Pulpia tarvepainatteina

Vuosi 2014 on ollut todennäköisesti elämäni tuotteliain, ainakin mitä tulee julkaistuihin kirjoihin. Kirjoitan tästä ehkä myöhemmin tarkemmin, nyt haluan mainostaa uutta kustantamoa, jota autoin pistämään pystyyn.

Kokeellisen runouden ja musiikin parissa aiemmin puuhannut Jukka-Pekka Kervinen laittoi minulle aiemmin syksyllä Facebook-viestiä ja kyseli, onnistuisiko sellainen kustannusprojekti, jossa tehtäisiin "pulpia" tarvepainatteina, toisin sanoen painettaisiin kirjoja vain tilausten mukaan, tilaaminen tapahtuisi nettikaupassa. Sanoin tietysti, että joo, onnistuu. Juuri ennen joulunpyhiä julkistettiin ensimmäiset kolme kirjaa, jotka voi tilata tarvepainatteisiin keskittyneestä Lulu-palvelusta. Kustantamon nimeksi tuli Putki Kustannus; suurelta osin tilauslomakkeiden takia päädyttiin tuollaiseen väärin kirjoitettuun anglosaksiseen nimeen. Idea koko touhussa on tehdä kirjoja ilman tekokustannuksia, lukuun ottamatta tietenkin niihin käytettyä aikaa. Joka tapauksessa ei ole painatus- ja varastointikuluja, ja idea on muutenkin lähellä Leevi Lehdon pyörittämää Ntamoa. Touhussa on myös samaa primitiivisyyttä kuin joissain vanhoissa pokkarikustantamoissa, mikä on vain hyvä, touhussa on särmää.

Ensimmäiset kirjat ovat pienoisromaanini Älä soita sinivuokoille, Joe Novak, jonka pääosassa on sama köyhä losangeleslainen yksityisetsivä, joka seikkailee myös kirjoissa Outoa huminaa, Joe Novak (omakustanne 2009) ja Pakastetun poliisin tapaus (Turbator 2012), Petri Hirvosen novellikokoelma Kuolevan jumalan yö sekä kokoamani rikosnovellikokoelma Viimeinen laukaus, jossa on sekaisin aiemmin julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja.

Älä soita sinivuokoille, Joe Novak on kirja, jota minun ei alun perin pitänyt ollenkaan julkaista, mutta tähän kustannusohjelmaan se sopii erinomaisesti: kirjoitin tarinan 12 tunnissa vuonna 2010, tarkoituksenani kokeilla, onko sellainen ylipäätään mahdollista. 1960-luvulle sijaitsevassa tarinassa Novak saa vieraita menneisyydestä: hullu natsitiedemies tulee Los Angelesiin vaatimaan päitä vadille Novakin aiheuttamista tuhoista tiedemiehen johtamalla leirillä. Novak pakenee Meksikon rannikolle saatuaan toimeksiannon: hänen pitää turvata mereen upotetun aarteen nostamista. Tarina kulkee eteenpäin hengästyttävää vauhtia eikä siinä juuri motivointeja pohdita. Kirjassa on myös pieni esipuhe, joka taustoittaa kirjoitusprosessia - ja toivoakseni tarjoaa jonkin pakoreitin kriitikoilta.

Viimeisen laukauksen taas kokosin hyvin nopeasti, muutamassa päivässä. Muistin joitain rikos- tai kauhunovelleja, joita olin julkaissut tai ollut tilaamassa, ja pyysin niihin uudelleenjulkaisuluvat. Yhdellä kirjoittajalla on kirjassa kaksi novellia, toiselle pantiin nyt salanimi, vaikka novelli oli alun perin julkaistu kirjoittajan oikealla nimellä. Lisäksi kysyin parilta tutulta kirjoittajalta uusia novelleja, näitä tekivät muun muassa Harri István Mäki ja Helena Numminen. Laitoin mukaan myös oman novellini, Tiedonantajan vuosi sitten tilaaman joulunovellin, joka jäi mainosten (!) takia julkaisematta. Se liittyy laajempaan kokonaisuuteen, johon joskus toivoakseni pääsen palaamaan, ellroylaiseen fantasiaan siitä, miten muutama kovaksikeitetty ja korruptoitunut poliisi hallitsee Poria 1970-luvulta 1990-luvulle. (Samaan kokonaisuuteen liityy muuten osittain myös Ja hän huutaa -antologiassa oleva novelli "Lätterin suvun vaiheista".) Viimeinen laukaus -kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Petri Hirvosen Kuolevan jumalan yö taas koostuu suurelta osin tarinoista, joita Petri lähetti minulle seitsemisen vuotta sitten käytettäväksi Isku-lehdessä. Osa ilmestyi lehdessä, osa taas tuli Jännityslukemisto-lehdessä, jota tein kolme numeroa, kun novelleja oli liikaa tai kaikki novellit eivät olleet ihan julkaisukelpoisia. Yhden novelleista Petri teki "Suomi-pulpin jättikirjaan", jota yritin kokoilla samoihin aikoihin, mutta tekemättä jäi (suurelta osin kustantajan haluttomuudesta sitoutua itse ehdottamaansa projektiin). Kaksi novellia on tehty Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen, joten tarjolla on myös suomalaisittain nykyään harvinaista lajityyppiä, westerniä. Petri olikin aiemmin tehnyt kaksi FinnWestiä, joista toinen ilmestyi sarjan toiseksi viimeisenä vuonna 1992 ja toinen jäi ilmestymättä, kun sarja lopetettiin. Lisäksi Petri kirjoitti Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että myöhemmin Musiikki & Mainos Juntuselle. Petri on taitava toiminnan ja väkivallan kuvaaja, ja hänen tarinoissaan on kerronnallista draivia, jollaista harvoin suomalaisesta genre- tai muustakaan kirjallisuudesta tapaa. Ensi keväänä Putki Kustannus julkaisee Petriltä aiemmin julkaisematta jääneen pienoisromaanin Kalmankylväjä, joka on jatkoa hänen viimeiseksi jäänelle Jerry Cottonilleen Kalmankylväjä San Felipessä (2005). Keski-Amerikkaan sijoittuva Kalmankylväjä edustaa tyylipuhdasta kasariactionia, ja jos kirjasta tehtäisiin elokuvan, sen pääosassa voisi hyvin olla Jean-Claude Van Damme tai Lorenzo Lamas. Kuolevan jumalan yön sisällysluettelo löytyy täältä.

Putki Kustannuksen seuraavat kirjat ovat jo selvillä. Tulossa on ainakin Teemu Paarlahden rikosnovellikokoelma Radan varrella Waterloo, jossa on elämänmakuisia ja humoristisesti kerrottuja tarinoita oman elämänsä luusereista. Paarlahti on pärjännyt useissa kirjoituskilpailuissa, oli nähdäkseni jo aikakin, että hän kokoaa tarinoitaan yhteen. Lisäksi on tulossa lisää omia tuotoksiani (en ihmettelisi, vaikka joku luulisi että Putki on oma kustantamoni). Tulee kokoelma Mikko Jarmo -tarinoitani, joita on ilmestynyt vaihtelevissa yhteyksissä pienipainoksisista lehdistä pariin antologiaan, tarinat ovat sekoitus kovaksikeitettyä yksityisetsivädekkaria ja pöljäilevää vaihtoehto-scifiä, ja lisäksi ilmestyy valikoima amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria käsitteleviä arvostelujani ja artikkeleitani. Mikko Jarmo -kirjan nimi tulee olemaan Salaperäisen Varjon tapaus, artikkeli- ja arvostelukokoelman nimi Epämiellyttäviä päähenkilöitä.

Kaikki valehtelevat -kirjan hieno kansi
on Jenni Jokiniemen käsialaa

Lisäksi tulee yksi käännöskirja, kokoelma niin sanottua flash fictionia, rikos- ja kauhunovelleja, jota julkaisin käännöksinä Iskun sisarlehdessä, Ässässä. Lehteä ilmestyi neljä numeroa epäsäännöllisin väliajoin pieninä painoksina. Reilusta kahdestakymmenestä tarinasta koostuva minikirja ilmestyy nimellä Ajokortti helvettiin ja muita lyhyitä rikostarinoita, ja se on sisarteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle, jossa on Iskun käännösnovelleja. Ajokortissa on mukana sellaisia nimekkäitäkin kirjoittajia kuin Joe R. Lansdale ja Duane Swierczynski.

Niin että kaikenlaista tapahtuu koko ajan! Kun kokosin Viimeistä laukausta, yksi kirjoittajista sanoi minulle, että hyvä, että tulee uusia julkaisuväyliä. Kustantaminen on murroksessa, niin kuin moneen kertaan on todettu, ilman että asialle on tehty mitään. Putki Kustannus on jonkinlainen yritys reagoida asiaan, ja vaikka tällaisen puuhastelun varaan ei voi rakentaa toimeentuloaan (ainakaan Suomessa), kiitän Jukka-Pekka Kervistä mahdollisuudesta tehdä nämäkin kirjat. Uskoisin, että minun kauttani käsikirjoitukset kulkeutuvat eteenpäin, jos joku innostuu tarjoamaan jotain pientä ja hauskaa.

PS. Kirjoitin tässä aiemmin isbn-koodeista, mutta poistin kohdan, koska asiaa pyritään muuttamaan. 

Avoin kirje Koneen säätiölle

Hyvä Koneen säätiö,

olette julkistanut vuoden 2014 apurahansaajat. Kiitos sähköpostista. En ollut saaneiden joukossa. Ainahan sellainen harmittaa, mutta juuri nyt se harmittaa aivan erityisesti.

Teillä on nykyään ilmeisesti jonkinlainen positiivisuuskampanja meneillään. Kutsutte apurahan saaneita "rohkeiksi tekijöiksi", lisäksi pyydätte apurahalomakkeessa erikseen perustelemaan, miksi oma hanke on "rohkea avaus". En ole varma, oletteko miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Kun saa kuulla olevansa pelkurimainen hakija, joka ei osaa tehdä rohkeita avauksia omassa työssään, tuntee olonsa väkisinkin masentuneeksi - suorastaan alhaiseksi! Tätä korostaa tapanne lähettää viikkoa ennen sähköposti, jonka ainoa tehtävä on ilmoittaa, että "rohkeat tekijät" palkitaan sinä ja sinä päivänä. Se, saanen sanoa, tuntuu lällätykseltä, joka iskee vasten köyhän kirjailijan - tai minkä tahansa muun taiteilijan - kasvoja.

Toivon, ettette tulkitse viestiäni katkeruudeksi - niin tai oikeastaan miksikäs ei, mitenkäs minä voisin olla olematta katkera, kun en tiedä, onko minulla minkäänlaista rahoitusta työlleni ensi keväänä? Onneksi vaimolla on tuloja - olen tämän ennenkin sanonut, joskus vuosia sitten se oli vitsi, nyt totista totta.

Anteeksi, ei ollut tarkoitus kasata päällenne yksityiselämäni huolia. Vetäydyn nyt miettimään jotain niin riittävän rohkeaa avausta, että voin joskus saada teiltä apurahaa.

Sydämellisesti kaikesta tuesta kiittäen,
Juri Nummelin

Tolkien ja minä

Vesa Sisättö ja minä julkaisimme juuri kirjan Tolkien - elämä ja teokset. Hiukan mahtipontinen nimi peittää alleen sen, että käsittelemme Tolkienin teoksia enemmän kuin hänen elämäänsä, elämäkertaa on vain noin 30 sivua. Teosten lisäksi käsitellään Tolkienin vaikutusta sekä hänen teostensa muita sovituksia (elokuvat, sarjakuvat, musiikki jne.). Kirjaa pitäisi saada mistä tahansa kirjakaupasta tilaamalla, lisäksi sitä saa nettikaupoista, joskin se on hitusen kallis, syistä joihin emme tekijöinä voi itse vaikuttaa. Oletamme kuitenkin, että tässä on paljon sellaista tietoa ja näkemystä, jota ei muista Tolkien-kirjoista helposti löydä, ainakaan suomeksi!

Olen "aina" lukenut Tolkienia. Ensimmäisen kerran olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenvuotiaana, aivan varma en enää voi olla. Olen myös aina palannut hänen teoksiinsa koskaan niihin kyllästymättä. En kuulu niihin, jotka ovat lukeneet esimerkiksi Tarun Sormusten herrasta 50 kertaa enkä osaa kaikkea siitä ulkoa, mutta olen aina ollut viehättynyt täysin itse luodun maailman ajatuksesta, joka on vieläpä niin täydellinen, että lukija uppoutuu siihen immersiivisesti. En koe olevani kauhean altis tällaiselle muuten (en esimerkiksi pelaa tietokonepelejä eivätkä roolipelit kiinnosta minua muuten kuin ilmiönä), mutta ehkä tässä on taustalla se, että olen altistunut Tolkienille jo lapsena.

Oletan, että luin ensiksi Risto Pitkäsen suomennoksen Lohikäärmevuori, jossa seikkailee Kalpa Kassinen. En ole lukenut käännöstä sittemmin eikä sitä kovin helposti tai halvalla divareista löydäkään.

Tämän jälkeen luulen jo lukeneeni Sormusten herran, mutta on mahdollista, että luin ensiksi Bermejon sarjakuvaversion, joka taas perustui Ralph Bakshin animaatioelokuvaan - siitä taas muistan lukeneeni Sarjainfon numerosta, jonka isäni oli jostain saanut ja antanut meille, isoveljelleni ja minulle. Meillä oli isoveljen kanssa tapana kiertää Porin divareita säännöllisesti ja ostaa erilaisia sarjakuvia, ja lopulta meillä oli valtava kokoelma, joka oli haalittu Anttivaarista Antinkadulla, Tiimarista Gallén-Kallelankadulla sekä Veikko Valon ja Airi Välkesalmen liikkeistä (ja varmasti muutamasta muustakin liikkeestä, 80-luku oli kuitenkin vielä divarien kulta-aikaa). Sormusten herra -sarjakuvat maksoivat varmaankin kolme markkaa kappale, toissa kesänä jouduin maksamaan koko sarjasta 25 euroa. Sarjakuva pärjää minusta ihan hyvin, kun ei oletakaan sen olevan kunnianhimoinen versio Tolkien suurromaanista.

Luin paljon myös David Dayn toimittamaa Tolkienin maailma -teosta, jonka isämme oli niinikään meille ostanut. Minulla on sama kappale edelleen hyllyssä, ja olen ostanut lapsilleni oman (varmaan pitää ostaa vielä kolmas, jotta kumpikin saa omansa). Kirjaa on paljon kritisoitu epäselvyydestä - ja ihan syystäkin -, mutta minulle se on aina ollut tärkeä ja sen kuvitus on minusta hienoa. (Tolkien-aiheisista kuvituksista on Vesan ja minun kirjassa oma lukunsa.)

Luin joka tapauksessa Sormusten herran viimeistään yläasteikäisenä. Muistan hyvin, että luin Silmarillionin 15-16-vuotiaana ja olin taatusti lukenut Sormusten herran sitä ennen. Samoihin aikoihin luin muutakin fantasiaa, Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden ensimmäisen osan luin kaksi kertaa peräkkäin - aloitin siis sen saman tien uudestaan, kun olin päässyt loppuun. Fantasian suurkuluttajaa minusta ei ole kuitenkaan tullut, vaikka usein haaveilen, että kesälomalla tai jouluna luen jonkin fantasiasarjan tai palaan vanhojen suosikkien pariin - koskaan tätä tilaisuutta ei tunnu tulevan. Ehkä on turha kuvitellakaan, että yli nelikymppisenä isänä ja tekstityöläisenä saisi lapsuuden lukurauhaa takaisin.

Yliopistoaikana en Tolkienia todennäköisesti lukenut. Ostin kylläkin Silmarillionin omaksi 60 markalla Pasi Louhimiehen Libris-divarista 90-luvulla, Turussa käydessäni taas ostin Sormusten herran yksiosaisen laitoksen nyt jo lopettaneesta ABC-kirjasta. Kirjan itsensä luin uudestaan vasta 90-luvun lopussa jollain joululomalla, ja kirja minuun toden teolla kolahti vielä silloinkin - tai oikeastaan ehkä enemmänkin kuin aiemmin. Lopun kohtaukset, joissa Frodo ja Sam vaeltavat lohduttomassa Mordorin maassa, ja sen jälkeinen kuvaus rauhallisesta, mutta rikkoutuneesta maailmasta tekivät minuun suuren vaikutuksen ja tunsin itseni ainakin viikon ajan surumieliseksi ja ahdistuneeksi, kun minut oli repäisty Keski-Maasta pois.

Peter Jacksonin elokuvastakin olin innoissani, jopa niin innoissani että hävetti välillä joidenkin kriittisempien katsojien seurassa. Elokuvassa on tehty joitain luokattomia ratkaisuja ja ne ovat sekä sentimentaalisempia että sotaisampia kuin Tolkienin romaani, mutta toisaalta on vaikea nähdä, miten 2000-luvulla olisi saanut rahoitusta vakavammin ja kunnianhimoisemmin tehtyyn Tolkien-muunnelmaan. Tietysti nyt on vielä vaikeampi sellaista ajatella. Itse uskon, että näen vielä elinaikanani toisen elokuvaversion Sormusten herrasta (tai jonkinlaisen version Silmarillionista).

Laajempi uudelleenlukeminen alkoi, kun poikamme kiinnostui muutamia vuosia sitten Keski-Maan tarinoista Jacksonin elokuvien myötä. Luimme hänelle ensiksi iltasaduksi Hobitin, sen jälkeen Sormusten herran ja sen jälkeen Silmarillionin (niin että aloitimme "Akallabêthista" ja "Mahtisormuksen tarinasta", joiden jälkeen palasimme alkuun) ja päätimme kierroksen Húrinin lasten tarinalla. David Dayn Tolkienin maailmasta tuli pojallemme vakilukemista ja isoa kirjaa raahattiin moneen kyläpaikkaan ja myös ravintolaan. Jacksonin elokuvat olemme katsoneet moneen kertaan. Ralph Bakshin animaatioversionkin katsoimme, mutta se jäi yhteen kertaan. Kun sain eräältä ystävältäni lainaan vanhemmat tv-elokuvat Hobitista ja Kuninkaan paluusta, katsoimme ne kerran, mutta sattuneesta syystä tosiaankin vain kerran. (Näistä kaikista on kuitenkin tekstit Vesan ja minun kirjassa.)

Silmarillionin luin tuolloin ensimmäistä kertaa uudestaan 80-luvun jälkeen. Kirja teki minuun nyt jylhyydessään ja kosmisessa visiossaan suuren vaikutuksen, vaikka ymmärrän kyllä niitä, jotka pitävät sitä puisevana ja tylsänä. Olen valmis nostamaan Silmarillionin 1900-luvun suurten romaaniteosten joukkoon, myös siinä miten päättäväisesti se hylkää kaikki 1900-luvun romaanikirjallisuuden tyylipiirteet (samalla tavalla kuin Joyce Odysseuksessa tai Musil Miehessä vailla ominaisuuksia tai Proust tai Hermann Broch).

Kirjoja lukiessa tajusin jossain vaiheessa, että Sormusten herran ensimmäisen osan ilmestymisestä tulisi tänä syksynä kuluneeksi 60 vuotta, ja tajusin, että aiheesta voisi syntyä kirja. Ensiksi ajattelin sitä artikkelikokoelmana, jonka toimitan, mutta kun ehdotin aihetta Vesalle, puhe alkoi jo kulkea laajemman monografian suuntaan, samaten kustantajaksi valikoitunut Avain kaipaili enemmän sellaista kuin artikkelikokoelmaa.

Kirja syntyi noin vuodessa. Vesa kirjoitti Tolkienin elämäkerran, pitkän (ja loistavan) esseen Sormusten herrasta sekä tekstin Tolkienin postuumista tuotannosta. Lisäksi Vesan käsialaa ovat tekstit Tolkienista tutkijana sekä Tolkienin vaikutuksesta fantasiakirjallisuuteen (tekstiä on jo moitittu liian lyhyeksi, mutta toisaalta se ei ole aivan kirjan keskeisimmässä fokuksessa). Mukana ovat myös Vesan kirjoittamat pikkupalat Tolkien-suomennosten historiasta ja vastaanotosta.

Itse kirjoitin tekstit Hobitista, Silmarillionista ja Húrinin lasten tarinasta sekä Tolkienin vähäisemmistä teoksista. Lisäksi käsittelen Tolkienin teosten sovituksia muissa medioissa sekä Tolkien-fanikulttuuria. Kirjassa on myös laajat Tolkien-kirjallisuuden bibliografiat, jotka ovat Vesan kokoamia. Uskoisin, että kirja tarjoaa kaiken tiedon, mitä Tolkienin peruslukija tarvitsee ymmärtääkseen Keski-Maata ja sen luojaa - en uskalla sanoa, että kirja tyydyttäisi vaativintakin lukijaa, koska Tolkien on juuri sellainen aihe, josta jotkut tietävät hyvin paljon ja ovat hyvin valmiita kertomaan sen.

Joku kysyi, jaksanko vielä lukea Tolkienia tällaisen jälkeen. Totta kai jaksan! Oikein odotan, että saan taas lukea Sormusten herran keskeytyksettä tai palata Silmarillionin samaan aikaan kirkkaasti nähtyyn ja salaperäiseen maailmaan. Poikamme ehdotti Húrinin lasten tarinan jälkeen, että vaimoni ja minä alkaisimme kääntää The History of Middle-earth -sarjaa. Omat taitoni eivät sellaiseen missään nimessä riittäisi, mutta ainakin voin esittää kainon toiveen, että mainittu sarja joskus suomeksiksin ilmestyisi.

Unohdetut kirjailijat 4: Perttu Kupiainen

Tein jokin aika sitten hienon löydön Kaarinan kierrätyskeskuksesta, Eko-Kaarinasta: löysin hyllystä kymmenisen uudehkoa runokokoelmaa, joista suurin osa oli pienten kustantamoiden julkaisemia, osa Ntamon ja Ankkurin kaltaisten tarvepainatekustantajien teoksia. Seassa oli pari Juhana Vähästä, samoin Juhani Ahvenjärveä, Juhani Tikkasen omakustanne (jossa oli omistus kriitikko Jonimatti Joutsijärvelle, ilmeisesti kirjat olivat hänen alun perin), Jyrki Pellisen ja Juhani Ihanuksen yhteiskirja Ntamolta, Miikka Mutasen kokoelma Mäkärä, särmä, hindustani (2006), pari käännöskirjaa, toinen iranilaista nykyrunoutta Ntamolta, toinen, Aleš Debeljakin Kaupunki ja lapsi Nihil Interitiltä. Eihän tällaista satsia löydä välttämättä edes hyvästä divarista - varsinkaan näihin hintoihin, halvimmalla lähti Juhani Tikkasen pikkuinen runovihko, 20 sentillä.

Kiinnostavin näistä henkilökohtaisesti oli kuitenkin kirja, jonka hyllystä ensimmäisen bongasin: Perttu Kupiaisen Löytää paikka, kertoa piilonsa. Se on ilmestynyt vuonna 1992 Vedenheittäjät r.y:n julkaisemana. Vedenheittäjät oli tamperelainen runo- ja performanssiryhmä, joka toimi 90-luvun alussa ja johon Perttu Kupiainen kuului.

Tunsin Pertun tuolloin, hän aloitti kirjallisuudenopiskelun samana vuonna kuin minäkin eli 1990. Emme ehtineet juuri tutustua, sillä Perttu kuoli jo vuonna 1992. Olin sillä tavalla sisäpiirissä jo opiskelun alkuvaiheissa, että ehdotin Pertulle, että hän voisi kirjoittaa ainejärjestölehteen jotain, "jos vain kynä pysyy kädessä". Muistan, että istuimme Siirtotautiparantolana tunnetun kommuunin keittiössä Kupittaalla, Perttu oli keittänyt teetä. Muistan törmänneeni Perttuun myös kaupungin yössä, kun hän kulki muiden Vedenheittäjien kanssa, jonkin kerran muistan ainakin Tavernassa. Joku muista ryhmäläisistä kyseli minulta kovasti, kun olin kertonut itsekin harrastavani kirjoittamista, mitä olin viimeksi tehnyt: "Oletko kirjoittanut runoja?" "En." "No oletko kirjoittanut lauluntekstejä?" "En." "No oletko sitten kirjoittanut pakinoita?" "En." Muistan, että joku puhui, että Pertulla oli piano, jolla hän säesti runojaan, ja ettei hänellä asunnossa paljon muuta ollutkaan. En muista ikinä kuulleeni kenenkään Vedenheittäjän nimeä enkä tähän päivään mennessä tiedä, keitä heihin kuului, Perttua lukuun ottamatta.

Vuonna 1992 minusta tuli ainejärjestölehti Legendan päätoimittaja. En ollut siinä toimessa koskaan kauhean hyvä enkä onnistunut saamaan opiskelijatovereilta tekstejä niin että lehti olisi ilmestynyt säännöllisesti ja ollut kiinnostava. Ensimmäiseen toimittamaani numeroon sain kuitenkin Pertulta runoja - tai oikeastaan aforistisia runoja, joissa oli kuitenkin sen verran surrealismia, ettei niitä voinut sanoa perinteisiksi aforismeiksi, joissa olisi jokin väite maailmasta ja todellisuudesta.

Samassa lehdessä jouduin julkaisemaan myös Pertun nekrologin. Tieto hänen kuolemastaan tuli minulle sekä yllätyksenä että myöhässä, muistan että juttelin joissain bileissä Arto Jokisen kanssa, hän tiesi kertoa Pertun kuolleen, oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen kierittyään lumessa saunasta tultuaan. Muistan sanoneeni, että olin ihmetellyt, miksei Perttua näy ikinä missään. Tieto Pertun kuolemasta tavoitti monet hänet tunteneet vasta lehden välityksellä.

Olin ällistynyt ja suruissanikin, enemmän kuitenkin ällistynyt. Muistan että luulin näkeväni Pertun aina välillä Tampereella ihmisvilinässä, ja kun juttelin asiasta jonkun yhteisen tutun kanssa, hän kertoi samaa! Tämä voi tietysti olla muutenkin tyypillistä vastaavissa tapauksissa.

Minulla ei valitettavasti ole käsillä sitä Legendan numeroa, jossa Pertun viisi tai kuusi yhden lauseen runoa olivat. Kuulin vuosia myöhemmin, että jonkinlainen runokokoelma olisi ilmestynyt, mutta kesti yli 20 vuotta ennen kuin näin sen.

Vuosia myöhemmin kuulin myös, että Pertun vanhemmat olivat käyneet yliopistolla laitoksellamme kyselemässä taustoja tapaukselle, olivat kuulemma hämmentyneitä. Käsitin, että epäiltiin itsemurhaa. Mitään varmaa en ole koskaan asiasta kuullut.

Kaikki tämä tuli tietysti mieleeni, kun löysin Pertun ainoaksi jääneen runokirjan niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Eko-Kaarina. Kirja on amatöörimäisesti tehty, siinä ei ilmoiteta painopaikkaa eikä siinä ole ISBN-koodia. Kirjaa ei mainita Fennica-tietokannassa, joskin aion ilmoittaa sen sinne mahdollisimman täydellisine tietoineen. Kirja on enemmänkin yhteen liimattu tulostenippu kuin varsinainen painotuote: sivuilla on tekstiä vain toisella puolella, ja sivunumerotkin juoksevat samalla tavalla (ts. esim. sivun 29 jälkeen tulee tyhjä sivu, jonka jälkeen tulee sivu 30, jonka jälkeen tulee tyhjä sivu jne.). Kansi on tuhruinen mustavalkoinen valokopio. Kirjassa ei mainita toimittajan nimeä, ainoastaan Vedenheittäjät, joista takakannessa sanotaan, että he ovat koonneet ja julkaisseet kirjan oikeudenomistajan luvalla.

En muista, että olisin noita muutamaa Legendassa julkaistua runoa lukuun ottamatta lukenut Pertun tekstejä, joten löytämäni kokoelma oli melkein kuin ensikosketus aiheeseen. Tiesin, että Perttu arvosti Risto Ahtia, ja sopivaa olikin, että kirjasta löytyy Ahdille omistettu runo - olisiko hän jossain vaiheessa opiskellut Ahdin alaisuudessa Orivedellä?

Pertun runoissa on surrealismia, yllättäviä assosiaatioita, sanoja ja lauseita, jotka eivät kuulu yhteen. Jossain kohtaa runoista tulee mieleen vasta myöhemmin Suomeen tullut language-runous, mutta en ole varma tästä, koska tunnen asiaa huonosti.

Parhaimmillaan runot ovat lyhyinä ja tiiviinä, jolloin yllättävät siirtymät pysäyttävät:

"Me olemme ontot miehet", toisin sanoen
Eliot jo ymmärsi, että silmistä valmistuvat kaikki aseet:
miekat, karbiinit, haupitsit.
Kuitenkin me täytämme maan, Koskenkorvan mielin.
Jos ymmärrät koskettaa, voit oppia pianoista paljon.

Pidän kovasti lauseesta "silmistä valmistuvat kaikki aseet". Toinen esimerkki:

Kaikki mitä
kuulit oli
harhaa.
Tanssin jouhikko
hampaissa suon yli.

Ja pudotan puolukat
takaisin mättäisiinsä

kiljuvia neitsyitä irtoaa
sorvista.
Sitä minä sanon pyörimiseksi.

Kuva on otettu ennen vuotta -90,
sillä Pertulla oli opiskeluaikana
pienet pyöreät lasit

Samalla runoissa on kuitenkin jonkinlaista jäykkyyttä, aivan kuin äkilliset siirtymät eivät sitten kuitenkaan tuntuisi kauhean motivoiduilta tai loppuun asti mietityiltä. Heikoimmillaan runoissa on nuoren miehen tuskaa ja sellaista puhetta naisista, jota en itse ainakaan olisi päästänyt julkisuuteen omalla nimelläni. Mukana on myös pitkä proosaruno, jota en jaksanut loppuun. Mitään kovin itsestäänselvää Pertun runoissa ei ole, silloinkaan kun ne eivät muodosta jäntevää kokonaisuutta - Pertusta olisi voinut tulla vaikka mitä.

Sanoin yllä, että kuvittelin näkeväni Pertun Tampereen kaduilla vielä vuosia sen jälkeen, kun hän oli kuollut. Onkin sopivaa, että kirja on saanut nimensä tästä runosta:

Katoaminen on näkökohta.
Löytää paikka, kertoa piilonsa.
Muut eivät sinne osaa,
varmoina tietämisestään.
Muutamia katkenneita oksia.
Oli olemassa polku ja tienvarsi.

Läsnäolo löysi itse itsensä.
Se tekeytyi mukavaksi ja heittäytyi virtaan,
oli mukava.
Ja helpontuntuista, rohkeutta.

Kiehtova on myös tämä kolmerivinen:

Mikään ei ole kuollut.
Kukaan ei ole elossa.
Täällä ei ole ketään.

Se on nostettu takakannessa erikseen jonkinlaiseksi motoksi, joka tiivistää Pertun runoilijanlaadun, jossa "pureuduttiin suoraan olemassaolon ytimeen".

Edit: Olin alun perin aikonut kertoa Pertun kuolintavan sekä sen, että hänen kuolemaansa epäiltiin itsemurhaksi. Edellisen jätin kuitenkin mainitsematta, mutta jätin maininnan itsemurhaepäilyistä. Facebookissa saamani palautteen takia poistin kuitenkin jälkimmäisen kokonaan. Nyt aamulla tuntuu että ilman näitä kohtia teksti on raajarikko, että siitä puuttuu jotain oleellista. Korostan, etten tiedä, mikä on totuus asiassa. Tarkoitukseni ei siis ole vihjata, että kyse oli itsemurhasta, vaan siitä, että käsitykseni mukaan kukaan ei tiedä lopullista syytä. Tarkoitukseni ei ole häpäistä Pertun muistoa eikä myöskään katteettomasti vihjailla.

David Lynch, Twin Peaks ja fanifiktio

Lehdet uutisoivat ympäri maailmaa eilen uusista Twin Peaks -jaksoista, tässä esimerkiksi kotoinen Nyt. Olen aina rakastanut Twin Peaksia ja olen katsonut siitä joitain jaksoja kuusi tai seitsemänkin kertaa. Olen myös aina ollut hanakka puolustamaan sarjan toista tuotantokautta, joka oli paikoitellen aika heikkoakin ja paikoillaan junnaavaa saippuaoopperaa. Heiketessään sarja kuitenkin toteutti omaa tehtäväänsä: olla saippuaooppera, joka lopettaa kaikki saippuaoopperat. Olen puolustellut myös hämmentävää Fire, Walk With Me -elokuvaa, joka jälkikäteen katsottuna on toiminut esikuvana Lynchin elokuville Lost Highway, Mulholland Drive ja Inland Empire.

Hiukan kuitenkin olen samaa mieltä kuin Kalle Kinnunen, vaikka taatusti katson kaikki uudet jaksot jahka ne Suomeen tulevat.

Tässä kuitenkin juttu, jonka tein Aamulehden Valo-liitteeseen vuosia sitten, kun Twin Peaksia jälleen kertaan uusittiin - juttu ilmestyi sinä päivänä, jolloin Twin Peaksin legendaarinen päätösjakso televisiosta tuli.

Dale Cooper kohtaa Fox Mulderin

Fanifiktio auttaa kestämään Twin Peaksin loppumisen järkytyksen - tai sitten ei.

David Lynchin hämmennystä herättänyt, mutta myös laajalti rakastettu tv-sarja Twin Peaks päättyy jälleen: Dale Cooper on joutunut Mustan Killan sielunsyöjien käsiin. Televisiohistorian rajuin lopetus on luonnollisesti herättänyt vastustusta faneissa - kukaan ei suostu uskomaan, että Twin Peaks todella loppuisi tähän.
Netistä löytyy pelastus: Twin Peaks -fanit ovat kirjoittaneet lukuisia jatko-osia suosikkisarjalleen. Katsotaanpa, mitä Dale Cooperille ja Annielle todella tapahtuu...
Fanien yhteisenä projektina syntyneessä Twin Peaks the Third Season -tarinassa Dale Cooper on kuin onkin Bobin hallussa ja tämä vain odottaa päästäkseen twinpeakslaisten kimppuun. Bob katselee peilistä Dale Cooperin valkoisina hohtavia hampaita ja päättää, että agentin kahvinjuonti lisääntyy entisestään. Päällepäin Cooper esittää normaalia.
Toisessa tarinassa, Sophia Carlton-Brownen kirjoittamassa tv-käsikirjoitusta etäisesti muistuttavassa tekstissä Annie Blackburn saa sheriffi Harry S. Trumanin vakuuttuneeksi siitä, että heidän pitää lähteä Mustaan Kiltaan etsimään vangiksi jäänyttä hyvää Dale Cooperia.

Mielikuvituksellisemmissa tarinoissa näkyvät fanifiktioharrastajien pakkomielteet yhdistellä eri tv-sarjoja. Koska FBI on myös X-Filesin Dana Scullyn ja Fox Mulderin työnantaja, on vain luontevaa, että he esiintyvät myös Twin Peaks -ympyröissä.
Nimimerkki "Magden" kirjoittamassa tarinassa Twin Peaksiin saapuneet Scully ja Mulder löytävät Cooperin väsyneenä, mutta luottavaisena siihen, että salaperäinen tappaja Bob on viimeinkin saatu päiviltä. Parhaaseen saippuasarjatyyliin Cooperin rakkaus pankkiräjähdyksessä kuolleeseen Audrey Horneen paikkautuu Audreyn serkulla, joka tuo Audreyn viimeisen viestin - ja on aivan rakastetun Audreyn näköinen! Dale Cooperin pomo Gordon Cole haluaa sulkea ovet Kiltoihin, mutta Fox Mulder vastustaa: Killat voisivat kertoa ihmiselle paljon tietoisuudesta ja sen tuolla puolen olevasta maailmankaikkeudesta.
Toinen FBI-agentti, Scullyn ja Mulderin tuttu, Chester Desmond tulee salaperäisesti Twin Peaksiin ja näyttää siltä, että hän tuo Bobin maailmaan eikä Dale Cooper.
Toisessa tarinassa Dana Scully taas saa yllättäen faksin, jossa lukee: "Agent Mulder, The owl has flown the Coop. Are you ready to play with fire, little man? BOB"
Asia ei ole Scullylle itsestäänselvä, koska FBI on hävittänyt kaikki tiedot Twin Peaksista, Laura Palmerin murhasta ja Dale Cooperista. Fox Mulder vie Dana Scullyn tapaamaan piilotettua ja huumattuna pidettyä Dale Cooperia. Fox Mulder on manannut Bobin ulos Cooperin ruumiista ja sekopäinen tappaja toisesta ulottuvuudesta on nyt hänen perässään. Annie Blackburnin kohtalosta ei tarvitse huolehtia - hänestä on tullut sheriffi Trumanin vaimo.

Fanitarinoissa on usein unohdettu Twin Peaksin luonne saippuasarjana. Ainoastaan yhdessä kolmatta tuotantokautta hahmottelevassa projektissa muistetaan yksisilmä-Nadinen ja urheilija-Miken suhde: Mike tulee tohtori Jacobyn luokse ja pyytää tätä hypnotisoimaan normalisoituneen Nadinen takaisin itseään nuoreksi tytöksi luulevaksi sekopääksi. Nadine taas käy Norma Jenningsin Double R -kahvilan kimppuun - väkivaltaisesti.
Mutta tärkeintä Twin Peaksissa on jatkuva pelko. Kuten liikuttavan amatöörimäinen Sophia Carlton-Browne asian dialogissaan ilmaisee:
Dale Cooper: Bob on suuri paha henki.
Harry S. Truman: Mitä voimme tehdä hänelle?
Cooper: Emme nähtävästi mitään. Meidän täytyy olla tarkkaavaisia ja aina varuillamme.
Truman: Ja odottaa että hän tulee esiin.
Cooper: Ja odottaa että hän iskee jälleen... Harry, näyttää siltä, että jään Twin Peaksiin vielä pitkäksi aikaa!

kainalo:
"Mulder",  Scully kuiskasi hengästyneellä äänellä, "se nainen puhui pölkylleen!"
"Ai, sinäkin huomasit sen?" Mulder vastasi muka hämmästyneenä.  "Puhutaan myöhemmin."
nimimerkki Magde: jatko-osa jaksoon "Out of the Woods"

Peter von Bagh ja Tapani Maskula

Kävin aiemmin viikolla katsomassa Turun Kinopalatsissa Peter von Baghin Muisteja, dokumentin Oulusta, Baghin synnyinkaupungista. En ollut sitä ensi-iltakierroksella nähnyt, joten nopeasti järjestetty muistoesitys tuli hyvään saumaan. Vaikka pakko sanoa, että tuntui irvokkaalta katsella elokuvan alkua odottaessa Finnkinon digitaalista omakehua, mainoksista puhumattakaan. Tästä näytöksestä olisi ne toivonut jätettävän pois.

Itse elokuva oli vahva elämys. Välittömästi sillä hetkellä kun kuulin Baghin tutun äänen, purskahdin itkuun. Samanlaisia purkauksia tuli pitkin elokuvaa, vaikkapa kohdassa, jossa Bagh vierailee vanhassa kotitalossaan ja näyttää sen tyhjiä nurkkia tai kun hän muistelee lyseon liikunnanopettajaansa, joka sanoi juoksun jälkeen: "Olitte kaikki yhtä hyviä." En muista aiemmin kenenkään julkisuuden henkilön kuoleman koskettaneen tällä tavalla. Oli kuin jotain tuttua ja turvallista olisi yhtäkkiä temmattu pois. Emme enää koskaan kuulisi tuota ääntä - tai ainakaan mitään uutta sen tuottamaa, aiemmat elokuvat ja radio- ja tv-ohjelmat toki jäävät.

Muisteja olisi ollut tietysti vahva elämys muutenkin, mutta en osaa hahmottaa, olisiko se iskenyt näin lujaa, jos olisin nähnyt sen jo ensi-illassa. En osaa myöskään sanoa, kumpi on parempi elokuva, tämä vai Helsinki, ikuisesti. Jälkimmäinen sai selkeämmin ylistävät arviot, osa kriitikoista tuntui pitävän Oulu-elokuvaa liian pienenä, vaikka se käytännössä kertoo menneestä, käytännössä tuhoutuneesta Suomen kaiken. Ehkä itkin juuri tätä tuhoa silmät punaisena näytöksen jälkeen vessassa, johon menin piiloon (kylläkin myös pissalle, koska olin tavoilleni uskollisena tullut teatteriin liian myöhään enkä ollut ehtinyt jonottaa vessaan).

En koskaan kunnolla tavannut Peter von Baghia, niin ihmeelliseltä kuin se ehkä tuntuukin. Sen ainoan kerran, kun kävin Sodankylmän elokuvafestivaalilla 21-vuotiaana, vaihdoin hänen kanssaan vain muutaman sanan esitettyäni pari kysymystä Gun Crazyn ohjaajalle Joseph Lewisille. Muistan myös ainakin kerran soittaneeni Baghille, mutta en ole varma, vastasiko hän vai puhuinko vain vastaajan kanssa. Kun hän oli vieraana suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka työryhmässä olen jo muutaman vuoden ollut, en uskaltautunut juttusille, syystä jota en tiedä. Olen vuosien varrella kirjoittanut joitain juttuja Filmihulluun, mutta en ole mielestäni koskaan asioinut suoraan Baghin kanssa.

Mutta Baghin merkitystä omalle elämälleni en voi kieltää. En ole aikuisiällä oikein koskaan ollut televisionkatsoja, joten minulle Bagh on ollut tärkeämpi kirjailijana, kirjoittajana, vaikka nykyään taitaa olla konsensus, että hän oli tärkein nimenomaan dokumentaristina, esseistisenä elokuvantekijänä, jollaista Suomessa ei ole toista.

Luin Elokuvan historian jo 80-luvulla lukioikäisenä, ilman sitä kirjaa tuskin olisin tässä. Isältäni saamat Filmihullun vuosikerrat ovat kuluneet ahkerassa selailussa. Katsoin usein Baghin esittelyjä ennen hänen valitsemiaan elämää suurempia elokuvia. (Eritoten muistan sen, miten suvereeni Bagh oli, kun häntä vertasi sittemmin elokuvia jollain toisella kanavalla esitelleeseen Tarmo Poussuun tai Mika Siltalaan. Olisiko kanava ollut HTV?) Elämää suuremmat elokuvat olikin ensimmäisiä elokuvakirjoja, jonka arvostelin - kirjoitin tuolloin Satakunnan Työhön, kolmipäiväiseen porilaiseen sanomalehteen. 

Osa Baghin teoksista on minulta edelleen lukematta, mutta esimerkiksi pieni Junassa-kirja on erittäin sympaattinen ja tiiviinä esityksenä myös yksi tekijänsä parhaita kirjoja. Muistan myös, että juuri pienuutensa vuoksi Englantilainen elokuva kului käsissäni ahkerasti. Monet Baghin kirjoista ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia lukukokemuksia: seassa on niin löysää heittelyä, jossa Bagh turvautuu vanhoihin fraaseihinsa (jokin "asettuu ristivalotukseen" tai on yksinkertaisesti "ehkä kaikkein paras selvitys" jostain asiasta), kuin innoittunutta ja erinomaista esseistiikkaakin. Tällainen oli esimerkiksi Lajien synty, jossa Bagh väittää, että lännenelokuva on amerikkalaisin lajityyppi, vaikka se on käytännössä syntynyt Euroopassa ja monet tunnetuimmista lännenelokuvista on tehty muualla kuin Yhdysvalloissa. Toisaalta jotkut kirjan yksittäiset tekstit, vaikkapa Reservoir Dogsista, ovat aivan loistavia. 

Sen sijaan en koskaan ymmärtänyt, miksi Bagh koki asiakseen valittaa katkeroituneena esimerkiksi Turun yliopiston mediatutkimuksen oppisisällöistä tai elokuva-arkiston nimenmuutoksista tai elokuva-alan opiskelijoiden vähäisestä sivistyksestä. Ilmeisesti poikkeusyksilön luonteeseen kuuluu aina olettaa, että muutkin ovat poikkeusyksilöitä. Baghin oli selvästi vaikea myöntää, että hän oli käytännössä saanut kaiken, mitä Suomessa elokuvakirjoittamisen alalla on voinut saada. Eri asia on tietysti se, että elokuvakulttuuri tuntuu Suomessa madaltuneen trendikkään ja narsistisen hittien kyttäilyn ja varman päälle pelatun väsäilyn tasalle. Siitä kuuluukin huomauttaa, mutta ei se nyt turkulaisten mediatutkijoiden vika ole. Opiskelijoiden vähäinen sivistyskin on ymmärrettävää, eikös opiskelun tarkoitus ole juuri lisätä sivistystä? Uskon toisaalta vilpittömästi, että Bagh on ollut tähän tehtävään erinomainen ihminen. Monien Baghin tunteneiden tunteellisia Facebook-päivityksiä lukiessani olen ollut myös kateellinen siitä, etten itse tuntenut häntä. 

Minun piti kertoa parista kerrasta, jolloin Baghin tekemiset hipaisivat omiani. Toinen on vaatimaton anekdootti. Baghin luottoleikkaaja Petteri Evilampi, hyvä ystäväni lukioajoilta, teki synttäribileitä varten uutta digikopiota vuonna 1989 tekemästämme kuvaamataidon lopputyöstä (!), Julmuuden ehdoilla -elokuvasta, ja Bagh sattui näkemään siitä pätkiä. Petteri kertoi hänen sanoneen: "Tuohan näyttää ihan oikealta elokuvalta." (Kuka tahansa voi tarkistaa väitteen oikeellisuuden katsomalla elokuvan täältä.) 

Vakavampi kerta oli noin vuosi sitten, kun sovin turkulaisen kustantajan kanssa, että toimittaisin koosteen turkulaisen kriitikkolegendan Tapani Maskulan kootuista kritiikeistä vuosikymmenten varrelta. Yritin sanoa, että voin aloittaa työn saman tien, mutta sekä kustantaja että Maskula olivat sitä mieltä, että tarvitsen hommaan apurahan. Kustantaja ehdotti, että pyytäisin suositusta Baghilta. Sain hänen sähköpostinsa ja lähetin viestin. Vastaus tuli melkein saman tien: ilman muuta hän tekee suosituksen. Jostain syystä Bagh lähetti suosituksen myös minulle, vaikka yleensä apurahanhakijan ei ole soveliasta itse suosituksia nähdä. 

Bagh kirjoitti suosituksessaan muun muassa näin: 

"Tapani Maskula on ilmiö, enemmän kuin "pelkkä elokuvakriitikko". Hän on jo yli puoli vuosisataa kulkenut omia teitään eli erottunut leipäkriitikoista jyrkästi. Hänessä on särmää, joka tarkoittaa tässä tapauksessa pelkästään hyviä asioita: hänestä ei ole koskaan saatu sellaista elokuvien mainoskoneistoissa synnytettyjen lauseiden muuntelijaa, jollaiseksi keskinkertaisin kritiikki kaikkina aikoina (erityisesti nyt eläminämme) valuu. (...) Maskula on ymmärrykseltään monen taiteen tuntija ja kulttuurihistorioitsija, joten hänen kirjoitustensa ympärillä on laajempi sädekehä kuin vain elokuvasta raportointi. Tämä tekee hänestä suurin piirtein yhteismitattoman oman aikamme kanssa, dinosauruksen jonka kirjoittamisen kaari on aivan ylivoimainen verrattuna siihen mitä nykyisin saa lukea - lehdethän vielä itse pahentavat tilannetta, kun harvat kirjoituskykyiset kirjoittajat pakotetaan kirjoittamaan baby talkia tai lyhentämään juttunsa säälittäviksi tyngiksi. Ilmankos - näin muistan kuulleeni - Maskulan tekstejä ei enää paineta hänen vuosikymmenten aikaisessa pääfoorumissaan eli Turun Sanomissa. Tämä aika ei ole hänen jolle kunnia kuuluu." (Ja vielä lopuksi: "Juri Nummelin [on] varmasti sisällön kannalta inspiroitunut ja ihanteellinen toimittaja.")

Apurahaa ei kuitenkaan tullut, ja kirjahanke on edelleen jäissä. (Väitän että olisin tehnyt siitä jo melkein puolet, jos olisin vain aloittanut enkä jäänyt odottelemaan apurahapäätöksiä.) 

Nyt jälkeenpäin tulee olo, että Bagh kirjoitti tuossa itsestään. Miehissä on kieltämättä jotain samaa, vaikka he ovat käsittääkseni olleet riidoissakin elokuvakerholiikeaikoinaan. He ovat täysin samaa sukupolvea, kummatkin vahvasti vasemmistolaisia. Tapani Maskula on Baghia kaksi vuotta vanhempi. Näin Baghin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla ja hätkähdin, kuinka huonoon kuntoon hän oli päässyt sairasteltuaan pitkään. Maskula sen sijaan vaikuttaa edelleen energiseltä, hänhän on eläkkeelle jäätyään kirjoittanut myös kolme romaania ja aloittanut avustajasuhteen Elitistiin (myönnän olleeni junailemassa avustajuutta).

Kumpaakin yhdistää kuitenkin syvä rakkaus elokuvaan ja kummatkin varmasti myöntävät ajatuksen, että syvimmät filmihullut ovat usein myös syvästi pessimistisiä ihmisiä, mutta jollain perustavalla tavalla kummatkin ovat myös hyvin erilaisia suhteessaan elokuvaan. Toinen hakee dialektiikan avulla synteesiä tai jopa utopiaa, toinen hakee synteesiä korkeintaan amerikkalaisen B-elokuvan historiasta, mutta ennen kaikkea päämääränä ovat hyvät elokuvat ja hyvät elokuvantekijät. Maskula tosin puhui vanhan kotimaisen elokuvan puolesta jo pitkään ennen Baghin omaa kääntymystä. (Miehiä yhdistää myös se, ettei kumpikaan tunnu oikein piittaavan animaatioelokuvista. Maskula ei useinkaan Turun Sanomien tv-arvioissaan nostanut esille piirrettyjä, ja Baghin muutaman sivun animaatiokatsaus Elokuvan historiassahan on huhujen mukaan Timo Aarnialan kirjoittama.) 

Mutta miehissä on yksi oleellinen ero. Bagh keskittyi suurelta osin vanhaan elokuvaan ja myönsi, ettei aina ymmärrä uusia elokuvia. Maskula ymmärtää ja katsoo koko ajan myös uutta elokuvaa. Seuraan Maskulan Facebook-seinää ja huomasin, että hän oli IMDb:ssä antanut Nicolas Winding Refnin Only God Forgives -elokuvalle kahdeksan tähteä kymmenestä. Se jos mikä on elokuva, josta olisi vaikea uskoa Baghin innostuvan. Tiedän kyllä myös, että Maskula ei innostunut Winding Refnin Drivesta - ja juuri tästähän Bagh oli Kalle Kinnuselle sanonut, ettei päässyt siitä oikeastaan lainkaan perille.  

Ehkä juuri tästä oli kyse. Joskus maailma muuttuu niin peruuttamattomasti, että parhaimmatkaan meistä eivät enää ymmärrä sitä. Bagh kuoli juuri siinä kohdassa, jossa hänen uransa oli täydellistynyt. Muistot ovat osa meitä ja me olemme koko ajan matkalla muistoihimme vai mitenkäs Baghin varhaisen lyhytelokuvan Pockpicketin motto menikään? Bagh kuoli saappaat jalassa siinä kohdassa, jolloin hän oli muistonsa saavuttanut. Muisteja ei olisi voinut valmistua aiemmin eikä myöhemmin: siinä nimenomaan muistot (tai "muistit", jonkinlaiset anekdootinomaiset, mutta olennaisen kertovat pienet asiat) saavuttavat käsinkosketeltavuuden, joka antaa elokuvalle samalla ikään kuin neljännen, haptisen ulottuvuuden. Sen suurempaa testamenttia on vaikea kuvitella kenenkään elokuvantekijän onnistuvan tekemään. 

Mitä meidän oikeasti tulisi ajatella kirjahyllyistä?

Työhuoneen hylly, joka on Hiiskujen neitien peruja, seinään suoraan kiinnitetty.

Teuvo Loman nostatti some-kansan (käytän termiä ironisesti) raivoon sanoessaan Kouvolan Sanomien lyhyessä haastattelupätkässä: "En ymmärrä, miksi kirjoja palvotaan. Kun ne on kerran luettu, käsittäisin, ettei suurinta osaa lueta heti uudestaan. Ja pokkarit eivät ole kauhean kivannäköisiä hyllyssä." Loman ei sisustusasiantuntijana halua asuntoihin kirjahyllyjä tilaa viemään.

Saman asianhan oli voinut lukea lehdistä jo aiemmin: Jyväskylän asuntomessun uusissa asunnoissa ei ole kirjahyllyjä. Talojen tulevat asukkaat eivät niitä halunneet.

Eikä tämä ole edes mitään uutta. Elämäntapalehtien ja -blogien sisustusjutuissa on usein aika vähän kirjoja tai jos on, niitä näkyy korkeintaan muutamia, yksi tai kaksi isoa taide- tai designkirjaa sohvapöydällä. Jollain voi olla erikoinen designhylly, johon mahtuu kymmenen kirjaa. Eihän tällainen käy ihmiselle, jolla on 3000 kirjaa ja 2000 sarjakuvaa (puhumattakaan dvd-, cd- ja lp-levyistä)!

En ole varma, voiko meidän asuntomme tapauksessa puhua sisustuksesta. Teuvo Loman pyörtyisi, jos näkisi meidän työhuoneemme. Tämä on nykyisellään vieläpä aika siisti, kun uudelle kesäasunnolle saatiin vietyä osa kirjalaatikoista ja -kasoista. (Siellähän on oma kirjastohuone, jonka täyttämistä oikein odottelen.) Silti liki puolet lattiasta on kirja- ja lehtikasojen täyttämä. Pisimmän seinän täyttää kokonaan asunnon mukana tullut vanha kirjahylly (yksi syy siihen, että innostuin asunnosta), joka on sotkuinen ja sekava. Muutkin työhuoneen kirjahyllyt - joita on neljä - ovat täynnä sikin sokin aseteltuja kirjoja. Eihän tämä mitään sisustamista ole, vaikka meillä on kohtalaisen kauniita huonekaluja, jotka on hankittu kohtuullisen harkiten. Tosin esimerkiksi nojatuolissa ei voi istua, kun sen päällä on vilttejä - en oikein tiedä miksi, ehkä odottamassa kylmempiä ilmoja.

Olohuoneen kirjahylly; ei näy tässä kokonaan.

Olohuoneen hyllyt ovat ehkä vähän nätimpiä, koska siellä hyllyn edessä ei ole järjettömiä kasoja ja kirjat ovat kutakuinkin järjestyksessä. Tosin niitä on kahdessa rivissä niin etten aivan tarkkaan tiedä, mitä perimmäisessä rivissä on. Lisäksi hyllyt ovat kakkosluokan Lundia-kopiota Sakua. Olen ollut vähän raskautettu Sakulla, koska äitini osti sitä minulle ylioppilaslahjaksi vuonna 1990. Myöhemmin olen haalinut lisää hyllyjä Sakun myymälän poistomyynneistä ja tutun divarin loppuunmyynnistä, kun missään välissä ei ole ollut varaa siirtyä Lundiaan, joistain kalliimmista ratkaisuista puhumattakaan. Sakun hyllyjen väli on aivan liian korkea, siinä näyttävät hyvältä vain isot taidekirjat. Romaanit ovat aivan liian matalia. Olemme vaimon kanssa vuosikausia suunnitelleet, että hylly purettaisiin ja vietäisiin puusepälle, joka leikkaisi jokaisen päätypalkin yläpäästä reilut viisi senttiä ja poraisi uudet reiät kiinnitystapeille, mutta tämähän on aivan valtava urakka.

Tietenkään näin ei tarvitsisi olla. Minulla on ystäväpariskunta, jonka kaunis koti Porin keskustassa sijaitsevassa 1920-luvulla rakennetussa kivitalossa on täynnä kirjoja. Asunto on aina siisti, missään ei ole ylimääräisiä kasoja, huonekalut ovat lämmintä ja kutsuvaa Artekia. Huoneet ovat avaria ja valoisia. Seinillä on vanhoja tauluja, osa kirjahyllyistä on jugendhenkisiä, vaimon kauppiassuvulta peräisin. Ehkä tällaisen idyllin Teuvo Lomankin hyväksyisi. Kirjatkaan eivät ole mitään bulkkia, seassa on kulttuurihistoriaa, taide- ja elokuvakirjallisuutta, kotimaista runoutta, käsittääkseni täydellinen kokoelma Pentti Saarikosken teoksia...

Mutta suurin osa kirjahyllyistähän ei ole tällaisia. Joko ne ovat meillä olevia sotkuisia kasoja, jotka eivät enää oikein näytä hyllyiltä, tai sitten ne ovat halpakamaa, jossa säilytetään rihkamaa. Tällaisista hyllyistähän Suomi täyttyi 1970-1980-luvuilla. Monin paikoin varmasti vieläkin on olohuoneissa hyllyjä, joissa on suvun rippi-, ylioppilas- ja hääkuvia sekä tietosanakirjasarja plus pari olennaista romaania, kuten Tuntematon sotilas ja jokunen Päätalo tai Hietamies.

Eikä tässä kai mitään valittamista pitäisi olla. Tietosanakirja on yleissivistävä tavalla, jota esimerkiksi 100 Fonts You Have to Use Before You Die ei ole. (Tuollaista kirjaa ei kai ole, keksin sen kirjoittaessani.) Tuntematon sotilas ja Päätalo voivat puhutella lukijaa tavalla, jota Dave Eggers ei tee.

Mutta eihän tällainen kelpaa, vaikka rehellistä kai olisi, että jos ei lue mitään eikä halua lukea, kirjahyllyä ei ole. Ajatus kirjahyllystä joka kodin sisustusesineenä on sekä eliitin että huonekaluvalmistajien yhteinen projekti, jota sen epäonnistuessa tulee paheksua, vaikka raha kilisee ainakin jälkimmäisten kassaan.

Eliitti on aina halunnut, että kansa lukee. Lisäksi se on halunnut määritellä, mitä kansa lukee. 1930-luvulla oli myytävänä pieni kulttuurikodin statusta havittelevan perheen kirjasto, jossa sai (muistaakseni Askon) tyylikkään funkis-henkisen hyllyn ja Pormestari-nojatuolin kanssa samaan asuun puettuja aikansa sivistyneitä lukuromaaneja, joita ei lue enää kukaan. Sarjan kirjoja näkee kirpputoreilla edelleen, divareissa niitä ei ole otettu myyntiin yli 30 vuoteen. Kirjojen kanssa myytyjä hyllyjäkin on ostettu huomattavia määriä, koska niitä löytyy edelleen kierrätyskeskuksista sekä osto- ja myyntiliikkeistä.

Samanlaisia joka kodin välttämättömien kirjojen sarjoja on sittemmin julkaistu ja tuputettu lukijoille kymmenittäin: samoja klassikoita kerta toisensa jälkeen, aikansa nopeasti väljähtäviä bestsellereitä, kaikenlaista tietoa, joka on koottu samoihin kansiin ja pantu nimeksi Tietojen kirja tai Tiedon portaat... (Ei ole muuten sattuma, että rihkamakirjahyllyjen kulta-aikana myös kirjakerhot elivät kulta-aikaansa.)

Vähemmästäkin kyllästyy! En yhtään ihmettele, että juuri tässä maassa esiintyy Teuvo Lomanin kaltainen alan ammattilainen, joka sanoo, ettei kirjahyllyjä tarvita. Tai että haastattelu ilmestyy juuri Kouvolan Sanomissa, sillä jossain Kouvolassa rihkamahyllyjä voi hyvinkin olla enemmän suhteessa kaupungin väkilukuun kuin muualla maassa.

Ihan vain nopea katsaus työasioihin loman jälkeen

Loma:
- vietetty

Loman jälkeen tehdyt työt:
- Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu kirja "Tolkien: elämä ja teokset" lähetetty kustantajalle
- käyty läpi esilukijan kommentit animaatioelokuvan historiasta nuorille lukijoille
- kauhulänkkäriantologia toimitettu 95-prosenttisesti

Loman jälkeen tehtävät työt:
- kokoa Kari J. Kettulan Facebook-päivityksistä kolmas Outo hohto -kirja
- kirjoita loppuun Taneli Kulon kanssa tehtävä kirja sota-ajan tk-valokuvista
- kirjoita suomalaisen lännenkirjallisuuden historia
- opeta animaatioelokuvan historiaa Turun yliopistossa
- toimita Susikoira Roi -vitsikirja (!)
- editoi julkaisukuntoon Reino Helismaan jatkokertomus "Kuoleman peili" (Isku 1941)
- etsi lisää tekstejä elokuvarunouden antologiaan
- kirjoita romaania

Tässä tuli nyt varmaan julkistettua pari hanketta, joita en ole aiemmin julkisesti missään maininnut, mutta käyhän tämä näinkin. En tiedä, missä välissä teen tuota syksyn varsinaista projektiani, suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa, mutta aina näistä on selvitty.

Ihan pieni uutinen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina, myönnetään - olen koettanut pitää lomaa, vähän vaihtelevalla menestyksellä. Tänään, lapsen viimeisenä lomapäivänä, tappelin neljä tuntia lapsen kännykän asetusten kanssa ja sain päänsäryn keskusteltuani pari tuntia putkeen Microsoftin chattituen. Lisäksi tulin hiukan kipeäksi oltuani reissussa viikonloppuna, saas nähdä miten työt lähtevät huomenna käyntiin.

Tässä kuitenkin yksi uutinen, jonka kerron linkkien avulla. Tässä vaimoni ensimmäinen bloggaus aiheesta ja tässä toinen. (Ensimmäinen on näistä oleellisempi.)

Mieletön mediavyörytys

Olen viime aikoina ollut yllättävän paljon esillä mediassa. En ehdi tässä juuri nyt lomailun keskellä paljon aiheesta sanoa, mutta linkit ja kuvat voin sentään tarjota.

Helsingin Sanomien Pertti Avola arvioi ensin Pulpografia Britannican (hiukan nihkein sanakääntein minusta, Avola tuntuu kauheasti korostavan sitä, miten surkeita käsiteltävät kirjat ovat ja että niillä on vain kulttuurihistoriallista mielenkiintoa, vaikka koko projektin tarkoitus on osoittaa, että seassa on myös edelleen lukemisen kestäviä kirjoja), tänään Harri Römpötti arvioi Sotaa, sutinaa, seikkailuja -kirjan ja ilahduttavasti nostaa esille sekä Eino Ruutsalon että Veikko Ennalan.

Sotaa, sutinaa, seikkailuja -kirjasta oli myös Turun Sanomissa kriittisyydestään tunnetun Kari Salmisen juttu pääkirjoitussivun viikon tietokirja -palstalla. Juttu on enemmänkin esittely kuin varsinainen arvio, mutta onneksi Salminen sentään kainalolaatikossa toteaa, että kirja on hiukan epäyhtenäinen, koska tekstit ovat aiemmin ilmestyneet eri yhteyksissä - samaa olisin sanonut itsekin, jos kirja olisi päätynyt minun arvosteltavakseni!

Olen todella yllättynyt, että artikkelikokoelmani on saanut näin paljon julkisuutta osakseen. Ilmeisesti aiheessa on sen verran uutuudenviehätystä, että se kiinnostaa - niin kuin Römpötti arviossaan sanoo, iskelmät ja sarjakuvat ovat jo kauan sitten kokeneet renessanssinsa, kioski- tai lukemistokirjallisuus ei. Tämän päivän Hesarissa oli myös juttu 110-vuotispäiviään viettävästä Nyyrikistä, siitä tuli ihan hyvä paketti aiheesta.

Olin myös Aamulehden Matti Kuuselan henkilöhaastattelussa, tässä siitä kuva. Juttu itse on Aamulehden sivuilla maksumuurin takana. Otsikkoon olen erittäin tyytyväinen, juttu (ja kuva myös, vaikka onkin hieno) tuntuu vähän korostavan jonkinlaista maanista työntekoon uppoutumista. Juttua on kierrätetty ainakin Satakunnan Kansassa, vaikka Kansan oma toimittaja Jarmo Karonen teki samansisältöisen jutun jo pari vuotta sitten...

Turhanaikaista nippelitietoa, eli pulp-tilastoja

Uudessa kirjassani Pulpografia Britannica käsittelen noin kahdeksaakymmentä brittiläistä (eli englantilaista, skottilaista ja irlantilaista; walesilaisia ei taida olla joukossa) kirjailijaa, joiden rikosromaaneja on suomennettu kioskikirjasarjoissa tai vastaavissa halvoissa viihdelukemistoissa. Kirjassa on kaksi kolmannesta vähemmän hakusanoja kuin esikoisteoksessani Pulpografiassa (2000), jossa esittelin noin 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa. Kirjat ovat kuitenkin suurin piirtein samankokoisia. Osaltaan tämä selittyy sillä, että käsittelen uudessa kirjassa joitain kirjailijoita aika seikkaperäisesti, joitain jopa kymmenen sivun verran. Pulpografiassa jotkut hakusanat ovat muutaman lauseen mittaisia.

Se taas selittyy sillä, että Pulpografiassa on mukana kirjailijoita, joista ei tiedetä paljon mitään ja joilta on käännetty pelkkiä novelleja lukemistolehdissä, kuten Seikkailujen Maailmassa. Ei sellaisesta kauheasti tekstiä irtoa, lisäksi nimet eivät sano kenellekään paljon mitään. Seuraavassa saman sarjan kirjassa, amerikkalaisia länkkärikirjailijoita esittelevässä Kuudestilaukeavissa (2004) tein niin että mukana on vain muutamia (seitsemän tarkkaan ottaen) kirjailijoita, joilta ei ole käännetty romaaneja. Novellistit käsittelin erikseen pienipainoksisessa opuksessa, joka sai vitsikkään nimen Viidestilaukeavat.

Pulpografia Britannicassa taas on pieni liite, jossa on muutamia sellaisia kirjailijoita, joilta on käännetty pelkästään novelleja tai joilta on kovakantisten romaanien lisäksi julkaistu joitain novelleja. Mitään ylimääräistä novellistihakuteosta ei ole nyt luvassa.

Jäin kuitenkin miettimään, mikä oikeasti on amerikkalaisen ja englantilaisen käännöskirjallisuuden suhde kioskipokkareissa. Otin Pulpografian käteeni ja laskin tukkimiehen kirjanpidolla ne kirjailijat, joilta on romaaneja, ja ne, joilta on pelkkiä novelleja. Novellisteja oli enemmän, 165. Romaanisuomennoksia oli 133:lta kirjailijalta. (Saatoin laskea väärin, koska kirjan takakannessa väitetään, että hakusanoja on yli 300, tuostahan tulee vain 298, mutta suhde on kuitenkin riittävän oikea.) Jätin Pulpografiasta pois paljon kirjailijoita, joko asiantuntemattomuuttani, väärin perustein (nyt ottaisin mukaan esim. Ross Macdonaldin hänen kahden kioskipokkarikäännöksensä takia) tai viitseliäisyyden puutteessa. Veikkaisin, että täydellisessä laitoksessa, kaikki suomennetut kirjailijat mukaan lukien, romaanikäännöksiä olisi kahdeltasadalta kirjailijalta. (En usko, että suhdeluku juuri muuttuisi, vaikka mukaan otettaisiin sellaiset kirjailijat, joilta on tullut suomennoksia ainoastaan Book Studion julkaisemana. Nyt heidät on kummastakin kirjasta jätetty pois. Voisin joskus huvikseni tehdä listat...)

Pulpografia Britannicassa on kuitenkin mukana käytännössä kaikki brittikirjailijat, joilta on kioskikirjasuomennoksia. Se kertoo aika paljon Yhdysvaltain ylivoimasta kioskikirjamarkkinoilla. Menneinä vuosikymmeninä oli tapana paheksua Yhdysvaltain kulttuuri-imperialismia. Tuolloin ei varmastikaan ollut tarjolla oikeaa ja tarkkaa tietoa ylivoiman materiaalisista ulottuvuuksista - en muista, että Juhani Niemi teoksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa (1975) olisi juurikaan osannut kertoa käsittelemiensä kirjailijoiden oikeita kansallisuuksia tai nimiä salanimien takana. (Se ei heikennä pioneeriteoksen arvoa.)

En tiedä, mikä on suhde lännenkirjailijoissa tai muissa kioskipokkarilajeissa, mutta oletan, että suhde on samantyyppinen. Amerikkalainen kirjallisuus on todella jyrännyt näillä markkinoilla! Kotoperäinen kioskikirjallisuus pani hyvin vastaan Jerry Cottonilla, FinnWestillä ja muutamalla muulla sarjalla, mutta nimikemäärissä on varmaan jääty aika lailla jälkeen. (Todelliset myyntiluvut ovat tietysti asia erikseen, ja ellei Jukka Murtosaari ole niitä onnistunut kaivamaan syksyllä ilmestyvään teokseensa Kannen kuvitti..., joka kertoo kioskipokkarien kustannushistoriasta Suomessa, asia voi jäädä ikuisiksi ajoiksi pimentoon.)

Yhden asian muuten unohdin nolosti Pulpografia Britannican esipuheesta. Kiitoksia olisi ehdottomasti pitänyt lähettää myös Ruumiin kulttuuri -lehdelle ja sen päätoimittajalle Keijo Kettuselle, jossa ilmestyi useita nyt uuteen kirjaan päätyneitä tekstejä. Anteeksi unohdus!

Kesäkuun pakollinen postaus, eli Pulpografia Britannica ulkona

Minulla on näköjään blogikirjoittamisessa rutiini: kirjoitan tekstin kerran kuukaudessa ja aina uusi teksti käsittelee uutta kirjaani. Viimeksi kirjoitin Titaanien laulu -runoantologiasta, nyt kirjoitan Pulpografia Britannicasta, joka tuli painosta aiemmin tällä viikolla.

Kuten kirjan nimestä huomaa, se on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografialle, joka ilmestyi Dekkariseuran julkaisemana jouluaatonaattona 2000. Pulpografiassa käsittelin yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia, tässä käsittelen vajaata sataa brittiläistä kioskidekkaristia, toisin sanoen sellaisia kirjailijoita, joiden rikos- tai jännitysromaaneja on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai vastaavissa formaateissa. Mukana on sellaisia klassikoita kuin Eric Ambler, James Hadley Chase, Peter Cheyney ja Peter O'Donnell, mutta myös unohdettuja kirjailijoita kuin Kenneth Royce ja Angus Ross. Lisäksi kirjassa käsitellään laajasti Hank Jason- ja Sexton Blake -kirjasarjoja. 

Kun Pulpografia ilmestyi, työtoverini Turun Ylioppilaslehdessä, Tero Kartastenpää sanoi, että se on muistin nautinnollinen oksennus paperille. Pulpografia Britannica on samanlainen opus: tarkoista listauksista ja bibliografisista oikaisuista raskas hakuteos, jossa on kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – sen verran kulttuurihistoriallinen ja esseistinenkin ote, että se kestää myös varsinaista lukemista. Näistä kirjailijoista ei suomeksi enää tarvitse kirjoittaa. 

Kirjan tekeminen ei ollut aivan yksinkertaista. Kirjoitin ensimmäiset sanat siihen jo Pulpografiaa tehdessäni yli 15 vuotta sitten. Muistan, että luulin erästä Paul Denver -nimistä senttaria amerikkalaiseksi, ja jouduin poistamaan hänet Pulpografian käsikirjoituksesta myöhemmin. Lisäksi kirjoittelin Peter Cheyneytä käsittelevää hakusanaa ennen kuin olin lopullisesti päättänyt, etten käsittele Pulpografiassa brittiläisiä kirjailijoita. Osa tuolloin sorvatuista lauseista lienee lopullisessakin kirjassa. 

Mistään suoraviivaisesta projektista ei voi todellakaan puhua. Luin vuosien varrella aina välillä joitain aiheeseen liittyviä kirjoja, mutta huomasin, että monet, kuten Peter Cheyney, eivät minua lainkaan puhuttele. Muistan myös aloittaneeni jotain Sexton Blakea ja miettineeni ahdistuneena: "Näistäkö minun pitää tosiaan kirjoittaa?" Edelleen minusta tuntuu, että brittiläinen kioskidekkari – ja ehkäpä brittiläinen dekkari ylipäätään – on amerikkalaista versiotaan vähäverisempää. Pidän amerikkalaisesta suoruudesta (ja ehkä sentimentaalisuudestakin) loppujen lopuksi paljon enemmän. (Huomaan saman ilmiön elokuvienkin kohdalla, samoin musiikin. Kuuntelen koska tahansa mieluummin Sonicsia ja Dead Kennedysiä kuin Rolling Stonesia ja Sex Pistolsia. Tämä on jotain, mistä minun on pitänyt kirjoittaa pitkään.) Mutta brittiläisessä kioskidekkarissa on silti paljon kirjailijoita, joiden teoksista pidän: Stephen Frances, jonka elämä ja tuotanto ovat loputtoman kiehtovia, mainitut Ambler, Royce ja Ross, Jack Trevor Story, Hugh C. Rae (joka kirjoitti myös nimellä Robert Crawford), Bill Knox, Jack Higgins, jonka monia varhaisteoksia julkaistiin Suomessa pokkareina, H. L. Lawrence ja niin edelleen. 

Projekti venyi ja vanui, vaikka sain siihen apurahankin vuonna 2006 (kiitosta vain, Suomen kulttuurirahasto! Pitääkö vielä tehdä erikseen selvitys?). Vuonna 2004 oli lisäksi ilmestynyt Pulpografian ensimmäinen jatko-osa, amerikkalaisista kioskilänkkäreistä kertova hakuteos Kuudestilaukeavat (sekä sen jatko-osa Viidestilaukeavat, jossa käsittelen sellaisia länkkärikirjailijoita, joilta on julkaistu vain novelleja lukemistolehdissä – näköjään teen kirjoja periaatteella "parempi kertoa liikaa kuin liian vähän"), jonka tekeminen pani Pulpografia Britannican tauolle. Sekin lannisti, että en löytänyt uudelle kirjalle enää kustantajaa. Dekkariseurassa ei ollut kiinnostusta uuden kirjan julkaisuun. Juttelin myös Desuran Marko Homeen kanssa, joka kyllä auliisti myönsi tykkäävänsä vanhojen kioskipokkarien estetiikasta, mutta arveli, ettei saisi kirjasta kannattavaa. 

Silti tein kirjan! Viime vuoden syksyllä päätin, että nyt tai ei koskaan. Minulla oli muista kirjoitustöistä tullut sen verran ylimääräistä rahaa, että pystyin tarttumaan tähän projektiin melkein täysipäiväisesti. Samallahan tein toki myös Titaanien laulua, mutta se ei ollut muutamaa rykäisyä lukuun ottamatta kovinkaan vaativa projekti. (Talvella 2014 rupesin tosin tekemään kahta muuta kirjaa, mutta se on vain tätä minun normaalia hulluuttani.) Rahat pääsivät kyllä pahasti loppumaan, varsinkin kun yksi apuraha, jota olin pitänyt varmana, ei tullutkaan. 

On pakko myöntää, että oikaisin monessa kohtaa. Monesta kirjasta kirjoitin vain selailun perusteella – näin esimerkiksi useasta Sexton Blakesta on tarjolla vain lyhyt juoniselostus, ei varsinaista kriittistä arviota. Joistain kirjoista löytyi riittävästi juoniselostusta netistä. Viimeisinä työpäivinä istuin yliopiston kirjaston väistötiloissa Jusleniassa (turkulaiset tietävät, että tämä ei välttämättä ole mikään nautinto) ja selasin kymmeniä kioskipokkareita, joita en ollut joko onnistunut löytämään divareista tai jotka olin hukannut vuosien varrella. Samalla koetin koko ajan miettiä, keitä kirjailijoita vielä otan mukaan tai jätän pois – lisää tuli koko ajan mukaan, mutta samalla tiukensin kriteerejä, jätin lopulta pois esimerkiksi David Humen (ei siis sitä filosofia!), joka tunnetaan Cardby-poliisitarinoistaan. Aikarajaukseksi tuli 1944–1992, vaikka tuo vuoden 1944 esimerkki, täysin unohdettu kirjailija Gerald Verner, olisi melkein voinut jäädä poiskin. Häneltä käännetyt kirjat olivat kuitenkin sen verran harvinaisia eikä häntä mainita juuri missään hakuteoksessa, joten ajattelin, että menköön nyt. 

Olin tässä vaiheessa jo täysin valmis julkaisemaan kirjan itse. Näytin käsikirjoitusta Avaimen Tiina Aallolle, joka totesi sen vaikuttavan hyvin tehdyltä, mutta totesi, ettei se sovi kustannusohjelmaan. Näin olin arvellutkin. Ehdin jo lähettää BTJ:lle ja Kirjavälitykselle tiedot kirjasta omakustanteena, kun Turbatorin Harri Kumpulainen ehdotti, että hän voisi kirjan julkaista niin että voin itse myydä kirjaa ja tilittää myydyistä hänelle omakustannusosan (minkä lisäksi hän tietenkin kauppaa sitä normaaliin tapaan kirjastoihin ja kirjakauppoihin). Kaipasi Turbatorille jotain hyvää tietokirjaa, vaikka sanoi suoraan, ettei usko tätä juuri myytävän. Kiitos, Harri, miehen teko! (Kirjaa saa tilata minulta 15 euron kappalehintaan plus mielellään postikulut! Kommenttia alle tai sähköpostia: juri.nummelin@gmail.com.) 

Upean kannen teki alun perin pro bono -periaatteella Ville Manninen, joka loppujen lopuksi sai työstään jopa palkkion (tästäkin kiitos Harrille!). 

Lupaan kirjan esipuheessa, että käännettyä kioskikirjallisuutta esittelevässä teossarjassa ilmestyvät seuraavaksi brittiläisiä kioskilänkkäreitä esittelevä teos sekä kioskierotiikkaa esittelevä teos (jonka nimi on tietenkin Pulpografia Erotica). En tiedä, kuinka kauan nämä kiinnostavat ketään. Alkuperäisen Pulpografian ilmestyessä olin aamu-tv:ssä haastateltavana, puhuin aiheesta useassa radio-ohjelmassa ja olin muutamissa lehdissäkin, nyt mediaa ei kauheasti tunnu kiinnostavan. Kioskikirjallisuus, pulp – tai oikeastaan ironinen camp-suhtautuminen siihen – oli tietysti vuosituhannen vaihteessa vielä uutta ja kiinnostavaa, nyt se on jo aivan passé. Itse pyrin suhtautumaan aiheeseen jollain muulla tavalla kuin campina. Huonokin kirja voi olla kiinnostavaa kirjallisuuden- tai kulttuurihistoriaa. Hyvä kirja taas on hyvä kirja. 

Seikkailurunoista Titaanien lauluun, eli uusimman kirjani tarina

Olin viikonloppuna puhumassa pienelle kirjoittajaporukalle kirjoistani, lähinnä antologioiden tekemisestä. Sanoin, että yksi keskeinen idea antologioita tehdessäni on ollut yritys luoda Suomelle toisenlainen kirjallisuudenhistoria, jossa korostuisivat leikittely, fantasia, eksotiikka ja kauhu. Ajatus otettiin ilolla vastaan. Pääsin sanomaan, että koostamieni novellikokoelmien lisäksi olen nyttemmin koettanut tuoda ajatusta esille myös runoantologiassa. Jokin aika sitten nimittäin ilmestyi uusin kirjani, Titaanien laulu pitkällä ja ehkä kömpelölläkin alaotsikolla "ja muuta historiallista, eksoottista ja kauhurunoutta".

Millään muulla alaotsikolla en olisi pystynyt kuvaamaan kirjan koko skaalaa. Siinä on nimittäin vanhaa suomalaista sekä suomeksi käännettyä kertovaa runoutta, ja edustettuna on sekä fantasiaa ja kauhua että seikkailutarinoita, joissa ei ole yliluonnollista sisältöä. Osa runoista sijoittuu esimerkiksi Suomen sotaan 1808–1809 tai nuijasotaan. En ole ihan varma, kuinka hyvin ne sopivat kokonaisuuteen, jossa tosiaan muutoin korostuvat fantasia ja kauhu.

Tässä kustantajan Ntamon nettisivuilta löytyvä kuvailu ja tässä tarkempi bibliografia, jonka olen postannut bibliografiablogiin jo aiemmin. (Kuinka monella muulla on bibliografiablogi?)

Kirja ei syntynyt ihan sattumalta eikä nopeasti. Kuten olen täällä blogissa aiemmin jo monta kertaa muistellut, julkaisin jossain vaiheessa useitakin lehtiä, joissa ilmestyi novelleja eri lajityypeissä, dekkareita, kauhua, seikkailukertomuksia. Titaanien lauluun johtanut tapahtumaketju meni jotenkin näin: Vanhoja kotimaisia lukemistolehtiä kymmenisen vuotta sitten selatessani törmäsin Veikko Virmajoen eli Arvo Kalliolan runoon "Surmattu rakkaus", joka kertoi ritarin tyttären menetetystä rakkaudesta:

Kuka linnan muureilla öisin käy,
kun vanhat rauniot nukkuu?
– Se on haamu valkea, usvainen,
joka vallihautaan hukkuu.
Läpi yön yli raunion harhailee
tuo hyinen usvahaamu
ja poistuu vasta, kun usvistaan
käy esiin valkea aamu.

Virmajoki on itsessäänkin kiinnostava hahmo, jonka tuotanto on täynnä romanttista tuskaa ja huikeaa camp-henkisyyttä. Hänen runonsa (joka ilmestyi vuonna 1937) tuntui olevan suomalainen vastine amerikkalaisen pulp-lehtien runoudelle, joka on Suomessa vähän tunnettu kirjallisuuden laji. H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith sekä muutamat muut kirjoittivat myös paljon fantastisia kauhurunoja, joita julkaistiin pulp-lehtien sivuilla. Esille voisi nostaa myös vaikkapa Tolkienin kirjoittamat runot – Virmajoen runo ei tunnu olevan kauhean kaukana esimerkiksi Tom Bombadilin seikkailut -kirjasta löytyvistä runoista "Varjomorsian" tai "Viimeinen laiva". Lajityyppi on laaja, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa harvinainen.

Samoihin aikoihin törmäsin muistaakseni myös saksalaisen Ludvig Uhlandin runoon "Laulajan kirous", jonka unohdettu runoilija Oskar Uotila oli kääntänyt 1800–1900-luvun taitteessa. Mietin, että vastaavia runoja voisi löytyä lisääkin ja niistä voisi koota oman pienen lehden, jota myydä muutamille tai muutamille kymmenille lukijoille. Ajattelin, että lehden nimi voisi olla Seikkailurunoja. Keräilin vuosien ajan tällaisia runoja laiskasti ja satunnaisesti, yleensä kun jonkin muun projektin yhteydessä törmäsin johonkin sopivaan (Hauskaa joulua -kirjaa tehdessäni törmäsin esimerkiksi joululehdessä ilmestyneeseen V. A. Koskenniemen ritarirunoon "Sir Edvard", joka kirjaan päätyikin). Jossain vaiheessa ajattelin, että lehdessä voisi olla myös uusia alan runoja. Mike Pohjola lähettikin minulle hauskan nipun tekstejä kokoelmastaan "Sankarlauluja", joka ei ole vieläkään ilmestynyt, vaikka aivan hyvin voisi. Seikkailurunoihin ne olisivat olleet onnen omiaan.

En kuitenkaan koskaan saanut lehteä tehdyksi. Pyörittelin ideaa aina välillä mielessäni kuuden tai seitsemän vuoden ajan, kunnes syksyllä 2013 ehdotin Ntamon Leevi Lehdolle Turun kirjamessuilla, että voisin koota tällaisen kirjan. Tai itse asiassa siinä kävi niin, että puhuimme yhdestä toisesta kirjasta, mutta siinä jutellessamme tajusin, että pitää myydä tämäkin idea saman tien. Lehto innostui heti, varsinkin kun sanoin, että teoksessa voisi olla myös vanhoja käännöksiä. Lehto halusi kummatkin kirjat, mutta siihen varsinaiseen kirjaan ei lopulta tullut apurahaa, joten homma jäi, saas nähdä mitä siitä tulee. Oli miten oli, minulla oli viime syksynä sen verran ylimääräistä rahaa eikä akuutteja kirjaprojekteja käsillää, joten rupesin työstämään Titaanien laulua – tämän lisäksi aloin hioa julkaisukuntoon kauan tietokoneen kovalevyllä maannutta Pulpografia Britannica -hakuteosta. (Se ilmestyy kesäkuussa; kirjoitan siitäkin kohta enemmän.) Runokirjan nimi ei aluksi ollut Titaanien laulu, vaan sillä oli monta työnimeä, yksi oli Paavo Cajanderin runon mukaan "Vapautettu kuningatar".

Teos laajeni parissa kuukaudessa huomattavasti, kiitos osittain netin ja vaikkapa Wikiaineiston, josta löysin useita runoja jo valmiiksi puhtaaksi naputeltuina. Osan runoista etsin käsiini, myös satunnaisotannalla, divarien unohdetuista runohyllyistä tai yliopiston kirjastosta. Oma runohylly oli myös suureksi avuksi. Järjestelin runoja aina sopivissa väleissä, muun muassa viikonloppureissulla äitini luona, kun ei tuntunut olevan muuta tekemistä. Oikolukua tein muistaakseni myös Raumalle suuntautuneella kirppisreissulla bussissa. Suureksi osaksi työ oli mekaanista, joten sitä pystyi tekemään ilman suurta henkilökohtaista panostusta – ja jostain syystä sellainen työ tyydyttää minua aika lailla. Uusia runoja en kirjaan kuitenkaan ottanut, koska Miken runon olisivat tuntuneet muiden seassa yksinäisiltä enkä usko, että nopealla aikataululla olisin saanut muilta kirjoittajilta vastaavia tekstejä. Ei ole mahdotonta, etteikö voisi joskus suunnitella vastaavaa kirjaa uusista teksteistä.

Uuno Kailas

Teoksessa on lyhyt esipuhe, jossa esittelen ideaa (mutta en selitä tätä taustaa) ja yritän kytkeä sitä ainakin ohimennen nykyään käytävään runouskeskusteluun. Teoksen lopusta löytyvät myös kirjoittajaesittelyt, joten kirja toimii myös tietoteoksena. Osa kirjan runoilijoista on tyystin unohdettuja, osa on tunnettuja, kuten Uuno Kailas. Titaanien laulu saattaa jossain vaiheessa poikia myös toisen opuksen, mietin nimittäin että Kailaan kauhuaiheisia runoja voisi koota kuvitettuna omaksi kirjakseen – häntähän olisi aivan perusteltua sanoa Suomen Edgar Allan Poeksi. Toisen vastaavan antologian saisi melko varmasti myös koottua, varsinkin jos siihen ottaisi mukaan Tulenkantajien mystisiä ja eksoottisia runoja. Tässä Tulenkantajia edustavat käytännössä vain Uuno Kailas ja Katri Vala.

Kuten kaikki Ntamon kirjat, Titaanien laulua on käytännössä ostettavissa vain nettikaupasta tilaamalla. Homma hoituu tällä samalla sivulla, jonka linkkasin jo aiemmin. Kirjastoihin kirjaa näyttää jonkin verran jo tilatun, lisäksi uskoisin että kirjakaupan kautta tilaamalla teoksen onnistuu hankkimaan, mutta se on kalliimpi prosessi. Ihan mistä tahansa kirjasta ei ole kyse: tässä on yli 240 sivua!

Yksi jo prosessin alussa löytämistäni runoista ei kirjaan kuitenkaan päätynyt, kun ei tuntunut riittävän jaksamista etsiä sen alkuperäistä julkaisua. Kyse on Uuno Kailaan mystisestä runosta "Mysterio", jonka löysin muistaakseni teosofiselta nettisivulta. Missään Kailaan kokoelmassa runoa ei kuitenkaan ole. (Nyt runo näyttää löytyvän tällaisesta blogista merkinnällä "Julkaistu Ruusu-Risti -lehdessä". Mietin tätä, mutta en kuitenkaan jaksanut taikka ehtinyt Ruusu-Risti -lehtiä enää tutkimaan ennen kirjan valmistumista.)

Suvivirrestä ja pakottavista traditioista

Diego Velázquez: Ristiinnaulittu Kristus

Viemme kissamme ulos yhdestä kolmeen kertaan päivässä. Se on sen päivien suurinta huvia nukkumisen ja syömisen ohella. Ei sillä taida oikein muuta ollakaan. Kissa kiertää kerrostalotakapihamme aina samalla tavalla, ensiksi vähän kieritään maassa, sitten mennään pihan oikeaa sivustaa puille, joita vähän raavitaan, sitten mennään puiden sivuitse roskalaatikolle, jossa ehkä haistellaan maata, ja sitten käydään tutkimassa, onko pihan nurkassa olevassa rottien pesässä (!) mitään. Joskus pihan nurkassa voi nähdä pikkulintuja ja oravankin. Sitten kierretään taas pihan nurkkia kiertäen takaisin kotiovelle.

Kissalle on selvästi jotain merkitystä sillä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta.

Samaa sanovat monet ihmisetkin. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta. Elämä tuntuu paremmalta kun asiat toistuvat samalla tavalla, kun aina tehdään niin kuin on aina tehty. Eronneelle ihmisellekin sanotaan, että elämä tuntuu paremmalta kun on käynyt läpi parit perinteiset vuotuisjuhlat ja huomannut, että asiat sujuvat sittenkin.

Oletan, että tämä on juuri perustelu sille, että Suvivirsi, kerta toisensa jälkeen, nousee sellaisella raivolla otsikoihin. Ihmiset lähettävät vihapostia virkamiehelle, joka järkevästi pohtii, että uskonnolliset tilaisuudet asettavat ihmisiä kouluissa ja päiväkodeissa eriarvoiseen asemaan.

Olen toisen (tai mahdollisesti jopa kolmannen) polven uskonnoton. Minua ei ole edes kastettu. Kävin tosin koulun uskontotunneilla kahdeksannelle luokalle, kunnes yläasteella havahduttiin järjestämään minulle elämänkatsomustieteen opetusta. En voisi kyllin kiittää, oli kuin olisi astunut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Minun ei kuitenkaan tulisi mieleeni tuputtaa omaa uskonnottomuuttani muille tai alkaa ylipäätään selittää, että uskonnottomuus on järkevämpi tapa suhtautua maailmaan. Olen jonkin aikaa miettinyt, tosin täysin niin sanotulta mutupohjalta, että uskonto – tai ylipäätään kokemus pyhästä – on jotain, mitä jotkut ihmiset eivät syystä tai toisesta vain voi kokea. Ehkä voi puhua jostain temperamenttityypistä, johon uskonnolliset ajatukset tai tunteet eivät päde. Tai sitten voi puhua persoonallisuushäiriöstä. Tunnen monia luunkovia ateisteja, jotka ovat väsyttävän johdonmukaisia jonkinlaiseen autistisuuteen asti. Vaikka toinen ei millään tajua, että rationaalisuuden pitäisi olla maailman ja ajattelun perusta, samaa asiaa jankutetaan loputtomiin. Ei ihme, että uskovaisten ja ateistien väliset keskustelut eivät johda mihinkään, paitsi sivusta seuraavien kyllästymiseen.

Mutta jotta ateismia tai uskonnottomuutta voisi sanoa persoonallisuushäiriöksi, pitäisi ensiksi määritellä uskonnollinen luonne "oikeaksi" tai "terveeksi". Sitä emme kai voi tehdä. Mutta jotain puuttuu, ainakin itseltäni. En pysty ymmärtämään, mitä uskonnolliseen tunteeseen liittyy, ja koen itseni sen suhteen vajavaiseksi. Joskus taas koen nuo toiset – uskovaiset siis – oudoiksi tai vääränlaisiksi. Miten tahansa asiaa ajattelenkin, en saa siitä mitään otetta – enkä toisaalta voi väittää, että kauheasti kiinnostaisikaan. En voi ymmärtää, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat "jumalasta". Kristinuskon Jumala tuntuu yhtä oudolta ja hyödyttömältä konstruktiolta kuin antiikin Kreikan jumalat. (Sanotaan tietysti että uskominen Jumalaan ei ole välttämättä uskonnon kovinta ydintä, että tärkeämpiä ovat juuri nämä perinteet. En taaskaan ymmärrä, mitä merkitystä niillä on, jos niiden takana ei ole suurempaa merkitystä.)

On tietysti joitain asioita, joista saan jonkinlaisen oivalluksen siitä, mitä on pyhä. Yksi niistä on Andrei Tarkovskin Peili. Olen jossain sanonut, että se on ainoita taideteoksia, joista uskonnoton voi oppia, miltä tuntuvat sellaiset asiat kuin pyhä, armo, usko jumaluuteen. Elokuvaa ei tarvitse lähestyä uskonnollisena kertomuksena, mutta sellainen se sisimmässään kuitenkin on. Sen katsominen on minulle(kin) uskonnollinen kokemus ja se tuntuu puhdistavalta. Elokuvan poistaminen maailmanpiiristä tuntuisi ahdistavalta, Suvivirttä tuskin jäisin kaipaamaan, vaikka myönnän, että siinä on melodisesti joitain kauniita kohtia.

Mutta niin kuin en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään, en myöskään tunne tarvitsevani asioiden toistumista sellaisenaan että tuntisin oloni turvalliseksi. Mitä ihmeen merkitystä sillä on kenellekään, että joka kevät lauletaan sama laulu? Eikö se nyt käy ajan mittaan tylsäksi? Eikö olisi hienompaa, että joka kevät laulettaisiin jokin uusi hieno laulu? En oikein tiedä, asia ei tunnu kovin kiinnostavalta tai tärkeältä. Pidän suuresti juhlista, mutta minusta on hauskaa, jos ne ovat edes pikkaisen erilaisia joka kerta. En voi sanoa edes ymmärtäväni sitä ajatusta, että jouluna pitää syödä aina samat ruoat (saati katsoa joka joulu Samu Sirkan joulutervehdys). Huomaan törmääväni tähän joka vuosi ja niin vain kinkku joka vuosi joulupöytään katetaan. Se on kuulemma hyvää. Miksei sitä sitten voisi paistaa vaikka juhannuksena? (Olen usein miettinyt, että tekisin tästä päivityksen Facebookiin ja pyytäisin ihmisiä avoimesti kertomaan, mitä he saavat siitä, että asioita tehdään vuodesta toiseen samalla tavalla ("joulu ei tule ilman Auran sinappia"), mutta en ole uskaltanut, koska olen pelännyt, että moni suuttuu luullessaan, että ivaan heitä.)

Vai onko kyse siitä, että näistä toistoista – traditioista – muodostuu kulttuuri? Eikö meillä olisi kulttuuria ilman niitä? Tuntuu oudolta ajatella, että se riippuisi näin pienistä asioista. Vai onko kyse siitä, että jatkuvasti muuttuvan nykyajan keskellä ei ole enää kuin muutama sisällöltään vaatimaton perinne, joista pidämme kiinni kuin veden varaan joutunut veneen reunasta? "Kaikki pysyvä haihtuu ilmaan", kirjoittivat Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa 1800-luvun puolivälissä – nykyään tuskin voi mitään enää edes sanoa pysyväksi, kaikki haihtuu ilmaan jo ennen kuin niistä voisi tulla mitään pysyvää. Onko Suvivirsi-keskustelu vain oire jostain syvemmästä puutoksesta, syvästi koettavan ja velvoittavan kulttuurin puutoksesta?

Vai onko kyse vain siitä, etten itse ymmärrä Suvivirttä ja joulukinkkua?

H. P. Lovecraftista: kommentti Sarastus-lehdelle

Huomasin, että fascistilehti Sarastus oli julkaissut pitkähkön artikkelin H. P. Lovecraftista. Tekstiin sisältyi myös arviontapainen kääntämästäni esseestä "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa". Juttu on ihan hyvä, se kannattaa kyllä lukea, varsinkin kun siinä korostetaan lopussa, että Lovecraft pitäisi säästää kaiken maailman pelleilyiltä. Se on ihan hyvä toive, ja kun olen kokoamassa ensi vuodeksi suomalaisten kirjoittajien Cthulhu-antologiaa, niin ensimmäinen käskyni kirjoittajille oli, että en halua kirjaan vitsailevia pastisseja tai parodioita. Täytyy tietysti pitää huoli siitä, ettei kirja ole tyystin vailla huumoria.

Toisaalta voi ihan oikeutetustikin kysyä, miksi Lovecraftin tapaiseen kirjailijaan pitäisi suhtautua niin vakavasti. Eikö hän nimenomaan tällä pelleilyllä ("Cthulhu for president!" jne.) ole saanut enemmän lukijoita kuin koskaan? Tietysti jos elitismissään kiehuvat fascistit haluavat pitää Lovecraftin itsellään, niin mikäs siinä, kaipa Howard-vainaa itse sen olisi hyväksynyt.

Yksi Jarno Alanderin jutun pääpointteja on valitus siitä, että kirjoitan esipuheessa Lovecraftin rasismista ja poliittisesta reaktionäärisyydestä. Ilmeisesti näin ei saisi tehdä, koska fascistit ovat siihen kyllästyneet. On totta, että tein virhearvion kirjoittaessani esipuheeseen, että vanhan läpän mukaan Lovecraft olisi aktiivinen perussuomalainen – ei se tosiaan ole kovin vanha läppä, mutta itse olen sen  pariinkin otteeseen kuullut. Tuota kohtaa olisin tosiaan voinut miettiä tarkemmin, samaten kohtaa, jossa puhun Lovecraftin poliittisesta elitismistä. (Vaikka en kyllä näe juuri minkäänlaista ristiriitaa siinä, että olisi mukana perussuomalaisten touhuissa – Lovecraftille sopisi nuivien manifestien kirjoittaminen jonkinlaisena takapiruna – ja kannattaisi eliitin valtaa.)

Vaivaa silti ajatus, että Lovecraftin rasismista ei saisi tai kannattaisi puhua. Ihan kuin riittäisi, että toteaa, että tällainen oli ajan henki ja se siitä. Lovecraft on kuitenkin hiukan eri tapaus. Hänen koko ajattelunsa perustuu tuntemattoman pelkoon. Essee alkaa tunnetuilla sanoilla: "Ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimakkain muoto on tuntemattoman pelko". Koko Lovecraftin järjestelmä ja ajattelu siitä, mikä ihmistä liikuttaa, perustuu tähän ajatukseen. Tuleeko joku väittämään tosissaan, että tällainen ajattelu ei ole lähtökohtaisesti rasistista?

Alanderin tekstissä on muitakin hassuja kohtia. Hänellä on hiukan vaikeuksia erottaa kirjoittajan mielipiteitä kirjoittajan esittämästä parafraasista. Esimerkiksi kohta, jossa totean, että Lovecraftia on pidetty huonona kirjoittajana, ei tosiaankaan ole oma näkemykseni, vaan mielipide, johon törmää hyvin usein. (Tässä pari linkkiä: Peter Damien, Colin Wilson, Salonin kirjoittaja Laura Miller...) On totta, että näkemys on viime aikoina haastettu – ei kai Lovecraftia muuten olisi otettu mukaan Library of America -sarjaan! Itse haluaisin nähdä Lovecraftin osana modernistista antimodernismia, jolle tuntuvat olevan tyypillisiä modernistisen kerronnan vastainen kielenkäyttö, tavanomaisen henkilöpsykologian hylkääminen sekä mytologian laaja käyttö. Näin Lovecraft asettuisi sellaisten kirjailijoiden rinnalle kuin James Joyce, Robert Musil, Bruno Schulz ja Thomas Mann. (Sivuan aihetta Kiiltomadossa julkaistussa Schulz-arviossani – siinä arvosteltu kirja muuten näkyy olevan Tähtifantasia-ehdokkaana, mistä onnittelut!) Mutta tätä ajatusta ehdin kehitellä vasta kun esseen suomennos ja siihen tehty esipuhe olivat jo ilmestyneet.

Jarno Alander huomauttaa pariin kertaan suomennoksestani ja valittelee sen laatua. Olen ihan samaa mieltä. Mieluummin olisin nähnyt kirjan jonkun muun suomentamana, mutta toisaalta tarvitsin nekin vähät rahat. No niin, vitsit sikseen. Käännös olisi tarvinnut sekä vielä yhden läpikäymisen että hyvän kustannustoimittajan. FILI:n surkealla apurahalla en olisi koskenut tekstiin enää kertaakaan, eikä kustannustoimittajaa Savukeitaalta tällä kertaa löytynyt. Ehkä käännöstyöhön ryhtyminen oli jonkinlainen opetus itselleni – Lovecraftin "ymmärrettävän rajoilla horjahtelevan" tekstin kääntäminen tuotti harmaita rintakarvoja sekä unettomia öitä. (Eniten hävettää Alanderin mainitsema "continentin" kääntäminen mantereeksi. Ehkä otamme joskus toisen, korjatun painoksen. Kannattaa siis ostaa kirjaa, jotta niin käy!)