Kolumni: Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

En ole varma, onko otsikko toimiva muunnelma tunnetusta aforismin tapaisesta, jonka mukaan mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu, mutta ajattelin kuitenkin aikoinaan, että se olisi hyvä tapa kuvata seuraavan tekstin sisältöä. Joskus ennen vuotta 2010 julkaistu teksti koostuu melkein pelkästään 1930-1940-lukujen Tylkkärien eli Turun Ylioppilaslehden jutuista otetuista sitaateista, ja lukijan tulee itse päätellä, mitä olen tarkoittanut. Juttu ilmestyi muistaakseni jossain Tylkkärin juhlanumerossa, jossa oli muitakin vanhojen päätoimittajien juttuja tai haastatteluja, ja ehkä kontekstin puuttuminen tässä haittaa sen ymmärtämistä. En ole myöskään varma, miten tämä resonoi enää vuonna 2025. 

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu

Sain äskettäin käsiini Tylkkäreitä 1930- ja 1940-luvuilta. Nostan niistä esille joitain kohtia. 

Otsikko vuoden 1941 ensimmäisessä numerossa: "Professori V. A. Koskenniemi kertoo Turun Ylioppilaslehdelle vaikutelmiaan presidentti Kalliosta ihmisenä" (1/1941). Numerossa 4/1942 nimimerkki Nitta kertoilee "Vaikutelmia Saksan työpalveluleiriltä". 

Yhdeksän vuotta aiemmin Tylkkäri oli julkaissut artikkelin "A.K.-S:n riveissä on monen ylioppilaan paikka: Jokainen A.K.-S:.läinen kuuluu aktiivisena suojeluskuntaan". Jutussa haastateltava, Akateemisen Karjala-Seuran aktiivinen jäsen sanoi näin: "Liian suuri osa nykyisestä ylioppilasnuorisosta täällä Turussa käsittää ainoaksi tehtäväkseen valmistumisen leipäpaikkaansa. Sillä ei ole mitään aatteellisia harrastuksia ulkopuolella opiskelun, ei mitään mielenkiintoa ajan suuriin kysymyksiin, ja senpä vuoksi he kerran valmistuttuaan ovat suorastaan säälittäviä olentoja, täysin kykenemättömiä itsenäiseen kannanottoon ajan suurissa kysymyksissä."

Helmikuussa 1934 lehden pääkirjoitus käsitteli lähes kahden sivun verran Akateemiseen Karjala-Seuraan kohdistunutta kritiikkiä sekä AKS:n toimintaa ylioppilaskunnassa. "On myönnettävä, että suhde Ylioppilaskunnan ja osastomme välillä on ollut hyvä ja täysin ymmärtämyksellinen. AKS:läinen henki on ollut pääsiassa myöskin Ylioppilaskuntamme toimintaa määräämässä. Toisinaan on näyttänyt melkeinpä siltä, että me olisimme liian helpolla päässeet määräämään Ylioppilaskunnassa (...) Tämä on johtanut mielestäni siihen, että olemme välinpitämättömästi suhtautuneet Ylioppilaskunnan henkiseen 'AKS:läistämiseen'. Osastolla on epäilemättä hyvä tilaisuus entistä syvällisemmin ja laajemmin vaikuttaa Ylippilaskunnassa vallitsevaan henkeen ja myöskin sen ulkonaiseen ilmaisijaan 'Turun Ylioppilaslehteen'. Ja tätä tilaisuutta meidän on vastaisuudessa myöskin voimakkaammin kuin tähän asti käytettävä. Uskon, että AKS:n ja Ylioppilaskunnan harrastukset, niiden tärkeimmät henkiset päämäärät ovat siksi lähellä toisiaan, ettei Ylioppilaskunnan täydellinen AKS:läistäminen ole synnyttävä mitään vakavaa periaatteellista ristiriitaa, ja jos määrätietoista vastustusta tulee esiintymään, niin osaammehan me taistella, onhan AKS taistelujärjestö."

Samassa lehdessä julkaistiin V. A. Koskenniemen AKS:n Turun osastolle omistama runo: "Minä vannon nimeen kalleimman, / mitä omakseni ma sanoa sain, / nimeen polveen pojissa nousevan, / nimeen isien nurmessa nukkuvain, / sama maa, joka sankarten hurmee joi, / ei yllänsä orjia kantaa voi."

Vuoden 1936 numerossa 4 on myös kiinnostava pääkirjoitus: "Onko Turun Ylioppilaslehti kyennyt täyttämään niitä vaatimuksia, joita sille on asetettu ja joita sille on pakko asettaa? Tähän täytyy vastata kielteisesti. Sillä kuka on koskaan ollut tyytyväinen ylioppilaslehteemme? Korkeintaan joskus lehden toimitus tai joku nurkkakunta, joka on toimittanut oman erikoisnumeron. Sillä milloin siinä on sitä tai tätä asiaa liikaa tai siinä ei ole ollenkaan käsitelty niitä asioita, joita eräitten mielestä välttämättä olisi pitänyt käsitellä ja niin ollaan siihen aina syystä tyytymättömiä." 

Seikkailurunoista Titaanien lauluun, eli uusimman kirjani tarina

Olin viikonloppuna puhumassa pienelle kirjoittajaporukalle kirjoistani, lähinnä antologioiden tekemisestä. Sanoin, että yksi keskeinen idea antologioita tehdessäni on ollut yritys luoda Suomelle toisenlainen kirjallisuudenhistoria, jossa korostuisivat leikittely, fantasia, eksotiikka ja kauhu. Ajatus otettiin ilolla vastaan. Pääsin sanomaan, että koostamieni novellikokoelmien lisäksi olen nyttemmin koettanut tuoda ajatusta esille myös runoantologiassa. Jokin aika sitten nimittäin ilmestyi uusin kirjani, Titaanien laulu pitkällä ja ehkä kömpelölläkin alaotsikolla "ja muuta historiallista, eksoottista ja kauhurunoutta".

Millään muulla alaotsikolla en olisi pystynyt kuvaamaan kirjan koko skaalaa. Siinä on nimittäin vanhaa suomalaista sekä suomeksi käännettyä kertovaa runoutta, ja edustettuna on sekä fantasiaa ja kauhua että seikkailutarinoita, joissa ei ole yliluonnollista sisältöä. Osa runoista sijoittuu esimerkiksi Suomen sotaan 1808–1809 tai nuijasotaan. En ole ihan varma, kuinka hyvin ne sopivat kokonaisuuteen, jossa tosiaan muutoin korostuvat fantasia ja kauhu.

Tässä kustantajan Ntamon nettisivuilta löytyvä kuvailu ja tässä tarkempi bibliografia, jonka olen postannut bibliografiablogiin jo aiemmin. (Kuinka monella muulla on bibliografiablogi?)

Kirja ei syntynyt ihan sattumalta eikä nopeasti. Kuten olen täällä blogissa aiemmin jo monta kertaa muistellut, julkaisin jossain vaiheessa useitakin lehtiä, joissa ilmestyi novelleja eri lajityypeissä, dekkareita, kauhua, seikkailukertomuksia. Titaanien lauluun johtanut tapahtumaketju meni jotenkin näin: Vanhoja kotimaisia lukemistolehtiä kymmenisen vuotta sitten selatessani törmäsin Veikko Virmajoen eli Arvo Kalliolan runoon "Surmattu rakkaus", joka kertoi ritarin tyttären menetetystä rakkaudesta:

Kuka linnan muureilla öisin käy,
kun vanhat rauniot nukkuu?
– Se on haamu valkea, usvainen,
joka vallihautaan hukkuu.
Läpi yön yli raunion harhailee
tuo hyinen usvahaamu
ja poistuu vasta, kun usvistaan
käy esiin valkea aamu.

Virmajoki on itsessäänkin kiinnostava hahmo, jonka tuotanto on täynnä romanttista tuskaa ja huikeaa camp-henkisyyttä. Hänen runonsa (joka ilmestyi vuonna 1937) tuntui olevan suomalainen vastine amerikkalaisen pulp-lehtien runoudelle, joka on Suomessa vähän tunnettu kirjallisuuden laji. H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith sekä muutamat muut kirjoittivat myös paljon fantastisia kauhurunoja, joita julkaistiin pulp-lehtien sivuilla. Esille voisi nostaa myös vaikkapa Tolkienin kirjoittamat runot – Virmajoen runo ei tunnu olevan kauhean kaukana esimerkiksi Tom Bombadilin seikkailut -kirjasta löytyvistä runoista "Varjomorsian" tai "Viimeinen laiva". Lajityyppi on laaja, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa harvinainen.

Samoihin aikoihin törmäsin muistaakseni myös saksalaisen Ludvig Uhlandin runoon "Laulajan kirous", jonka unohdettu runoilija Oskar Uotila oli kääntänyt 1800–1900-luvun taitteessa. Mietin, että vastaavia runoja voisi löytyä lisääkin ja niistä voisi koota oman pienen lehden, jota myydä muutamille tai muutamille kymmenille lukijoille. Ajattelin, että lehden nimi voisi olla Seikkailurunoja. Keräilin vuosien ajan tällaisia runoja laiskasti ja satunnaisesti, yleensä kun jonkin muun projektin yhteydessä törmäsin johonkin sopivaan (Hauskaa joulua -kirjaa tehdessäni törmäsin esimerkiksi joululehdessä ilmestyneeseen V. A. Koskenniemen ritarirunoon "Sir Edvard", joka kirjaan päätyikin). Jossain vaiheessa ajattelin, että lehdessä voisi olla myös uusia alan runoja. Mike Pohjola lähettikin minulle hauskan nipun tekstejä kokoelmastaan "Sankarlauluja", joka ei ole vieläkään ilmestynyt, vaikka aivan hyvin voisi. Seikkailurunoihin ne olisivat olleet onnen omiaan.

En kuitenkaan koskaan saanut lehteä tehdyksi. Pyörittelin ideaa aina välillä mielessäni kuuden tai seitsemän vuoden ajan, kunnes syksyllä 2013 ehdotin Ntamon Leevi Lehdolle Turun kirjamessuilla, että voisin koota tällaisen kirjan. Tai itse asiassa siinä kävi niin, että puhuimme yhdestä toisesta kirjasta, mutta siinä jutellessamme tajusin, että pitää myydä tämäkin idea saman tien. Lehto innostui heti, varsinkin kun sanoin, että teoksessa voisi olla myös vanhoja käännöksiä. Lehto halusi kummatkin kirjat, mutta siihen varsinaiseen kirjaan ei lopulta tullut apurahaa, joten homma jäi, saas nähdä mitä siitä tulee. Oli miten oli, minulla oli viime syksynä sen verran ylimääräistä rahaa eikä akuutteja kirjaprojekteja käsillää, joten rupesin työstämään Titaanien laulua – tämän lisäksi aloin hioa julkaisukuntoon kauan tietokoneen kovalevyllä maannutta Pulpografia Britannica -hakuteosta. (Se ilmestyy kesäkuussa; kirjoitan siitäkin kohta enemmän.) Runokirjan nimi ei aluksi ollut Titaanien laulu, vaan sillä oli monta työnimeä, yksi oli Paavo Cajanderin runon mukaan "Vapautettu kuningatar".

Teos laajeni parissa kuukaudessa huomattavasti, kiitos osittain netin ja vaikkapa Wikiaineiston, josta löysin useita runoja jo valmiiksi puhtaaksi naputeltuina. Osan runoista etsin käsiini, myös satunnaisotannalla, divarien unohdetuista runohyllyistä tai yliopiston kirjastosta. Oma runohylly oli myös suureksi avuksi. Järjestelin runoja aina sopivissa väleissä, muun muassa viikonloppureissulla äitini luona, kun ei tuntunut olevan muuta tekemistä. Oikolukua tein muistaakseni myös Raumalle suuntautuneella kirppisreissulla bussissa. Suureksi osaksi työ oli mekaanista, joten sitä pystyi tekemään ilman suurta henkilökohtaista panostusta – ja jostain syystä sellainen työ tyydyttää minua aika lailla. Uusia runoja en kirjaan kuitenkaan ottanut, koska Miken runon olisivat tuntuneet muiden seassa yksinäisiltä enkä usko, että nopealla aikataululla olisin saanut muilta kirjoittajilta vastaavia tekstejä. Ei ole mahdotonta, etteikö voisi joskus suunnitella vastaavaa kirjaa uusista teksteistä.

Uuno Kailas

Teoksessa on lyhyt esipuhe, jossa esittelen ideaa (mutta en selitä tätä taustaa) ja yritän kytkeä sitä ainakin ohimennen nykyään käytävään runouskeskusteluun. Teoksen lopusta löytyvät myös kirjoittajaesittelyt, joten kirja toimii myös tietoteoksena. Osa kirjan runoilijoista on tyystin unohdettuja, osa on tunnettuja, kuten Uuno Kailas. Titaanien laulu saattaa jossain vaiheessa poikia myös toisen opuksen, mietin nimittäin että Kailaan kauhuaiheisia runoja voisi koota kuvitettuna omaksi kirjakseen – häntähän olisi aivan perusteltua sanoa Suomen Edgar Allan Poeksi. Toisen vastaavan antologian saisi melko varmasti myös koottua, varsinkin jos siihen ottaisi mukaan Tulenkantajien mystisiä ja eksoottisia runoja. Tässä Tulenkantajia edustavat käytännössä vain Uuno Kailas ja Katri Vala.

Kuten kaikki Ntamon kirjat, Titaanien laulua on käytännössä ostettavissa vain nettikaupasta tilaamalla. Homma hoituu tällä samalla sivulla, jonka linkkasin jo aiemmin. Kirjastoihin kirjaa näyttää jonkin verran jo tilatun, lisäksi uskoisin että kirjakaupan kautta tilaamalla teoksen onnistuu hankkimaan, mutta se on kalliimpi prosessi. Ihan mistä tahansa kirjasta ei ole kyse: tässä on yli 240 sivua!

Yksi jo prosessin alussa löytämistäni runoista ei kirjaan kuitenkaan päätynyt, kun ei tuntunut riittävän jaksamista etsiä sen alkuperäistä julkaisua. Kyse on Uuno Kailaan mystisestä runosta "Mysterio", jonka löysin muistaakseni teosofiselta nettisivulta. Missään Kailaan kokoelmassa runoa ei kuitenkaan ole. (Nyt runo näyttää löytyvän tällaisesta blogista merkinnällä "Julkaistu Ruusu-Risti -lehdessä". Mietin tätä, mutta en kuitenkaan jaksanut taikka ehtinyt Ruusu-Risti -lehtiä enää tutkimaan ennen kirjan valmistumista.)