Saatana siistii leukapartaansa ja saa lisätodisteita

Jumalten tuhossa oli alun perin hyvin paljon uskonnollista satiiria - se ilahdutti mm. Gummeruksen kustannuspäällikköä Mikko Aarnea, joka kommentissaan piti muuta käsikirjoitusta hiukan lapsellisena ja kieleltään huonon käännösromaanin tasoisena. Sitä seuraava pitkä jakso varmasti onkin, eikä ole ihme, ettei se ole enää mukana teoksessa. Halusin muutenkin karsia poikakirjamaista otetta Taivaan ja Helvetin teknologioihin, jota käsikirjoituksen varhaisemmissa versioissa on, vaikka se onkin omalla tavallaan ihan hauskaa. Gummerus olisi ollut kiinnostunut kirjasta, jos olisin lisännyt satiirin osuutta ja vähentänyt räiskintää. Koska olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa on paljon räiskintää, en sen kummemmin pannut painoa puheille. Sinänsä nyt kyllä tätä katsoessani ymmärrän Aarnen kommentin - esimerkiksi kohta, jossa Saatanan lihakset ponnahtelevat jäntevästi, on pölhö, mutta toisaalta se on jossain määrin parodinenkin, kun ajattelee, kuka on kohtauksen keskushenkilö. Tämä on myös vähän liian pitkä kohtaus ja sen poistaminen on jäntevöittänyt kirjaa. 

Tämän pätkän viimeisen lauseen olen ottanut pois, koska se olisi paljastanut lukijalle, mikä on Jumalten tuhon keskeinen mysteeri. Sen tietääkseen pitää lukea koko kirja. 

Saatana oli juuri siistimässä kolmionmuotoista leukapartaansa, kun hän sai Helvetin keskuspuhelimella pyynnön saapua koordinaattihuoneen jumaluusvalvomoon.
”Selvä selvä”, hän mutisi itsekseen. Hän saksi vielä muutaman muita pidemmän karvan ja perääntyi katsomaan itseään peilistä. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Saatana oli liki kaksi metriä pitkä ja hänen hiuksensa olivat samanväriset kuin hänen makuuhuoneensa satiinilakanat. Hänen kulmakarvansa olivat samaa väriä. Hänen leukapartansa oli hiukan punertavampi kuin hiukset ja kulmakarvat. Hänen silmänsä olivat mustat ja hänen ihonsa vivahti tummalle puulle.
Sarvia ei näkynyt, sillä hän oli jo satoja vuosia sitten päättänyt, että ne vain pelottivat Helvettiin saapuvia ihmisiä turhaan. Hänellä ei ollut ikinä ollut sorkkia eikä häntää. Maassa häntä pidettäisiin upeana ilmestyksenä.
Saatana nyökkäsi hyväksyvästi peilikuvalleen ja lähti kohti koordinaattihuoneetta. Pimeyden Ruhtinaan lihakset ponnahtelivat jäntevästi hänen kiirehtiessään käytävällä. Hän ohitti tyynesti valtaistuinhuoneen oven. Se oli valtavan kokoinen ja jykevää eebenpuuta. Se oli ollut Saatanan mielestä liian mahtaileva jo monta sataa vuotta, mutta sellaista häneltä odotettiin. Hän oli alueensa kiistaton hallitsija ja mitä suuremmalta hän vaikutti, sitä vähemmän ihmiset pokkuroisivat.
Saatana oli tosin odottanut jo kaksituhatta vuotta, että Helvetin asukkaat alkaisivat kapinoida. Aina Jeesus Kristuksen syntymästä lähtien. Saatanalle tuli yllättäen fyysisesti paha olo, kun hän muisti Jeesuksen. Jumalan poika oli aina ärsyttänyt häntä, mutta koskaan hän ei ollut voinut huonosti ajatellessaan Jeesusta ja tämän typerää ylimielisyyttä ja suuria luuloja itsestään ja hyvyydestään.
Saatanan kurkunpäätä alkoi polttaa ja hänen vatsaansa käänsi. Samassa Saatanalle tuli lyhyenä väläyksenä mieleen hänen muutama viikko sitten näkemänsä uni, jossa hän seisoi suurten ovien edessä. Hän ei tiennyt, miksi uni tuli hänen mieleensä, kun hän ajatteli Jeesusta. Unet tulevat ja menevät, Saatana ajatteli, mutta häntä värisytti silti.
Tullessaan sisään jumaluusvalvomoon Saatana huomasi heti, että tulosteita katselevan siivettömän enkelin kauniilla kasvoilla oli syviä ryppyjä. Kone suolsi lisää tulosteita, jotka kasaantuivat lattialle, kun enkeli ei poiminut niitä ylös. Saatana muisteli, että enkelin nimi oli Kodael. Kodael olikin ainoa, joka ei heti huomannut Saatanan sisääntuloa. Muut huoneessa työskentelevät enkelit nousivat ylös ja tekivät kunniaa.
 Masrael tuli Saatanan luokse. Jumaluusvalvomon johtava enkeli oli huolestuneen näköinen ja pyöritteli käsiään levottomasti.
”Mistä on kyse?” Saatana kysyi Masraelilta.
”Parasta, että katsot itse”, Masrael sanoi ja viittasi Kodaeliin.
Saatana harppoi enkelin luokse ja riuhtaisi paperit tämän käsistä. Tulosteeseen oli piirretty yksinkertainen koordinaattikaavio. X- ja Y-viivat leikkasivat toisensa ja niitä leikkasi monta erilaista viivaa. Viiva, josta Saatana oli eniten kiinnostunut, teki villin loikan Y-akselilta eikä enää laskeutunut. Viiva mittasi jumalallisia sykähdyksiä. Viiva teki mutkia aina kun Taivaassa, Helvetissä tai Maan päällä tapahtui jotain jumalallista. Joskus viiva rekisteröi myös spiritistiset istunnot, jos niissä todella saatiin aikaan yhteys kuolleisiin. Myös suuret uskonnolliset kokoukset saattoivat näkyä viivalla, mutta se oli erittäin harvinaista. Yksikään katolisen kirkon synodeista ei ollut saanut aikaan minkäänlaista poikkeamaa viivoissa. Mutta näin selvä loikkaus viivan profiilissa saattoi merkitä vain yhtä asiaa.
 ”Miten sinä tulkitset tätä käyrää?” Saatana kysyi Masraelilta, joka oli tullut hänen viereensä.
”Minusta se näyttää siltä, että maailmassa on uusi jumaluus”, Masrael sanoi.
 Saatana toivoi, että enkeli olisi väärässä. ”Pystytkö löytämään minulle vastaavat tiedot Jeesuksen syntymästä?” Saatana kysyi vieressä seisovalta Kodaelilta.
”Jeesuksen..?”
”Hoida homma äläkä kysele.”
Kodael kääntyi tietokoneen puoleen ja alkoi painella näppäimiä.
Saatana sanoi Masraelille: ”Minulla on pahoja aavistuksia, että rauha on ohitse.” Itsekseen hän mietti: tätä se minun uneni tiesi.
Masrael tarkasteli tulosteita ja oli selvästi jonkin aikaa ymmällään. Sitten hän näytti ymmärtävän: ”Mutta nähähän ovat samoja kuin...”
Saatana keskeytti Masraelin. ”Ei puhuta asiasta ääneen.”
Kodael nousi ja käveli paperia ulos raksuttavan tulostimen viereen odottamaan. Saatana melkein repäisi paperin kahtia napatessaan sen koneesta. Viivat olivat lähestulkoon samat.
Masrael sanoi: ”Mitä me nyt teemme?”
Saatana kääntyi Kodaelin puoleen. ”Pystytkö tulostamaan vielä kummankin koordinaattiluvun hyvyystiedot?”
Enkeli nyökkäsi ja kääntyi taas koneensa puoleen. Hän oli jo kauan odottanut ylennystä - hän halusi siivet - ja hänestä tuntui, että jos hän nyt hoitaisi hommat oikein, hänelle saattaisi aueta mahdollisuus.
Saatana repäisi taas paperit koneesta juuri kun ne olivat valmiita. Hän tarkasteli lukuja. Paperissa oli kaksi saraketta. Toinen osoitti täysiä lukuja asteikolla 1-100. Se oli Jeesus Kristuksen sarake. Toinen sarake ei näyttänyt minkäänlaisia lukuja. ”Mitä tämä tarkoittaa?” Saatana kysyi.
Kodael sanoi, ettei ole aivan varma. ”Se saattaa merkitä sitä, että asteikko ei riitä. Siinähän ei ole negatiivisia lukuja lainkaan.”
Saatana puristi silmänsä kiinni ja kysyi Kodaelilta: ”Tuon toisen pahuus on siis niin suurta, että sille eivät riitä nämä luvut?”
”Mutta silloinhan siihen pitäisi riittää luku yksi”, Masrael sanoi väliin.
 Kodael nyökkäsi. ”Niin pitäisi. Mutta jos saan muutaman minuutin aikaa, muutan asteikon.”
”Muutaman minuutin?” Masrael kysyi.
”Eihän se riitä...”
Kodael vaiensi Masraelin. ”Minä näytän.”
He siirtyivät koneen ääreen ja jättivät Saatanan yksinään papereiden kanssa. Saatana meni seinän viereen istumaan tuolille. Hän melkein lysähti alas. Hän oli kamppaillut yli tuhat vuotta saadakseen maailman tasapainoon ja nyt kaikki näytti romahtavan saman tien. Maailma oli edellisen kerran romahtanut Jeesuksen syntyessä, mutta Saatana oli onnistunut monen sadan vuoden jälkeen toimimaan niin että hyvyys ja pahuus olivat maailmassa tasapainossa. Jeesuksen tulo maailmaan oli heilauttanut vaakaa aika tavalla, mutta nyt kaikki oli hyvin. Oli ollut, ennen tätä päivää.
Kodael toi uudet tulosteet. ”En ole varma, haluatteko nähdä tätä.”
Saatana riuhtaisi paperin Kodaelin kädestä ja katsoi nopeasti uusia lukuja. Miinus sata. Saatana nielaisi kuuluvasti. ”Tämä on nyt siis kaikkein matalin arvo? Tästä alemmaksi ei voi enää mennä?” hän sanoi.
”Ei uudella asteikolla”, Kodael sanoi. Hän tiesi nyt, mistä oli kyse. Asiasta oli kerrottu huhuja, mutta mitään varmaa ei tiennyt kukaan. Ehkä vain Saatana ja Beelsebub ja muutama muu tiesi.

Saatana herää hätkähtäen: lisää Jumalten tuhon poistoja

Yksi keskeisiä henkilöitä Jumalten tuhossa on itse pimeyden ruhtinas, jonka rooli tosin hiukan pieneni pitkissä editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheissa. Tässä kohtauksessa hän saa luvan aloittaa teoksen. Olen ollut vuosia alkulauseesta ylpeä, mutta niin se vain sai lähteä ("kill your darlings" etc.).

Panttaan näissä postauksissa kirjan keskeisen mysteerin sisältöä, mutta se, että mukana on Lucifer - tässä siis vielä Saatana - antaa hiukan osviittaa. 

Helvetti, 20.4.1918 Maan aikaa

Saatana heräsi hätkähtäen.
Hän oli nähnyt pahaa unta. Muistikuva unesta oli epämääräinen, mutta Saatana tiesi pelänneensä siinä näkemiään asioita. Saatana pelkäsi vielä herättyäänkin, vaikka hän oli ollut Helvetin hallitsija jo monta tuhatta vuotta eikä hänen ollut ikinä tarvinnut pelätä mitään muuta kuin Jumalaa.
Saatanan vieressä, munakoison värisillä satiinilakanoilla makasi takapuoli pystyssä nuori armenialaismies. Hän oli tullut Helvettiin kaksi viikkoa sitten ja Saatana oli heti iskenyt silmänsä häneen. Poika ei ollut herännyt. Saatana kosketti pojan olkapäätä ja poikavavahti. Saatana kosketti poikaa uudestaan.
”Mitä nyt?”
”Näin unta."
Poika avasi toisen silmänsä ja katsoi Saatanaa kysyvästi. ”Jaa sinä?”
Saatana sivuutti pojan hämmästyksen. ”Seisoin unessa portilla. Se oli iso, varmaankin pronssia ja siinä oli outoja kaiverruksia.” Saatana piti pienen tauon. ”Portin takaa kuului ääntä. Se kuulosti jonkin eläimen ulinalta. Mutta se muuttui nopeasti.”
”Ulinaa?”
”Niin niin, ulinaa. Se oli korkeata ja yhtäjaksoista. Siinä ei ollut minkäänlaisia taukoja. Siinä ei ollut rytmiä eikä melodiaa.” Saatana katsoi poikaa ja tämän kauniita kasvoja ja huulia, jotka amorinkaari teki himottavan näköisiksi. Poika mulkoili häntä toisella silmällään.
”Oliko siinä sanoja?” poika kysyi, selvästi vain jotain sanoakseen.
”Ei. Se oli.. en tiedä, mitä se oli, mutta se kuulosti messulta. Uskonnolliselta laululta.”
Poika ei sanonut mitään.
”Unessa seisoin siis itse ovien edessä”, Saatana jatkoi. ”Olin tullut portaita pitkin oville, mutta portaitten alapäätä ei näy. Mitään pilviä ei näkynyt, ihan kirkas taivas levisi siinä allani.” Saatana piti nyt pidemmän tauon. ”Sitten ulina lakkasi yhtäkkiä. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten kuului kolahdus.”
Poika avasi kummatkin silmänsä ja Saatana luuli jo kiinnittäneensä jo tämän huomion, mutta poika vain käänsi kylkeään.
”Jotain liikkui portin toisella puolella.” Saatana vaikeni hetkeksi. ”Sitten.. portti aukesi.”
Pojan olkapäät nytkähtivät, kun hän veti peittoa enemmän korvilleen.
Saatana jatkoi: ”Portin takaa.. sieltä tulee.. sieltä näkyy.. ei mitään, mutta kuitenkin jotain. Pimeää valoa.” Saatana hiljeni hetkeksi. ”Se oli ihan erilaista kuin Helvetissä oli alkuaikoina. Unessa se tuntui täydelliseltä aineettomuudelta. Se oli pimeää, mutta jollain tavalla kuitenkin.. se valaisi itse itsensä, mutta pimensi kaiken ympärillään. Se oli.. Ei. Se on tyhjyyttä. Pimeän valon keskellä näkyi jokin hahmo… Se oli jotenkin tutun oloinen. Se oli ihmisen näköinen, mutta se ei ollut enkeli, koska sillä ei ollut siipiä. Mutta sillä oli jumalallinen aura.” Saatana piti tauon. ”Se kohotti kätensä ja sanoi.. se puhui samalla kielellä kuin Jumala. Se sanoi…”
Helvetin ruhtinas vaikeni ja tarttui poikaa toisesta hartiasta.
Pojalle tuli mieleen, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt kuunnella tai edes teeskennellä olevansa kiinnostunut, koska saattoi koska tahansa menettää kaikki saamansa erityisoikeudet. Hän kääntyi ja katsoi Saatanaa. Saatanan otsalla kimmelteli hiki ja hän tuijotti hypnotisoidun näköisenä vastapäistä seinää.
Sitten yhtäkkiä Saatana sanoi: ”Se sanoi, että se aikoo tuhota maailman.”
”Häh?”
Saatana naurahti hermostuneesti ja pudisteli päätään. ”Se oli vain pahaa unta”, hän sanoi, uskomatta itsekään sanojaan.
Poika ei suostunut uskomaan. ”Etkö sinä olet Maailman Toinen Valtias…”
”Ei sillä ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Saatana sanoi. ”Unohdetaan tämä.” Hän yritti sysätä asian mielestään. Hän halusi miettiä pojan isoa kalua ja vei kätensä pojan reidelle. ”Minä haluan miettiä sinua. Jälkeenpäin juomme viiniä ja unohdamme kaiken.”
Mutta painaessaan pojan pään alas tyynylle Saatana tajusi, ettei voisi unohtaa untaan.

Jumalten tuhon poistettuja kohtauksia

Ensimmäinen kaupallisen kustantajan julkaisema romaanini Jumalten tuho ilmestyi, no, käytännössä tänään, kun sain käsiini lämpimäiskappaleen. Kustantaja, Pikku-idiksen Jari Tammi, taas oli saanut kirjat haltuunsa viime viikon torstaina tai perjantaina. Kustantajan sivuilla oleva esittelyteksti on sama kuin teoksen takakannessa, joten linkkaan sinne.

Postailen tässä muutaman seuraavan päivän ajan käsikirjoituksesta poistettuja kohtauksia, jotka antavat jonkinlaista osviittaa siitä, millainen teos on, mutta jotka eivät ole sellaisenaan kirjassa, eli ne on joko poistettu kokonaan tai niitä on muokattu huomattavasti. Osa kohtauksista on myös vanhoja, kauan sitten kirjoitettuja - kirjoitan joskus erikseen teoksen prosessista tekstin, koska se oli aika mittava -, eivätkä ne välttämättä siinä mielessä anna hyvää kuvaa siitä, millaista tekstiä ilmestyneessä teoksessa on. Oliko riittävän epäselvästi sanottu?

Tässä ensimaistiaisena lyhyt pätkä teoksen loppuvaiheista. Myöhemmin postaan myös jatkokertomuksen tyyliin alkuperäisen "Jumalten tuhon", novellin vuodelta 1988.

Mies oli saanut hulluuskohtauksen. Tanner myöntäisi miehelle kuoleman jälkeen annettavan kunniamitalin.
Osa enkeleistä torjui säteet miekallaan. Salomaan suojeluskuntalaisia ei näyttänyt olevan enää monta elossa. Enkelit olivat hoidelleet nämä pois päiviltä.
Ja sitten oli vielä iso Opel, jonka päällä oli konekivääri. Sen ampumat luodit näyttivät purevan kaikkeen ympäriinsä juoksevaan.
Tannerilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli ison Opelin päälle asetetun konekiväärin näköisellä laitteella ampuva mies.
Tanner tajusi kaikesta vielä vähemmän, kun hän kuuli Abaddonin huutavan käytävältä: ”Ovatko ne minun tovereitani?!”
Tanner ei vastannut, koska hän ei ensinnäkään tajunnut kysymystä ja toiseksi koska toisella suunnalla, heistä oikealle Salomaan sotilaat olivat tehneet läpimurron.
Tanner ei ollut varma, uskalsiko hän katsoa ulos.
Tämä saatanan reukkuhan ei ole siunattu.

Taas vanha novelli: väkivaltaista absurdismia

Naputtelin puhtaaksi taas uuden arkistojen löydön: lyhyen väkivaltanovellin, jonka olen kirjoittanut joskus 80-luvun lopulla, tarkempaa vuotta en tiedä. Kirjoituskoneen jäljestä (!) voisin päätellä, että kyse on vuosista 1988-1990. Olen joka tapauksessa ollut lukiolainen.

Äidin kuolema

Se oli varsin vaikea päivä ja sitä koristi muutama hirvittävä kauheus.
Isä ja äiti olivat riidelleet, pahemmin kuin koskaan, ja juuri ennen päivällistä.
Isä ja minä istuimme pöydässä odottamassa kurkku- ja tomaattilautasta, jota äiti parhaillaan valmisteli. Hän käytteli varsin terävää veistä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä.
Yhtäkkiä hän alkoi uudestaan itkeä ja laski päänsä pöydälle kätten päälle.
Kuului kauhea huuto, äiti nousi seisomaan veitsi oikeassa silmässään. Hän huusi, silmästä suorastaan lensi verta. Äiti alkoi horjua kohti meitä.
"Auttakaa!" hän huusi. Verta roiskui yltympäri pöytää.
Isä huusi vastaan: "Ämmä hiljaa, me osataan itsekin leikata kurkkua!" Sen sanottuaan hän työnsin äidin avoimesta ikkunasta pihalle.
Kuului kova läjähdys. Yritin nousta seisomaan, mutta isä kielsi sen sanoen: "Se on sinulle liian kauheata katseltavaa."

Ja tietenkin mummin piti tulla käymään samaisen päivän iltana. Hän ei ollut kuullut tyttärensä kohtalosta, mutta minä kerroin hänelle avatessani oven.
Mummi raivostui ja juoksi portaita pitkin alas. Hän tuli hetken päästä takaisin, kirves kädessään. Hän silpoi oven rikki ja kävi armotta isäni kimppuun.
Ei kulunut kauankaan, kun isäni oli pilkottu siisteihin paloihin.
Minä olin pitänyt isästäni, vaikka hän olikin tappanut äidin. Hän oli sentään minun isäni.
Otin ison leipäveitsen ja hiivin tuolissa istuvan mummin taakse. Huudahdin "uraa!" ja työnsin veitsen mummin päälaesta sisään.
Kosto oli suoritettu, mutta olin nyt yksin.
Vaan ei se mitään, nyt voinkin ostella sarjakuvia ilman että kukaan estää.

Muutoksia blogeissa, osa 2

Ilmoitin juuri toisessa blogissani Jurin tekstit (höhlä nimi, I know!), että lopetan sen päivittämisen ja siirrän kaiken sen tyyppisen matskun, jota olen sinne postittanut, tänne - eli käytännössä esimerkiksi kirjojen esipuheet, yksittäiset epämääräisissä lähteissä julkaistut artikkelit ja muut tekstit ja sen sellaiset (mukaan lukien Pulpografian hakusanat!) postitan nyt tänne, vaikka ne eivät olisikaan julkaisemattomia. Toisaalta kovin tiukka tämä julkaisukriteeri ei ole ollutkaan. Mutta oli miten oli, Jurin tekstit -blogi lakkaa (joskin se jää olemaan, jotta jo julkaistut tekstit sieltä löytää) ja tästä tulee vielä enemmän niin sanottu pääblogi. (Joskin vielä on ratkaisematta, kuinka paljon postitan tavaraa Pulpettiin, jota olen pitänyt pääbloginani. Ainakin siirrän sieltä tänne bibliografiani.) Lisäksi on vielä päätettävä, vaihdanko tämän blogin nimen joksikin muuksi, vastaamaan paremmin tarkoitustaan.