Vammala vai Sastamala?

Minusta on olemassa pieni kulttuuriuutisten (tai uutisten kulttuuriosion) pätkä, jossa sanon 15 vuotta sitten ja 15 kiloa laihempana, että Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä parasta on kirjojen läsnäolo.

Tämä on tällaista nuoren älykön metafysiikkaa, jossa ei ole oikein tolkkua. En ainakaan itse enää ymmärrä, mitä tarkoitan - tai ymmärrän tietysti, mutta ajatus tuntuu jotenkin misantrooppiselta. Ihmisetkö huonompia kuin kirjat? Ehkä niin, ihmisethän tunnetusti ovat luomakunnan pohjasakkaa, jotka jostain muusta syystä kuin ihmisyydestään luovat uskomattomia mestariteoksia.

Nyt olisin sitä mieltä, että hauskinta Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä on tavata tuttuja ja ystäviä sekä tehdä mahdollisesti uusia tuttavuuksia. Ihan sama juttu kirjamessuilla: kuka välittää ohjelmanumeroista tai edes myytävänä olevista kirjoista, kun voi tavata hauskoja, mukavia ja hienoja ihmisiä? Voi esimerkiksi suunnitella uusia teoksia tai keskustella tulevista. Tai voi puhua ihan puuta heinää. Sekin on hienompaa kuin jumittaa oletettujen mestariteosten äärellä.

Ne, jotka tietävät, millaisen perinnön olen saamassa, tietävät, että olen jo saanut annokseni kirjafetisismiä. Tai sanotaanko näin: minuun se ei enää tepsi. En villiinny - kuin korkeintaan aivan hillitysti - valtavien kirjakasojen tai hienojen kirjakauppojen äärellä.

Tämä pienenä johdatuksena siihen, että olen lähdössä viikonlopuksi Vammalaan. Myymme siellä isäni kanssa monenlaisia käytettyjä keräilykirjoja, lisäksi minulla on pieni valikoima omaa tuotantoani mukana. Yleensä mukaani tarttuu uusia kirjoja kuin luonnonlain omaisesti, mutta enemmän odotan tapaavani mukavia tuttavia. (Odotan kyllä myös Sastamalan kaupungin vastaanottoa ruokineen ja juomineen. Mitä olisi alan tapahtuma ilman ilmaista tarjoilua?)

Ai niin, tuo otsikko. "Vammala" tuntuisi nykyään viittaavan itse tapahtumaan alan toimijoiden keskuudessa, "Sastamala" taas on pelkkä kaupunki. Kun sanoo tietyille ihmisille, että on menossa Vammalaan, tiedetään heti, mistä on kyse. Sastamalan taas joutuu selittämään erikseen. Kuinkahan kauan kestää ennen kuin asiaintila muuttuu?

Yllä Pertti Jarlan, mainion bloggaajan, piirtämä tapahtuman logo.

Blinkity Blankista Seikkailujen taivaaseen

Minulla oli tänään hyvin pieni työpäivä: minun piti vain sopia haastattelupäivä Pirkko Arhipan kanssa ja editoida novelli. Novellin editointiin tuhraantui enemmän aikaa kuin alun perin olin suunnitellut. Työpäivääni kuului myös kolmas työtehtävä: hakea Seikkailujen taivas kirjapainosta. (Ks. kuva.) Käskin tytärtä hyppäämään pyörän selkään ja kävimme noin puolen tunnin pienellä pyöräretkellä pienessä kesäsateessa. 

Seikkailujen taivas on yksi lenkki sarjassa omakustanteitani. Olen julkaissut omia lehtiä ja vastaavia tekeleitä jo 80-luvun lopusta saaakka. Ensimmäisenä tein Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa ilmestyi suurelta osin omia runojani. Lisäksi joka numerossa esittelin jonkin mielestäni kiinnostavan runoilijan. Osittain näistä pienistä esittelyistä kasvoi Kulttuurivihkojen juttusarja Pieniä laulajia, josta taas kasvoi kirjapari Unohdetut kirjailijat (jota täydensi teos Unohdettu Waltari). Norman McLarenin animaation mukaan nimetty Blinkity Blank ilmestyi vuosina 1987-1997. 

2000-luvun alussa perustin useita lehtiä, joista tunnetuin lienee Länkkäriseuran Ruudinsavu. Se ilmestyy edelleenkin, joskaan ei kovin usein, mutta Pulpin ja Iskun lakkautin tässä taannoin. Kummatkin olivat alun perin pienilevikkisiä painettuja lehtiä, mutta loppuvaiheessa ne olivat nettilehtiä (ja kummatkin löytyvät edelleen netistä). Isku oli niin sanottu lukemistolehti, toisin sanoen siinä oli novelleja. Osa teksteistä oli uusia kotimaisia rikosnovelleja, osa oli vanhoja kotimaisia ja osa oli uusia käännösnovelleja englannista, sekä amerikkalaisilta että englantilaisilta kirjoittajilta. Iskun rinnalla ilmestyivät myös pieni Ässä ja laajempi Seikkailukertomuksia. Sen viimeinen eli viides numero ilmestyy viimeistään alkusyksyllä. 

Jos Blinkity Blank johti Unohdetut kirjailijat 1-2 -teokseen (ei sentään vielä omaan runokokoelmaan!), niin Isku johti antologioitsijan uraan. Kustantaja Harri Kumpulainen nimittäin hoksasi lehden jostain ja otti yhteyttä tituleeraten itseään pulp-kirjailijaksi: hän oli kirjoittanut Harri Erkki -nimellä scifi- ja muita novelleja vuodesta 1967. Tutustuimme ja vaihdoimme sähköposteja, kiikutin Harrille tietysti myös kaikki siihen asti ilmestyneet Iskut. Aloimme suunnitella julkaisusarjaa, johon koottaisiin erilaisten lukemisto- ja pulp-kirjailijoiden tekstejä, ja Kumpulainen perusti Turbator-toiminimen. Ensimmäisenä ilmestyi vuonna 2007 Viides testamentti, Turun alueen kirjailijoiden jännitys- ja rikosnovellien kokoelma. Kirja sai ihan kohtuulliset arviot, mutta eipä sitä juuri kukaan ostanut. Silti Kumpulainen uskoi ideaan ja jatkoimme kirjojen tekemistä. Lopulta uskaltauduin murtautumaan Turbatorin ulkopuolelle ja nyt olen tehnyt antologiat myös Teokselle ja Farokselle. Turbatorille teen vielä yhden antologian, varmasti tulevan myyntimenestyksen, johon kokoan vanhoja joulutarinoita...

Pitkä johdatus Seikkailujen taivaaseen, mutta menköön nyt. Seikkailujen taivas on B5-kokoinen lehti, jossa on neljä kuvitettua seikkailunovellia. Niitä yhdistää se, että kaikki ovat lentoaiheisia. Neljästä novellista kaksi on uusia. Petri Laineen "Kaikkien aikojen Grand Prix" on hauska pastissi menneen ajan avaruuslennoista, nimimerkki "Jaakko Ension" tarinassa yksityisetsivä Mikko Jarmo taistelee sota-aikana neuvostoliittolaisten lohikäärmettä vastaan ja lentää muun muassa zeppeliinillä. (Mainittakoon, että Mikko Jarmo on yhdessä pääosassa teoksessa Jumalten tuho.) Antero Aulamon eli Yrjö Aunolan "Viimeinen lento" (1944) on Seikkailujen Maailma -lehdestä sota-ajalta ja edustaa omalla tavallaan sujuvaa ammattikirjoittamista. Käännöstarinana on amerikkalaisen Joe Archibaldin "Channel Skimmers", suomenkieliseltä nimeltään "Kanaalin pintaa pyyhkimässä". Se on ilmestynyt alun perin Sky Birds -nimisessä pulp-lehdessä tammikuussa 1934 ja sijoittuu tietenkin ensimmäiseen maailmansotaan. Tarina on kirjoitettu villillä tajunnanvirtaslangilla, josta voisi tulla mieleen John O'Haran romaani Pal Joey, mutta se onkin ilmestynyt vasta vuonna 1940. Englanniksi Archibaldin novelli löytyy täältä. 

Lehteen johdattelee kaksisivuinen pääkirjoitus, jossa esittelen ilmasota-aiheen historiaa pulp-lehdissä niin ulkomailla (lähinnä Amerikassa) kuin Suomessakin. (Postannen sen jossain vaiheessa omana tekstinään blogiin.) Mainittakoon vielä erikseen lehden upea kuvitus, joka on kokonaan asialle omistautuneen ja työstä innostuneen Anssi Rauhalan käsialaa - suuri kiitos vielä Anssille! 

Mihin Seikkailujen taivas johdattaa? Toivottavasti se johdattaa uuteen antologiaan, johon kokoaisin vanhoja ja uusia suomalaisia lentosotatarinoita. Vanhojakin tarinoita on yllättävän monia, niitä ovat kirjoittaneet Antero Aulamon lisäksi niin Reino Helismaa kuin Kapt. Hellkin sekä nimimerkit Maunu Jorva ja Veli Kajava. Luulisin että nykyisistä uusrahvaanomaisista kirjoittajista monikin innostuisi mukaan. Ilmoittautumisia otetaan vastaan! 

Ai niin, Seikkailujen taivasta saa ostaa viidellä eurolla, parhaiten suoraan allekirjoittaneelta esimerkiksi Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä (mietin että järjestäisin myyjien ja näyttelleasettajien taukotuvassa julkaisutilaisuuden) tai Finnconissa, jonne saatan olla tulossa. Voi myös laittaa viestiä kommentilla tai sähköpostia suoraan osoitteeseen juri.nummelin@pp.inet.fi. 

Matkustamisesta, osa 2

Jokin aika sitten Hesarissa arvioitiin vähän nihkeästikin Hannu Mäkelän uusin kirja Venäjää aikuisille, joka on jonkin sortin matka- ja esseekirja Venäjältä. Arvostelija totesi, että aika on ajanut matkakirjallisuuden ohi. Ihmiset, jotka matkustelevat itse innokkaasti lähes joka lomallaan, eivät tarvitse enää toisten matkakuvauksia.

Olen sen verran puuhaillut vanhojen kirjojen kanssa, että tiedän matkakirjallisuuden olleen suurta muotia lähes koko 1900-luvun. Suomeksikin on tullut valtava määrä matkakirjallisuutta, josta suurinta osaa ei enää kukaan lue. Poikkeuksia tietysti on, kuten Göran Schildtin kirjallisesti korketasoiset purjehduskuvaukset Välimereltä. Jotkut amerikkalaiset pulp-harrastajat intoilevat muutamista 1920- ja 1930-lukujen matkakuvauksista, kuten vaikkapa suomeksikin käännetystä William La Varren teoksesta Kultaa, timantteja, orkideoja (suom. 1939). Mutta koetapa myydä suomennosta jollekulle.

No niin, nyt menin jo aiheesta hiukan sivuun. Piti sanomani, että sama ajatus matkakirjallisuuden tarpeettomuudesta pätee monessa mielessä myös blogeihin. Totesin Cefalún-matkamme alussa itsekseni, ettei minun kannata reissustamme kirjoittaa mitään kuvailevaa, koska kaikki tietävät kaikki asiat jo muutenkin. Kaikki tietävät, millaista on italialainen jäätelö, kaikki tietävät, millainen on italialainen maisema, kaikki tietävät, kuinka kuumaa siellä on kesäkuussa tai kuinka ihanaa on uida meressä. Kaikki tietävät myös italialaisen liikennekulttuurin käsittämättömyyden tai globaalin maailman rihkamatalouden yhden päätepisteen, ummikot pakistanilaiset myymässä väärennettyjä merkkituotteita mahdollisesti mafian alihankkijoina rantakaduilla.

Tämä voi olla tietysti vain omaa alemmuudentuntoani matkustajana. Oletan, että kokemukseni eivät ole kiinnostavia. Toisaalta voisin hyvinkin kehuskella, kun kävelin yhdessä poikani kanssa lähes 30 asteen helteessä Cefalún profiiliin voimakkaasti kuuluvan Rocca-vuoren huipulle, tai kun löysimme Palermossa erinomaisen, paikallisten suosiman ravintolan sivukadulta tai kun menimme samaisessa kaupungissa katedraalin maanalaiseen kryptaan, jonne oli haudattu vuosisatojen ajan piispoja ja muita merkkihenkilöitä.

Viimeksi mainitussakin tilanteessa näkyi matkustamisen medioituminen. Maan alle könyttyäni huudahdin: "Tämähän on kuin Indiana Jonesista!"

Samanlainen epätodellisuuden - tai ehkä virtuaalisuuden - tunne tulee matkustamisesta muutenkin. Vaikka käy ensimmäistä kertaa eläissään Italiassa, paikat ja ihmiset tunnistaa silti välittömästi. Olen nähnyt kaikki italialaiset kapeat kadut ja vilkkaasti puhuvat ihmiset Fellinin, Pasolinin ja Argenton elokuvissa. Antonionin elokuvista tiedän, että niilläkin kaduilla käyskentelee elämästään vieraantuneita ihmisiä. (Antonioni opettaa myös italialaisen yhdyskuntasuunnittelun todellisuuden: upeiden uusien kerrostalojen vieressä on rapistuneita tönöjä tai roskaa täynnä olevia tyhjiä tontteja, joilta ei pääse enää mihinkään.)

Todellinen elämys ei siis vahvistakaan jo koettua, vaan sen rinnalle tulee tunne siitä, että tämäkään ei voi olla aitoa, vaan tämä on jotain fiktiivistä, keksittyä. Samanlaisen tunteen koin aikoinaan, kun kävin ensimmäistä kertaa Ateneumissa. Gallén-Kallelan Aino-triptyykin edessä ajattelin, että ei tämä ole se aito.

Tämähän ei ole uutta pohdintaa - koko postmodernistinen ajattelu keskittyi samaan ajatukseen. Toivoisin kuitenkin, että tunteeni kryptan salaperäisessä hämyssä, ikivanhojen hauta-arkkujen keskellä olivat autenttisia, ilman elokuvien (tai muun median) välittävää vaikutusta. Nykyaikana ei tietenkään voi enää tietää, mikä on autenttista. Ilman matkakirjallisuutta käytämme vertailukohteena väkisinkin populaarikulttuuria. Ehkä se on osa kulttuurin banalisoitumista, mutta toisaalta se on myös jonkinlaista lapseenomaista ihmettelevää katsetta uuden edessä.

Sillä jotain uutta maanalainen krypta tosiaan oli.

(Aiempi osa matkakertomusta tässä. Kuvassa näkymä Roccan jos ei aivan huipulta, niin ainakin jostain puolivälin tienoilta. Olisin ladannut enemmän kuvia, mutta niistä on suurin osa vielä purkamatta kamerassa ja siitä loppui akku juuri kun olin viimeistelemässä tätä kirjoitusta.) 

Matkustamisesta, osa 1

Olin kerran haastattelussa, jossa toiselle haastateltavalle ja minulle sanottiin: "Te olette sen ikäisiä että olette reissanneet luontevasti ympäri maailmaa ja nähneet erilaisia kulttuureja." En kehdannut myöntää, että enpä ole juuri matkustellut. Olen aikuisiällä käynyt kerran Saksassa Berliinissä, kerran Tallinnassa, kerran Tukholmassa ja kerran Kyproksella. Tallinnan ja Tukholman reissut olivat piipahtamisia.

Tähän on monta syytä. Teini-ikäisenä, jolloin monet aloittavat matkailunsa, meillä ei ollut juurikaan rahaa, kun äiti oli kahden pojan yksinhuoltajana. Opiskeluaikana minulla oli vielä vähemmän rahaa, kuten monilla muillakin 90-luvulla opiskelleilla, enkä käynyt koskaan kesätöissä. Vähäiset kirjoitustuloni Aviisista ja Hämeen Yhteistyöstä eivät mielestäni riittäneet matkusteluun. Ja sitten kun elin opiskelujen jälkeen vakiintuneessa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli oli vakituisessa työssä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Epäilen, että sillä oli jotain tekemistä parisuhteen laadun kanssa, mutta varmasti myös sen kanssa, että olin kasvattanut jonkinlaisen suojamuurin ja esitin, ettei kiinnosta. Varmasti kyse oli myös pelosta.

Nyt olen käynyt myös Sisiliassa. Olimme perheen kanssa Cefalússa viikon. Kyse oli tavallisesta seuramatkasta, johon kuului puolihoito ja kaikenlaisia valmiita retkiä bussikuljetuksineen. Sovimme vaimon kanssa, että teemme näin, vaikka se ei kuulukaan tällaisten citypunavihreiden semihipstereiden ironiseen elämänmenoon - päätimme, että pienen, paikoitellen hermostuttavasti käyttäytyvän pojan kanssa seuramatka on parempi vaihtoehto kuin omaehtoinen matkustelu, johon kuuluu aina tiettyjä epävarmuuksia. Lisäksi kyse oli myös siitä, että meillä on niin vähän kokemuksia matkailusta - vaimo on reissannut enemmän kuin minä, mutta tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme niin että määränpäässä ei ole tuttuja kaitsemassa (Berliinissä meitä opasti siellä asuva tuttu, Kyproksella talviaan siellä viettävät appivanhemmat). 

No, miten matkustaminen sitten sujui? Oliko kehittämäni suojamuuri murtunut? Olihan se tietysti rapistunut jo aiemmillakin reissuilla (Berliinin-reissulla enemmän kuin Kyproksella), ja pakko sanoa, että siitä on edelleen jäljellä jäänteitä, hiukan samantyyppisiä kuin ne pienet romahtaneet kivitalot, joita Sisilia on täynnä, sekä kaupunkien keskustoissa ja niiden laitamilla sekä keskustoissa. Jaa, no, ehkä ne ovat pittoreskempejä kuin ihmisen defenssimekanismit. 

Luulisin, että kyse oli sittenkin matkustustavasta - seuramatka oli kätevä monella tapaa, mutta se myös tappoi osan siitä, mikä itseäni matkustamisessa kiinnostaisi. Matkamme hienoimpia hetkiä oli käydä Castelbuonon vanhassa linnassa ja huomata, että siellä on modernin taiteen osasto. Juoksin sen läpi viidessä minuutissa ja näin monta upeaa ja kiinnostavaa näytettä italialaisesta 60-70-luvun poliittisesta taiteesta. Nappasin mukaani esitteen ja siitä luin, että Castelbuonon linnan museo on keskittynyt nimenomaan tämän ajan italialaisen taiteen keräämiseen ja esittelyyn! Eikä opas sanonut tästä mitään! Linna oli tietysti hieno muutenkin, barokkikappeleineen kaikkineen, mutta minulle tämä oli suorastaan kohokohta. (En voi tosin väittää, etteivätkö tämän jälkeen Castelbuonon keskusaukiolla syödyt jätskit olisi myös olleet kohokohta.) 

Samantyyppinen tapaus kävi Taorminassa, todella kauniissa kaupungissa, jonka kauppakeskusta on täynnä siroa wieniläistyyppistä jugendia. Shoppailuvaistokin heräsi, kun katseli näyteikkunoissa kauniita - ja kalliita - vaatteita. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän hyvin tehtyä ja kaunista vaatetta lähes yhtä merkittävänä taiteena kuin varsinaista taidetta. Mutta niin vain siinäkin meni niin kauan, että turistibussi olisi jättänyt, jos olisimme menneet katsomaan Taorminan tärkeintä nähtävyyttä, amfiteatteria. Tunnen itseni monella tapaa noloksi kun ajattelen, että Sisilian merkittävin antiikin ajan muistomerkki jäi näkemättä! Sen siitä sai kun istui terassilla juomassa Aperol-spritzeriä! Onneksi oli edes hieno merinäköala. 

Jonkinlainen kulminaatiopiste omassa matkustamisen vastaisessa suojamuurissani oli se, että opiskeluaikoina tutkin matkustamisen historiaa (graduni käsitteli muun muassa Robinson Crusoeta). Kun en oman ilmoitukseni mukaan ollut kiinnostunut matkustamisesta sinänsä, olin sentään kiinnostunut tutkimaan, miksi matkustaminen olisi muka niin tärkeää ihmiselle. Halusin ehkä löytää jonkin selityksen sille, miksi en itse ole halunnut käyttää matkusteluun aikaa. Ja historiahan opettaa meille, että matkustaminen ei ole ihmisen luontainen tarve. Vielä pitkälle 1600-luvulle ihmiset elivät ja kuolivat siellä missä syntyivät. Oli vain muutamia ihmisryhmiä, joilla oli mitään syytä matkustaa, kuten opiskelijat. Matkustamisesta tuli muotia vasta 1700-luvun lopulla. Tähän liittyi monia uusia virtauksia, kuten Ranskan vallankumouksen propagoima idea henkilökohtaisesta vapaudesta tai romantiikan filosofian ajatus siitä, että ihminen voi parantua sivilisaation aiheuttamista paineista kosketuksissa luonnon kanssa. Tämä tietysti vaati matkustamista pois kaupungeista, kohti metsiä, kohti vuoristoja, kohti meren rantaa. Aiemmin tällaiset paikat olivat olleet joko pelottavia tai liian hankalia. Lisäksi 1700-luvun aikana muotiin tuli laittaa aatelisnuorukaiset Grand Tourille, kiertämään Eurooppaa ja oppimaan uusia asioita. 

Matkustamisen romantiikalle on tietysti käynyt aivan samalla tavalla kuin kaikelle muullekin muodikkaalle. Kuten Georg Simmel on vakuuttavasti osoittanut, muoti syntyy yläluokkien keskuudessa ja etenee keskiluokan kautta alaluokille. Matkustaminen on nykyään lähes kaikkien, myös alaluokkien ulottuvilla. Mitä muutakaan kuin 1700-lukuisen Grand Tourin irvikuva on tällainen seuramatka, jossa ei opita mitään ja jossa tärkein saavutus on ottaa itsestään kännykkäkuva Etnalle rakennetun turistirysän edessä? 

Kysehän on tietenkin siitä, että koko ajatusta itsensä kehittämisestä tai sivilisaation kahleista vapautumista ei enää tunneta (ellei sitten Ruotsin-laivalla tapahtuvaa kännäystä pidä jonkinlaisena versiona tuosta vapautumisesta). Matka on kuitenkin oleellinen osa kapitalismia, koska matka tapahtuu aina lomalla ja loma on se ajatus, jonka varassa koko kapitalismi pyörii. Ihmiset käyvät töissä, jotta saavat rahaa, jotta voivat olla vapaa-ajallaan lomalla. Ilman lomaa kukaan ei tekisi töitä. Itse työllä ei ole juurikaan väliä. (Tämä on juuri se kohta, jossa Marx viehättää minua eniten, kun tämä puhuu siitä, että työn tulisi muuttua itse kunkin henkilökohtaiseksi taiteeksi.)

Minun on vain välillä vaikea tajuta, miten loman ajatus voi toteutua, kun - näin tapahtui Taorminassa - hirveä määrä ihmisiä jyrää toisensa ehtiäkseen bussiin, jossa on yli 50 astetta lämmintä, vain jotta ehtisivät toiseen bussiin. Se oli hetki, jolloin minussa heräsi sisäinen misantrooppini, varsinkin kun näin jatkuvasti hikisen heijastumani kuljettajan takana olevasta pleksilasista. Se ei ollut vapautuminen yhtään mistään, vaan pikemminkin suuren itseinhon hetki. 

Onneksi se meni ohi. Mutta luulisi tosiaan, että olisi helpompiakin tapoja irroittautua työnteosta ja sen stressistä. Kaupunkiloma Raumalla, rantaloma Loma-Säkylässä, kirpputorimatka Saloon, humputtelureissu Tampereella? Paluumatka Sisiliasta kesti 12 tuntia, siinä tuntui menevän aikaa hukkaan ihmisen elämästä. Tämä on tietysti henkilökohtainen ongelmani. Minun on todella hankala vain odottaa jonkin tapahtuvan. Se on niin hankalaa, että minun on lähes mahdotonta hahmottaa, miksi se ei kaikista muista tunnu yhtä turhauttavalta. 

Toistan vielä ajatukseni: jos lomassa ei kerran ole enää ajatusta siitä, että ihminen uudistuisi henkisesti, niin miksei yhtä hyvin voisi viettää lomaansa jossain lähempänä? 

Toisaalta vaa'assa painavat myös muutamat toiset seikat: uiminen meren aalloissa, italialainen gelato, erinomaiset pastat ja risotot, luomumaatilalla tarjotut mulperinmarjat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset (joita tosin näimme enemmän Palermossa ja Catanian lentokentällä, Cefalú oli kuin olisi Raumalla käynyt) ja ennen kaikkea maisemat, jotka poikkeavat suuresti suomalaisista. Kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun ja katselin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia, tuntui hetken ajan kuin olisin ymmärtänyt jotain oleellista Suomen ja Etelä-Euroopan välisistä eroista. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain siitä, miksi ihmiset puhuvat ylpeästi isänmaastaan. Ohikiitävä oivallus tuntui oikeuttavan koko matkan. Ehkä mitään tällaista ei voi tapahtua, jos käy vain Raumalla tai Jyväskylässä tai Kuopiossa. 

Kuvituksena on otoksia sieltä täältä Cefalúa ja muuta Sisiliaa. Ylin kuva on Castelbuonon linnan vierestä, toinen kuva on Taorminasta. Lisää kuvia vaimoni blogissa Hopeapeilissä (luulen, että hän on muutenkin varauksettomampi tämän asian suhteen kuin minä).  


(Tämä asia minua harmittaa: emme ehtineet tai älynneet etsiä Cefalústa tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn taloa, jota hän käytti rituaaleissaan. Tämän vuonna 2006 perustetun blogin perusteella talo on päästetty todella huonoon kuntoon, vaikka se on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa kiinnostava. En tiedä, missä kunnossa talo on tällä hetkellä - tai onko sitä ollenkaan olemassa enää.)  

Suutarin samppanja pitää pään kylmänä

Kevyenä kesäjuttuna toinen Aamulehden Valoon tehty pieni blogipala. Kai tämä jonkinlaisesta kevyestä kolumnoinnista käy, ja samalla tulee tarjoiltua pieni juomaehdotus.

En voi sietää kaljaa. En pidä edes hienoista ulkomaalaisista oluista, jotka kuulemma käyvät kaiken ruoan kanssa, sillistä suklaaseen. Nykyiseltään en pysty juuri juomaan edes kauppojen siidereitä ja lonkeroita, limuviinoista puhumattakaan.
Onneksi on keksitty suutarin samppanja: lasiin kaadetaan kaljaa (maun mukaan, jos ei pidä kaljasta, kaataa tietysti vähemmän, yleensä puolet) ja päälle Spriteä tai muuta sitruunalimonadia. Juoma kuohuu helposti yli, joten pitää olla varovainen ja kaataa limppari varovaisesti. Ensimmäinen siemaus vaahdosta maistuu vielä kaljalta, mutta kun pahin kitkeryys hälvenee, jäljellä on raikas kesäjuoma, joka peittoaa kauppojen makeat äklösiiderit ja oudon vetiset lonkerot koska tahansa.
Reseptin voi löytää vanhoista keittokirjoista, mutta juoma on kuulemma kovaa kamaa Saksassa nuorison keskuudessa, vähän samaan tapaan kuin 80-luvun juppijuoma, valkoviini spritellä. Keittokirjojen ohjeissa tosin käytetään pilsneriä, mutta perjantai-iltaisin voi lasiin kaataa vahvempia aineita. Itse käytin Karhu kolmosta.
Ongelma tässä on tietysti se, että näin voi salakavalasti tottua kaljan makuun.

Halinallet

Huono uutinen viikon puolentoista takaa: Mediakasvatuskeskus Metka lakkauttaa Peili-lehden julkaisemisen. Peili on ollut sympaattinen lehti, pienimuotoisine artikkeleineen ja katsauksineen lasten ja nuorten käyttämien medioiden maailmaan. Itse kirjoitin lehteen vuosien varrella aika montakin juttua, alla yksi, jossa on hyvin ihmisläheinen lähtökohta. Juttu on ehkä vuodelta 2007 tai 2008. Otsikko on epäselvä ja se taisi mennä lehteenkin sellaisenaan, mutta idea oli siis se, että Halinallet-sarjakuvalehti oli 80-luvulla Marvel-yhtiöiden tuotantoa. 


Marvel-hahmoja ystävyyden puusta

Syytämme tarhaa.
Tarhassa poikamme Kauto tutustui ensimmäistä kertaa amerikkalaisiin tv-animaatiosankareihin Halinalleihin. Halinallet oli tarharyhmässä valittu vuoden nimikkohahmoiksi, joiden avulla opeteltiin toisista välittämistä ja ystävyyttä.
Halinallet - joiden nimi tosin oli muuttunut Fiksunalleiksi - tulivat tarhaan Ystävyydenpuistoksi nimetystä lähipuistosta, jossa olevasta Ystävyyden puusta pehmonalle "löytyi", muassaan kirje, jossa se pyydettiin ottamaan mukaan ja hoitamaan rakkaudella.
Tarharyhmän lapset saivat omat nimikko-Halinallet. Niiden kuvia väritettiin ja niistä tehtiin tarhan seinälle sateenkaari, johon kirjoitettiin kunkin lapsen nimi ja liimattiin viereen nimikkonallen kuva.
Nallen sai myös viikonlopuksi tarhasta lainaan. Kun pehmonalle kävi meillä, se oli hyvin rakas ja hellitty pehmokaveri. Kauto tuntui jopa välittävän siitä enemmän kuin omista pehmoleluistaan.

Kun sitten näin kirpputorilla vanhan Halinalle-kasetin, ostin sen ja ajattelin, että se on varmasti pojasta hauska.
Niin kuin olikin. Kasetti tuijotettiin parin ensimmäisen päivän aikana varmaan kaksikymmentä kertaa putkeen. Kautoon teki selvästi suurimman vaikutuksen se, että hänen oma nimikkonallensa oli se, joka lauloi hauskan ja tarttuvan tunnuslaulun - lapsen äänellä. Kauto tapaili englanninkielistä laulua innostuneesti, joskin hän lausui "heyrbeyr". Ei se nyt kauhean kaukana ole "carebearista".
Lisäksi kirpparilta löytyi pieniä pehmo-Halinalleja, joita oli alun perin jaettu hampurilaisaterioiden kylkiäisinä. Kauto vaati saada pikkuiset pehmot aina vierelleen sohvalle, kun hän katsoi videota.

Ongelma oli aikuisten mielestä se, että jutut olivat sietämätöntä soopaa. Vaaleanpunaiset Halinallet, joilla on sydämen muotoiset nenät, asuvat Care-a-lot -nimisessä pilvilinnassa ja levittävät sieltä käsin hyvää sanomaa ja toisista välittämistä. Halinallet ovat amerikkalainen mielikuva yhteisön turvaverkoista, eivätkä suloiset otukset loppujen lopuksi eroa jostain Teräsmiehestä paljonkaan.
Halinalle-mytologiaan kuuluukin enemmän supersankarien maailmasta tuttuja elementtejä. Ostamani videokasetin ensimmäisessä tarinassa tavataan kaksi pahista, jotka selvästi pitäisi tuntea muista episodeista, ja jotka havittelevat nallejen pilvilinnan hävittämistä. Mitään kunnollista selitystä ei tarjota - nämä tyypit vain vihaavat Halinalleja ja näiden edustamaa onnellisuutta niin paljon, etteivät voi elää samassa maailmassa. Pahikset olivat kuin Batmanista: toinen oli isopäinen hullu tiedemies, toinen kaiken kosketuksellaan kylmettävä jäänainen.
Muut kasetin tarinat olivat sentimentaalisempia. Toisessa jutussa koetetaan saada murjottavaa nallea uudestaan iloiseksi ja kolmannessa lohdutetaan pientä tyttöä, jonka isä tekee liikaa töitä eikä ehdi tyttären koulun juhliin katsomaan tytön esiintymistä. Työelämän ankaruus parannetaan Halinalle-maiseen tapaan - lähettämällä hyviä ajatuksia. Kun sateenkaaren näköinen säde osuu ilkeään pomoon, tämä heltyy hetkessä ja myöntää, että työ ei ole kaikki kaikessa.
Enää Halinallet ei pure niin hyvin kuin ennen. Ehkä se johtuu luonnollisesta väsymyksestä: kun kasetti on katsottu riittävän monta kertaa, se lakkaa vetoamasta. Pitäisi löytää toinen kasetti - en uskaltaisi luvata, että ostaisin kaupasta uuden dvd:n täyteen hintaan.

Halinallejen historia
Halinallet esiintyivät ensimmäistä kertaa postikorteissa vuonna 1981. Vuonna 1983 hahmoista tehtiin pehmolelut. Tv-sarjassa hahmot esiintyivät vuosina 1985-1988, ja ne seikkailivat myös kolmessa samaan aikaan tehdyssä tv-elokuvassa. Ensimmäinen Halinalle-elokuva oli aikansa suosituin kokoillan animaatioelokuva Disneyn tuotantojen jälkeen.
Hahmojen suosio väheni 1990-luvulla, mutta ne lanseerattiin uudestaan 2000-luvun alussa, jossain määrin muokattuina. Hahmoista on myös tehty uusia tv- ja videoelokuvia.

Mitä ne sanovatkaan lomasta

Kirjoitin joskus avustajana lyhyitä blogitekstejä Aamulehden Valo-liitteen blogiin, jota ei juuri kukaan lukenut. Blogiteksteistä maksettiin pientä taskurahaa ja kun sinne ei juuri kukaan muu kirjoittanut, sinne pääsi läpi kaikenlaista. Tämä pieni rykäisy ei enää päässyt. Ei ehkä olisi ollut syytäkään, mutta nyt se on taas ajankohtainen. Aika pian tämän kirjoittamisen jälkeen - olisiko ollut vuonna 2009 -, Valon blogi lakkautettiin. 

Naistenlehdet ja keittiöpsykologit ovat oikeassa.

Kesälomalla ei kannata matkailla.

Heti kun heinäkuu alkoi, ryntäsimme lasten kanssa äitini luokse Poriin. Kärytimme itseämme Yyterin rannoilla, heinäkuun alun ainoana hellepäivänä. Sitten takaisin kotiin Turkuun. Sitten parin päivän päästä isäni luokse Nokialle ja tietysti Särkänniemeen melkein koko päiväksi - heinäkuun kylmimpänä päivänä. Törmäilyautojen jonossa odotellessa kaipasi melkein jo turkkia, kun tuuli pyyhälsi jäätävänä suoraan Näsijärveä pitkin. Sitten taas matkaan: kohti Mänttää, vanhaa mummulapaikkaa, ja enoni mökkiä. Mökkeilyn ja taideviikkojen lomassa päivän reissu Ähtäriin eläinpuistoon. Mukavaa ja nostalgista, mutta...

Ja sitten taas kotiin - pitkä junamatka pysähdyksineen Mäntästä Turkuun, puolentoista tunnin odotus Tampereella (onneksi Tammelanpuiston leikkipaikka on lähellä rautatieasemaa), lopulta hälisevä, sekava ja kuuma lastenvaunu koko matkan Tampereelta eteenpäin.

Kuinka väsynyt ihminen sitten ikinä voikaan olla, vielä yksi mummula pitää käydä. Vaimon vanhempien luokse Hämeenlinnaan viikon tauon jälkeen. Kun sieltä pääsi takaisin kotiin, lomaa oli jäljellä viikko - ja sanoin vaimolle, että tuntuu kuin loma olisi vasta alkanut.

Ja sitten se loppuikin.

Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista

Jokin aika sitten ilmestyi toimittamani novellikokoelma Hallusinatsioneja, johon olen koonnut vanhoja suomalaisia kauhunovelleja aina Jaakko Juteinin 200 vuotta vanhoista jutuista Larin-Kyöstin 1920-luvun novelliin saakka. Pieni, mutta - ainakin omasta mielestäni - viehättävä kirja ilmestyi Farokselta, eikä kovin isona painoksena, joten se kannattaa haalia nopeasti itselleen.


Laitoin loppuun vielä kirjan sisällysluettelon. Kovinkaan monta näistä novelleista ei ole ikinä ilmestynyt uudestaan missään muodossa. Juteinin kirja on luettavissa digitaalisesti Kansalliskirjaston nettisivuilta, mutta tässä kirjassa sen julkaisua puoltaa se, ettei sitä ole painettu fraktuuralla. 

Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia on pitkä, mutta ohut. Se on lähes yhtä pitkä kuin suomenkielisen kaunokirjallisuuden historia ylipäätään, ja kokonaisuuskuvaa voi täydentää ruotsiksi kirjoitetulla ja ilmestyneellä kirjallisuudella. Totuus on kuitenkin, että kauhu ei ole koskaan noussut samalla tavalla suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi lajityypiksi kuten vaikkapa Englannissa, jossa 1700- ja 1800-luvun vaihteen romantiikka tuotti monia pysyviksi klassikoiksi nostettuja teoksia, kuten Mary Shelleyn Frankenstein (1818) tai Charles Maturinin Melmoth the Wanderer (1820). Yhdysvaltojen nuori kirjallisuus syntyi juuri romanttisen gotiikan merkeissä Charles Brockden Brownin, Washington Irvingin ja Edgar Allan Poen teksteissä. Romantiikkaa elähdytti ajatus subliimista, ylevästä kokemuksesta joka normaalin ja jokapäiväisen ylittäessään saa ihmisen luopumaan sivilisaation kahleista ja palaamaan kohti alkuperäistä ihmisyyttä. Alkuperäisen romantiikan kauhufiktion vaikutuksen vähäisyyttä Suomessa korostaa se, että Shelleyn Frankensteinin lisäksi tyylilajista on käännetty vain William Beckfordin Vathek (1786) nimellä Hirmuvaltias (1923).
Totta on kuitenkin, että 1800-luvun alussa Suomessa luettiin ruotsiksi julkaistua kirjallisuutta ja Turun ja Helsingin kirjakauppiaiden tiedetään myyneen Ann Radcliffen ja Matthew Gregory Lewisin goottilaisten kauhuromaanien ruotsinnoksia myös Suomessa. Lisäksi Suomessa julkaistiin jonkin verran ruotsinkielisiä käännöksiä lajityypin teoksista. Esimerkiksi John Polidorin kirjoittama "The Vampyre" ilmestyi ruotsiksi Helsingissä Simeliuksen julkaisemana vuonna 1824, tosin tekijäksi ilmoitettiin lordi Byron.
Myöhemmät kauhukirjallisuuden suuntaukset, esimerkiksi amerikkalainen pulp-lehtien kauhu 1920- ja 1930-luvuilta, kotiutuivat Suomeen kuitenkin vielä huonommin kuin goottilainen romantiikka. Bram Stokerin jo vuonna 1897 ilmestyneen Draculan ensimmäinen, lyhennelty suomennos julkaistiin vuonna 1952 nimellä Kammoittava kreivi; Jarkko Laineen osin kiistelty kokonainen käännös ilmestyi vasta vuonna 1977, aikakautena jolloin populaarikulttuuria alettiin muutenkin arvostaa ja tutkia. Edgar Allan Poen novelleja ilmestyi erilaisina laitoksina jo 1900-luvun alusta alkaen ja laajemmin 1920-luvulla, samaten Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hyde (1886), mutta senkin täydellistä suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1945.
Lisäksi osa 1930-luvun Hollywood-kauhuelokuvan klassikoista James Whalen Frankensteinista Karl Freundin Muumioon ei löytänyt tietään Suomen valkokankaille, ja niitä kiellettiin myöhemminkin. Ei ole mikään ihme, että monet 1950- ja 1960-lukujen kauhuelokuvat herättivät Suomessa hämmennystä ja vastarintaa. Sellaiset elokuvat kuin Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956) tai Val Guestin The Quatermass Xperiment (1955) kiellettiin tuoreeltaan. Niinkin merkittävä elokuva kuin Brian De Palman Carrie (1976) kiellettiin aina vuoteen 1993 asti.
Kauhusta tuli merkittävä osa populaarikulttuuria vasta 1980-luvulla, monen eri tekijän vaikutuksesta. Suomalaisetkaan kustantajat eivät voineet olla välinpitämättömiä Stephen Kingin suunnattoman suosion edessä. Science fiction ja fantasia olivat nousseet esille myös nuoren sukupolven niin sanotussa fandom-toiminnassa ja alan lehdissä, kuten Aikakoneessa ja Portissa. Sellaiset kirjantekijät kuin Markku Sadelehto nostivat kauhutarinoita näkyviin toimittamissaan kirjoissa. Tästä maaperästä ovat nousseet 2000-luvulla esille nousseet kauhua lähestyvät kirjailijat kuin Marko Hautala ja Tiina Raevaara. Samalla on noussut esiin myös nuorten elokuvan- ja sarjakuvantekijöiden sukupolvi, jolle kauhu on luonteva osa ilmaisua.

Aaveista ja kummituksista ilmestyi tarinoita suomeksi jo 1800-luvun alussa, mutta lähinnä käännöksinä. Jaakko Juteini suomensi saksasta kirjasen nimeltä Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja vuonna 1819 - se sisälsi valistusluontoisia kertomuksia, joissa kummittelutapauksia todisteltiin järkiperäisesti. Samanlainen on Johan Aulénin ruotsista suomentama Todellisesti, ja luonnollisella tawalla selitettyjä Kummitus-juttuja, kerroillut tonttujen ja kummitusten uskomisen estämiseksi (1862).
Ensimmäiset suomeksi ilmestyneet alkuperäiset kauhutarinat kirjoitti todennäköisesti Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä (1870) on tarinaan upotettuja kauhukertomuksia, kuten tunnettu ja omana teoksenaankin ilmestynyt "Kalvean immen tarina", jossa nykyään vampyyriksi tulkittava peikko vaanii nuorta naista ja pakottaa tämän asumaan kanssaan vuorenonkaloissa. Öisin hirviö imee nuoresta naisesta veret ja päivisin pakottaa hänet tekemään töitä aarrekammiossaan. Kiven muussa tuotannossa tapaa myös kauhuaiheita, kuten sanomalehti Suomettaressa vuonna 1864 ilmestynyt "Vuoripeikot".
Kiveä ennen asialle ehti muutama ruotsinkielinen kirjailija, kuten Zachris Topelius, jonka varhaisessa lehtituotannossa on monia kauhuaineksia sisältäviä novelleja. Huhtikuussa 1846 Helsingfors Tidningar -lehdessä ilmestyneellä "Bruden"-tarinalla Topelius kilpaili yhdessä Fredrik Berndtsonin kanssa siitä, kumpi pystyisi kirjoittamaan kauhistuttavamman kertomuksen. Berndtson valittiin voittajaksi tarinallaan "En svart saga", joka ilmestyi Morgonbladetissa myöhemmin samana vuonna. Berndtsonin uralla "En svart saga" jäi ainoaksi kauhutarinaksi, mutta Topelius oli tehnyt niitä useita jo aiemmin ja vielä jälkeenpäinkin. Topeliuksen kauhutarinoissa on usein hämmentäviä salaisuuksia, joita yhteisö tai rohkeat yksilöt yrittävät pakkomielteisesti selvittää.
Topelius tuo myös sanoina eloon tuolloin 1840-luvulla salaperäiseltä ja läpitunkemattomalta tuntuneen Hämeen, joka vilkkaasti asutetun eteläisen Suomen ja itäyhteyksistään tunnetun Savon rinnalla oli pelottavaa korpimaata. Topeliuksen kauhutarinoita ovat edellä mainitun "Brudenin" lisäksi ainakin seuraavat: "En natt och en morgon" (1843), jota Jukka Sarjala pitää tekijän parhaana kauhukertomuksena, "Den eviga studenten" (1845), "Wargen" (1846), "En spökhistoria" (1850) ja pitkä "Salig fänrikens tofflor" (1847). Lisäksi pitää mainita suomeksikin ilmestyneet tarinat "Ikuinen ylioppilas" (alun perin "Den evige studenten"), "Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi" (alun perin "Den gamle beckbrännaren") ja Hallusinatsioneja-kirjaan sisältyvä "Toholampi".
Ensimmäisen kauhuromaanin Suomessa kirjoitti Alex Ingelius, akateemisen uran hylännyt tuottelias kirjailija. Det gråa slottet ilmestyi 1851 ruotsiksi, suomeksi nimellä Harmaa linna eri laitoksina vuosina 1888, 1900 ja 1925 ja lopulta täydellisenä suomennoksena vuonna 2009. Romaanin päähenkilö tuntuu olevan nimen "harmaa linna", Ristilän kartanon salaperäinen rakennus, jonka isäntä on paholaismainen Arvid Henning. Jukka Sarjalan sanoin: "Ingelius luo kauhun tunnetta kuvaamalla murhayrityksiä, kummittelua, rajuilmoja, synkkiä puistoja ja soita ja sisällyttämällä romaaniinsa kätkettyjä henkilöllisyyksiä ja äärimmäisen hyviä ja äärimmäisen pahoja ihmisiä." Romaaniin sisältyy pitkiä Topeliuksen Häme-kertomuksia muistuttavia kohtauksia pelottavankauniista suo- ja kalliomaisemista. Romaanissa näkyy myös koko goottilaista romantiikkaa elähdyttänyt ajatus vanhasta aatelista, joka turvautuu murhiin ja muihin rikoksiin oman asemansa säilyttämiseksi.
Laajalti suomalaista kauhunovellistiikkaa, kauhuromaaneista puhumattakaan, ei kuitenkaan 1800-luvulla syntynyt. Ajan merkittävät mielipiteenmuodostajat Runeberg ja Snellman tukeutuivat enemmän klassismiin eivätkä suvainneet romantiikkaan kuuluvia fantasioita. Kirjallisuuden tuli olla vakavaa ja osallistua kansakunnan rakentamiseen repivien kauhukertomusten sijaan. Kiven Seitsemän veljeksen kauhu- ja fantasia-ainekset oli helppo sivuuttaa ja keskittyä vain teoksen realistiseen kansankuvaukseen. Esimerkiksi Kiven "Vuoripeikot" ilmestyi ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 1947.
Vuosisadan lopussa alkoi kuitenkin näkyä joitain kauhutarinoita. Kiven tapaan kirjailijat ottivat mallia vanhoista kansantarinoista ja legendoista, joista monet olivat kulkeutuneet keskisestä Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen. Yksi ensimmäisistä oli nimeään kantavan kustantamon perustanut Karl Jakob Gummerus (joka pitkään tunnettiin nimellä Kaarle Jaakko). Haudankaivajan kertomuksia -nimisessä novellikokoelmassa (1899) on tarina nimeltä "Uhalla", jossa kuollut mies nousee eloon ja säikyttelee paikallisia. Kertojana on pienen paikkakunnan pappi. Vastaavia tapauksia on 1800-luvulla varmasti ollut lukuisia, ja samaan aiheeseen perusti Edgar Allan Poe yhden tunnetuimmista tarinoistaan "Ennenaikainen hautaaminen" (1844).
Kansantarinoita käytti myös myöhemmin nationalistisesti latautuneita historiallisia romaaneja työstänyt Kyösti Wilkuna, jonka varhaisessa tuotannossa on muutamia kauhutarinoita, kuten "Oikea syyllinen" ja "Haudankaivaja" (kummatkin teoksessa Novelleja, 1907). Toisaalta Wilkuna hallitsi myös urbaanin kuvauksen, minkä todistaa "Hallusinatsioneja" (teoksessa Haaksirikkoiset, 1912), jännittävällä tavalla auki jätetty kuvaus öisistä näköharhoista. Öisen kaupungin tyhjät kadut luovat itsessään alakuloisen ja ahdistavan tunnelman. Kiihkeän urbaanin tunnelman vei äärimmilleen tyystin unohdettu Uno Osmio, jonka novellikokoelman Kuumehoureita (1908) nimitarinassa eletään todellakin kuumehoureiden täyttämää elämää.
Nämä kirjailijat ja heidän satunnaiset novellinsa ovat vain yksittäisiä näytteitä yhden lajityypin vähäisestä elämästä suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Myöhemmin 1900-luvun alkupuoliskolla kauhu nosti päätään muun muassa Tulenkantajien ja heitä lähellä olevien kirjailijoiden teksteissä, kuten Mika Waltarilla ja Unto Koskelalla. Waltarin varhainen novellikokoelma Kuolleen silmät (1926) on suomalaisen kauhukirjallisuuden klassikko, joka ansaitsisi tulla julkaistuksi uudestaan. Parhaiten aikaa on kestänyt Aino Kallaksen ihmissusiaiheinen Sudenmorsian (1928), joka on tehty oopperaksi ja hevilevyksi, ja lisäksi siitä on suunniteltu elokuvaa useaan otteeseen. Kirja on julkaistu moneen kertaan vielä 2000-luvullakin.
Myös halvat lukemistolehdet, kuten Isku, Lukemista Kaikille ja Seikkailujen Maailma, julkaisivat 1920-1930-luvuilla jonkin verran kotimaisten kirjoittajien kauhutarinoita. Monet kirjoittajat esiintyivät salanimillä eikä heistä tiedetä välttämättä mitään - tällaisia ovat esimerkiksi tuottelias novellisti K. A. Syväkari sekä yhden kauhutarinakokoelmankin julkaissut Knut Karmanne (Pimeitä polkuja: sanomalehtimiehen seikkailuja, 1929). Suomalaisen kirjallisuuden historioissa on yleensä tämä vaihe - samoin kuin koko lukemistoviihde, paria poikkeusta lukuun ottamatta - unohdettu, vaikka kiinnostavasti sotaa edeltävän ajan lukemistokirjallisuus oli kansainvälistä, eksoottista ja moniulotteista ja sikäli vahva vastavoima ajan ahtaalle kansallismieliselle kirjallisuudelle.

***

Hallusinatsioneja on laatujaan ensimmäinen kokoelma 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kauhukirjallisuutta. Valikoima on tarkoituksella rajattu pieneksi, osittain myös siksi, että kaikkia aiheen kannalta oleellisia tekstejä ei ole koskaan suomennettu, esimerkiksi Fredrik Berndtsonin "En svart saga" pitäisi ehdottomasti saada suomeksi. Topeliuksen kauhunovelleja saadaan ehkä myöhemmin oma nide, myös aiemmin suomentamattomia.
Hallusinatsioneja-kirjan tarinoita ei ole editoitu satunnaisia lyöntivirheiden korjailua lukuun ottamatta. Juteinin ikivanhoihin kertomuksiin ei ole koskettu senkään vertaa.

En voi kyllin kiittää turkulaista kirjailijaa ja keräilijää Boris Hurttaa, jonka kanssa käydyt keskustelut, hänen monista teksteistään puhumattakaan, ovat auttaneet löytämään vanhan kotimaisen kauhukirjallisuuden. Toivottavasti tässä on muutama hänellekin tuntematon löytö!

***

Sisällysluettelo

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Ray Bradbury

Vesa Sisätön ja Toni Jerrmanin toimittamaan teokseen Ulkomaisia tieteiskirjailijoita (BTJ 2004) kirjoittamani esittely Ray Bradburysta, joka kuoli juuri. Olen hiukan editoinut tekstiä, mutta mitään en ole tehnyt sille, että nostan Marsin aikakirjat tunnetummaksi kuin Fahrenheit 451:n. En tiedä, mitä olen ajatellut, ehkä ainakin sitä, että Marsin aikakirjat on parempi romaani. Olisi pitänyt myös mainita Truffaut'n elokuva (joka on tosin mielestäni aika teennäinen). Bradburyn kuolinvuoden olen lisännyt tekstiin, ettei joku kouluainettaan tekevä luulisi, että B. elää vielä, mutta en ole muuttanut tekstin aikamuotoja sitä vastaavaksi, mikä saattaa aiheuttaa höhliä lauseita.


Bibliografiassa olisi ehkä pitänyt erotella toisistaan romaanit ja novellikokoelmat, mutta nyt äkkiä sanoisin, tarkistamatta, että Bradburyn kaikki romaanit on suomennettu, Hullujen hautausmaan jatko-osaa Let's All Kill Constance (2002) lukuun ottamatta. Nyt itse asiassa luettelisin kaikki novellikokoelmien yksittäiset novellit alkuperäisine ilmestymistietoineen, mutta that's just me. 

Ray Bradbury (1920—2012) on pitkään ollut kirjailija, joka on edustanut tieteis- ja fantasiakirjallisuutta suurelle lukevalle yleisölle. Hänen kielensä rikkauden ja runollisuuden ansiosta Bradbury on ollut pitkään hyväksytty korkeakulttuurin puolella. Lisäksi Bradburyn humanistinen eetos ja se, että hän ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota teknologiaan, ovat tehneet hänestä salonkikelpoisen. Tästä kertoo muun muassa se, että Bradburya ovat vakavista valtavirtakirjailijoista kehuneet muun muassa Aldous Huxley ja Christopher Isherwood. Voi myös panna merkille, että Suomessa Bradburya julkaistiin aluksi korkeakirjallisessa Arena-sarjassa. Bradburyn nimittäminen tieteis- tai fantasiakirjailijaksi on vähintään ongelmallista. Hän ei ole kirjoittanut juuri riviäkään niin sanottua kovaa science fictionia, tieteellisiin spekulaatioihin perustuvaa kirjallisuutta, eikä myöskään puhdasta fantasiaa.

Bradbury onkin jollain tavalla näiden lajityyppien välissä, jalka kummankin puolella. Monet puhuvat hänen kohdallaan tieteisfantasiasta: Bradbury käyttää tieteiskirjallisuuden lajikonventioita, kuten planeettojen välistä matkustusta, tehdäkseen fantasiaa. Bradburyn ensimmäisestä julkaistusta tarinasta vallitsee jonkinasteista erimielisyyttä. Yleensä ajatellaan, että se oli vuonna 1941 Super Science Stories -lehdessä julkaistu, Henry Hassen kanssa kirjoitettu ”Pendulum”, mutta jo edellisenä vuonna Bradbury oli julkaissut ”It’s not the Heat, It’s the Hu—” -nimisen tarinan Rob Wagner’s Script Magazine -lehdessä. On kuitenkin kyseenalaista, onko kyseessä oleva juttu novelli vai humoristinen vinjetti.
Jo tätä ennenkin Bradbury oli julkaissut monia novelleja omakustanteisissa fanzine-lehdissä, kuten Future Fantasiassa, jota hän itse toimitti.

Bradburyn ura lähti aika nopeasti käyntiin niin sanotuissa pulp-lehdissä, joita edellä mainittu Super Science Storieskin oli. Pulp-lehdet olivat halvalle paperille painettuja, halpoja lehtiä, joissa julkaistiin eri lajityyppien novelleja. Lehdet oli tarkoitettu poisheitettäväksi ajanvieteeksi, mutta ne nousivat 1900-luvun jälkipuoliskolla arvoon arvaamattomaan, kun huomattiin, että monet kirjailijat olivat loppujen lopuksi tehneet kiinnostavia ja aikaa kestäviä tarinoita. Bradbury on yksi onnekkaista, jotka nousivat pulp-maailmasta kovakantisiin kirjoihin ja kirjalliseen maineeseen. Suurelle osalle pulp-lehdet merkitsivät pientä palkkaa ja lopulta unohdusta. Bradbury julkaisi suuren osan 40-luvun tarinoistaan Weird Tales -lehdessä, joka oli yhtenä harvoista ajan pulp-lehdistä erikoistunut kauhuun ja fantasiaan. Bradbury julkaisi Weird Tales -lehdessä yhteensä 25 tarinaa vuosina 1941—1948. Monet pitävät näitä novelleja edelleen Bradburyn parhaina – niissä hänen myöhemmin ehkä rasittavaksi tullut taiteellisuutensa ei heikentänyt yksinkertaisten kauhutehojen voimaa. Samaan aikaan Bradbury kirjoitti kuitenkin myös puhtaasti eskapistisia seikkailu- ja fantasianovelleja. Näistä hyvä esimerkki on Leigh Brackettin kanssa kirjoitettu ”Punaisen usvan Lorelei” (Planet Stories -lehti 1946; suomennettu novellikokoelmassa Toiset taivaat).
Bradburyn tavaramerkki, fantasian kytkeminen arkipäivään, on näissä nopeasti kirjoitetuissa novelleissa jo hyvin näkyvillä. Bradburysta on sanottu, että hän on novelleissaan ja romaaneissaan aina kirjoittanut nimenomaan Keskilännen pikkukaupungeista, samanlaisista, joista hän vanhempiensa kanssa lähti Los Angelesiin 30-luvun alkupuolella. Bradburyn tarinat kertovat loppumattomasta nostalgiasta ja rauhallisemman, viattomamman maailman kaipuusta. Bradburyn kirjoitusten on sanottu kaikkiaan kuvaavan muutosta lapsuudenajan ihmettelystä aikuisuuden pettymyksiin ja kyynisyyteen. Lapsuuden aikakin on Bradburyn novelleissa täynnä pelkoa ja ihmetystä.
Varhaisessa ”Kirkuva nainen” -novellissa (Today 1951; suomennettu kokoelmassa Varhaiset varjot) pikkutyttö kuulee, kuinka maan alta kuuluu naisen kirkunaa. Hän ryhtyy kaivamaan naista esiin, vaikka kukaan ei häneen uskokaan. Toisessa novellissa ”Yö” (Weird Tales 1946) pikkupojan isoveli katoaa – novellissa fantasiaa ja kauhua edustavat vain pelottavan öisen maailman runollinen kuvaus.
1950-luvulla Bradbury pääsi Hollywoodiin. Työskentely käsikirjoittajana on hänelle selvästi ollut sekä kiehtovaa että raivostuttavaa. Näin ainakin voi päätellä hänen Hollywood-aiheisista dekkareistaan, Kuolema on yksinäinen juttu (1985) ja Hullujen hautausmaa (1990), joissa hänen alter egonsa, nuori käsikirjoittaja, pakenee ahdistavaa todellisuutta fantasioiden maailmaan ja löytää sieltä vahvuuden, jonka varassa jaksaa elää kaiken kyynisen rahanteon keskellä. Monet Bradburyn novelleistakin sijoittuvat Hollywoodin liepeille, kuten humoristinen ”Tyrannosaurus Rex” (Saturday Evening Post 1962; suomennettu kokoelmassa Huhtikuun noita).
Bradbury käsikirjoitti muutamia elokuvia, joista tunnetuin on John Hustonin Melville-elokuva Moby Dick (1956). Fantasian tai kauhun puolelle menevät Syvyyksien hirviö/The Beast from 20,000 Fathoms (1953) ja Yön meteori/It Came From Outer Space (1954), jotka lähinnä perustuvat Bradburyn tarinoihin, edellinen suomennettuunkin juttuun ”Sumusireeni” (Saturday Evening Post 1951). Moby Dickin epäonnisen filmauksen aihe on kiehtonut Bradburya niin paljon, että hän on kirjoittanut sitä käsittelevän kirjan Green Shadows, White Whale.

Bradburyn kirjamuotoisesta tuotannon suurin osa on novellikokoelmia. Hänen ensimmäinen kirjansa oli Dark Carnival (1947), joka monille muodostaa edelleen painavimman Bradbury-annoksen. Kirja sisältää lähestulkoon pelkästään Weird Talesissa ilmestyneitä novelleja. Bradbury itse kuitenkin halusi vähentää näiden määrää myöhemmissä novellikokoelmissaan ja seuraavaan kirjaan hän valitsikin Dark Carnivalin Weird Tales -novelleista vain seitsemän. Lokakuun maassa (1955) oli poisjätettyjen tilalla pehmeämpiä sävyjä. Groteskit tilanteet olivat jääneet vähemmälle, joskin edelleen mukana on muun muassa kuuluisa ”Pikku salamurhaaja” (Dime Mystery Magazine 1946), josta sanotaan, että odottavien äitien ei sitä kannata lukea.
Kahdessa Markku Sadelehdon 90-luvulla toimittamassa toimittamassa suomennosvalikoimassa, Varhaisissa varjoissa ja Toisissa taivassa, on monia Weird Tales -lehden juttuja, myös niitä, jotka Bradbury oli halunnut jättää Lokakuun maasta pois. Myös muut pulp-lehdet, kuten Planet Stories, ovat edustettuina. Ilman näitä kahta kirjaa (ja myöhemmin ilmestynyttä, taiteellisempaa puolta edustavaa Huhtikuun noitaa) kuva Bradburysta olisi puutteellinen.

Bradburyn romaaneista tunnetuin ja mahdollisesti edelleen eniten ajatuksia herättävä on salaperäisellä tunnelmalla vuorattu Marsin aikakirjat, joka on monien muiden Bradburyn romaanien tapaan koottu muualla julkaistuista novelleista. Kirjamuodossa romaani ilmestyi alun perin 1953; sen monet laitokset ovat usein keskenään erilaisia ja niistä poistettiin ja niihin lisättiin novelleja. Bradbury saattoi palata aiheeseen vielä 60-luvulla, jolloin hän julkaisi mm. novellin ”Marsin kadonnut kaupunki” (Playboy 1967; suomennettu kokoelmassa Toiset taivaat). Mars-tarinoista sanotaan yleisesti, että niissä Bradbury käsittelee Amerikan alkuperäiskansojen hävittämistä 1800-luvun intiaanisodissa ja 1900-luvun reservaattipolitiikalla. Bradburyn avaruuskuvauksia on pidetty muutenkin amerikkalaisen rajaseutumyytin jatkajina, ja varsinkin Marsiin matkaavat amerikkalaiset on nähty pioneereina, uudisraivaajina.
Monet kriitikot ovat kuitenkin todenneet, että ihan yhtä lailla Bradbury käsittelee sukupolvieroja, sitä miten 1930- ja 1940-luvulla Kaliforniaan tulleet ihmiset eivät enää 1950- ja 1960-luvuilla tunnista nuorisokulttuurin villitsemiä lapsiaan. Kirjan Marsiin muuttaneet keskiluokkaiset amerikkalaiset kokevat nimittäin yhtäkkiä itse olevansa marsilaisten asemassa. Outous ja toiseus ovat olennaisia, mutta yhtä lailla selittämättömiä osia Bradburyn kuvaamaa maailmaa.
Tässä mielessä on totta, että Bradburyn teokset kuvaavat uutta rajaseutua. Aivan samoin kuin Frederick Jackson Turner sanoi 1800-luvun lopussa, että rajaseudun mies on oleellisesti uusi ihminen, amerikkalainen ihminen, niin Bradburyn kuvaamat Marsiin muuttaneet ihmiset muuttuvat itse marsilaisiksi, uudenlaisiksi ihmisiksi.
Toinen Bradburyn tunnetuista romaaneista on Fahrenheit 451 (Galaxy-lehdessä 1951 nimellä ”The Fireman”, kirjana kahden muun novellin kanssa 1953; myöhemmissä laitoksissa lisätyt novellit eivät yleensä ole mukana). Teos esittelee maailman, jossa kirjat ovat kiellettyjä ja jossa yhteiskunta näyttää olevan olemassa vain kirjoja tuhotakseen. Fahrenheit 451 -kirjaa on pidetty sensuurinvastaisena merkkiteoksena. Oli miten oli, kommentoijien mukaan tärkeätä kirjassa on se, että se osoittaa, että ihmisten välisen rakkauden säilyttämisen lisäksi tärkeätä on pitää huolta myös ihmisten rakkaudesta aatteisiin. 
Kuvitettu mies (1951) on sekin koottu muualla julkaistuista novelleista, joista osa on science fictionia, osa fantasiaa, osa jotain muuta, mutta novellien ympärille ympätty kehyskertomus on silkkaa fantasiaa: novellit on tatuoitu kuvakertomuksina miehen ihoon. Jotkut kommentaattorit ovat pitäneet ratkaisua huonona, novellit itse ovat hyviä. Kirjan ytimessä on monta avaruustarinaa, kuten ”Pitkä sade” (Planet Stories 1950).
Bradburyn seuraava tärkeä romaani on selvemmin fantastinen. Kahdella eri nimellä suomeksi julkaistu Painajainen/Paha saapuu portin taa (1963) kuvaa Bradburylle tärkeätä Keskilännen pikkukaupunkia ja siellä asuvia nuoria poikia, jotka ovat juuri aikuisuuden kynnyksellä. Sama teema näkyy myös novellikokoelmassa Dandelion Wine (1957; novellit julkaistu 1950-1957), jossa on samoja ideoita kuin Painajaisessa. Bradbury kertoo romaanissa salaperäisen sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Pojat huomaavat, että sirkuksen liepeille ajautuneet ihmiset katoavat salaperäisesti. Maailmanpyörällä on jotain tekemistä asian kanssa, ja tarinan itu onkin selvästi vanha novelli ”Maailmanpyörä” (Weird Tales 1948; julkaistu kokoelmassa Varhaiset taivaat).
Tämän romaanin jälkeen Bradbury enemmän tai vähemmän vaikeni romaanikirjailijana ja keskittyi novelleihin ja televisiotöihin, joita tehtiin hänen novelleistaan mm. nimellä Ray Bradbury’s Electric Theatre. Novelleja hän kirjoitti nyt lähinnä laatulehtiin, sellaisiin kuin Saturday Evening Post ja hyvin maksava Playboy.
Huonomaineisen kioskikirjallisuuden hän oli jättänyt jo taakseen. Samalla hänen novelleihinsa tuli kuitenkin sisäänpäinkääntyneitä ja hänen koko urastaan jollain tavalla retrospektiivinen. Bradburyn vanhoja novelleja julkaistiin jatkuvasti uudestaan eri nimikkeillä – jopa hänen vanhat rikosnovellinsa, joita hän oli julkaissut pulp-lehdissä salanimellä D. R. Banat, julkaistiin kirjana (A Memory of Murder, 1984).
Vasta edellämainitut rikosromaanit, joiden ainoa fantastinen elementti on niiden tunnelma, palauttivat hänet romaanien pariin. Vuonna 1972 ilmestynyt The Halloween Tree on lapsille tarkoitettu kauhufantasia.
Bradbury työskentelee edelleen, yli 80-vuotiaana, mutta julkaisee harvakseltaan. Menestyneen ja suositun kirjailijan ei tarvitse pinnistellä.
Bradburyn arvostus kaunokirjallisissakin piireissä liittyy vahvasti hänen humanistiseen eetokseensa. Bradbury on ollut alusta alkaen huolestunut ihmisestä ja tämän pärjäämisestä koneellistuneen maailman keskellä. Bradbury-tuntija Darrell Schweitzer onkin todennut, että Bradburyn tuotannon keskeinen teema kuuluu: ihmisen täytyy hallita koneita, muuten koneet hallitsevat ihmistä.

Bradburylta on suomennettu hänen keskeinen tuotantonsa, monet novellit eri otteisiin ja eri kokoelmissa. Bradburyn novelleja on suomennettu myös lukemistolehdissä jo 40-luvun lopulla. Marsin aikakirjat on suomeksi valitettavasti julkaistu lyhenneltynä suomennoksena, joka perustuu lyhyimpään mahdolliseen englanninkieliseen laitokseen. Monipuolisimman kuvan Bradburyn tuotannosta saa tutustumalla jo mainittuihin, Markku Sadelehdon toimittamiin novellikokoelmiin. Niistä aukeaa hyvä näkymä kirjoittajan koko tuotantoon. Englanniksi Bradburyn koko novellituotanto on saatavilla järkälemäisinä laitoksina. 

Suomennetut tieteis- ja fantasiakirjat: 

Fahrenheit 451. Suom. Juhani Koskinen. Kirjayhtymä: Helsinki 1966. Alun perin Fahrenheit 451. 1953. 
Huhtikuun noita. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Anita Puumalainen. Tampereen Science Fiction –seura: Tampere 1998.
Kuvitettu mies. Suom. Aarne Valpola. Kirjayhtymä: Helsinki 1971. Alun perin The Illustrated Man. 1951. 
Lokakuun maa. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1985. Alun perin The October Country. 1955.
Marsin aikakirjat. Suom. Eero Tenhosaari. Otava: Helsinki 1953. Alun perin The Martian Chronicles. 1950.
Painajainen. Suom. Jertta Roos. Tajo: Turku 1964. 2. painos nimellä: Paha saapuu portin taa. Nostromo: Helsinki 1990. Alun perin Something Wicked This Way Comes. 1963.
Toiset taivaat. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Sari Kallioinen ja Anita Puumalainen. WSOY: Helsinki 1993.
Varhaiset varjot. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Sari Kallioinen ja Anita Puumalainen. WSOY: Helsinki 1992. [Kirjalla on Ray Bradburyn itsensä ehdottama nimi Early Shadows.] 

Suomennetut rikosromaanit: 

Hullujen hautausmaa. Toisenlainen kertomus kahdesta kaupungista. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1991. Alun perin A Graveyard for Lunatics. 1990.
Kuolema on yksinäinen juttu. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1986. Alun perin Death is a Lonely Business. 1984.


Suomennettu lastenkirja: 

Poika josta tuli pimeän ystävä. Suom. Arja Kanerva. Kustannus-Mäkelä: Karkkila 1988. Alun perin A Switch on the Night. 1955.

Suomentamattomia tieteis- ja fantasiakirjoja: 

The Day It Rained Forever. 1959.
R Is For Rocket. 1962.
The Machineries of Joy. 1964.
S is for Space. 1966.
Long After Midnight. 1969.
I Sing the Body Electric! 1969.
Long After Midnight. 1976.
To Sing Strange Songs. 1979.
Dinosaur Tales. 1983.
The Toynbee Convector. 1988.
Quicker Than the Eye. 1996.
Driving Blind. 1997.
Ahmed and the Oblivion Machine: A Fable. 1998.

Marginaalin puolella marginaalia vastaan

Minulle sanottiin tänään Mannerheimin seikkailuja -kirjan julkkareissa, että puuhailen aina niin marginaalisten asioiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olin ehdottanut - täysin leikilläni! - että turkulaisen elokuvakriitikon, paikallisen legendan Tapani Maskulan 60-luvulla tekemät harrastelijaelokuvat olisi voinut julkaista dvd:nä. Ja sitä ennen olimme pohtineet toisen turkulaisen legendan, Harry Etelän kauhunovellien kokoelmasta (ja sivunneet täysin tuntemattomaksi jääneen "Klaus Marnon" 1940-luvulla kirjoittamia kauhunovelleja - auttaako, jos sanon, että Marno oli ilmeisesti oikealta nimeltään Turo Ahvo?). Nautin joka hetkestä.

Olen puuhaillut marginaalisten asioiden kanssa aina, nyt työkseni jo kymmenen vuotta. Vielä olen elossa. Perhekin on elossa. Asumme ihan mukavasti hienohkossa kämpässä Turun keskustassa. Jotenkin tällä on tultu toimeen.

Toinen mieleen tuleva sitaatti on runoilija ja toimittaja Karri Kokon lausahdus jostain puuhailustani: "Mitä tahansa, kunhan se kohdistuu valtavirtaa vastaan." No mikä ettei. Tunnistan tuosta jotain itsestäni.

Luin eilen Jarkko Tontin kirjoituksen kirjastoista ja ilmaisuuden kirouksesta. Tontti (vai pitäisikö sanoa Jarkko, kun kuitenkin tunnemme?) valittaa (tosin tuttavansa suulla), että "helmikaulakoruiset" naiset eivät osta kirjoja, vaikka heillä olisi siihen varaakin, vaan odottavat, että saavat ne kirjastosta. Tämä taas näkyy tekijöiden pieninä tuloina ja kustantajien vähenevänä halukkuutena julkaista kotimaisia tekijöitä. Ihmisten tulisi ostaa kirjoja eikä tyytyä "ilmaisiin" kirjastoihin. (Lainausmerkeissä, koska eiväthän ne ole ilmaisia.)

Kirjastojen kautta tulevat korvaukset ovat toden totta pieniä ja niitä pitäisi korottaa rutkasti, mutta en silti ihan tajua, mitä Tontti sanoo. Hän tosin taitaa paljastaa lopullisen tarkoitusperänsä sanomalla kommentissa näin: "Yksi mahdollisuus olisi se, että kirjastot muuttavat hankintapolitiikkaansa. Vähentävät reippaasti hirvisaarien, remeksien ja rowlingien hankintaa ja ostavat sen sijaan enemmän vähälevikkistä kirjallisuutta."

Tämä tarkoittaisi kai sitä, että esimerkiksi Mannerheimin seikkailuja menisi kirjastoihin enemmän kuin se noin 30 kappaletta, joita Turbatorille tekemiäni novelliantologioita on yleensä mennyt. (Jos siis suostutaan ajatukseen, että kirjan edustama neo-pulp [ei ihan bartheslainen neologismi, mutta lähellä] on vaihtoehtokirjallisuutta. Siinähän vain matkitaan vanhoja viihdekirjallisuuden kaavoja.) Olen ihan samaa mieltä yhdessä asiassa: Mannerheimin seikkailuja ansaitsee Dan Brownia paremmin paikkansa kirjaston hyllyissä, koska se on genressään parempi kuin yksikään Dan Brownin kirjoista. (Jos sallitte liioittelun. Pidän kyllä oikeastikin Da Vinci -koodia maailman huonoimpana kirjana suhteessa siihen, kuinka paljon siitä on puhuttu ja kirjoitettu.)

Mutta silti sanoisin, että kirjastojen hankintapolitiikkaa ei pitäisi muuttaa yhtään mihinkään. Eihän niissä sitten kävisi enää kukaan. Kuinka moni kävisi kirjastossa, jossa on Mannerheimin seikkailuja, ntamon julkaisemia runokirjoja ja Jarkko Tontin esseekokoelma? Kyllä siellä edelleen tarvitaan ne hirvisaaret ja remekset. Muutenhan kirjastot nääntyisivät ennen pitkää ja kohta ne lakkautettaisiin. Niitähän lakkautetaan nytkin - perhepiirissä on pienen pirkanmaalaisen kaupungin kirjastonjohtaja, joka muutama kuukausi sitten lakkautti, särkynein sydämin, toisen kaupungin sivukirjastoista. (Tai eihän se päätös tietenkään hänen ollut, vaan poliitikkojen.)

Kirjastoilla onkin nykyään aivan liian vähän rahaa käytettävissään ja jostain syystä kirjastojen tilapolitiikka määrää sen, että uusiakin kirjoja poistetaan aika sumeilematta ja pannaan myyntihyllyyn. Olen lyhyen ajan sisällä bongannut sekä Joonas Konstigin että Armas Alvarin kehutut esikoiset Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä. Olen joskus soimannut itseäni, kun olen ostanut jonkin teoksen poistokirjana enkä uutena tukeakseni kustantajaa tai tekijää.

Mutta ongelma kohdallani on se, että kotimainen kirjallisuus ei kauhean usein kiinnosta. Suosikkikirjallisuuttani on klassinen amerikkalainen kovaksikeitetty kioskidekkari ja ostan ihan mielelläni näiden uusintajulkaisuja, joita tekevät lähinnä pienkustantamot, kuten Stark House Press tai Hard Case Crime. Sama pätee uuteen särmikkääseen noir-dekkariin (Dave Zeltserman, Jason Starr, Massimo Carlotto jne.), jota ei suomeksi juuri ilmesty. Eikö yleensä ajatella, että pitää käyttää elämänsä siihen, minkä kokee itselleen läheiseksi? Itse rakastan marginaalisten asioiden tekemistä, mutta ymmärrän sen logiikan, että menestykset mahdollistavat marginalian. Turbatorin Harri Kumpulainen ei olisi julkaissut yhtään toimittamaani antologiaa tai novellikokoelmaa, jos hänen varsinaiset kustannusbisneksensä messulehtien parissa eivät toisi rahaa taloon. Olen vain saanut olla niin onnekas, että olen pystynyt työskentelemään Kumpulaisen kaltaisen hienon miehen kanssa. Olen saanut kaikista niistä hyvin vähän rahaa, mutta olenpa pysynyt onnellisena, kun olen saanut niitä tehdä. Jos se onkin merkinnyt matalaa elintasoa, niin sitten on.

Mutta yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mitkä ihmeen "helmikaulakoruiset" naiset? Stereotypiat stereotypiana, mutta ainakin kaukaa - ja miksei lähempääkin - oikean näköisiä helmikaulakoruja saa nykyään halvalla lähes joka kaupasta. Vanhoja vintage-koruja saa myös ja ne näyttävät minusta naisilla usein hyviltä. En valittaisi, vaikka tämän näköinen nainen tulisi minulle sanomaan, ettei osta kirjaani, vaan lainaa sen kirjastosta. (Okei, fuskaan, kyse on vaimostani eivätkä korut hänen kaulassaan ole aidot helmet.)