tämmöiset helmet:
Leni Riefenstahl ei ollut laskettelu- vaan vuorikiipeilyelokuvien tähti.
Murnaun Auringonnousussa on välitekstejä, joissa on graafista vaihtelua.
Dreyerin tanskalaista Gertrudia ei tietääkseni ole tehty Ruotsissa.
Pauli Pentin Pimeys odottaa ei ole mustavalkoinen.
Noloja virheitä, totta kai, varsinkin kun väitin, että Auringonnousu olisi ollut täydellinen mykkäelokuva, kun siinä ei ole mykkätekstejä lainkaan. Mutta silti kiinnittäisin huomiota siihen, että tämäntyyppistä kirjoittelua esiintyy vain elokuvan kohdalla (ehkä myös rockmusiikin). Jos kyse olisi taidehistorian tai kirjallisuuden historian yleisesityksestä, kirjoittaja tuskin haaskaisi aikaa vatvoakseen esimerkiksi, onko Molieren näytelmän vuosi kirjoitettu oikein tai oliko Irmari Rantamalan Harhaman ensipainos kaksi- vai kolmeosainen.
Oma lukunsa ovat tietenkin omakustanteet. Olen tehnyt niitä usein omaksi huvikseni tai kun jotkut hyvät tekstit ovat luonteeltaan sellaisia, etteivät ne kelpaa kaupallisille kustantamoille. Tällainen on esimerkiksi Suomen Länkkäriseuran julkaisema pieni vihkonen Viidestilaukeavat, jossa esittelen reilut 100 amerikkalaista lännenkirjailijaa, joiden tekstejä on julkaistu suomeksi vain lukemistolehdissä. Se on hauska ja itselleni hyvin läheinen kirja, koska sen tieto on niin esoteerista ja hyödytöntä. Minulta on kysytty, miksei sitä ole julkaistu englanniksi. Kirjan tieto on niin harvojen hallussa, että en muista siitä koskaan osoitetun yhtään virhettä.
Toinen omakustanne on Banalologioita, johon kokosi vuosi sitten vanhoja lähinnä Tampereen ylioppilaslehdessä, Aviisissa, julkaistuja tekstejä, joita voisi nimittää jonkinlaisiksi esseiksi.
Omakustanteissa on tietty se ongelma, ettei niillä ole kustannustoimittajaa. Välttämättä kukaan ei lue niitä ennen kuin ne menevät painoon. Tämä voi tuottaa hauskoja ja noloja hetkiä.
Yhdessä Banalologioiden tekstissä - joka oli aiemmin julkaisematon - väitän nimittäin, että sosialidemokratin tärkein teoreetikko oli Leonard Bernstein. En tiedä, olisinko itse tajunnut sitä koskaan, mutta onneksi eräs ystäväni sanoi siitä minulle. Leonard Bernsteinhän on säveltäjä, mm. West Side Storyn tekijä. Kyse oli tietenkin Eduard Bernsteinistä. Tämän kustannustoimittaja olisi todennäköisesti huomannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti