Finnish Eyes

Avustan satunnaisesti kanadalaista Thrilling Detective -sivustoa, jolla luetellaan ja esitellään kaikki maailman fiktiiviset yksityisetsivät. Lähetin monta vuotta sitten heille tämmöisen listan, mutta en usko, että yksikään meni läpi - tarkkaan tutkien kukaan ei ole yksityisetsivä, paitsi Harri Kuusan eli Wesley Nicolin aivan sekopäisen Nikkeliä ihmislihaan -kirjan Richard Rauta. Täytyykin lähettää pätkä uudestaan Kanadaan. [Edit: korjasin Kontra-asian ja editoin tekstejä muutenkin. Joitain kielioppivirheitä.]

Pertti Pasila
Pertti Pasila was one of the rare criminal adventurers in the early Finnish pulp fiction. Pasila is an ex-convict and a con man. He seduces rich ladies and takes their money, but there's also some moral inside him. Pasila appeared in many short stories from 1939 on in the leading Finnish pulp magazine, Seikkailujen Maailma (World of Adventures), and the stories about him were written by Eino Liekki, which is clearly a pseudonym (Liekki means flame in English).

Mikko Jarmo
Mikko Jarmo was one of the first Finnish private eyes. He was clearly modeled on some American hardboiled eyes, even though he's not very tough himself. His name - two first names - too indicates influence of American hardboiled stuff. Jarmo helps police occasionally and with his cases he moves in high society, in the world of consuls and professors. Mikko Jarmo appeared at least in three short stories in Seikkailujen Maailma (World of Adventures) 1942. Seikkailujen Maailma is famous for publishing American pulp fiction. The adventures of Mikko Jarmo were written by Jaakko Ensio, about whom there's no information, but the name seems to be pseudonym (it also has two first names).

Richard Rauta
Richard Rauta is a tough private eye in Harri Kuusa's only novel, Nikkeliä ihmislihaan (1963; translates as Nickel into the Human Flesh), published under the pseudonym Wesley Nicol. Kuusa was one of the really tough pulp writers in Finland; his work began to appear in the early sixties in such magazines as Seikkailujen Maailma (World of Adventures). He wrote in many genres, exotic adventures, western and hardboiled crime. Kuusa disappeared when Seikkailujen Maailma ceased existing. The American protagonist of his only novel shows how the Finnish writers and readers wanted heroes with the Finnish background: Rauta is a Finnish word meaning 'iron'.
Nikkeliä ihmislihaan. Kanervan kirjapaino 1963.

Jerry Cotton
Jerry Cotton was at first a German invention, an American spy in the Nick Carter tradition. George Nader portrayed him in the German movies made in the sixties and a magazine carrying the name Jerry Cotton was published for nearly thirty decades. Whether the magazine is still being published in Germany, I don't know.
But when Jerry Cotton came to Finland in the sixties, he got somewhat different proportions. The books written by Finnish authors are more parodic and include a huge amount of hilarious word-play. The last Finnish Jerry Cotton was published in the end of the year 1999; it's called Jerry Cotton 2000.
The Jerry Cotton books have been a starting point for many Finnish authors, namely Juha Ruusuvuori, who has become a serious writer of historical adventures, and Simo Hämäläinen, who has written some very popular comic novels about the Finnish countryside. Tapani Bagge, who served as an editor of the Finnish Jerry Cotton magazine, has written many books for children and teenagers. Kari Nenonen has since published couple of promising horror novels. Librarian and former Leftist journalist Jouko Raivio also wrote Jerry Cotton.
The popularity of Jerry Cotton in Finland is shown in that the punk rock band Kontra translated The Kinks's "Jack the Idiot Dunce" as "Jerry Cotton". The words go: "Who drives in a red Jaguar? Yeah yeah Jerry Cotton!" (The letter J is pronounced like the letter Y in the beginning of the word, as in "year" or Yuri Gagarin.)

Usko Kyykkä
Usko Kyykkä is a parodic invention of Juha Ruusuvuori and Jukka Parkkari, who wrote and published the Kyykkä stories in Pahkasika (Warthog), a wildly humorous magazine that resembles both the American underground comics and Mad. Kyykkä is an agent of Suopo, the Finnish Intelligence Agency or the security police (now it's Supo).
Ruusuvuori wrote also Jerry Cotton and later on became a serious novelist of historical adventures.
Suopon agentin Usko Kyykän seikkailut. Pirkanmaan Graafinen Kustannus 1984. (The Adventures of the Suopo Agent Usko Kyykkä)
Usko Kyykkä ja Shanghai-Lili. Banana Press 1987. (Usko Kyykkä and Shanghai-Lili)

Rex King
Rex King works in the CIA London office. His adventures in the two published novels are in the light, slightly pornographic vein of, say, Richard S. Prather and some Nick Carters. Rex King, whose full name is Reginald Kingsbury, goes on a rampage around the world and faces black agents trained in China. The two novels attributed to Veijo Kainulainen are over-written and not very funny, but they clearly show how the James Bond -style stuff tried to creep into the Finnish literature and, in the end, without succeeding.
Viskin maku on pehmeä. Finnbooks 1966. (The Flavour of Whiskey is Smooth)
Ässät pelataan lopussa. Finnbooks 1967. (You Play the Aces in the End)

Kesäessee

Kirjoitin tämmöisen esseen tapaisen Turun Ylioppilaslehteen syksyn alussa 1999. Se oli todella kuuma kesä. Tekstin olisi ehkä pitänyt olla mukana pienessä esseekoosteessani Banalologioissa, mutta jostain syystä ei ole.

Kesä ja moderni
Muutama huomio helteisestä kesästä

Viime kesä oli kuulemma unelma. Pötyä. Viime kesä oli kamala eikä se johtunut pelkästään siitä, että kerrostaloasuntomme kaikki ikkunat antavat pohjoiseen ja että rakennuksen seinät varaavat lämpöä. Kesän ennätys oli 32 astetta.
Viime kesä oli kamala sen takia, että ihmiset kiinnittivät huomionsa merkityksiin, jotka ovat pelkästään illuusioita tai sitten ne ovat jotenkin simuloituja. Kesän ihanuus perustui ajatuksiin, joilla ei sinänsä ole mitään todellista merkitystä. Katsotaanpa asiaa lähemmin.
Sitaatit ovat muistinvaraisia: "Ei ole mitään hienompaa kuin istua terassilla, juoda kaljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä." "Kun tulee hieno ilma ja aurinko paistaa, pitää heti lähteä ulos ennen kuin se menee ohi."
Näistä voidaan päätellä suomalaisen modernisaation taso.
Suomalainen on lopultakin Charles Baudelairen jo 150 vuotta sitten manaama "prinssi", joka katselee etäältä väkijoukkoja eikä osallistu sen tekemisiin. Kesällä suomalaisesta tulee visuaalinen ihminen: hän asettuu katsottavaksi ja hän asettuu katsomaan.
Tämä on estetiikkaa arkipäivässä: ihmisen visuaalinen arviointi tapahtuu etäältä, katsomalla. Jokainen terassilla istuja täydentää modernin projektin: ihmisestä tulee visuaalinen havainnoija, joka alistaa näkemänsä asiat tarkoin määriteltyjen esteettisten arvostelmien alle. Kesä tarjoaa tähän oivallisen tilaisuuden, koska silloin ei määritelmän mukaan tarvitse tehdä muuta kuin oleskella ja katsella.
Baudelaire kirjoitti vuonna 1859: "Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma linnun ja vesi kalan. Hänen intohimonsa ja hänen ammattinsa on sulautua väkijoukkoon. Täydelliselle flanöörille, intohimoiselle tarkkailijalle on valtava nautinto valita olinpaikkansa keskeltä jotain runsasta, lainehtivaa, katoavaa ja ääretöntä. Olla poissa omista oloistaan ja tuntea kuitenkin olevansa kaikkialla kotonaan; näkymättömissä maailmalta, siinä eräitä vaatimattomampia nautintoja, joista nämä itsenäiset, asiaansa intohimoisesti vihkiytyneet ja puolueettomat henget iloitsevat, ja joita kielen avulla voi onnistua kuvaamaan vain satunnaisesti."
Moderni on Baudelairen mukaan myös jotain "ohimenevää, hetkellistä, satunnaista". Modernista ei saa otetta: se on jo mennyt, kun sitä yrittää käsitteellistää. Helle on siis täydellinen moderni ja vuoden 1999 kesä modernisaation täydellistymä: se on sen juhlimista, mikä on ohimenevää ja satunnaista. Tässä kannattaa muistaa se, että suomalainen kulttuuri panostaa jatkuvasti tapahtumiin, siis siihen, mikä on ohimenevää. Tapahtumat painottuvat aina kesään: kesällä juhlitaan siis kahta ohimenevää asiaa: kesää itseään ja tapahtumia, jotka olisivat mahdottomia ilman kesää.
Helteestä ei siis jää muita merkkejä kuin ruskettunut iho (jonka väri sekin häviää) sekä täydet terassit (jotka tyhjenevät viimeistään lokakuun alussa), toisin sanoen jäljelle jää vain kasa merkkejä ilman sisältöä (ruskettunut iho ei merkitse mitään ja kaljan aiheuttama turvotuskin laskee). Suomalainen on siirtynyt ohimenevän palvontaan ja jättänyt taakseen vanhakantaisen ajattelun, jonka mukaan vuodenajoilla todella oli väliä ja jolloin kesällä tehtiin se työ, jonka perustalla pystyttiin elämään muu vuosi.
Kukaan, joitain huolestuneita lukuun ottamatta, ei kiinnitä huomiota ruskeaksi karahtaneeseen nurmikkoon, ulkomailta tuotavaan rukiiseen, olemattomaan sieni- ja marjasatoon, kuumuuteen ja nestehukkaan kuolleisiin vanhuksiin ja ärtyneisiin vauvoihin, jotka eivät jaksa syödä, koska äidinmaito on liian lämmintä.
Helteellä ei ole jälkiteollisessa yhteiskunnassa muita kuin myönteisiä vaikutuksia eikä niillä ole suoraa yhteyttä muuhun kuin pinnallisiin käsityksiin ihmisten hyvinvoinnista (aurinko piristää).
Todelliset vaikutukset on jätetty kauas taakse. Kesä on mielentila eikä yhteiskunnallinen tosiseikka. Kesä täydentää esimerkiksi kaljan: talvella juotuna sen hiilidioksidi ei täytä sille annettua piristävyyden vaikutelmaa ja siitä tulee vain ahdistukseen juotua viinaa. Sama pätee mansikoihin: ne ovat "kesää", mutta koska niitä kastellaan keinotekoisesti (päinvastoin kuin metsämarjoja), ne ovat enemmänkin simulaatioita kuin todellisia marjoja.
Vuoden 1999 kesä hajoitti lopulta myös totunnaistapoja: enää ei kokoonnuttu tiettynä hetkenä päivästä juomaan kuppi kuumaa, vaan nyt juotiin milloin tahansa kylmää kahvia tai teetä. Traditionaalinen yhteiskunta, jota rytmitti lämpimän juoman ääreen kokoontuminen kerran päivässä, sai kyytiä. Elämästä tuli rytmitön, mikä on modernin elämän tärkeimpiä ominaisuuksia.

Elokuvia

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä nämä jutut ovat ilmestyneet. Oiskohan mahdollista, että olen osallistunut johonkin Filmihullun kiertokyselyyn, jossa on pyydetty luettelemaan olennaisia elokuvia... tai jotain?

Kuhle Wampe (1931)
Bertolt Brechtin elokuvallisten näkemysten ainoa laimentamaton huipentuma on samalla yksi suurimpia urheiluelokuvia.
Saksalainen vasemmistolaisuus oli ns. edistyksellisen urheilukulttuurin ensimmäisiä kehtoja - työläisolympialaiset jne. ovat saksalaista alkuperää. Sittemmin DDR:ssä työläisurheilun ihanteet vääristyivät pahaksi, mutta tässä Slatan Dudowin ohjaamassa elokuvassa urheilu on vielä työläisten omaa keskinäistä solidaarisuutta parhaimmillaan.
Myös arkipäivän liikunta on työläisurheilua - oikeastaan se on sitä enemmän kuin kaikki kilpalajit yhteensä. Kauneimmin tätä ajatusta elokuvassa kuvittaa pyöräily.
Elokuvan työläiset kulkevat työn perässä nimenomaan pyörillä. Sanomattoman kauniita ja kohottavia ovat kohtaukset, joissa työläisporukka yhdessä polkee etsien työtä. Hanns Eislerin musiikki tukee hyvin kohtausten ydinajatusta: pyöräily on proletariaatin kulkuväline, koska silloin ajatukset ovat vapaita ja ihmiset tasa-arvoisia.
Samalla Kuhle Wampessa osoitetaan kuin ohimennen, että proletariaatti on myös modernia: pyöräily on ensimmäinen olennaisesti kaupunkilainen kulkuväline ja proletariaatti on ensimmäinen, joka on ottanut pyöräilyn haltuunsa ryhmäidentiteetin välineena.

Ollako vai eikö olla (1942)
Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla on harvoja täydellisiä komedioita alalla, jolla moni epäonnistuu: mauttomuuden ja nokkeluuden rajoilla hortoilu.
Eikä Lubitsch edes hortoile: hän tekee hyvin täsmällistä työtä. Kohtaus, jossa typerä natsikomendantti laukaisee klassisen vitsinsä, on itsessään loistava ja enemmän kuin oikeuttaa elokuvan: "Me hoidamme keskinnän ja puolalaiset hoitavat leirinnän!" Nauramme samaan aikaan natsin mauttomuudelle ja käsikirjoittajan purevalle ivalle, mutta kavahdamme myös sitä mahdollisuutta, että todellisuudessa nauraisimme vastaaville asioille.
Lubitsch osoittaa vastaavanlaisen nerokkuutensa myös muissa kohtauksissa. Yksi loistavimmista saadaan jo elokuvan alussa. Ensiksi ajattelemme, että puolalaisten ja englantilaisten yhteislaulu on tarkoitettu kansallishengen ja sotainnostuksen kohottamiseksi, mutta kun keskeinen laulattaja ja pianonsoittaja paljastuukin petturiksi, tunteilta on pohja pois.
Sota, Lubitsch sanoo, on niin kova juttu, että sen pohjalle ei voi perustaa minkäänlaisia pysyviä tunteita.

Kiss Me Deadly (1955)
Mickey Spillane on lähes fasistinen kirjailija, jonka teoksissa voiman ja väkivallan ihailu on saavuttanut jonkinlaiset lakipisteensä: sankari Mike Hammer on selvästikin hullu psykopaatti, joka nauttii tappamisesta. Tilanne on tietysti tuttu 1900-luvun lopun populaariviihteestä, mutta Hammer on toista maata: hän on sankari ilman minkäänlaista ironiaa tai ambivalenssia.
Ohjaaja Robert Aldrich ja käsikirjoittaja A.I. Bezzerides ymmärsivät asian ja pistivät Hammerin koville Kiss Me Deadlyssa: Hammer hakee atomipommia tietämättä, mistä on kyse. Hammer on kova kundi, mutta lopultakin hän on täysin avuton maailman edessä, koska maailma on pahempi paikka kuin hän on ikinä uskaltanut edes aavistaa. Hammer ei nyrkkeineen ja aseineen enää pärjää, vaikka heikommat kyllä lakoavat hänen altaan pois. Ja keitä heikommat ovat: kulttuurin kuluttajia kaikki. Hammer pistää oopperanystävän levyharvinaisuudet palasiksi, ... [Mitähän tässä piti olla?]
Hienossa kohtauksessa sankari Hammer saa ennustuksen siitä, mitä hänelle tapahtuu: "What's in it for me?" hän kysyy poliisietsivältä. Samassa hissin ovit aukeavat ja hissistä tuleva valo häikäisee Hammerin. Hammer, elokuvan sankari, saa siis sen minkä ansaitseekin.

Scifin historia

Tämä taitaa olla kirjoitettu johonkin elokuvakerhon lehteen aivan 1990-luvun lopussa. Varma en ole.

Pureeko sense of wonder?
Science fictionin yleisten piirteiden kehityksestä

Science fiction eli scifi on jo vanhentunut nimitys viihteen lajille, jossa kuvataan sellaista maailmaa, jota ei ole. Science fictionin maailmat ovat erilaisia kuin omamme, koska niissä on esimerkiksi sellaisia tieteellisiä keksintöjä, joita ei teoksen luomishetkellä ollut, tai koska niissä kuvataan sellaista maapalloa, jonka historia on eri kuin se jonka tunnemme.
Termi "science fiction" on keksitty jo 1920-luvulla eikä se selvästikään riitä kuvaamaan sellaisia teoksia, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeen ja joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Ne eivät ole siis tiedefiktiota eikä niiden fiktiivisyys, poikkeavuus omasta maailmastamme, useinkaan liity tieteeseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Philip K. Dickin romaani Hämärän vartija, joka sijoittuu jonkinlaiseen lähitulevaisuuteen ja jonka ainoa scifi-ominaisuus liittyy siihen, että kirjassa käytetyt huumeet ovat erilaisia kuin ne, joita nykyään käytetään, ja niiden aiheuttamat hallusinaatiot ja riippuvuudet ovat erilaisia.
Science fictionin edeltäjiä on etsitty kaukaa, alkaen antiikin tragedioista ja komedioista, Thomas Moren Utopiasta (1516) ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupungista (1623), ja Cyrano de Bergeracin matkakirjoista Kuuhun ja Aurinkoon (1650, 1662). Lajityyppi syntyi kuitenkin tosiasiassa vasta 1800-luvun lopulla, kun tiede kehittyi eksaktiksi. Siihen tuli aivan erilainen viehätys: näytti siltä, että tiede todella onnistuu muuttamaan maailmaa. Ranskalainen Jules Verne kuvasi tieteen voittokulkua, englantilainen H.G. Wells lisäsi siihen muutaman poikkipuolisen sanan sellaisissa kirjoissa kuin Aikakone (1895) ja Tohtori Moreaun saari (1896).
Science fiction jatkoi elämäänsä näiden melko vakavasti otettavien kirjailijoiden jälkeen amerikkalaisissa pulp-lehdissä ja siitä tuli nopeasti kulutettavaa käyttöviihdettä. Rasistiset ja stereotyyppiset seikkailukertomukset antoivat scifille tylsistyttävän viihteen imagon, josta se kärsii vielä tänäkin päivänä.
Imago alkoi muuttua vasta 50- ja 60-luvuilla, kun uusi sukupolvi otti science fictionin tarjoamat mahdollisuudet paremmin vastaan. Syntyi ns. new wave ja sellaiset kirjailijat kuin Philip K. Dick ja Michael Moorcock tekivät scifistä aikuisten kirjallisuutta. Science fictioniin otettiin myös vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta. Samalla ehkä menetettiin ns. sense of wonder, joka on vanhemman scifin tärkein ominaisuus: ihmetys uusien keksintöjen ja löytöjen äärellä.
Elokuvassa scifi on melkein yhtä vanha lajityyppi kuin kirjallisuudessa. Georges Méliès kuvasi Jules Vernen Matka Kuun ympäri -teoksen heti tuoreeltaan 1902 - Mélièsin versiossa matkalaiset vain laskeutuvat Kuuhun eivätkä vain kierrä sitä.
Ja kehityskulku on aivan sama kuin kirjallisuudessakin: 20-luvulta alkaen scifi on varattu taka-ajatuksettomuuteen pyrkivälle viihteelle ja vakavat äänenpainot ja haastavat kerrontamuodot on sysätty syrjään. Todella moderniksi elokuvaksi scifi tuli 60-luvulla, mm. Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) ja Andrei Tarkovskin Solariksen (1969) myötä.
Scifi elää tällä hetkellä omituista vaihetta. Sekä kirjallisuuden että elokuvan puolella on pyritty lisäämään pontta scifin viehätykselle. On löydetty virtuaalitodellisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat ja haasteet. Puhutaan cyberpunkista, lajityypistä, joka on yhtälailla velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle. William Gibsonin romaanit ja sellaiset elokuvat kuin Matrix ovat cyberpunkia puhtaimmillaan: hämmennys, ristiriitaisuus ja rikkonaisuus ovat näitä parhaiten kuvaavia termejä.
Sense of wonder kuitenkin puree edelleen: George Lucasin "prequel" Tähtien sota -trilogiaansa eli Pimeä uhka on ollut suhteellisesta vaatimattomuudestaan huolimatta erittäin suosittu elokuva. Kyse on paluusta 20- ja 30-lukujen ongelmattomaan viihteeseen, joka uusintaa vanhoja myyttejä ja stereotypioita.