Viikonloppu alkaa olla jo ohi. XXX on lähtenyt Turkuun, hän oli kipeä viikonlopun eikä päässyt kanssani elokuviin. Niitä olikin paljon: musiikkielokuvapäivät. Näin seuraavat: Abba The Movie, Rock'n'roll High School, Laulavat sadepisarat, A Hard Day's Night, This is Spinal Tap, Saturday Night Fever ja Diiva. Kaikki olivat hyviä, jopa Travolta, josta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, ja eritoten Laulavat sadepisarat oli loistava: en yhtään ihmettele, että se niin usein kärkkyy maailman parhaan elokuvan paikkaa. (Se on usein neljäs.) Ainakin energisin se on. Vielä olisi mahdollista nähdä Russellin ja The Whon Tommy, mutta en jaksa lähteä. Olen nukkunut liian vähän viime aikoina: tämä on vanhuuden merkki. Vanhuuden? Ainakin sen, ettei enää ole nuori.
Niin, Travolta tai oikeammin Lauantai-illan huumaa. Travolta pitää eräässä kohtauksessa - voitettuaan tanssikisat mielestään epäoikeudenmukaisin perustein, koska toiseksi tulleet olivat hänestä parempia - omituisen monologin, jossa hän selittää vallasta. Etniset ryhmät pitävät valtaa toisiinsa, perheessä joku aina pitää valtaa ja ennenkaikkea: "Joskus naiminenkin on valtaa." Tämän jälkeen hän yrittää raiskata tanssipartnerinsa (jonka nimeä en enää valitettavasti muista).
Mitä tämä voi merkitä elokuvassa, jonka maine on diskoelokuvan maine (jota se ei muuten ole: ellei se olisi ilmiö, sitä pidettäisiin parempana elokuvana kuin nyt tehdään)? Travolta tanssii tyttöjen kanssa, mutta ei yritä iskeä näitä: se ei selvästikään kiinnosta häntä. Hän ei ota osaa kavereittensa autossanaimisrumbaan (eikä hän myöskään juo viinaa tai käytä huumeita). Tanssi ei siis ole hänelle mitään seksuaalista, vaikka tanssiessaan hän kyllä ilmaisee ja näyttää juuri omaa seksuaalisuuttaan. Tanssi on Travoltalle elokuvassa mahdollisuus päästä kaikkien valtasuhteitten yläpuolelle: hän on kuningas lauantai-iltaisin voidessaan tanssia esteettömästi diskossa eikä häntä voi mikään määräillä eikä määrittää. Vain hän itse ja hänen ruumiinsa (joka on siis ainoa asia, jota hän itse voi määräillä). Tila valtasuhteiden yläpuolella on aseksuaalinen, koska seksuaalisuus Travoltan omien sanojen mukaan on valtaa. (Minkä foucaultin hänessä menetämmekään!) Tämä ei kuitenkaan onnistu ympäristön paineen vuoksi: kun Travolta huomaa tanssikisan jälkeen, että palkinnossa ei ole kyse hänestä itsestään, vaan tavallisista, jokapäiväisistä valtasuhteista, hän yrittää tehdä paluun niihin. Ja ainoa keino, minkä jonka hän löytää, on raiskaus. Siksi se on niin surullinen kohtaus.
Elokuva muistuttaa paljon ensimmäistä Rockya. Travoltalla on sen juliste huoneensa seinällä. Millaisia valtasuhteitten analyyseja siitä löytyisikään!
Sen kanssa, mitä sanoin elokuvasta, on ristiriidassa elokuvan alkutekstijakso, jossa Travolta tuijottelee ohikulkevien tyttöjen takapuolia ja rintoja. Ehkä tämä on ristiriita elokuvassa eikä siinä, mitä sanon.
Pitäisi voida puolustaa tällaista kirjoittelua, jota harrastan: vaistonvaraista puolitieteellistä analyysia. Tärkeät asiat jäävät piiloon, kun artikkeliin tai tutkielmaan tai kirjaan uhrataan kuukausia tai vuosia eikä uskalleta ilmoittaa asioita julki ilman suunnatonta viiteapparaattia.
Tämä ei oikein sovi päiväkirjaan: kirjoitan kuin tekstilläni olisi lukija. Milloin päiväkirjojen historiassa syntyy tietoisuus siitä, että ne voidaan julkaista? Arthur Schnitzler otatti kirjeistään kopiot ja arkistoi ne: hän selvästi tiesi, että ne julkaistaan. Onko tuhlausta kirjoittaa kirjeisiin ja päiväkirjaan niin paljon tärkeitä huomioita kuin minä teen? Ne voivat joskus löytää tiensä joihinkin foorumeihin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Olisiko mahdollista kirjoittaa päiväkirjaansa päivittäin internetiin? Ensimmäinen reaaliaikainen päiväkirja. Voisin kuvitella, että sellainen on jo olemassa. Ainakin sen bittimäärä kasvaisi hirveästi ja kuormittaisi neljän vuoden olemassaolon jälkeen aika tavalla verkkoa. [Mitä helvettiä? Olen ennakoinut blogeja ties kuinka monella vuodella! Mutta olen olettanut, että netin kapasiteetti ei kasvaisi... Tällaista en totisesti ollut muistanutkaan. Samalla pitää mainita, että tämä vanhojen päiväkirjojen postittaminen muistuttaa ensimmäisen sukupolven blogeja, joissa selitettiin niitä näitä omasta elämästä.]
Kuuntelen YUP-yhtyettä (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit). Omaperäistä, mutta ei sittenkään minun makuuni. Hienoa, että tällaista tehdään.
Paljonko sinä vuonna, jolloin päiväkirjani julkaistaan, ollaan kiinnostuneita 90-luvun suomalaisesta rokista? [No, krhm, YUP:han on yksi arvostetuimpia bändejä Suomessa. {Yliarvostetuimpia, jos minulta kysytään, enkä välitä Jarkko Martikaisen sanoituksistakaan, varsinkaan äskettäin ilmestyneestä runokokoelmasta.} Mutta ehkä tarkoitin alun perin vuotta 2040.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti