Lisää tyylistä

Vanhasta seminaariesitelmästä, jossa käsittelin siis Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjaa:

Tyylikäs raha

Rahaa Crisp ja Carroll käsittelevät luvuissa Köyhyys ja Rikkaus. Näissä luvuissa kirjoittajien pääväite on: Köyhän on helpompi olla tyylikkäämpi ja johdonmukaisempi kuin rikkaan, koska tällä on aina kiusaus omaisuudellaan lisätä ulkoista näyttävyyttään johdonmukaisuudesta piittaamatta. Tämä on tietysti lohduttavaa laman koettelemille suomalaisille, varsinkin kun Crisp ja Carroll todistavat, että tyylikkyys on mahdollista myös äärimmäisen surkeissa olosuhteissa. He kirjoittavat:

Heti kun ihmisen asema varallisuuspyramidissa näet alkaa kohentua, hänessä ilmenee luontainen pyrkimys keskittää huomiotaan yhä enemmän ja enemmän itse pyramidiin ja omaan asemaansa siinä, jolloin hän alkaa mieltää itsensäkin vain suhteessa ylä- ja alapuolellaan oleviin ihmisiin. Eikä mikään ole kauempana tyylistä kuin sellainen minäkuva.

Tämä alkaa olla jo toistoa: tyyliniekka voi olla tyyliniekka vain, jos hänen kaikki ajatuksensa keskittyvät vain häneen omaan itseensä. Rikkaus saa ihmisen ajattelemaan itseään muiden valossa, ts. ulkoisen arvostuksen, jonka toisi mukanaan varakkuus ja loistokkuus. Rikkaus vie ihmisen pois itsetarkkailusta. Tapahtuu se, josta poispääsyä Crisp ja Carroll kuvaavat vapaudeksi. Ihminen asettuu rikkaudessa uudestaan toisten määrittämäksi, toisin sanoen, häneen käytetään edelleen valtaa.

Mitä Crisp ja Carroll sitten suosittelevat? Ei tule välittää köyhyydestään. Köyhyys, kuten kaikki muukin, voi määrittää ihmistä - sen yläpuolelle on siis astuttava ja otettava siitä tukeva ote. Crisp ja Carroll kirjoittavat:

(...) jos olette tyyliniekka, ette ainoastaan hyväksy tilannettanne olipa se miten ankea tahansa, vaan otatte sen hallintaanne ja käytätte sitä tyylinne rakennusaineena.

Ja jatkavat: "(Köyhänä) Olette vapaa omaisuuden hirmuvallasta." Kaksi esimerkkiä tyylikkäästä köyhyydestä. Crisp ja Carroll kertovat "eräästä New Yorkissa asuvasta kirjailijasta", joka ei ansaitse juuri mitään, mutta "selviytyy hengissä ilmestymällä kaikille kutsuille, vastaanotoille, avajaisiin, kokouksiin ja muihin seuraelämän tilaisuuksiin, joissa on tarjolla ilmaista ruokaa ja juomaa." Sota-ajan Lontoossa eli

muuan lady, joka (...) tunnettiin nimellä Kreivitär. (...) Päivisin hän piti hoviaan jossakin nuhruisessa kuppilassa ja yönsä hän nukkui käpertyneenä vanhan höyrykattilan sisään eräässä hajalle pommitetussa talossa.

Kreivitär on Crispin ja Carrollin mukaan ihanteellinen köyhä yhdessä mielessä: hän kieltäytyi järjestelmällisesti hyväntekeväisyydestä. Yhtä kammottava asia kuin armopalojen vastaanotto, on lainaaminen. Crisp ja Carroll sanovat asian suoraan: "Kun lainaa rahaa, myy samalla itseensä kohdistuvaa valtaa toiselle ihmiselle ja rajoittaa täten omaa vapauttaan."

Onko siis mahdollista olla rikas ja tyylikäs? On - rahat on käytettävä tyylikkäästi. Niiden varaan ei tyyliä voi rakentaa, koska ne voi kadottaa koska tahansa. Crisp ja Carroll toteavat, että sanonta, jonka mukaan rahalla ei voi ostaa onnea, on väärässä. Onneahan rahalla juuri voi ostaa. Elokuvatuottaja Alexander Korda söi päivittäin suuria määriä kaviaaria ja sanoi, ettei ihminen voi olla onneton kaviaaria syödessään, vaikka hän olisikin onneton sitä ennen ja sen jälkeenkin.

Tyylikäs seksi

Seksiä Crisp ja Carroll käsittelevät luvussa Parinmuodostus ja avioituminen, joka on teemani kannalta mielenkiintoisin. Luvussa Crisp ja Carroll esittävät, jonkin verran tahtomattaan, pääväitteensä ihmisen ruumiillisuudesta. Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että tyyliniekka ei voi olla ruumiillinen subjekti, toisin sanoen, että seksin tai ylipäätään ruumiillisuuden varaan ei voi rakentaa kestävää tyyliä. Miksei? Koska ruumis rappeutuu aina.

Crispin ja Carrollin mielestä seksi kärsii "viehkeyden puutteesta". Seksuaalisuus voi heidän mielestään olla "mukaansatempaavaa, kiihottavaa, huvittavaa - jopa kaikkia näitä samanaikaisesti -, mutta kaunista se ei ole". Toinen syy on, että "alastomana on hyvin vaikea säilyttää tyyliään. Osien näkyvilläolo heikentää kokonaisuuden luomaa vaikutelmaa." Kolmanneksi "seksi (...) edellyttää partneria, jolloin kyseessä on ryhmätoiminto. Ja tyyliniekka karttaa kaikkea sellaista mikä edellyttää kuulumista ryhmään, vaikka ryhmä ei olisikaan kahta henkeä suurempi." Lopuksi seksi on vielä niin paljon "anatomisten seikkojen säätelemää", että se jättää persoonallisuudelle hyvin vähän liikkumatilaa. Seksissä "on lopulta aina kysymys siitä, mikä mihinkin pannaan."

Kaikkein tärkein syy on kuitenkin se, että seksi on "tavoitehakuista toimintaa". Koska tyyliniekalla ei ole muita tavoitteita kuin oman tyylinsä jalostaminen, hän ei voi keskittyä muihin tavoitteisiin.

Tyylin voi kuitenkin rakentaa seksuaalisuuden ympärille - jos seksuaalisuus on koko persoonallisuus. Näin ovat esimerkiksi toimineet Errol Flynn ja Mae West. Tähän liittyy kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on vaatimus "väärentämättömästä seksuaalisesta lahjakkuudesta". Toinen on ruumis itse. Ajatellaan vaikka 23-vuotiasta nuorta miestä - hän voi huoletta toimia ruumiinsa viehätysvoiman varassa. Vielä 50-vuotiaana hän voisi viehättää kypsänä miehenä. Viimeistään 75-vuotissyntymäpäiväjuhlien myötä hänen on kuitenkin seurattava tyylinsä rappeutumista tai muutettava sitä. Crisp ja Carroll sanovat: "Kumpikaan tulevaisuudenkuva ei ole miellyttävimmästä päästä."

Tyylikirja suosittelee toisenlaista tapaa hoitaa rakkaussuhteet. He nostavat esiin romantiikan, joka toimii sitä paremmin, mitä vähemmän ruumista on mukana. Kirjoittajat käyttävät esimerkkinään G.B. Shaw'ta, joka sanoi, että paras rakkaussuhde hoitetaan kokonaan postitse. Shaw kävi pitkän ja kiihkeän suhteen näyttelijätär Ellen Terryn kanssa kirjeitse.

Ruumis on siis kaiken pahan alku ja juuri, joka estää seksiä olemasta tyylikästä. Ensinnäkin, seksi estää ihmistä olemasta kokonainen, koska kokonaisuus luodaan kirjoittajien mukaan pukeutumalla eikä ilman vaatteita voi olla tyylikästä kokonaisuutta. Toiseksi, seksi asettaa ihmisen ryhmäsuhteeseen, mikä on tyyliniekalle tuhoksi. Kolmanneksi, ruumis on epäjohdonmukainen, koska se muuttuu iän tai vaikkapa sairauksien ja onnettomuuksien myötä. Mikä on epäjohdonmukaista, on tyyliniekan elämästä päättäväisesti poistettava.

Tässä vaiheessa on kiinnostava palata rahaan. Crisp ja Carroll nimittäin kirjoittavat:

Tyylin rakentaminen rahan varaan on joka tapauksessa yhtä typerää kuin sen rakentaminen kauneuden tai työn varaan, sillä jos joskus menettää rahansa (työnsä/kauneutensa), menettää saman tien tyylinsäkin.

Raha asetetaan tässä yhteyteen kauneuden eli ruumiin kanssa. Huomasimme äsken, että juuri kauneuden menettäminen on tyyliniekan elämässä pahimpia riskejä. Nyt näin on myös rahan kanssa. Tarkoittaako tämä sitä, että ruumis on kuin raha? Ne ovat molemmat katoavaisia, väliaikaisia - tyyliniekka pelkää kaikkea horjuvaa. Parempaa siis köyhyys ja rumuus, koska niitä tuskin voi kadottaa.